Teksti Pasi Takkinen & Tere Vadén. Julkaistu Elonkehässä 3/2013.
Kokemus ihmistä suuremmasta ja lohdullisesta pyhyydestä liittyy länsisiperialaisella Suomenniemellä usein luontoon yleensä ja erityisesti metsään. Kokemus on monille tuttu, itsestäänselvä ja eräässä mielessä yleisesti hyväksyttykin. Silti sillä ei ole muotoa, joka olisi pystynyt merkittävällä tavalla estämään metsien tuhoutumista ja pyhyyden kokemuksen katoamista. Kuten esimerkiksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) havainnollisesti kertoo, metsän pyhyyden kokemuksesta huolimatta suomalaiset ovat pääosin pullikoimatta – osin halukkaasti, toisinaan pitkin hampain – osallistuneet metsiensä tuhoamiseen ja kärsineet henkisyytensä menettämisen hiljaisuudessa. Tämä on yksi hämmentävä metsien pyhyyden piirre: miten helpolla siitä on sittenkin nöyrrytty luopumaan. Kärsitään itsekseen, ollaan mykkiä, nuollaan haavat, tyydytään vähään – metsien ja niiden pyhyyden säilymisen kannalta tämä piirre on voinut olla kielteinen, mutta kenties juuri näennäisessä ristiriitaisuudessaan se samalla osoittaa metsäkokemuksen juuriin. Kivulias metsäkokemus on ikään kuin haamusärkyä, tuskaa sielu-ruumiin osassa, joka on jo amputoitu pois.
Kristillinen kieli luontokokemuksen kanavana
Immi Hellénin Paimenpoika-runon tunnetut säkeet (vuodelta 1930) ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!” ovat iskulauseenomainen ilmaus luonnon pyhyyden tunnolle. Samalla ne kertovat metsän merkityksen tulkitsemisesta kristillisesti. Kuten kansainvälisesti kuuluisampi aikalaisensa, skotlantilais-yhdysvaltalainen John Muir esimerkiksi teoksessa Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla (1911, suomennos 2013), Hellén yhdistää ainakin kielen tasolla monoteismin ja luonnontunteen, ja kokee metsän itsensä julistavan Luojan sanomaa.
Voidaan tietysti kysyä, kuinka hyvin kristinusko ja metsän pyhyys sopivat yhteen. Esimerkiksi historioitsija Lynn White väitti 60-luvulla kohutulla tavalla, että kristinuskolle lankeaa suuri vastuu luonnon esineellistämisestä ja viime aikoina uskontotieteilijä Bron Taylor on huomauttanut, että monoteistiset uskonnot suhtautuvat vihamielisimmin syntymässä olevan luonto-henkisyyteen, jota Taylor (2010) kutsuu ”tummanvihreäksi uskonnoksi”. Taylorin tutkima tummanvihreä uskonnollisuus korostaa elollisten olentojen ja luonnon itseisarvoa, ja on siten paremmin ymmärrettävissä animististen ja panteististen uskomusperinteiden kuin kristinuskon kautta. Yhtä kaikki kristillinen kieli on Hellénille, Muirille ja vaikkapa eräkirjallisuuden klassikolle A.E. Järviselle tapa ilmaista luontokokemuksen ja metsän erityinen anti. Toisaalta, mitä vaihtoehtoisia tapoja kristillisessä yhtenäiskulttuurissa eläneillä kirjoittajilla olisi ollut kuvata pyhää luontokokemusta? Kenties merkittävin kristillinen luontomystikko oli sydänkeskiajalla vaikuttanut Franciscus Assisilanen, jonka katolinen kirkko sittemmin nimitti luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. Franciscuksen läheinen suhde luontoon ja kaikkeen elolliseen on kristillisen opin kanntalta kiusallisen lähellä panteismia. Myöhempi tutkimus on osoittanut myös esimerkiksi Muirin jättäneen kirjoituksistaan pois kohtia, jotka ovat räikeimmässä ristiriidassa kristillisyyden kanssa. Järviseltäkin löytyy tekstejä, jotka varovaisesti koettelevat kristinuskon ja pakanallisuuden rajaa. Yksi tapa tulkita edellä mainittua on, että eräiden mystikoiden, kirjailijoiden ja eränkävijöiden pyhä luontokokemus ei ole syntynyt kristillisyyden ansiosta, vaan siitä huolimatta.
