Tätien maailma


Teksti Arvi Perttu. Julkaistu Elonkehässä 2/2015.

Ekologinen elämäntapa ja etnofuturismi ovat nykypäivänä muotia, mutta mitäpä se muuta olisi kuin kaipuuta menneeseen, jossa kumpaakin oli luonnostaan.

Kun muistelen lapsuuttani, niin kaupunkielämää paljon värikkäämpinä nousevat mieleeni kesät maalla, Vienan Vuokkiniemellä, missä asuivat tätini ja serkkuni, ja missä isälläni oli metsäkämppä.

Tätini Matro ja Nasto olivat leskiä. Matron mies oli karjalainen metsäsissi ja kaatui 1922 puna-armeijalaisen luotiin. Naston mies oli Puna-armeijan sotilas ja kaatui 1941 suomalaisen luotiin. Tädit olivat hilpeitä mummoja, pieniä ja pyöreitä. He kävivät yhdessä kalassa ja heillä oli omat ahvenhaudat, joista he vetelivät pohjaongella tummia syvän veden körmyniskoja. Kaksi ahventa täyttivät ison paistinpannun, tädit laittoivat samovaarin kiehumaan ja istuivat pöydässä niin kauan kuin samovaarissa teetä piisasi.

Minä olin silloin pikku poikanen ja kuuntelin unen tokkurassa tätien tarinoita ensisistä ajoista, jolloin kaikki oli paremmin: isoisä oli elossa, talo pystyssä, tädit naimattomia tyttöjä ja murkinalla syötiin Mölkön lohta. Silloin en ihmetellyt tätien elämäniloa, nyt ihmettelen. Monta sotaa, evakot, leskeys ja oman kodin menetys eivät tehneet näistä naisista katkeria. He keritsivät lampaita, suolasivat kalaa ja korjasivat verkkoja. Samovaari porisi ja juttua riitti.

Vuokkiniemen kyläjuhlana Petrunpäivänä teurastettiin lammas. Teurastajaa ei tarvittu, tädit tekivät kaiken itse. Matro piteli ja Nasto pisti puukon lampaan kurkkuun. Sätkivä elikko ripustettiin takasorkistaan petäjän oksaan ja veri valutettiin emaljivatiin, verilettuja varten. Nasto hämmensi taikinaa, Matro nylki ruhon. Padat olivat pihamaalla valmiina, tulet alla. Puolet lihoista keitettiin, puolet suolattiin ja ripustettiin vintille kuivumaan. Rasvat sulatettiin malmipadassa ja kaadettiin saviruukkuihin. Uunia ei tädeillä ollut, koska ei ollut taloa. He asuivat kolhoosin parakeissa. Minä söin verilettuja enkä osannut surra lampaan kohtaloa. Minulla oli jalassa villasukat, jotka oli tehty tämän samaisen lampaan villoista. Lampaat laidunsivat läheisellä kallioisella aholla. Miten ne saivat siitä ravintonsa, sitä en tajunnut enkä paljon miettinytkään. Näin vain tätien joskus heittävän niille koivunlehtikimppuja. Ennen vanhaan lampaat vietiin kesäksi Lamposaareen, mutta nykyisin lupaa siihen ei ollut, ja saari oli pahasti metsittynyt.
Kesällä oltiin kalakämpällä, kaiket päivät joko järvellä tai sitten metsässä. Kun verkot oli laskettu, tädit halusivat pilkkiä. Vaarinhaudalle he soutivat viitisen kilometriä, koska eivät osaneet käyttää perämoottoria. Siellä järvellä he viettivätkin koko päivän. Kotirannassa saalista veneestä nostellessaan Matro puheli tyytyväisenä: ”Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen”.

Jos sää oli kovin tuulinen, mentiin leikkaamaan vastaksia tai poimimaan vattuja entisen kotitalon raunioilta. Tuulinen sää oli siihen hommaan parasta, koska tuuli vei hyttyset rantakoivikoista. Metsässä Nastolla oli tapa valittaa: ”Reppu jykie, jalka kipie, yö pimie, tie lipie!” Kun kuorma oli tuotu pihaan, Matro latoi ja Nasto sitoi yhdellä vitsalla kaksi vastaa. Se oli kammitsa, joka oli helppo ripustaa saunan vintille kuivumaan.

Illat istuttiin öljylampun valossa, ja tarinoita piisasi. Peikot ja vetehiset, tietäjät ja kummitukset hiipivät hämäristä nurkista väsähtäneen pojan uniin, ja itse täditkin muuttuivat tarinoiden kertojista niiden henkilöiksi. Pirunsaari ja Köynäsvaara heräsivät eloon, tutuista paikoista tuli jännittävien ja pelottavienkin tarinoiden näyttämöitä, metsäahoilla laiduntavia lehmiä vaanivat kontiot ja sudet, metsän henget huokailivat ikkunan takana mäntyjen latvoissa ja salmen musta vesi peitti Ahdin salaperäisen valtakunnan. Joskus tädit alkoivat laulamaan kalevalaisia runoja, ja hetkeksi tuntui siltä että olin itsekin vajoamassa tuohon maailmaan. Aamulla kirkas aurinko herätti vinoilla säteillään ikkunasta, ja maailma oli taas tuttu ja turvallinen.

