Teksti: Kai Vaara
Savotta tarkoittaa puunkorjuutalkoita. Elvytyssavotta viittaa osin päinvastaiseen: talkoihin monimuotoisen metsän ja elävän maaperän palauttamiseksi. Ihminen voi monipuolistaa elinpiirejään kestävästi elättäviksi kokonaisuuksiksi!
Elonkehän elvytyssavotta eli Elossa! on hahmotelma osallistavasta kansalaistoiminta-aloitteesta näiden tavoitteiden edistämiseksi. Aloite pohjautuu Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n vuoden 2019 kevätseminaariin, Katajamäen yhteisössä pidettyihin jatkopohdoksiin sekä aiheen parissa työskennelleen työryhmän ja ystäväpiirien kommentteihin.
Aloitteen lähtökohta
Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin heikkeneminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne tuhoavat tulevien sukupolvien elinehtoja. Fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutuksen lisäksi tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia kaventavat humuskato ja metsäpeitteen pitkäaikainen väheneminen. Elävä maaperä on elinehto. Sen palauttaminen elvyttää myös ilmaston, mutta haastaa sitä useampaa sukupolvea, mitä hitaammin toimeen tartutaan.
Eläviä, elättäviä, kestäviä ja parhaita hiilinieluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat monimuotoiset metsät ja niihin liittyvä viljely mineraali-, mikrobi- ja sienirihmastopitoisine maaperineen. Niiden edistäminen turvaa viime kädessä ihmisten elinehdot, vähentää elämälle tarpeetonta kuluttamista ja luo toimeentuloedellytyksiä ilman kestämättömäksi osoittautuvaa talouskasvua. Haasteena on palauttaa ihmisen ja elävän elinympäristön luova yhteys, ekologinen kädenjälki. Monimuotoistamalla elinympäristöjä voidaan turvata myös villejä elinpiirejä ja hillitä ilmastonmuutosta kosteutta ylläpitävillä ja humusta kasvattavilla pienilmastoilla.
Biodiversiteetti, terve elinympäristö ja niitä luova ilmapiiri eivät ole kaupan, vaan ne on turvattava omaehtoisesti ja yhteisvastuullisesti sekä kaupungeissa että maaseudulla.On myös etsittävä lähtökohtia ja periaatteita, jotka ovat yhdenmukaisia globaalisti kaikille ihmisille. Jatkuva kaupungistuminen syö tulevaisuuden elinehtoja. Kaupungeissa asuville on mahdollista luoda yhteyksiä maahan, kestävää ruokahuoltoa ja mielekkäitä väyliä myös maalle muuttamiseen.
Teollistumisen, markkinoille tuotteistamisen ja niihin kytkeytyvän ammatillisen koulutuksen myötä elämän edellytyksiä ja jatkuvuutta ylläpitävät koti- ja omavaraistaidot paikallisymmärryksineen ja ”resurssitajuineen” ovat pitkälti syrjäytyneet. Näillä perinnöillä on kuitenkin ylläpidetty elinympäristön hiilensidontakykyä, pienilmastoja ja vesikiertoja puutarhoineen, laidunmaineen ja monimuotoisine metsineen viimeistään fossiilikapitalismin viime vuosisataiseen läpimurtoon asti. Koti- ja pienteollisuuden turvaaminen, paikallistalouksien edistäminen ja yhteisöllisiin toimeentulotapoihin tukeutuminen eivät ole saaneet oikeutta kolonialismin ja teollisen läpimurron globaalissa valtataistelussa ja resurssisodissa.
Koululaisten ja muidenkin ilmastohätään vastaamiseksi yhteiskunnan tulisi edistää kaikille halukkaille mahdollisuuksia käytännön toimiin hiilen sitomiseksi kasvustoon ja maaperään – eikä vastata ongelmaan vain ”kuluttajina”; vähentämällä turhaa ja vahingollista kulutustaan ja vaatimalla niin sanotulle tuotantoelämälle päästövähennystavoitteita. Kansalaistoiminta ja -oikeudet elonkehän käytäntöjen elvyttämiseksi voisivat vähentää mielenterveydellisiä ongelmia, luoda siltoja sukupolvien välille ja elvyttää sellaista perinnetietoa ja historiallista ymmärrystä, joka auttaa hiilen sitomista kasvustoon ja maaperään.