Kristinuskon hankala asema pyhyyden kokemuksen ja länsimaisen valtapolitiikan välikätenä jatkuu yhä, kuten eräs tuore tapaus kertoo. Sisä-suomalaisessa kunnassa hiljattain virkaan astunut nuori pappi kirjoitti virkansa puolesta metsän pyhyyttä korostavan ja avohakkuita kritisoivan lehtiartikkelin. Sanomattakin on selvää, että metsäteollisuuden kritisointi herätti laajaa närkästystä ja jopa uhkauksia: mitä valtuuksia kirkon edustajalla on puuttua paikalliseen elinkeinoon? Kun nuori pappi sai nuhteita myös kirkon hierarkiassa ylemmiltä tahoilta, voi hänen kirjaimellisesti sanoa jääneen puun ja kuoren väliin. Vaikka ympäristönsuojelun tärkeyttä korostava ekoteologia onkin viime vuosina nostanut päätään, voi sitä pitää marginaalisena ilmiönä kristinuskossa, joka on itsessään yhä pienemmässä asemassa suomalaisten ajattelussa. Sitä paitsi voidaanko edes olettaa, että luterilainen kirkko kyseenalaistaisi kansallisesti ja alueellisesti tärkeiden elinkeinojen oikeutuksen? Luonnon pyhyys on erotettu maallisesta elinkeinosta ja niiden ristiriitojen osoittaminen herättää suuttumusta ja torjuntaa. Huolehtikoon kirkko seurakunnasta ja metsänhoitajat metsistä.
Tätä kahtiajakoa vasten katsottuna Hellénin Paimenpoika on erityislaatuinen, koska siinä kertojalla on luonteva, suoraan perinteisiin elinkeinoihin liittyvä syy olla metsässä. Paimenessa Muirkin Sierralla on, mutta toimi on hänelle tekosyy päästä erämaahan. A.E. Järviselle kuten monelle muullekin suomalaiselle eräkirjailijalle metsänkäynti on puolestaan jotakin hartaan harrastuksen, sisäisen pakon ja nolon ylimäärän välillä. Järviselle eränkäynti käy mahdolliseksi työn vuoksi, kun hän metsänhoitajana kulkee Lapissa. Mutta eränkäynti sinällään ei ole hänelle, eikä monelle muullekaan eräkirjoittajalle, elinkeino. Pikemminkin erityislaatuiset elämykset niin Muirilla kuin Järviselläkin nousevat sovittamattomaksi jäävästä ristiriidasta luonnonläheisten pyhyydenkokemusten ja sivistyneen arkielämän ja modernin elannonhankinnan välillä. Ristiriidan pahanlaatuisuutta kuvaa, että sen paremmin Järvinen kuin Muirkaan eivät oikeastaan voi toivoa kaikkien nauttivan metsästä samaan tapaan kuin he. Jos näin kävisi, ei heidän arvostamiaan villejä metsiä jäisi käytäväksi.
Metsän pyhyys saa Järvisen, Muirin ja Hellénin teksteissä hyvin vaikuttavan ja tunnustetun hahmon. Samalla se ajatutuu ilmeiseen umpikujaan. Moderni, mutta romantisoitu ja kristillistetty luontokokemus ei löydä luonnossa elämisen tapaa, joka jättäisi luonnon tuhoamatta ja samalla pitäisi sen itsestäänselvästi pyhänä. Ihmisen suojelema luonto ei ole se villi, jota Muir ja Järvinen kaipaavat, eikä monoteistisesti tulkittu pyhyys se itseisarvoisuus, jota he kokevat. Muirilla on merkittävät ja Järviselläkin jonkinlaiset ansiot luonnonsuojelun edistäjinä, mutta kuten Järvinen ällistyttävässä Pekka Tiilikaisen radiohaastattelussa vuodelta 1963 toteaa, ovat ihmistä kasvattavat alkuperäisen ”suuren luonnon” metsät kadonneet ja ihmiskunnan on toivottava löytävänsä uusia rajamaita ”avaruuden valloituksen” kautta. Muirin ja Järvisen metsän pyhyys jää ilkeästi sanottuna osaksi turistin näkökulmaa, osaksi hetkellistä rajaseutujen kokemusta, vailla elävää yhteyttä laajempaan yhteisölliseen kokemukseen ylisukupolvisesta elämästä kyseisessä luonnonympäristössä. Vailla tätä yhteyttä myös kokemuksen kuvaus joutuu hakeutumaan muualta tuotuihin malleihin, romantiikkaan ja kristinuskon ylistysteksteihin, joilla on kirjoittajien itsensäkin ainakin osittain tunnistamia ikäviä seurauksia.