Päiväsaikaan, jos sattui sopiva rauhallinen hetki, tädit muistelivat synnyinkotiaan, jonka paikalle isän kämppä oli rakettettu. Talo oli palanut sodassa, mutta sen perustuksien vallit erottuivat selvästi vadelmapuskista. Siellä tein tätien kertomusten innoittamana kaivauksia ja löysin milloin kynttilänjalan, milloin särkyneen lautasen, jossa oli satumaisen sininen kuva kaukaisesta Ontario-järvestä. Tätien kertomukset loihtivat talon eloon, täyttivät pihapiirin lasten naurulla, lampaiden mäkätyksellä ja lypsyämpärin helinällä. Tätä rantatörmää he laskivat joskus vesikelkalla avannolle, tuolta kylykalliolta onkivat vapaongilla pikkuahvenia, tuota polkua pitkin juoksivat naapuritaloon. Salmen toisella rannalla kohosivat Tsenan talot, tuuli kantoi savua järven pinnan yllä, ihmisten äänet ja airojen kalina kantautuivat kauas järven yllä. Koko seutu eli. Se tuntui pikkupojasta lumotulta, koska nyt oli hiljaista, kylän talot ja asukkaat olivat piiloutuneet ilkeiden noitien ja armottomien metsähisten pahaa tahtoa.

Elävä kylä oli toisaalla, kymmenen kilometrin venematkan päässä. Siellä pellavapäiset lapset huutelivat toisilleen raitilla karjalaksi ja nauraa kikattivat. Siellä asui elämäni ensimmäinen ihastus, tyttö jonka kanssa tulin kerran samalla maitoveneellä isän kämpältä kylään. En suinkaan uskaltanut puhua hänelle, mutta vietimme maitolaiturilla vierekkäin ainakin varttitunnin venettä odotellessa, ja se riitti rakkauden syntyyn.

Kylän keskustassa päivettyneet naiset valkoisissa päähuiveissa rupattelivat kaupan portailla ja miehet istuskelivat hirsikasan päässä tupakkaa polttelemassa ja viinapulloa suunnittelemassa. Siellä olivat jutut arkisempia, mutta melkeinpä yhtä hurjia kuin tätien öiset tarinat.

Huuhan Aleksi oli metsätöissä juontotraktorin kuljettajana. Hän oli naimaton ja sai päättää muhkeasta palkastaan itse. Niinpä hän osti joka kesä uuden perämoottorin, kun ei viitsinyt huoltaa vanhaa. Kerran hän kävi Uhtualla uutta tuupparia ostamassa, ruuvasi koneen veneen perään ja meni kaverinsa luokse juhlimaan ostosta. Kolmen päivän kuluttua Aleksi palasi veneelleen ja löysi sen perän hautautuneena irtohiekkkaan. Menneinä päivinä oli Kuitilla ollut melkoinen myrsky, ja aallot lappoivat veneen laidan yli hiekansekaista vettä. Huuhtalainen ei jaksanut ruveta moottoria putsaamaan vaan osti taas uuden. Ajaessaan ainaisessa hiprakassa Uhtuan ja Vuokkiniemen välistä kuusikymmenkilometrista taivalta hänellä oli tapana sanoa: ”Kyllä venäläinen rauta kestää. Minkä kestää.” Jos moottori sammui kesken matkan, Aleksi ruuvasi sen irti perästä ja keikautti järveen. Veneen pohjalla hänellä oli aina varamoottori. Kuitin pinnan yllä raikui ”Niin monta minä lempinyt olen, mutta yhtä vain rakastanut…”

Mäkelän Väinö oli kuulu siitä, että kynti peltotilkkunsa raskaalla sivuvaunullisella Ural-moottoripyörällään, kun ei kehdannut pyytää traktoria kolhoosista. Hyvin se meni, rapa vain roiskui, ja akka juoksi pyörän perässä aurasta pidellen.

Ukoilla riittivät rahat paitsi vempaimiin, myös viinaan. Päivittäiset menot olivat minimaaliset, kaupasta ostettiin viinan ja tupakan lisäksi vain suolaa, leipää, teetä ja sokeria. Eipä kaupassa muuta ostettavaa ollutkaan, paitsi kalasäilykkeitä, mutta kuka hullu nyt niitä menisi ostamaan, Kuitti-järvien rannoilla. Vuokraa ei tarvinnut maksaa, talot olivat joko omia tai kolhoosin ilmaisia asuntoja. Polttopuutkin kolhoosi kustansi. Niinpä reilusti yli puolet palkasta jäi miehille huveihin, ja huvithan raskaan työn raatajilla on tiettävästi myös raskaita.

