Kun kaupasta ei saakaan ruokaa – Omavaraisuutta sota-ajan Helsingissä


Teksti: Taina Tokkari

Kuvat: Museoviraston kuva-arkisto

Kaupungit ovat kehittyneet maaseudun tuottaman elintarvikeylijäämän varaan. Miten kaupunkilaisten käy, kun maaseudun elintarviketuotanto ja elintarvikkeiden jakelu kriisiytyy? Taina Tokkari kuvailee artikkelissaan helsinkiläisten kokemuksia jatkosodan ajalta.

Viimeisin iso kriisi Suomessa oli jatkosota vuosina 1941–1944. Jatkosodan aikana Suomeen kehittyi vakava elintarvikepula ja ensimmäisenä sotatalvena myös nälänhätä oli lähellä. Jatkosodan ruokapulan takia helsinkiläiset joutuivat valitsemaan kahden vaihtoehdon väliltä: joko he tyytyivät hyvin pieniin säännöstellyn ruoan annoksiinsa ja näkivät nälkää tai he alkoivat aktiivisesti hankkia ruokaa ja siirtyivät näin osittaiseen omavaraisuuteen. Oli toki myös kolmas mutta laiton tie, eli siirtyminen mustan pörssin kauppiaiden asiakkaaksi. Tämä vaihtoehto oli kuitenkin monelle mahdoton sekä moraalisista että taloudellisista syistä.

Miten kaupunkilaiset sitten muuttivat ruoanhankintatapojansa? Ensinnäkin helsinkiläiset lisäsivät luonnontuotteiden keruuta: he alkoivat sienestää ja marjastaa, ja osa uskaltautui myös käyttämään luonnonkasveja kuten nokkosta ja voikukkaa. Lisäksi keväästä 1942 lähtien helsinkiläiset alkoivat viljellä puutarhakasveja ja varsinkin perunaa palsta-alueilla. Onnekkaat omakotitaloasukkaat ja siirtolapuutarhamökkien omistajat hyödynsivät tonttinsa perusteellisesti. Ruokavalio muuttui ja ruokaa syötiin vähemmän kuin mihin aiemmin oli totuttu. Pulan syvetessä yhä useampi helsinkiläinen alkoi myös kokeilla eläintenpitoa. Kaupunkilaiset aloittivat ruoanhakumatkat maaseudulle ja hyödynsivät sukulais- ja tuttavaverkostoja. Osa päätti hylätä kokonaan kaupunkielämän ja siirtyi koko sodan ajaksi maaseudulle. Tämä tehtiin maaseudun paremman elintarviketilanteen vuoksi ja ilmapommitusten välttämiseksi. Kaikille kaupungin hylkääminen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Artikkeli perustuu vuonna 2012 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani: ”Nälkä vai oma apu – helsinkiläisten naisten kokemuksia omaehtoisesta ruoanhankinnasta jatkosodan aikana”. Tekstin suorat lainaukset ovat joko Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen Naisten työ -muistitietokeräyksestä tai gradua varten tekemistäni haastatteluista.

Jatkosodan elintarvikepulan synty

Pula-aikana olin aina nälkäinen. (MV:SO/95)

Jatkosodan alussa Suomen sodanjohto ja väestö ylipäänsä oli varautunut lyhyeen kesäsotaan. Jatkosota ei ollut kuitenkaan lyhyt kesäsota, vaan se kesti yli kolme vuotta. Kaikki sotavuodet olivat sääolosuhteiltaan hyvin haastavia, käytännössä katovuosia. Oli aikaisin tulleita syyspakkasia, kuivuutta ja väärään aikaan tulleita sateita. Sääolot itsessään heikensivät ruokaomavaraisuutta. Vasta vuonna 1944 oli sääolojen suhteen normaali satovuosi.

Yksi lisäsyy elintarvikepulaan oli Moskovan rauhassa menetetyt maa-alueet, jotka vastasivat noin 10 prosenttia koko peltoviljelyalasta. Maa-alueiden menetyksen vaikutuksia lisäsi se, että esimerkiksi Kannaksen alueen peltojen laatu ja samalla myös tuotto oli ollut erinomaista. Maito- ja lihaomavaraisuutta jatkosodan aikana heikensi se, että evakkomatkalla menetettiin tai jouduttiin rehun ja tilojen puutteessa teurastamaan noin 300 000 lypsykarjaeläintä.

Kolmen vuoden sota aiheutti vakavan työvoimapulan maaseudun tuottajatalouksiin. Työvoimapulaa pyrittiin paikkaamaan mm. yleisellä työvelvollisuudella, talkoilla, neuvostoliittolaisilla sotavangeilla ja työtyttötoiminnalla. Tavallisimpana käytännön ratkaisuna maatilojen emännät sekä alaikäiset lapset vain venyivät, raatoivat ja tekivät useamman ihmisen työt muiden vaihtoehtojen puutteessa.