Pientilallisuus ja maaltapako
Vertailun vuoksi kattava ja yksityiskohtainen kuvaus sopusointuisemmasta luonnonläheisestä ja henkisesti tyydyttävästä elämäntavasta löytyy Heikki Turusen pohjois-karjalaista maalaiselämää koskevista kirjoista. Elämänmuoto, johon Turunen kerta toisensa jälkeen palaa, muodostuu sodan jälkeen, kun karujen asutustilojen myötä syntyy uusia vireitä kyliä, joissa pienimuotoinen perinteinen maanviljelys löytää uuden kukoistuksen. Elämä on nykyaikaan verrattuna aineellisesti niukkaa, mutta ainakin Turusen kuvaamana oikeanlaista ja henkisesti antoisaa. Usein Turunen antaa jonkin kirjansa hahmon puhua äänellä, joka näkee omavaraisessa maalaiselämässä suorastaan Jumalan valtakunnan. Romaanissa Kaikkitietävän tasavalta (2000) on kaksikin tavanomaisen elämänmenon kannalta outoa hahmoa, Kaikkitietävä-Einari, joka shamanistisesti ennustaa ja tuntee asioita, jotka ovat toisten tavoittamattomissa, ja mieletään järkkynyt Silvo Havunen, joka omituisena mutta hyväksyttynä saa sanoa asioita, joita muut vain hämärästi tunnistavat ja jotka siksi edustavat jonkinlaista maahenkisen alkuperäiskansan ääntä. Näin Turunen kuvaa Silvon työntekoa heinäpellolla:
”Huomasi, että mies oli päässyt elementtinsä, johonkin, jota hän oli odottanut koko vuoden. Työ sujui häneltä vaistomaisesti, ilman että hänen tarvitsi lainkaan harkita sen eri vaiheita ja liikkeitään etukäteen. Katse oli valpas, pää pyörähteli terävästi, sieraimet värähtelivät hänen nuuskiessaan heinäniityn tuoksuja. […] Oksman tiesi että uutterasta ja rivakasta työskentelystään huolimatta Silvo tiedosti jokaisen perhosenlehahduksen leinikkikedon päällä, joka kaskaansyljen hiirenhernetureikossa, kuuli joka sirkan sirityksen sängen päällä lojuvan niitoksen uumenissa, otti jokaisen kärsäheinän ja veltostuneen putkenrangan tuoksun tärkeänä tekijänä. Hiennihkeillä luisilla intiaaninkasvoilla näytti toisinaan olevan jotain hurmioitunutta.” (256)
Silvo – ja hänen äänellään Turunen – ilmaisee oppinsa sanoilla, jotka olisivat tuttuja niin Hellénille kuin Muirillekin:
”Kesä on jumalanpalvelys ulkoilmakirkossa. […] Touonpano on rukous ja rippi. Elonkorjuu on kiitos ja anteeksipyyntö. Heinänteko on sen ylistysosuus, jossa on uhrimenon ja kilvoittelun henki. Aurinko on korkeimmillaan, kesä ihanimmillaan. Se on suuri armo kylmän ja pimeän Pohjolan ihmiselle, mutta myös suuri koettelemus. Pohjoisen sielun suuri katharsis. Katso väsyneitä, kärsiviä raatajia kuuman auringon alla. Näe tuskista suurin ja onnesta suurin. Me nöyrrymme ja sovitamme auringossa katsovaa Jumalaa ylistäen, hyvän sadon toivossa. Järvet ja taivas ovat alttaritaulumme, liturgisia värejä vaarojen sini ja heinänvihreä ja angervonkukan maito ja horsman purppura, suitsukkeena timotein tuoksu. Tuuli soittaa metsän urkuja.” (276)
