Mielen syvyydet ekokriisissä – Luolamaalauksen ja luostarin kätketty tieto


Teksti: Pauliina Kainulainen, kuvat: Kaisa Naukkarinen

Mistä löytyisi riittävän väkevää tietoa, joka saisi aikaan muutoksen ihmisen mielessä ja toiminnassa? Tässä artikkelissa Pauliina Kainulainen etsii sitä kotoperäisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkiskelevista mietiskelyperinteistä.

Mieleni joutuu koville, jos en torju tietoa siitä, mitä luonnolle lähellämme ja maailman mittakaavassa tapahtuu. Ahdistus ja turhautuminen saavuttavat ajoittain kolossaaliset mittasuhteet, kun tämänhetkiset vallanpitäjät, kauniista luontopuheistaan huolimatta, takertuvat edelleen talouskasvuun ainoana pelastuksena. Tietoisuus muun muassa ilmastonmuutoksen vakavuudesta kasvaa, mutta samaan aikaan tavallisten suomalaisten lentomatkailu ja lihansyöntikin jatkavat kasvuaan.

Toisaalta turhauttaa sekin, miten monet tieteentekijät vain toistelevat uhkakuvien vakavuutta, kykenemättä hahmottelemaan aineksia ekokriisin lieventämiseen (”ratkaisu” on liikaa pyydetty). Sama pätee ajoittain myös kansalaistoimijoihin: nähdään, että elämänmuodon muutos on välttämätön ja kiireellinen, mutta muutosta tapahtuu kovin marginaalisesti ja hitaasti. Keskustelut junnaavat siinä, mitä pitäisi tehdä. Mutta miten merkityksellinen muutos syntyy? Vai täytyykö vain ottaa vastaan menetyksiä toisensa perään tumput suorina?

Heinäkuisen hellepäivän iltana istuin ystäväni kanssa Enonkosken Kurtinvuoren korkealla rantatöyräällä. Edessä aukeni kimaltava Saimaan Enonvesi. Olimme juuri vierailleet viereisellä kalliomaalauspaikalla, joka on oikeastaan pieni luola. Sen edustalla lepää suurehko hirvenkallon muotoinen kivi, jonka ihmiskäsi on maalannut punamullalla kenties viisi–kuusituhatta vuotta sitten. Kiven päälle, luolan katon muodostavaan lippaan, on maalattu hirven kuva.

Paikka on vaikuttava, se hiljentää, se laittaa pohtimaan syntyjä syviä. Ystäväni oli osannut reitin luolalle, jota ei laajasti tunneta. Se ei ole turistikohde, mitään polkua maalauksille ei vie. Luola maalauksineen on kuin halunnut kätkeytyä pitkäksi aikaa. Sen vierellä mietimme, millainen on mahtanut olla ammoin näillä vesillä liikkuneiden ja saalista pyytäneiden ihmisten kokemus luonnosta. Sen on täytynyt olla järisyttävän voimakas tunne yhteenkuuluvuudesta järven, metsän ja eläinten kanssa – maalaukset tuntuvat viestivän tarvetta ilmaista kaiken olevan pyhyyttä, erityisesti hirven, joka ikään kuin syntyy maan povesta.

Onko kivikauden ihmisen maailmankuva ollut eläinkeskeinen, ehkäpä hirvikeskeinen? Luulen, että siihen on sisältynyt voimallinen tunto luonnon sielullisuudesta. Tällainen tunto on ollut elävä vielä siinä vaiheessa, kun ihmiset täällä ovat omaksuneet suomalais-ugrilaisen kielen ja sen heijastaman maailmankuvan. Pikkuisen järisyttävää on, että meillä tämän ajan suomalaisillakin on vielä jokin kosketus sellaiseen tapaan ymmärtää maailma. Esimerkiksi kielemme kantaa yhä tietoa siitä, että kalaa tai muuta saalista pyydetään, ei oteta.

Olisiko jossain sellaista kätkettyä tietoa, joka voisi olla riittävän väkevää saadakseen aikaan välttämättömän muutoksen ihmisen mielessä ja sitä kautta hänen kaikessa toiminnassaan? Heitän keskusteluun kaksi tiedon muotoa, jotka koen olennaisiksi: kotoperäisen itämerensuomalaisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkistelevan, mietiskelyperinteiden säilyttämän tiedon.