Elintarvikeomavaraisuutta heikensi myös se, että maailmansodan vuoksi normaali ulkomaankauppa oli jäissä. Ulkomaankaupan myötä Suomi menetti myös maatalouskoneisiin tarvittavan polttoaineen. Illuusio suomalaisesta hevosvetoisesta maataloudesta ei pidä paikkaansa, sillä varsinkin Etelä- ja Länsi-Suomen tuottoisat suurtilat olivat pitkälle koneistuneita esimerkiksi viljanpuinnin suhteen. Hevosistakaan ei tosin olisi ollut apua, sillä armeija takavarikoi suuren osan maatilojen työhevosista rintamalle. Suomen maatalous oli myös riippuvainen ulkomailta tuoduista lannoitteista.

Suomi oli siis sodan aikana tilanteessa, jossa jouduttiin turvautumaan kansalliseen omavaraisuuteen, vaikka niin moni asia vaikeutti sitä. Jatkosota myös paljasti Suomen johdolle sen, millaiselle juoksuhiekalle suomalaisen maatalouden ”omavaraisuus” oli rakennettu. Jatkosodan aikana Suomen viljasato väheni kolmanneksella ja heinäsato puolella normaalivuosista. Karjatalous kärsi, kun elintarvikepulassa mm. leseiden, naattien ja juureksien syöttäminen lehmille kiellettiin. Näillä oli perinteisesti korvattu heinäsadon puutteita. Tilalle tarjottiin paperikoneiden tuottamaa selluloosarehua, käytännössä paperia. Sillä ei moni lehmä lypsänyt ja maidontuotanto heikkeni voimakkaasti.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu kansanhuoltoministeriö huolehtimaan elintarvikkeiden ja kulutushyödykkeiden säännöstelystä. Säännöstely alkoi vähitellen, koskien aluksi vain lähinnä siirtomaatavaratuotteita ja polttoaineita, mutta laajeni jatkosodan aikana koskemaan lähes kaikkia hyödykkeitä. Säännöstelyllä pyrittiin turvaamaan se että jokainen kansalainen saisi yhtä paljon – tai puutteen ollessa pahimmillaan – yhtä vähän. Säännöstelyllä oli merkittävä vaikutus yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä poikkeusoloissa, olihan vuoden 1917 elintarvikepula, säännöstelyn toimimattomuus ja pakko-otot olleet merkittäviä syitä sisällissodan syntyyn.

Säännöstelyyn kuului tärkeänä osana ostokorttijärjestelmä. Aina ostotilanteessa oli tiskillä näytettävä henkilökohtainen ostokortti, joka määritti, kuinka paljon kyseistä tuotetta sai ostaa. Ostokortteja varten kaikki siviilit jaettiin ammattiluokituksien avulla ryhmiin. Suuri osa kaupunkilaisista sai kaikkein pienimmät kevyen työn tekijän kortit. Kaikkein pienintä korttia sanottiin myös ”henkisen työn tekijän kortiksi”. Moni helsinkiläinen koulutettu nainen päätti lähteä osittaisen omavaraisuuden tielle, koska kuului juuri tähän ryhmään. Korttien osto-oikeuteen vaikutti myös henkilön ikä. Lapsille turvattiin suurempi määrä kaloreita kuin aikuisille ja he saivat muun muassa maitotuotteita ja kananmunia silloinkin, kun aikuisille näitä tuotteita ei pystytty tarjoamaan.

Kansanhuollon perunanjako käynnissä Helsingissä Hakaniementorilla. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Kansatieteen kuvakokoelma. CC-BY-4.0

Nälkätalvi 1941–1942

Helsinkiläisestä näkökulmasta Helsinki on kaiken keskus. Jos asiaa katsotaan maantieteellisesti, sijaitsee Helsinki kuitenkin Suomen mittapuulla kaukana kaikesta. Tämä vaikeutti merkittävästi Helsingin huoltoa jatkosodan aikana. Polttoainepula haittasi elintarvikekuljetuksia maaseudulta Helsinkiin. Junat toki kulkivat, mutta ne olivat jatkuvasti alttiita Neuvostoliiton pommituslennoille. Ensimmäisenä sotatalvena elintarviketilanne Helsingissä kriisiytyi. Vuodenvaihteessa 1942 kansanhuoltoministeriössä huomattiin, että ruokatilanne asutuskeskuksissa oli kestämättömällä pohjalla, ja jos lisää perunoita ja viljaa ei saataisi, korttiannoksia ei voitaisi jakaa ja maata uhkaisi nälänhätä.