Hämmästyttävää ja karmeaa Turusen kokemana ja kuvaama on, miten nopeasti lähes paratiisillinen ja jopa sellaiseksi koettu elämänmuoto menetettiin. ”Talonpojan tappolinja” ja maaltamuutto etelään ja Ruotsiin iskevät jo 60-luvulla, ja liittyminen EU:hun viimeistelee Turusen kuvaaman ihanteellisen elämäntavan lopun. EU-projektissa Turusen näkemänä on erityisen katkeraa, että omat koirat purevat: MTK Heikki Haavistoa myöten on asiaa ajamassa, joten maahenkisille Keskustaan samaistuneille eläjille ei jää juuri minkäänlaista poliittisen tai yhteiskunnallisen vastarinnan kanavaa. Seuraa mustaa epätoivoa, luopumista, itsemurhia, sopeutumista, uusia alkujakin. Mutta omavaraisuus, pieneläjyys ja siihen liittyvät ruumiillisen työn, yhteisöllisyyden ja henkisen luontokokemuksen arvot ovat menneitä.
Ulkopuoliselle herää Turusen kuvauksesta väistämättä kysymys, miten on mahdollista että ihanteellinen ja vieläpä aineellisesti pitkälti omavarainen elämäntapa voidaan tuhota tai tuhoutuu runsaassa parissa vuosikymmenessä? Voisi kuvitella, että jos Turusen kuvaus on oikea, olisi hänen ihanteellisella elämänmuodollaan ollut resursseja vastustaa tuhoaan, kaappaustaan tai muutostaan paljon pidempään, vuosikymmeniä ellei jopa satoja. Vastustuskyvyttömyyteen on varmasti monia syitä ja yksi Turusen kirjojen mittavista ansioista on tarjota ikään kuin sisäpiirin näkymä tähän aineellisen ja henkisen omavaraisuuden romahtamiseen; näkymä, joka on todennäköisesti paljon antoisampi ja tärkeämpi kuin esimerkiksi tilastolliset tutkimukset muuttoliikkestä, voin tuotantomääristä tai elinkustannuksista.
Yksi mahdollinen heikkouden juuri jää Turuselta lähes kokonaan kommentoimatta. Pientilallisuus, johon Turunen kasvaa ja jota hän kuvaa, syntyy hyvin keskusjohtoisesti. Kirjassa Hupeli (1978) asumattomalle rannalle taloa pystyttämään lähtevällä nuorella perheellä ei veneessään ole paljoa mukana (”pari lapiota, suokuokka, joku kirvesnyrhi, muutama hanko ja harava ja viikate, lantatalikko, puutarhakuokka, Viljon savottavälineet, rautapata, puolenkymmentä repaletta viholaissäkkiä ja merkillinen pahanhajuinen nyytti” (289); pihi perheenisä Viljo harkitsee vieläpä arvokkaan huussinalusen ottamista mukaan), mutta tontti on järjestetty valtion toimin, jotka sisälsivät niin pakko-ottoja kuin katerpillarilla tasoitustakin. Näin Turunen taustoista:
”Siinä oli ollut presidentinvaihdosta, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, asekätkentäjuttua, setelinleikkuuta, sotavelkojen maksua, hallitusten vaihdosta; maata oli jälleenrakennettu. Kaikessa hiljaisuudessa maa oli jaettu, muodostettu kymmeniä tuhansia uusia viljelystiloja, asuntoviljelystiloja, kalastustiloja, asuntotiloja. Täälläkin oli Holmstenin johtama maanlunastuslautakunta syynännyt kaiken maatalouskelpoisen maan, asukkaanottolautakunta pitänyt kokouksiaan […]. Egyptinkorvessakin heilui hakkuuaukeilla kymmenittäin etelästä tulleita lentojätkiä, metsätyömiehiä kautta läänin. Joet olivat täyttyneet tukkisumista, rannat laaneista, tienvarret puutavarapinoista. Pellonraivausyhtiön keltaiset katepillarit ärisivät kannokoilla kuin pedot […] Uudistiloja paalutettiin, rajoja pyykitettiin, uusia teitä punnittiin niittyjen ja ruskomultasärkkien yli, vaakitussäleiden suoraviivaiset jonot helottivat valkeina kuusikonrintuusta vasten.”