Murros kohti kotoperäistä maailmankuvaa

Ihmis- ja kulutuskeskeinen maailmankuva on murtumassa. Se on myönteistä, mutta koska ihmismieli ei hevin hyppää tyhjän päälle, on tarpeen hahmottaa myös millainen voi olla uusi, kohtuullisempi maailmankuva.

Virolainen kirjailija Valdur Mikita pukee kotoperäistä tietoa sanoiksi teoksessaan Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (2018). Mikita tekee sen tervejärkisen ei-nationalistisesti, tietäen hyvin, että virolainen samoin kuin suomalainen kulttuuri ovat sekoituksia vanhoista kotoperäisistä aineksista ja eri suunnilta, varsinkin lännestä tulleista vaikutteista. Silti on viisasta koettaa erottaa, mitä erityistä ekologista viisautta itämerensuomalainen ajattelu voi tarjota.

Mikitan mukaan luonnonsuojelu on tähän saakka ollut kilpajuoksua ajan kanssa, jotta edes viimeiset villin luonnon saarekkeet saataisiin säilytettyä. ”Mutta ihmismielen syvyyksiä ei juuri ole tultu vastaan.” Hänen mukaansa nyt tarvitaan henkilökohtaista ekologiaa, yksityistä tilaa, jossa erityislaatuinen kohtaaminen luonnon kanssa voi tapahtua. Suuri osa itämerensuomalaisista on luontoherkkiä ihmisiä, joille henkisyys tai hengellisyys kiinnittyy erityisesti tiettyihin luonnonpaikkoihin.

Moderni läntinen valtakulttuurimme, valistuksen vanavedessä, ei ole hyvä tunnistamaan syvyysulottuvuutta. Esimerkiksi luonnon sielullistamisesta, luonnon lumosta, haluttiin tietoisesti eroon 1600–1700-lukujen teknis-tieteellisen ja maailmankuvallisen vallankumouksen myötä. Pyhyyden tuntoon on sisään rakennettu tietty rajan taju; pyhyys tuo mukanaan kunnioituksen ja koskemattomuuden vaateen. Läntisen ihmisen mielestä tällainen rajan taju juurittiin pois. Kun teknologia saavutti nykyiset mittasuhteet, muun muassa fossiilisten polttoaineiden käyttöön valjastamisen myötä, alkoi paljastua tällaisen maailmankuvan tuhoisuus.

Länsimainen ihminen siis muutti tietoisesti maailmankuvansa mekanistiseksi, konemaiseksi, muutama vuosisata sitten. Mikä estää meitä muuttamasta nyt, tietoisesti, ajatteluamme kestäväksi? Ensimmäinen askel muutokseen on tulla tietoiseksi siitä, millainen tämänhetkinen maailmankuvamme on ja miten tähän on tultu. Olen itse koettanut hahmotella aatehistoriallisia kaaria teoksessani Metsän teologia (2013). Uusimmassa kirjassani Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli (2019) jatkan pohdintojani, mitä seuraisi jos ottaisimme kotoperäisen maailmankuvan tosissamme.

Kotoperäisyys meissä on enemmän kuin ”mytologiaa”. En tarkoita, että kaikkia piirteitä menneisyytemme uskomusmaailmasta on tarpeen arvottaa yhtä lailla, vaan sitä, että itämerensuomalaisen maailmankuvan monet peruspiirteet ovat arvokkaita ja ajankohtaisia. Ne ovat kuin kätketty luolamaalaus, joka on nousemassa tietoisuuteen tässä ekokriisin ajassamme.

Kotoperäisen maailmankuvan elementtejä ovat esimerkiksi tasapainon ihanne jatkuvan, rajattoman kasvun sijaan. Kotoperäisyydessä arvostetaan kohtuullisuutta: luonnosta otetaan vain mitä välttämättä tarvitaan, kiitollisina, ja käytetään se tarkkaan hyväksi. Myös syklisyyden eli kehämäisyyden taju on olennaista. Ihmisen tulee tuntea ja ymmärtää luonnon suurten kiertojen merkitys ja vaalia niitä. Suhde eläimiin on lähtökohtaisesti kunnioittava sukulaisuussuhde.