Elin täysin korttiannosten varassa. (…) Helsinkiläisenä ilman ’’maalaisserkkuja’’ olin jatkuvasti nälkäinen. (MV:K34/2116)

Kansanhuollon tiedotusosasto ja muun muassa Martat olivat tehneet kovan työn ja käännyttäneet helsinkiläiset käyttämään perunaa viljan asemasta. Syksyllä 1941 kovat pakkaset saapuivat aikaisin. Osa perunasta jäi työvoimapulan ja pakkasten takia korjaamatta ja satoa menetettiin. Peruna ja juurekset säilöttiin maaseudulla perinteisesti aumoihin eli maakuoppiin ja lisäksi käytettiin kellareita. Aumoja ja kellareita ei kuitenkaan voi avata pakkasella, muuten niiden lämpötila laskee liikaa ja perunat paleltuvat. Kansanhuolto huolestui Helsingin heikosta perunatilanteesta ja vaati peruna-aumoja avattavaksi. Pakon edessä perunaa kuljetettiin Helsinkiin hitaasti keskellä pakkasia. Perunakellareissa olleet perunat paleltuivat joskus myös siksi, että maaseudulla kellareita käytettiin pommisuojina.

Tilannetta kiristi myös se, että kovien pakkasten vuoksi Saksasta ei saatu edes jo sovittuja viljalasteja. Kolme saksalaista perunalastissa ollutta laivaa oli kyllä päässyt jäiden läpi Suomen puolelle, mutta perille päästyä huomattiin, että osa näistäkin perunoista oli jäässä. Helsinkiläiset siis lopulta saivat kauppoihin perunaa, mutta se oli paleltunutta. Kotona perunat sulivat ja mädäntyivät. Näitäkin perunoita kuitenkin jonotettiin. Eräs muistitietoaineiston helsinkiläinen perheenäiti käytti luovuutta ja ratkaisi tilanteen. Hän valmisti paleltuneista perunoista ruislimppuja, ne kun maistuivat paleltuneina valmiiksi imelletyiltä. Lapset olivat tyytyväisiä kun saivat makeaa leipää. Perunoiden sijaan helsinkiläiset joutuivat syömään lanttua, sillä se kesti kylmää kuljetusta paremmin. Ajanjaksoa alettiin kutsumaan ”lanttutalveksi”, nimitys kiteytti helsinkiläisissä kerrostalorapuissa leijuvan keitetyn lantun tuoksun ja jatkuvan kurnivan nälän.

Laskennallisesti pienimmillä korttiannoksilla olisi periaatteessa voinut tulla toimeen. Pienimmät kortit turvasivat noin 1400 kaloria päivässä. Kortti ei kuitenkaan taannut, että kaupassa todella oli jotain ostettavaa. Kuluttajan ajasta suurin osa kului erilaisissa jonoissa, joissa seisottiin ja toivottiin parasta. Jos aikaa tai mahdollisuutta jonottamiseen ei ollut, oli hyvin tavallista, että kortit jäivät käyttämättä ja vanhenivat.

Kaupassa sai jonottaa päivittäin ja aina oli pelko jos ei saa edes sitä pientä leipäannostaan tai ½ lt lanttukeittoa. (MV:SO/680)

Nälästä tuli totta ja arkipäivää kaupungissa. Varsinkin kevättalvi oli hyvin hankala. Ihmiset eivät olleet millään tavalla olleet varautuneita elintarvikepulaan sillä talvisodan aikana vastaavaa puutetta ei ollut. Tilanne tuli monelle shokkina. Mitään muuta ei oikeastaan voinut tehdä kuin vain yrittää jatkaa arkea.

En aina ehtinyt ruokatunnilla kotiin Kruununhakaan asti ja pyörryinkin nälästä kerran ylioppilastalon vaihtopysäkillä. Ruokatilanne oli silloin melko hintelä ja vaikka olin laiha, olin kova syömään. Se oli raskasta työaikaa. (MV:K34/1133)

Lanttua keitettiin vedessä ja yritettiin ostaa ihan mitä tahansa mitä kaupoista sai, mutta moni laihtui paljon tuona keväänä. Muistitietoaineistossa erityisen vaikea tilanne oli niin sanotuilla virkanaisilla. Heillä ei ollut työn takia aikaa seistä kauppajonoissa. Helsinkiä myös pommitettiin, ja jos sattui niin, että työpäivä keskeytyi pommitusten takia, piti töitä jatkaa illalla varsinaisen työpäivän jälkeen, mikä aiheutti jatkuvan aikapulan.