Valitettavasti kulutuksen kasvattaminen eli talouskasvu – ja jo pelkästään rahataloudellinen elämäntapa tai toimeentulomuoto – on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. Ruokaturva ei voi perustua oman kontrollimme ulkopuolisiin edellytyksiin, tarvitaan riittävää ruokasuvereniteettia. Elinympäristömme monimuotoisuutta ja hiilensidontaa maaperään eivät turvaa ydinvoima tai bioenergialähteet. Tehtailtu ravinto ei vastaa ihmiskehon muinaisiin terveydellisiin tarpeisiin eikä edistä elävää maaperää eli humusta luovaa kulttuuria. Elämää ylläpitävän ”vihreän infrastruktuurin” vahvistaminen ei voi olla vain bisnes tai luonnonsuojelua. Sen on oltava yhteisvastuullista, yhteiskunnan tunnustama ja jopa kannustama tapa elää ja tulla toimeen, vaikka hyvin vaatimattomastikin.
Haasteena on sellaisen taloudenpidon, toimeentulotapojen ja kulttuurin edistäminen, mikä lähtee korjaamaan ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia tuleville sukupolville – edistää maan palauttamista hedelmälliseksi sitomalla hiiltä kasvikuntaan, metsiin ja maahan, vahvistaa paikalliset vesikierrot ja sen myötä myös pienilmastoja – luoden samalla edellytyksiä hyvälle ja terveelle elämälle ja paikallisyhteisöllisyydelle sekä maankäytön kestävälle säätelylle. Metsien käsittelytavat vaativat uudistumista hiiltä sitoviksi: aukot umpeen ja metsäojat tukkoon! Metsätuotteet ovat muutakin kuin puuntuotantoa; marjat, sienet, villivihannekset, kalat, riista, lääkekasvit, virkistys ja monimuotoisuutta kunnioittava pientuotanto on ymmärrettävä todellisiksi toimeentulomahdollisuuksiksi.
Kun talouskasvun kestämättömyyteen (talouslaskuun tai laskutalouteen) ja mahdollisesti hallitsemattomaan romahdukseenkin tulisi varautua, onko talouden ja toimeentuloedellytystemme ”vientivetoisuus” välttämätöntä? Eikö suunta paikallisempaan talouteen, vaihdannan ja jakamisen eri muotojen edistämiseen ja omavaraistumiseenkin vahvistaisi itsehallinnollisempia ja paikallisempia toimeentulon edellytyksiä sekä innovaatioita myös pientuotantoa edistäville ja mahdollisesti laajemmillekin markkinoille?
Elonkehän elvyttämisen luonnollisena lähtökohtana on virallisten luonnonsuojelualueiden ja paikallisyhteisöjen omaehtoisten suojelualueiden ympärille ja niiden välille luotavat puskuri- tai suojavyöhykkeet, ”elämänsuojeluvyöhykkeet” (”Territories of Life”), joita luomalla biodiversiteetti pääsee vahvistumaan ja lajisto myös siirtymään alueilta toisille ilmastonmuutoksen myötä. Näin myös alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen kestäviä elämänperintöjä ja uusien ekokylien elinmahdollisuuksia voidaan turvata – ja niiden kokemuksista voi jotain välittyä laajemminkin sovellettavaksi.
Vain Maan uudelleen viljavoittaminen takaa ihmiskunnan tulevaisuuden elinehdot. Tarvitaan mahdollisuuksia kaikille voida osallistua elvytyssavottaan tarpeettoman tuottamisen ja kulutuksen sijaan. Tämä on välttämätön oppimisen sarka ja haaste useammille sukupolville.
Seuraavat teesit on pyritty osin muodostamaan niin, että ne loisivat pohjaa jonkinlaiselle globaalille ”solidaarisuusaloitteelle”, johon myös erilaisissa konfliktitilanteissa voitaisiin viitata.
Teesit
1)Ilmastohätä ja biodiversiteettikato ovat saman asian kaksi puolta liittyen ihmisen ja luonnon erottamiseen, ei niidenyhteyteen. Ihmiset on irrotettu ja irrotetaan elävää elinympäristöä kunnioittavasta ja vahvistavasta yhteisöllisyydestä ja omavaraisuuteen tukeutuvista keskinäisistä elä(ttä)vistä kokonaisuuksista. Luonnosta on tehty omistettavissa oleva luonnonvara, jota luonnontieteiden avulla hyödynnetään markkinoille kuluttajien kysynnän mukaan – paikallistiedon selviytymisperinteiden merkityksistä piittaamatta.
2) Kulutuksen ilmastokompensaatiot on suunnattava metsien monimuotoisuuden säilyttämiseen ja luomiseen paikallisyhteisöjen omaan käyttöön ja vain paikallisyhteisöjen ehdoilla viljelyyn ulkomarkkinoille. Pienimuotoinen, ympäristön kestokyvyn huomioon ottava viljely, monilajiset metsäpuutarhat sekä alkuperäiskansojen villeinä säilyneet metsäalueet ovat kestäviä eläviä hiilinieluja. Niiden vahvistaminen turvaa kestäviä toimeentuloedellytyksiä ja riippumattomuutta perusteettomasta talouskasvusta. Paikallisyhteisöille niin maalla kuin kaupungeissakin on taattava mahdollisuudet kehittää metsäpuutarhoja ja ruokaomavaraisuutta. Kaupunkiyhteisöt tarvitsevat myös sillanrakennusta maaseutuyhteisöihin.