Toki omavaraisella maataloudella on pitkät juuret. Nuorten taidot ovat kotona opittuja, eivätkä sotien jälkeisen asutuksen olosuhteet työtavoiltaan tai tavoitteiltaan merkittävästi eroa sotia edeltävistä. Silti sekä pientilallisuuden synnyssä että sen juurissa on myös hämmästyttävä määrä käytäntöjä, jotka määräytyvät mono-kulttuurisesti ja ylhäältä ohjatusti. Turusen kuvauksessa ”vaakitussäleiden suoraviivaiset jonot” korostavat eroa vuosikymmenten mittaan syntyneisiin kiemurteleviin kärrypolkuihin. Kansakoulu, maamiesseurat, kirkko, maanomistusolot ja maatalousmarkkinat, metsänhoito ja puumarkkinat, lavatanssit, jopa Turusen itse edustama tiedonvälitys ja korkeakulttuuri – kaikki nämä tuottavat pääosin yhtenäiskulttuuria, jossa paikallisuudella on korkeintaan paikallisvärin rooli. Ikään kuin Turunen jälleenrakennuksesta kirjoittaessaan kuvaisi onnistunutta pakolaisleiriä, jolla toisin kuin yleensä on riittävästi tilaa ja resursseja, mutta joka sittenkin on ulkopuolisen hyväntahtoisuuden varassa. Aineellisesta omavaraisuudesta ja ihanteellisesta arvomaailmastaan huolimatta Turusen kuvaaman maalaisyhteisön elämä on riippuvainen ”etelän herrojen” taloudellisista päätöksistä, myös ennen kaikkea yhtenäiskulttuurin arvoista. Jos maidolle ja voille ei enää ole järkeviä markkinoita, on elinkeinoa muutettava – mutta vain koska pienimuotoinen paikallinen omavaraisuus ei sittenkään ole itseisarvo kuin poikkeusyksilöille.
Maalta Ruotsiin ja kaupunkeihin muuttaneet nuoret olisivat aineellisesti ottaen voineet elää samalla tavalla kuin vanhempansa. Pellot tuottivat samaan tapaan, järvissä oli kaloja samaan tapaan ja niin edelleen. Sen sijaan maalaiselämä tuli henkisesti mahdottomaksi kuten monet kirjailijat Turusesta Helmi Kellokumpuun ovat kertoneet. Esimerkiksi Simpauttajassa (1973) on kuuluisa kohtaus, kun nuori Imppa kyllästyksissään rovauttelee pellolla lantaa ojaan. Asiasta seuraa isän kanssa sanaharkka, ja niiltä sijoilta isä ajaa Impan kotoa. Sukupolvisen ketjun näköalattomuus on kohtauksessa karusti esillä. Aidon taiteilijan tapaan Turunen nostaa esiin niin isän kuin pojankin halun itsemääräämiseen, joka ajaa molemmat toimintaan, jonka seurauksia oikeastaan kumpikaan ei halua tai toivo.