Annoin oman voiannokseni eräälle nuorelle rouvalle, tuttavalleni Helsingissä. Hän odotti lasta ja hän oli niin kaino, ettei sinä pahimpanakaan puutteen aikana saanut puhuneeksi kenellekään, että oli aliravittu ja olisi kipeästi tarvinnut lisäravintoa. Hänen miehensä oli pitkään rintamalla pääsemättä lomalle, joten hänkään ei tiennyt vaimonsa todellisesta kunnosta. Olin kauhuissani kun näin tämän ennestäänkin sorjan ystävättäreni luurangoksi laihtuneen, vain vatsa oli kasvanut. (MV:SO/955)

Vuotta 1942 voidaankin pitää eräänlaisena uudelleenarvioinnin aikana, jolloin elintarvikepula sai osaltaan Suomen sodanjohdon punnitsemaan suhteensa sotaan uusiksi. Vaikka Suomi oli sotilaallisesti jo saavuttanut alkuperäiset tavoitteensa, sota ei näyttänyt olevan lähelläkään päättymistä. Sama uudelleenarviointi tehtiin monessa helsinkiläiskeittiössä. Suhde kuluttajuuteen muuttui ja helsinkiläiset ottivat askeleen kohti osittaista omavaraisuutta. Luottamus siihen, että jokin ylempi taho, kuten valtio, voisi turvata elintarvikkeiden saannin murtui, ja ihmiset ottivat asian omiin käsiinsä.

Puistoista perunamaiksi

Lanttutalven jälkeen alkoi ymmärrettävästi suuri kaupunkiviljelyinnostus. Helsingin kaupunki vastasi kysyntään ja kaavoitti pikavauhtia uusia palsta-alueita. Palstoja rakennettiin jo vakiintuneiden palsta-alueiden jatkeeksi, otettiin käyttöön tyhjiä tontteja, puolivalmiita puistoja, piha-alueita ja lisäksi kaupunki osti niin sanottuja syöttömaita yksityisiltä maanomistajilta. Kaikkialle kaavoitettiin lisää palstoja. Moni suuri työnantaja hankki työsuhdepalstoja työntekijöilleen. Lapset saivat palstoja koulun ja järjestöjen kautta.

Helsingin kuva muuttui. Puistoihin oli toki kaivettu pommisuojia jo ennen sodan alkamista, mutta nyt koristeistutukset korvattiin hyötykasveilla. Kun puistojen nurmet oli joka tapauksessa avattu, ei ollut niin suurta surkua repiä ylös loppujakin kukkapenkkejä. Erityisen suosittu viljelykasvi oli peruna. Se oli helppo kasvattaa, se sopi vastamuokattuun heikkoonkin maahan ja sen juuret valmistivat tilaa seuraavan vuoden viljelyksille. Nurmikoita voitiin helposti muuttaa perunamaiksi.

Pimeisiin palstoihin päädyttiin, jos ei oltu saatu virallista palstaa, jos palstavuokra oli liian kallis tai palsta sijaitsi liian kaukana kotoa. Pimeän palstan pitäjä altistui kuitenkin varkauksille. Ne vaivasivat myös virallisten palstojen vuokraajia, joten palsta-alueilla olikin tavallista järjestää vartiointi sadonkorjuuaikaan. Pitkäkyntiset olivat ongelma myös kerrostaloissa.

Vanhemmillani oli vuokrattuna palsta H:gin kaupungilta perunan viljelyä varten. Perunat riittivät talveksi paitsi -41 kun perunat varastettiin kellarista. (MV:K34/1845)

Kaupunki suhtautui hyvin positiivisesti kaikkiin asukkaiden yrityksiin helpottaa ruokatilannettaan. Sodan jälkeen suhtautuminen kaupunkitilan käyttöön kuitenkin muuttui nopeasti. Tonttimaa tarvittiin asuntojen rakentamiseen ja normaalitila palasi. Sota-aika muodosti poikkeuksen suhteessa kaupunkitilan käyttöön.

Kaupunkiviljelijän käytännön haasteita

Helsinkiläisille palstoilla oli suuri merkitys. Itseviljellyt juurekset ja peruna olivat koko ruokatalouden perusta. Vastaava tilanne koettiin 1990-luvun alussa Venäjällä kun Neuvostoliitto hajosi ja venäläiset joutuivat rakentuvan kapitalismin koekaniineina turvautumaan datsojensa antiin.

Kun kaupasta saatava peruna Helsingissä ylen usein oli pakkasen panemaa, imeltynyttä ja helposti mätänevää, saimme omista perunoista erinomaisen perustan koko ruokavaliollemme.