Ryyppääminen ei kuitenkaan haitannut työntekoa ja elämänkulkua. Kylässä ei niinä vuosina tapeltu, se oli karjalaisille outoa ajanvietettä, josta tiedettiin vain Kemin venäläisiltä. Lähin miliisi oli kuudenkymmenen kilometrin venematkan takana, niinpä hiprakassa ajettiin traktoria ja kuorma-autoa, pohmelossa kaadettiin metsää ja krapulassa kynnettiin pellot. Hauskaa oli ja kaikki olivat iloisia.

Iloinen meno ei suinkaan tarkoittanut holtittomuutta. Hommat hoidettiin ja siistejä oltiin, Nasto-tädin sanonnan mukaan ”pirtin lattialta piti saaha syyvvä”. Sen olivat panneet merkille niin Lönnrot kuin myöhemmin suomalaiset sotilaatkin, joita upseerit opastivat ettei karjalaisissa taloissa sopinut sylkeä mälliä lattialle. Siisteyden ja suhtautumisen luontoon määrittelivät ikivanhat uskomukset: ”järveen kusija joutuu tuonpuoleisessa erottelemaan kielellään kusen vedestä”. Tädit hautasivat kalanperkeetkin rantanuotiolla maahan eikä nuotion ympärille saanut levittää mitään roskia eikä pannupuuta jätetty pystyyn, koska ”paholainen tulee ja keittää kahvit”.

Vielä tätieni eläessä kylässä ei tunnettu lukkoja: talon oveen laitettiin pönkä merkiksi ettei isäntäväkeä ollut kotona, veneet olivat rannassa lukitsemattomina moottoreineen ja verkkoineen. Varkaus oli jotain käsittämätöntä ja vierasta. Vuokkiniemellä elivät Ahoset, ja taloon tuli vävynä valkovenäläinen mies, joka otti vaimonsa sukunimen. Kävi niin, että eräs kylän Ahosista oli syyllistynyt varkauteen, ja niinpä siitä lähtien tuota syntyperäistä Ahosta ruvettiin kutsumaan Viärä-Ahoseksi, ja valkovenäläistä vävyä Oikieksi Ahoseksi.

Pekkasen Pekalla oli Kuitilla kalakämppä. Kerran sinne saavuttuaan hän huomasi että mökistä oli viety perämoottori ja bensakanisteri. Vastalauseeksi ukko jätti lähtiessään verkot kämpän seinustalle ja ripusti oveen lapun ”Vie vierasta”. Samainen Pekkasen Pekka oli kerran saanut saaliikseen valtavan määrän matikoita, kolme kaksikorvaista pärevakkaa. Kun ei ukko matikasta välittänyt, laittoi hän sanan kiertämään, että hänen aitastaan saa jokainen hakea matikkaa niin paljon kuin jaksaa käsissään kantaa. Nasto haki ja teki ison kasan maittavia matikkapullia.

Vuodet kuluivat ja Matro-täti kuoli, eikä Nasto enää jaksanut yksin hoitaa lampaita. Ne piti panna lihoiksi kaikki. Hän ei enää pystynyt käymään yksin kalassa ja eli kyläläisten antimilla. Naston lapsista ei ollut apua – toinen tytär oli auto-onnettomuuden jälkeen jäänyt jalattomaksi, toinen tytär joi. Lapsuuteni idyllinen maailma alkoi pikkuhiljaa hajota.

Kylän kupeeseen nousi mahtava Kostamus. Edistyksen ensimmäisiä hedelmiä olivat kalavesien pilaantuminen, ryöstökalastus, yleistyneet varkaudet, rantojen törkeä roskaaminen, kalakämppien ryöstöt ja polttamiset, tappelut kyläkaupan edessä ja aivan erilainen juopottelu. Nuoret karjalaiset naiset ja miehet menivät töihin Kostamukseen, ne jotka jäivät, eivät löytäneet itselleen paria ja vajosivat viinan kiroihin. Kostamuksesta tuli uusia ihmisiä, he valtasivat maita ja rantoja, veivät viimeiset tytöt, jotka synnyttivät maailmaan venäläisiä lapsia. Pian kylän raitilla ei kuullutkaan enää lasten karjalaista puhetta, niin kuin oli lapsuudessani.

Minun kohdalleni osui yhtä valtava muutos kylän elämässä, kuin tätienkin elämässä. Nyt huomaan, että minäkin muistelen mennyttä aikaa jolloin kaikki oli paremmin, samoin kuin tätini aikanaan, haen ekologista elämää ja ihailen etnofuturismia.


No Comments

Cancel

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.