Kaiken kaikkiaan kotoperäisessä maailmassa kaikki on elävää, kaikessa on jossain mielessä sielu. Merkittävyydestään huolimatta kotoperäisyyttämme ei ole syytä ihannoida eikä kullata menneisyyttä. Luonto on näissä maisemissa ollut myös karu ja elämä ajoittain armotonta. Itämerensuomalaisuuden heikkoutena voi pitää – toisissa olosuhteissa arvostettavaa – konfliktien välttämisen tarvetta. Nyt olemme monessa suhteessa tulleet rajalle, jossa vetäytyminen ei enää ole vaihtoehto. Elonkirjon puolustaminen edellyttää osallistumista kamppailuun, mutta ei väkivalloin vaan etsien mielen syvyyksien voimaa ja viisautta.

Mietiskelyperinteiden vanha tieto

Nykyinen työpaikkani on Enonkosken luterilainen luostariyhteisö, joka sijaitsee vain joidenkin kilometrien etäisyydellä Kurtinvuoresta. Kyseessä ei ole luostari sanan perinteisessä mielessä, vaan enemmänkin retriittikeskus ja ”hiljaisuuden talo”. Mutta sen olemassaolon tarkoitus liittyy tarpeeseen vaalia kristinuskon usein kätköön painunutta syvän hengellisyyden traditiota, kontemplatiivista rukousta. Kontemplaatiolla tarkoitetaan sanatonta, katselevaa ja kuuntelevaa mietiskelyn muotoa.

Olen tietoinen kristinuskon taakasta luontosuhteemme muotoutumisen kannalta. Läntinen kulttuuripiiri omaksui kritiikittömästi luonnonhallinnan ajatuksen, jonka juuret juontavat Raamatun alkukertomuksiin. Kristinusko on pitkään ollut passiivinen ja hampaaton kehkeytyvän ekokriisin kysymysten suhteen. Muutos on kuitenkin tapahtumassa. Esimerkiksi niin kutsuttu ekoteologia on nostanut tietoisuuteen sekä kristinuskon itsekritiikin ja muutoksen tarpeen että tradition luontomyönteisiä aineksia, joita on syytä vahvistaa.

Näen omana roolinani tässä laajassa keskustelussa sen, että koetan vahvistaa tietoisuutta syvän hengellisyyden merkityksestä ekologisessa kamppailussa. Vaikka oma traditioni on kristinusko, seuraavat pohdinnat mietiskelyperinteiden tiedosta liittyvät muihinkin merkittäviin henkisiin ja hengellisiin virtauksiin eri uskontojen ja kulttuuripiirien sisällä. Lisäksi pohdin kontemplatiivisen kristinuskon suhdetta kotoperäiseen maailmankuvaamme. Nämä molemmat ovat itselleni merkittävimmät vastavoimat ajoittain yli vyöryvälle ahdistukselle ja lamaantumisen uhalle.

Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä koskettelee juuri niitä inhimillisiä tarpeita, jotka muodostavat kulutuskulttuurin perustan. Kohtuuton kulutus nousee peloista ja tarpeesta varmistella omaa turvallisuutta. Se kumpuaa vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta. Moderni aika kammoaa katoavaisuutta eikä siksi siedä vaikkapa lahoavaa puuta puistoissa tai metsissä. Välillä kestämättömään kulutukseen johtaa yksinkertaisesti mukavuudenhalu. Kellepä meistä se ei olisi tuttu ja voimallinen vastustaja hyville aikeillemme.

Näihin juurisyihin tarttuu mietiskelevä ihminen. Eri virtausten mietiskelyperinteille on usein yhteistä irti päästämisen eetos. Ihminen viestittää sisimmälleen: päästän irti hengissä selviytymisen ja turvallisuuden tarpeestani; päästän irti arvostuksen tarpeestani; päästän irti hallinnan tarpeestani. On hyväksi päästää irti myös pakonomaisesta asioiden (maailman, itsenikin) muuttamisen tarpeesta. ”Palkintona” on sisäinen vapaus ja riippumattomuus, tyyneys keskellä kriisejä.

Mietiskely tarjoaa ”korvaavia nautintoja” kulutukselle. Tietty ykseydellisyyden tunne, jossa elämän arkinen taso ja syvätaso ovat yhtä aikaa elossa, on myös ilon ja elinvoiman lähde. Tällaisen sisäisen siirtymän myötä ihminen kykenee luopumaan paljosta, mitä siihen saakka on pitänyt tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena.