Erityinen ongelma oli kuitenkin kulkeminen palstalle. Polttoainepula vaikutti myös joukkoliikenteeseen, bussit kulkivat harvoin kaupungissa. Häkäpönttöautoja oli otettu käyttöön, mutta ne olivat tavallisempia pitkän matkan linja-autoissa. Henkilöautoihin eivät siviilit saaneet lainkaan polttoainetta, ja osa autoista oli takavarikoitu armeijan käyttöön jo talvisodan aikana. Polkupyörä oli joillekin vaihtoehto, mutta pyörien sisäkumit ja paikat olivat korttitavaraa, joihin oli todella vaikea saada ostolupaa. Ratkaisuna oli usein raitiovaunut ja käveleminen.

Saimme vuokrattua Pukinmäeltä isohkon peltosaran, jossa viljelimme perunaa. (…) Pukinmäen perunamaan viljeleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Matka sinne Pakilasta oli 5 km. Kun hevosta ei ollut saatavissa maan kyntämiseen ja multaamiseen, jouduimme kuljettamaan sekä siemenperunat että kaikki työkalut, myös käsin vedettävän auran sinne kottikärryille kuormattuna. Tie oli huonokuntoinen ja mäkinen ja matka vei kumpaankin suuntaan 2 tuntia. Yksi sunnuntai kului aamuvarhaisesta iltamyöhään jokaisella retkellä. Pakilan viljelykset hoidettiin arki-iltoina, koska päivät, myös lauantait, olimme kaikki ansiotyössä. Kulku Pakilaankin oli sotavuosina hankalaa, bussien kulku satunnaista ja autoa meillä ei ollut. Ainoa keino oli ajaa raitiovaunulla Käpylään ja kävellä sieltä n. 3 km matka. (MV:K34/2435)

Palstojen pidossa ilmeni myös muita ongelmia. Osa helsinkiläisistä oli tottumattomia puutarhatyöhön, oli pulaa tiedosta ja kokemuksesta. Osalla ei ollut sopivia työkaluja käytössään ja lisäksi osa oli niin nälän heikentämiä, että fyysinen työ itsessään oli liian raskasta. Lisäksi merkittävä syy oli myös se, että viljelymaan laatu saattoi olla hyvin huono.

Sitten sain kuulla että kaupunki vuokraa pieniä palstoja halukkaiden saatavaksi. Niin sain palstan radan kupeelta Käpylästä. Maa oli aivan raakaa, kuokalla hakkasin 2 aarin palstan kylvökuntoon, sinne kylvin kasviksia ja suurin osa tuli tietysti perunamaata. Myöhemmin maa otettiin rakennusmaaksi. (MV:K34/1479)

Perunaa kasvatimme Käpylän kuntoutuskeskuksen lähellä josta tuskin tuli sitä määrää mitä istutettiin, oli kovin huono maa. (MV:SO/169)

Kaupungin omat arviot perunapalstojen tilasta ennen vuokralle antoa ovatkin tässä mielessä kuvaavia. Koska pula palstoista oli niin suuri, palsta-alueiksi otettiin mitä vain: ”entisiä perunamaita, päässeet nyt metsittymään, kelpaavat kumminkin syöttömaiksi”, ja ”osaksi ruohottunutta, osaksi viljeltyä vanhaa peltoa”kuvailtiin uusien palsta-alueiden kuntoa kaupungin raportissa. Kaupungilla oli kuitenkin aina tapana pienentää palstan vuosivuokraa, jos viljelijän oli raivattava palsta raakaan maahan. Joskus palstan muokkaus vaati äärimmäisiä tekoja.

Se oli niin kovaa savimaata, se oli niin kovaa. Ja mä muistan kun kerran yksin sitä koetin saada, en saanut varmaan neliömetriäkään se oli niin kovaa ja raskasta. (…) Niin sitä mä muistelin että isä teki siihen sellaisen auran, ja hevosina oltiin sitten sisareni ja minä, ja isä sitten työnsi. Ja hehheh, se oli kyllä niin raskasta, että mä luulen että se oli kyllä isän voimien varassa se työntäminen. Kyllä meitä vähän naurattikin mutta ei sentään itkettänyt. (Haastattelu 1.)

Ne kaupunkilaiset, jotka kokivat onnistuneensa huonosti viljelyssä tänä ensimmäisenä vuonna, keskittyivät jatkossa muihin ruoanhankintatapoihin. Ne jotka kokivat, että viljelyyn käytetty aika ja energia olivat järkevässä suhteessa sen tuottoon, jatkoivat viljelyä myös seuraavina sotavuosina. Tämä oli järkevää resurssien käyttöä ja osoitus kaupunkilaisjärjen käytöstä. Palstaviljelyyn kuuluva fyysinen työ, sen viemä aika ja jopa keväiset perunat, jotka piti syömisen sijasta uhrata siemenperunoiksi, olivat kaikki arvokkaita resursseja, joiden käyttöä piti tarkkaan harkita.