3) Kaikille on sallittava (ihmis)oikeus elonkehää elvyttävään, humusta luovaan ja kulutusta vähentävään kulttuuriin – elonkehän paikallisiin jälleenrakennustoimiin, niiden yhteisölliseen luomiseen sekä niistä keskinäisesti oppimiseen. Tätä tehtävää on sitä haluavien edistettävä omaehtoisesti, mutta paremmin myös yhteiskunnan tuella. Vallitseva koulutus suuntautuu ammattiosaamisen edistämiseen tuotanto- ja kulutusmarkkinoille syrjäyttäen paikallisyhteisöllisen kehittämisen ja taidot uusiutuvien luonnonvarojen käytössä. Ihmisille on kuitenkin luotava käytännön edellytykset osallistua ”ilmaston ja elinympäristön elvyttämistalkoisiin tai -savottaan” omaksi ja yhteisölliseksi ”elonkehän jälleenrakennusopiksi”.
4) Elinympäristön monimuotoisuutta turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” vahvistamiseksi tarvitaan virallisten ja paikallisyhteisöjen suojelualueiden ympärille puskurivyöhykkeitä ja niiden välille käytäviä, joissa biodiversiteetti voi elpyä ja lajisto siirtyä alueilta toisille ilmastonmuutoksen edetessä. Julkisella vallalla ja yhteiskunnalla on vastuunsa infrastruktuurien kehittämisessä ja näin on myös biodiversiteettiä turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” suhteen. Tällaisilla alueilla ihmisille olisi turvattava mahdollisuus päästä yhteyteen kestävien elämänperintöjen kanssa ja luomaan ”inhimillistä vihreää infrastruktuuria” tai pikemminkin ”elämänsuojeluvyöhykkeitä” (”Territories of Life”).
5)”Elämänsuojeluvyöhykkeillä” ihmisen yhteys elävään ja hiiltä sitovaan elinympäristöön voidaan palauttaa tukemalla siirtymistä:
(a) maanviljelyssä luomu- ja peltometsäviljelyyn,
(b) metsänhoidossa jatkuvaan kasvatukseen ja metsien moninaiskäyttöön ja
(c) yleisesti maankäytössä ”villin ja inhimillisen vihreän infrastruktuurin” luomiseen
puutarhametsillä tai metsäpuutarhoilla, ihmisten mökittämällä tai asuttamalla, ekologisesti kestävällä elämällä, jolla voidaan vahvistaa paikallisia vesikiertoja ja pienilmastoja.
6) ”Elvytyssavotta” tarjoaa uutta väylää sosiaali- ja terveystoimelle, toimeentulomuodoille, kotouttamiselle sekä koulutukselle. Se luo integroivia oppimismahdollisuuksia luonnontieteiden, historian, taiteen, käsityön, puutarhanhoidon, terveydenhoidon, sosiaalityön, kotouttamisen yms. aloilla. Se luo myös kestävän elämän erilaisia vaatimattoman toimeentulon perspektiivejä, jotka eivät perustu niinkään rahatalouteen kuin ”maalle omistautumiseen”, vaihdantaan ja omavaraistumiseen – vaikka voivat poikia innovaatioita ja hyvinvointia edistävää toimintaa laajemmallekin. Agroekologian ja permakulttuurin aloilla on myös kehitetty monenlaisia menetelmiä, joita voidaan soveltaa näihin pyrintöihin. Asettuminen elämänsuojelualueille ei niinkään vahvista verotuloja, mutta vähentää sosiaali- ja terveysmenoja, vaikka toimeentulo ensivaiheessa perustuisikin tukiaisiin.
7)”Inhimillisen vihreän infrastruktuurin” alueita voidaan luoda vain paikallisesti koulujen ja oppilaitosten, oppilaiden ja vanhempien, kuntien ja seurakuntien, maan- ja metsänomistajien, vapaaehtoisten perinnetaitajien sekä kiinnostuneiden yksilöiden ja yhteisöjen omaehtoisella keskinäisellä yhteistyöllä. Yhteys paikallistahojen kanssa kartuttaa ymmärrystä kestävän elämän mahdollisuuksista tukeutuen kullakin alueella myös paikallistietämykseen, sen perintöihin ja sen jälleenluomiseen. Kaupunkikoulut voivat verkottua maaseutukoulujen kanssa ja yksittäiset oppilaat perheineen mökkiyhteyksiensä kautta. Näin kouluyhteistyö voi muodostaa kaupungeissa asuvillekin mahdollisen väylän päästä maahan kiinni. Tällainen Maan puolustus elvytyssavotalla voi toimia uutena keskinäisenä, ryhmädynaamisena ”oppiaineena” ja kansalaispalveluna täydentäen mahdollisesti perinteistä maanpuolustusvelvollisuuttakin.