Helmi Kellokummun teoksen Lasteen alaisia (1998) novellissa ”Maan äitejä – muotokuva” puolestaan on pakahduttava kuvaus yhdestä nöyrästä maan äidistä linja-autopysäkillä tytärtään poismuuttoon saattamassa. Äidillä on huoli ja rakkaus – Kellokummun taidokkaan hienovaraisessa kuvauksessa hän suojaa omalla ruumillaan ohkoisiin vaatteisiin pukeutunutta tytärtä kylmältä tuulelta, mutta tytär ei asiaa edes huomaa, koska on niin innokas päästessään lähtemään. Jälleen on selvää, että paitsi itsemääräämisen halu, myös itsekunnioitus ja siihen liittyvä eroottinen pyrkimys tekevät tyttärelle mahdottomaksi edes harkita maalle jäämistä, kun tilaisuus muuttoon aukeaa. Novellissa ”Hyvästi kylä” (Kellokummun kokoelmasta Havun takana, 2000) Anna-Kaisa, paikallislehden toimittaja kuten nuori Heikki Turunenkin, palaa kotikylälleen tekemään juttua. Äidin entisessä kotitalossa porstuan perällä nousee mieleen lapsuusmuisto juustovarkaudesta. Anna-Kaisa jää kiinni, veli kielii ja ukki rankaisee:
”Ukki tulee ja päästelee tuppivyötä. Lyö, lyö, eikä kukaan tule armanhtamaan, ei mummi, ei eno, sillä varasta on lyötävä. Lopulta äiti juoksee ulkoa, tarraa isänsä käteen: – Tappaako aiotte. Hän jää siiden makaamaan kyljelleen. Jalat sätkivät kuin pikkuvasikalla, jonka sydämeen on puukko pistetty, jotta veri voisi rintakomeroon juosta. Itku ei tule. – Sinnikkokin vielä, joku sanoo.” (142)
Kotitalon uudet asukit, kaukaiset sukulaiset, ottavat Anna-Kaisan jotakuinkin ystävällisesti vastaan, pyytävät yöksikin. Mutta aamulla Anna-Kaisa kuulee heidän keskustelunsa ja suivaantuu lähtemään hyvästejä sanomatta:
”- Joko se röökynä on noussut? – Eikö tuo vielä nukkune, Sämi vastasi. – Ei ole silläkään kaksinen virka, kun kyselemällä pitää leipänsä hankkia. – Samanlainen untelo näyttää olevan kuin isänsä. Oli se muutamanlainen aapailija, Arviiti. Mutta ryypyksissä se vilkastui. […] Sämi nauroi päälle ja Elsi sanoi, että niinhän sillä oli tapana uhota, että antaapa olla, kunhan saan viinaa … Anna-Kaisa odotti. Lopulta ne menivät sisälle. Silloin hän hyppäsi autoonsa ja lähti kaasuttamaan pihalta […] Tulipa saatua päin näköä. Että ne kehtaa. Edessä niin ystävällisiä, sitä erehtyy luulemaan … Kuolleetkin siellä elää kauemmin kuin muualla. Niitä ne oikein tikun kanssa kalvaa […] Murre oli kuin mikäkin toteemi, josta heimonsa tunsi. […] Punnittu ja köykäiseksi havaittu. Nämäkö hänet määrittelisivät.” (142-143)
Omavaraisen elämäntavan ankaruus vaatii kovaa kuria ja hierarkiaa, työteliäitä elämänarvoja. Mutta jos niiden pääasiallinen perusta on auktoriteetti, synkkä uskonnollisuus ja tiukka sosiaalinen kontrolli, on niitä vaikea siirtää tuleville sukupolville, kun suurempi liikkuvuus tulee mahdolliseksi. Luonnon pyhyyden tunnistavan ja siitä ja ruumillisesta työstä elämän merkityksen saavan elämäntavan ovat Turusen kuvauksessa kokonaan sisäistäneet eräänlaiset aidot hullut, osittain sen tunnistavat Turusen kaltaiset herkät hahmot ja toisaalta suurelta osin sanattomiksi jäävät maan hiljaiset, jotka mykkinä kärsivät maailman muutoksesta, mutta suurimmalle osalle elämäntapa kaikkineen on ulkoinen pakko. Siksi se ei pysty siirtämään ekologisesti kestävämpiä käytäntöjään eteenpäin. Kuten monet ihanteellista valtiotonta ja hierarkiatonta yhteisöllisyyttä koskevat käsitykset kuten anarkismi ja primitivismi olettavat, ahdistetut ihmiset, tässä tapauksessa pääosin nuoret, tilaisuuden tullen yksinkertaisesti lähtevät pois.