Kaalia harvennetaan. Kuvaaja Björn Soldan. Kansatieteen kuvakokoelma. CC-BY-4.0

Sadon säilöntää

Varastointikysymykset olivat tärkeitä. Monia vanhoja kerrostaloja oli ennen sotia uudistettu ja otettu keskuslämmityksen piiriin. Keskuslämmitetyissä taloissa kellari ei ollut soveltuva juuresten ja muiden elintarvikkeiden säilytykseen. Hyvästä kellarista tuli kultaakin kalliimpi. Hyviä kellareita vuokrattiin eteenpäin ja lainattiin osa kellarinhyllyistä sukulaisille. Ne joilla ei kellaria ollut, joutuivat pohtimaan tarkemmin sadon säilömistä. Yksi mahdollisuus oli vinttikomeron käyttö. Vintit olivat usein lämmittämätöntä tilaa, joten ne soveltuivat säilytykseen. Perunat oli kuitenkin syytä siirtää pois ennen pakkasten alkamista.

Säilöntä ainakin jossain muodossa oli ollut tavallista myös rauhanaikana. Siitä tuli tärkeämpää pulan aikana, mutta samalla se vaikeutui. Sokeria ei juurikaan saanut, korttiannos oli noin 500 g kuukaudessa, ja toisin kuin muut kortit, sokerikortti oli sidottu tupakkakorttiin. Kuluttajalla oli siis mahdollisuus valita vain toinen tuote, sokeri tai tupakka. Sotilashuumorissa hyvän tyttöystävän ehtona pidettiinkin sitä että nuorikko oli valmis uhraamaan omat sokeriannoksensa ja postittamaan tupakat rintamalle. Näin pystyi kuulemma tunnistamaan hyvän tulevan vaimon. Sokeri korvattiin säilönnässä sakariinilla ja uusilla teollisilla säilöntäaineilla kuten Atamonilla. Säilykkeiden säilyvyys oli kuitenkin monille ongelma. Säilykkeitä tarkkailtiin pilaantumisen varalta, ja vaikka hometta olisi ehtinyt tulla, ne käytettiin silti.

Muita säilöntämenetelmiä olivat keittäminen, hilloaminen ilman sokeria, rexaaminen (erityisesti säilöntään suunnitellut lasipurkit erikoiskorkeilla), umpioiminen, kuivaaminen ja suolaaminen. Suolaa kaupoista onneksi sai. Vihanneksia ja sieniä säilöttiin myös etikkaliemiin. Martat yrittivät parhaansa mukaan opettaa mm. hapattamista, mutta vastarinta uusia tapoja kohtaan oli ilmeistä. Osa naisista kokeili näitä uusiakin tapoja, mutta kovan pulan takia haluttiin yleensä pysyä tutuissa keinoissa hyvän lopputuloksen varmistamiseksi. Puute vähensi riskinottohaluja. Juureksia, vihanneksia, marjoja ja kalaa kuivattiin, ja menetelmä olikin kaupunkilaiselle sopiva tapa, sillä lopputuote vei vain vähän tilaa. Umpioiminen oli erityisen suosittua lihatuotteille.

Onnekkaat omakotitaloasukkaat

Helpointa viljely oli tietysti omakotitaloalueilla. Omakotiasujan ei tarvinnut pohtia kuljetus- tai varastointikysymyksiä samassa määrin kuin kerrostaloasukkaiden ja palstaviljelijöiden. Lisäksi viljelykokemusta oli jo ehtinyt kertyä. Omakotitalotontit olivat vielä 1940-luvulla merkittävästi suurempia kuin nykyiset postimerkkitontit. Moni puutarha oli jo rauhan aikana ollut osittaisessa viljelykäytössä, mutta sodan aikana omakotitaloasukkaat viljelivät intensiivisemmin. Kun moni helsinkiläisistä muistelijoista kertoi lähinnä perunan ja muiden juurikasvien viljelystä, omakotitaloasujien muistitietokertomuksissa näkyi myös kunnianhimoisempi ote puutarhaviljelyyn.