Mietiskelevä rukous mahdollistaa ahdistuksen kohtaamisen ja tyynen tarkastelun. Ihminen vapautuu voimakkaiden tunteiden yliotteesta, tarpeestaan puolustautua tai paeta, ja kykenee sen sijaan harkittuun toimintaan sisäisestä keskuksestaan käsin. Tosin tie tällaiseen kokonaisempaan mieleen on pitkä ja hidas, mutta yhä useamman mielestä tavoittelemisen arvoinen.

Tämäntyyppinen mietiskely ja sen välineet ovat pitkälti yhteisiä erilaisille perinteille. Esimerkiksi mindfulnessissa on tiettyjen itäisten mietiskelyperinteiden pohjalta kehitelty monen länsimaalaisen kaipaama, vakiintuneista uskonnoista riippumaton mietiskelyn muoto. Joanna Macy on buddhalainen ajattelija ja kansalaistoimija, joka ammentaa mietiskelystä ja kehittämästään ryhmätyöskentelystä eväitä luontosuhteemme elvyttämiseen. Kenialainen Wangari Maathai, merkittävän puunistutusliikkeen perustaja, kirjoitti myös auki työnsä yhtä aikaa hengellisiä ja maallisia periaatteita, joihin kuuluivat rakkaus luontoon, kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus, palvelun ja vapaaehtoisuuden henki sekä halu jatkuvasti voimistaa itseään tällaisessa prosessissa (self-empowerment, self-betterment).

Kristinuskossa tällainen syvätaso on, varsinkin protestanttisessa maailmassa, ollut vakavasti marginalisoitu. Samalla on heikentynyt se kristillisen kontemplatiivisen perinteen korostus, että hiljainen rukous ja aktiivinen toiminta kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kontemplatiivinen rukous mahdollistaa yhteyden viriämisen omaan sisimpään, jossa tämän perinteen sanoin on kohdattavissa jumalallisen Hengen voima ja ennenkokematon runsaus. Nämä on tarpeen saada mukaan mahdollistamaan siirtymää ekologisempaan elämänmuotoon.

Siirtymän henkiset edellytykset

Mielen ulottuvuus on keskeinen, kun etsitään tietä elämänmuotomme muutokseen. Moderni psykologinen tietämys mielestä on sekin tarpeen, se helpottaa ihmisten oloa jo mahdollistamalla sen, että ilmastoahdistuksesta kärsivä saa tunteilleen sanoja. Energiaa vapautuu toimintaan.

Mutta modernilla on rajoituksensa – se ei ole vahvoilla tunnistamaan mielen syvyyden ja syklisyyden ulottuvuuksia. Tässä kotoperäinen tunto voi tulla avuksi. Vanhan tiedon mukaan ihmisen mieli ei ole erillinen luonnosta. Pysyvä siirtymä edellyttää maailmankatsomuksellista käännettä, sitä, että vaikkapa itämerensuomalainen maailmankuva tai monien alkuperäiskansojen edelleen jossain määrin elinvoimaiset maailmankuvat otetaan tosissaan.

Maailman mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä on koeteltu tuhansien vuosien mittaan. Sitä ei ole hyväksi huitaista sivuun edistysuskon tieltä. Päinvastoin ”edistys” tai ”kehitys” tulee määritellä uudelleen niin, että ne todella tukevat ihmiskunnan ja elonkirjon toipumista kriisistä. Valistuksen perintö on uudelleenarvioitava. Säilytetään siitä sen pysyvästi tärkeät elementit, kuten jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioitus. Mutta otetaan mitä pikimmin etäisyyttä niihin valistusajattelun puoliin, jotka sitovan sen mekanistiseen maailmankuvaan, kritiikittömään teknologian ihannointiin ja yksipuoliseen järjen korostukseen ihmisyyden muiden puolien kustannuksella.

Sisäinen vapaus vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta ovat vastavoimaa myös yhä koukuttavammaksi suunnitellulle informaatioteknologialle. Ei ole varaa antaa älypuhelinfirmojen ja vastaavien hallita mieltämme ja ohjailla arkista käyttäytymistämme addiktioihin asti.

Syvätason siirtymä merkitsee myös sitä, että luonnon sielullisuuden ja pyhyyden tunto voi palata ajatteluumme, keskelle sitä. Metsän tai järven tai eläimen pyhyyden tunnustamisella on järisyttäviä käytännön vaikutuksia sille, miten niihin tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan.