Tässä on ainakin osa ongelman ytimestä. Turusen tai Kellokummun kuvaamalla maalaisella elämantavalla ei ole jaettua ja itsenäistä henkistä pohjaa. Se mikä on jaettua, on epäitsenäistä (keskusjohtoisen kristillistä, keskustalaista, ja ylpeän survivalistista kuten Ilmari Kiannon sanoittamassa Nälkämaan laulussa), ja itsenäinen on poikkeusyksilöiden kehittelemää, eikä luonnehdi koko yhteisön itseymmärrystä riittävän laajasti, syvästi ja tahdonvapautta kunnioittaen.
Sama pirstalaisuus, keskusjohtoinen ohuus ja epäitsenäisyys luonnehtii perinteiseen maalaiselämään sisältyvää suhdetta metsään. Metsässä ja metsästä eletään, hyvin luontevasti, sukupolvien ketjussa. Monet asiat muuttuvat, mutta monet myös pysyvät. Silti suomea puhuvat eivät ole pystyneet luomaan käsitystä metsästä tai omaan metsäkokemukseensa perustuvaa maailmankuvaa, joka olisi yhtä aikaa ylisukupolvisesti jaettu ja itsenäinen.
Metsätyökulttuuri luodaan ja hylätään
Sotien jälkeen valtion metsäkomitea alkoi suunnittella metsätöiden tehostamista ja kuinka radiota voisi käyttää propagandavälineenä. Aluksi kansanhuoltoministeriö järjesti kampanjoita miesten saamiseksi metsätöihin. Kansaan iskostettiin lause ”Puulla parempiin päiviin”. Vuonna 1945 Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki teki aloitteen erillisen metsäradion perustamisesta, mikä sai kannatusta myös kansanhuoltoministeriöltä. Kiinnostava yksityiskohta on kansanhuoltoministeriön sijainti Helsingin yliopiston Metsätalolla, joka valmistui juuri ennen talvisotaa ja jonka tarkoitus oli toimia metsätieteiden tiedekunnan tiloina, vaikka tuo toiminta pääsi jatkumaan vasta joitain vuosia sotien jälkeen.
Kokonaan oma aiheensa onkin metsänhoitajien ammattikunta, joka oli etenkin 1900-luvulla tiivis ja metsähoidollisilta näkemyksiltään yhtenäinen joukko miehiä. Nämä sisällissodassa pääasiassa valkoisten puolella taistelleet metsäherrat ovat olleet keskeisessä asemassa määrittämässä suomalaisten metsäsuhdetta ja metsien käyttöä. Metsäherrat eivät olleet herroja vain valkoisuuttaan, vaan myös asemansa ja vaikutusvaltansa puolesta. Pienillä paikkakunnilla heidän asuntonsa oli kunnanjohtajasta seuraava, oma autonkuljettaja oli itsestäänselvyys. Metsäasioissa metsänhoitaja otti vakavasti vain toisen metsänhoitajan, kaltaisensa, mielellään sellaisen, joka oli akateemisuutensa lisäksi varteenotettava ulkoilmaihminen. Vasta 1900-luvun lopulla on ammattikunnan yhtenäiskulttuuri rakoillut kun enenevissä määrin naisia, kaupunkilaisia ja ympäristönsuojeluhenkisiä ihmisiä on kouluttautunut metsänhoitajiksi.