8)Tällaisille ”elämänsuojeluvyöhykkeille” voi olla tarvetta muodostaa uusia maankäytön, kaavoituksen, rakentamisen, työllistämisen sekä soten kokeiluja, poikkeuksia ja oikeuksia, jotka tukeutuvat paikallisen monimuotoisuuden ja omavaraistumisen vahvistamiseen. Näille ”vastakkaisena” vertailukohtana ovat rahataloudellisen globalisaation myötä yleistyvät ”erityistalousvyöhykkeet” (Special Economic Zones, SEZ), joissa työntekijöiden ja ympäristön oikeudet on syrjäytetty. Elämänsuojeluvyöhykkeillä sen sijaan poikkeamiset voisivat liittyä esimerkiksi siirtymätukiin viljelyssä ja metsänhoidossa, rahataloudesta riippumattomien ja ekologisesti kestävien toimeentulomahdollisuuksien edistämiseen sekä asutuksen mahdollistamiseen myös ilman kunnallistekniikkaa. Itsenäiset paikallisyhteisöt voisivat rakentuakseen saada tarvitsemiaan helpotuksia alueille asettuvina uudisasutuksen airueina.
9) Kansainvälisissä sopimuksissa ja oikeuksissa alkuperäiskansoilla ja paikallisyhteisöillä on erityisoikeuksia perinteisten kestävien elämänmuotojensa turvaamiseen. Jos uusia paikallisyhteisöjä perustettaisiin biodiversiteetin palauttamiseksi, metsäpuutarhojen rakentamiseksi ja näihin perustuvien toimeentulomuotojen ja ruokasuvereniteetin edistämiseksi sekä luotaisiin omalle paikallistietämykselleen ja -kulttuurilleen perustuvia tapoja, niiden oikeuksia olisi voitava turvata vastaavasti kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niin perinteiset kuin uudetkin paikallisyhteisöt yhteystahoineen voisivat oppia toistensa käytännöistä. Ne voisivat muodostua kestävien elämäntaitojen oppimissijoiksi ja ne voisivat muodostaa kansainvälistä solidaarisuusverkostoa biodiversiteettiä vahvistavien yhteisöjen oikeuksien puolustamiseksi mahdollisissa kiistakysymyksissä.
10) Mikäli Suomi (tai joku muu maa) voisi edistää tällaisia ”ilmaston- ja elämänsuojeluvyöhykkeitä”, voisi se toimia kansainvälisesti merkittävänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen torjunnassa ihmis- ja yhteisöoikeuksia sekä ”Maan oikeuksia sen elämää ylläpitäviin yhteisöihin” edistävällä tavalla. Suomella tai ns. suomalaisilla, edustaen vanhaa vaikka monin tavoin edesmennyttä metsäkansaa, voisi taustaansa nähden olla arvokas antinsa tällaiselle tulevaisuusperspektiiville. Myös kuntien tai kaupunkien kansainvälinen verkottuminen kokemusten keskinäiseksi välittämiseksi ja niistä oppimiseksi olisi aiheellinen kehityssarkansa.
Jatkosta
Aloitteen muotoilua jatketaan tänä vuonna. Tarkoituksena on koota täsmällisemmät perustelut yksittäisille kohdille. Tarvitaan myös laajempaa faktapohjaista tekstiä aiheesta tavoitteineen ja perusteluineen sekä tavoitteen ytimen kirkastamista.
Toteutuakseen aloite vaatisi paikallistason toimijoita ja myös kuntatason yhteistoimintaa. Lisäksi toiveena on muotoilla aloitetta hyödynnettäväksi myös kansainvälisesti kestävien yhteisöllisten oikeuksien eteen.
Olisi myös hienoa hahmottaa Suomen karttaa niin, että luonnonsuojelualueille kuviteltaisiin suojavyöhykkeitä ja niiden väleihin ”elämänsuojelukäytäviä”. Tämä edellyttäisi kuitenkin miltei kuntakohtaista hahmottelua, sillä suojelualueet ovat hyvin pirstaleisia.
Aloitteen edistämisestä kiinnostuneet voivat olla yhteydessä kirjoittajaan: kai.vaara[at]gmail.com.