Mielen ulottuvuus merkitsee henkistä valmistautumista vaikeisiin murrosaikoihin. On hyvä vahvistaa mieltään kohtaamaan menetyksiä lamaantumatta ja säilyttää toimintakykynsä. Mielen syvyyksistä kumpuaa myös mielikuvituksen runsas lähde, kun koetetaan kuvitella todeksi toisenlainen, kohtuuden yhteiskunta. Tämä tapahtuu parhaiten tasaveroisen jakamisen ja ideoinnin yhteisinä hetkinä, vaikkapa ruohonjuuritason kansalaistoiminnassa. Pohjois-Karjalassa toimivassa Kohtuus vaarassa -liikkeessä suosimme kiireettömiä, kasvokkaisia kohtaamisia ja suunnitteluiltoja. Aika ajoin kokoonnumme luonnon keskellä, nuotion äärellä keskustellen tai hiljaisuudessa vaeltaen.

Valdur Mikitakin kirjoittaa ”syvän luovuuden” mahdollisuudesta. Se toteutuu ennen muuta luonnossa. Jos itämerensuomalainen kokee, että elämä nykyisessä maailmassa on käynyt sietämättömäksi, hän luo mielessään toisenlaisen, toteaa Mikita.

Mielenmuutoksen ja syvätason siirtymän välineitä voivat olla riitit. Riitit ilmaisevat ja vahvistavat tietoisesti tai tiedostamatta jotain maailmankuvaa. Riitteihin on sitoutunut parantavaa tietoa ruumiillisessa muodossa. Ne ovat toimineet kulttuurisina hidasteina, vaikka niiden alkuperäinen käyttöyhteys olisi hämärtynyt.

Riitin suorittaminen saattaa vaikuttaa hyödyttömältä puuhailulta, mutta sillä on kulttuurinen tehtävänsä asettaa uusia asioita suhteeseen vanhan kanssa. Riitti auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia ja antaa yhteisölle aikaa arvioida uuden idean hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta. Tämä arvioinnin kyky on modernissa edistykseen uskovassa valtakulttuurissamme kadoksissa.

Riitit saattavat olla hyvinkin yksinkertaisen arkisia. Itselleni tärkeä riitti on hakeutua järven rantaan, vain katselemaan järven selkää. Se palauttaa sisäistä tasapainoani ja suhteellisuudentajuani, ja on samalla sanatonta rukousta. Kotoperäinen mietiskely tapahtuu usein luonnossa, ruumiillisesti. Monelle marjanpoiminta on meditaatiota. Saunominen on väkevä kotoperäinen riitti. Mielenosoituksissa hyödynnetään riittien voimaa, vaikkapa kovaäänisen rytmisen rummutuksen tai hiljaisuudessa sytytettävien kynttilöiden avulla.

Kurtinvuoren maalauskallion lähestyminen tuntui vaativan riitin hiljaisuutta ja syvää kunnioituksen asennetta. Ihmisillä, jotka punamullalla ammoin maalasivat, oli joissain suhteissa korkeatasoisempaa tietoa kuin meillä. Tulkitsen, että he ymmärsivät luonnon pyhyyden ja oman kohtuullisen paikkansa kokonaisuudessa.

On vaikea nähdä, että siirtymä kohtuulliseen, elonkirjoa kunnioittavaan elämänmuotoon voisi tapahtua ilman, että tullaan vastaan mielen syvyyksiä.

Kirjallisuus ja viitteet

Kainulainen, Pauliina (2013): Metsän teologia. Helsinki; Kirjapaja

Kainulainen, Pauliina (2019): Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli. Kirjapaja.

Maathai, Wangari (2010): Replenishing the Earth. Spiritual Values for Healing Ourselves and the World. New York: Doubleday.

Macym Joanna & Johnstone, Chris (2012): Active Hope. How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. Novato: New World Library.

Miettinen, Timo & Willamom Heikki (2007): Pyhät kuvat kalliossa. Helsinki: Otava.

Mikita, Valdur (2018): Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä. Suom. Anniina Ljokkoi. Turku: Sammakko.

Sponsel, Leslie E. (2012): Spiritual Ecology. A Quiet Revolution. Oxford: Praeger.