Meidän tontin ylänurmikot otettiin auki ja viljeltiin perunaa. Meillä oli muualta vuokrattua maatakin perunalla. Marjapensaitakin oli, mustia ja punaisia viinimarjapensaita ja karviaisiakin eri lajeja. Omenapuut paleltuivat v. 1939 niissä kovissa pakkasissa, mutta niitä ostettiin sitten lisää. Porkkanaa, herneitä, kukkakaalia, keräkaalia, kyssäkaaliakin oli, ruskeita papuja. Ruskeat pavut idätettiin keittiön edessä olevalla kujalla johon aurinko paistoi lämpimästi. Ne idätettiin matalissa laatikoissa jotka isä oli tehnyt. Kylmiksi öiksi ne laatikot nostettiin sisään. (MV:K34/2239)

Myös pienet pihan otettiin hyötykäyttöön.

Vanhempani asuivat suurimman osan sota-ajasta Helsingin Käpylässä. Pihalla oli pieni pläntti maata jota tarkkaan viljeltiin. (MV:K34/1801)

Omakotitaloasukkaat ottivat mahdollisuuksien mukaan myös lisämaita viljelyyn.

Asuin Helsingin pohjoislaidalla vanhempieni kanssa omakotitalossa jossa vähän yli tuhannen neliön tontilla oli joka neliö viljelty ja naapurin tyhjältä tontilta vuokrasimme lisää perunamaata. Keittiövihanneksien lisäksi viljelimme vehnää. Saimme tuttujen viljelijöiden avulla viljan puitua ja kahvimyllyllä jauhoimme oikein makoisat puuroaineet.(…) Vanhempani olivat kotoisin maalta joten taitoa riitti, mutta teurastaja haettiin naapurista. (MV:SO/897)

Eräs vaihtoehto kaupunkilaiselle oli myös siirtää viljely kokonaan maaseudulle, kuten kesähuvilalle tai mökille. Siellä oli myös mahdollisuus pitää epävirallisia eli ”mustia” kotieläimiä joista ei kansanhuollolle kerrottu. Toisaalta maaseudulla tapahtuvassa viljelyssä kohdattiin samat tai jopa haastavammat kuljetuskysymykset kuin kaupunkiviljelyssäkin. Miten saada sato syksyllä takaisin kaupunkiin?

Helsingissähän raitiovaunut kulki, jos ei ollut hälytystä. Olin yhden kesän Kangasniemellä pojan kanssa. Vuokrasimme sieltä pienen mökin kesäksi. Siellä oli liikenne vaikeaa. Joutsalainen sekajuna siis linja-auto jossa oli peräosa tavaroilla. Se kulki kolme kertaa viikossa muistaakseni. Pyörällä kuljin 12 kilometriä kirkonkylän kauppaan (…). Sekajuna meni Mikkeliin. Syksyllä siinä veimme kasvattamamme perunat, poimimamme marjat, siis mehut ja hillot, sekä kesälampaan lihat junalla Mikkeliin ja siitä junalla Helsinkiin. Tosin se lammas oli ns. musta lammas. Pytyssä ne lihat menivät puolukoina. MV:K34/1082.

Muutoksia keittiössä ja lautasella

Kaupunkilaiset joutuivat ruokapulan vuoksi muuttamaan ruokavaliotaan ja arkeaan. Kotitaloustyön määrä kasvoi valtavasti. Lisäksi työn sisältö muuttui niin, että ruoanhankintaan kuluva aika ylitti merkittävästi ajan, joka kului itse ruoanvalmistukseen. Ruoanvalmistusta muutettiin yksinkertaisemmaksi käytännön syistä: koska esimerkiksi rasvaa paistamiseen ei ollut, suurin osa ruoasta kypsennettiin keittämällä. Onneksi kotitalousneuvontajärjestöt aktivoituivat ja ruoanvalmistusta helpottamaan kehitettiin muun muassa heinälaatikko, johon esilämmitetty ruoka voitiin asettaa hautumaan työpäivän ajaksi. Tästä innovaatiosta tuli monen helsinkiläisnaisen arjen pelastaja.

Kaupunkilaisten ruokavalio, joka ennen sotia oli sisältänyt runsaammin maitorasvoja ja eläinperäisiä tuotteita, muuttui, ja sen perustaksi tulivat itseviljellyt juurekset ja vihannekset sekä itse noukitut marjat ja sienet. Viljatuotteet olivat säännöstelyn alaisia, ja niiden määrä ruokavaliossa vaihteli. Ylipäänsä proteiinin määrä väheni, ja sitä korvattiin kasviperäisillä hiilihydraateilla. Moni kuitenkin kaipasi lihatuotteita ruokavalioonsa. Tämän vuoksi pulan jatkuessa kaupunkilaiset laajensivat omavaraisuuttaan eläintenpitoon. Helsingin kaupunki vastasi muuttuneeseen tilanteeseen poikkeussäädöksellä, joka salli kotieläinten pitämisen kaupungissa. Kaupungin terveystarkastajana työskentelevä nuori nainen näki tilanteen aitiopaikalta:

Oli aivan hämmästyttävää miten paljon kaupunkiin saatiin mahtumaan lampaita, vuohia, kanoja ja jopa satoja sikoja. MV:K34/2239H

Kaupunkilaisten eläintenpidossa oli kuitenkin monia ongelmia, kuten tilanpuute. Eläimiä kasvatettiin sisällä asunnoissa, tyhjentyneissä autotalleissa, piharakennuksissa, itserakennetuissa suojissa ja häkeissä sekä kesäasunnoilla. Monella oli myös tottumattomuutta eläintenpidossa, mikä johti usein yllättävään ongelmaan, kasvattajan kiintymiseen eläimeen.

Kotieläimiäkin meillä oli (…). Jokaisella perheellä oli lammas ja sitten oli yksi yhteinen sika. (…) Hyvin niitä ruokittiin (…), mutta ei se lampaanliha oikein tahtonut maistua, ne kun tulivat niin rakkaiksi. Oli niistä huvia ja harmiakin, mutta oli uudenlaista puuhaa meille kaupunkilaisille. MV:SO/706

Eläimille kerättiin heinää ja kerppuja puistoista, radanvarresta ja joutomailta. Perunankuorista ja nokkosesta haudutettiin ruokaa possuille. Kanien kasvatus tuli suosituksi, vaikka osalle oli vaikeaa kohdata lemmikkikani lautasella.

Isäni rakensi kaneille komeita koppeja. Helsingistä kaneille löytyi pajunoksia ja ruohoa yllin kyllin. Kanit auttoivat ruokataloudessa sillä niistä saatiin paisteja. Rasvakin käytettiin, esim. leipomiseen. Minä olin niin kiintynyt kaneihin, etten niitä koskaan syönyt. Söin suolasilakoita silloin kun toiset söivät kania. Äitini kertoi että isäni ei pitänyt kanien teurastamisesta. Hän vetosi siihen että toisten miesten piti tappaa ihmisiä joten isäni piti tappaa kaneja. (Isäni oli ylikonemestarina Helsingin sähkölaitoksessa joten hän ei joutunut sotaan). MV:K34/833

Ajan riittäminen, tieto, luovuus, suhteet ja henkinen jaksaminen olivat tärkeimmät ei-aineelliset resurssit sota-aikana. Sodan realiteetit ja uhkakuvat vaikeuttivat toki tilannetta entisestään. Materiaalisista seikoista painottuivat pääsy metsiin, viljelymaa ja hyvä kellari. Nämä pitivät pinnalla, kun ruokahuolto yhtäkkiä kriisiytyi.

Voisiko historiasta vetää jotain yhtäläisyysmerkkejä tähän päivään? Törmäävätkö historian ja nykyisyyden ”omavaraistaistelijat” osittain samoihin haasteisiin esimerkiksi aikapulan suhteen? Miten yhdistää esimerkiksi palkkatyö kaupungissa ja omavaraistelu maaseudulla? Mitä jos omavaraistelu onkin todellisuudessa täysin riippuvaista autoista ja polttoaineista? Miten nykyään kuljetettaisiin sato ja ihmiset ilman näitä arkipäiväisiä välineitä? Mistä ja millaisilla ehdoilla voi nykyään löytää viljelykelpoista maata? Miten ja mihin sato säilöttäisiin? On kiinnostavaa miettiä, miten nykyään selviäisi, jos äkillisen kriisin takia kaupoista ei saisikaan ruokaa.

Alkuperäislähteet

Käytetty muistitietoaineisto:

– Museovirasto: Keruuarkisto: Muistitietoaineisto: Naisten elämä ja työpanos sotien 1939–1944 aikana. K34 ja SO

Kansanhuollon kehitys Helsingissä:

– Helsingin kaupunginarkisto: Kansanhuoltolautakunta, kansanhuoltotoimisto

Hels.kaupungin toimet palstaviljelyssä:

– Helsingin Kaupunginarkisto: Kiinteistövirasto, palstahistoriaa

Valikoitua kirjallisuutta

Hietanen, Silvo (1990): ”Perunan ja rukiin maa – Ravinto ja asuminen sotavuosien Suomessa”, kirjassa Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä, toim. Hietanen, Silvo. Valtion painatuskeskus, Helsinki

Hintikka, Onerva & Häppölä, Kirsti (2006): Tuntematon Emäntä, Kotirintama kertoo. Maahenki.

Hytönen, Elina (2009): Perhe sodassa 1939–1945, Minerva.

Jaatinen, Satu (2004): Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa. Multikustannus.