Metsänhoitajien yhtenäisyys ja akateemisuus on poikkeuksellisella tavalla heikentänyt paikallisen ja ylisukupolvisen metsäkokemuksen asemaa. On vaikea kuvitella ammattikuntaa ja asiantuntemusalaa, jolla sisäinen paine ja noitavainot olisivat olleet ankarampia. Oletusarvoisesti metsänhoitajan tuli arvostaa metsää ja luontoa, aina siihen pisteeseen asti että kännipäiten niitä pidettiin kavereiden kesken pyhinä. Tämän pyhyyden kokemuksen ei kuitenkaan missään tapauksessa oletettu vaikuttavan ammatin harjoittamiseen. Metsänhoitajan ylpeyteen kuului paitsi kyseenalaistamaton usko omaan amattitaitoon, myös yhtä kyseenalaistamaton käsitys oman henkilökohtaisen metsä- ja luontosuhteen ylivertaisuudesta. Suhteessa maalaisiin metsänhoitaja edusti tiedettä, järkeä, hyötyä ja taloudellista edistystä, suhteessa kaupunkilaisiin näiden lisäksi tervejärkistä ja kokemuspohjaista luontosuhdetta. Järkevän, hyötyyn tähtäävän ammatinharjoittamisen ja irrationaalisen, miehekkään metsän pyhyyden kokemuksen yhteensovittajana toimi sekoitus mykkyyttä, naivia uskoa luonnon ehtymättömyyteen, itsevarmaa edistysuskoa ja yleistä eurooppalaisen ja paikallisen kokemuksen jakomielitautia. Metsänhoidon merkitys jälleenrakennuksessa ja työllistämisessä ja tähän liittyvä metsänhoitajien ja muiden metsäammattilaisten yhtenäiskulttuuri pakottivat esiin ylpeyden muurin, jonka takana paikallinen ja ylisukupolvinen metsäkokemus ei oikeastaan voinut muuta kuin näivettyä ja myrkyttyä.
Ristiriitaisuudesta on hyvä esimerkki A.E. Järvinen, joka toimi Lapissa metsänhoitajana ja ylimetsänhoitajana useita vuosikymmeniä, ja josta elämäkerran Kairanviemä (2006) kirjoittaneet Holma ja Pyykkö toteavat: ”Järvisen maine luonnonsuojelijana ei näyttänyt kärsivän vähääkään arvioimistoimiston johtajan virkatoimista, jotka tähtäsivät määrätietoisesti syrjäisimpienkin metsien saamiseen hakkuiden piiriin” (222-223) Jos ei kärsinyt maine luonnonsuojelijana, ei kärsinyt myöskään maine suurista erämaista tunnelmoivana eräkirjailijana. Yhtenäiskulttuurin voimasta kertoo juuri, että Järvisellä säilyi maine paitsi omissa, myös muiden silmissä. (Poikkeuksia tietysti oli, kuten nuori Pentti Linkola, joka vuonna 1959 Ylioppilaslehdessä moitti Pohjois-Suomen hakkuita tavalla, joka kirvoitti Järviseltä vastineen Kaltioon). Vain erityislaatuisissa tilanteissa ristiriidan päädyt törmäsivät pahasti. Eläkkeelle jäätyään Järvinen toimi Lapin luonnonystävien puheenjohtajana, ja Koitilaisen alueen hakkuita vastustettaessa hän otti tehtäväkseen selvittää, millaiset hakkuut alueelle oli määritelty. Holma ja Pyykkö kertovat Järvisen raportoineen selvityksensä tulokset näin: ”Tämä tekee nyt vähän ikävän vaikutelman … Nämä hakkuut … Ne ovat minun suunnitelemiani.” (290) Yhden eliniän sisään mahtuu viime vuosisadalla niin metsän hakkaaminen kuin sen suojeleminenkin, kaikki ihmisessä, jolle suuret erämaat olivat riemukkaan elämän välttämätön ehto.
Ylimielisen metsä-asiantuntijuuden kielteisten vaikutusten takuumiehenä toimi valtio, niin talouden kuin kulttuurinkin yhtenäistäjänä. Alkuvaiheessa Metsäradio lähetti ohjelmaa useampana päivänä viikossa ja niin metsätöiden ja metsurien arvostus lähti nousuun. Koulutetut metsänhoitajat olivat ylpeitä ”akateemisen jätkän” asemastaan, ja kunnon metsänhoitaja olikin olemukseltaan ja taidoiltaan aidon metsätyömiehen veroinen. Yhä toimiva Metsäradio on yksi YLE:n pitäikaisimpia ohjelmia ja on vuosikymmenten aikana vaikuttanut suuresti metsämies- ja jätkäkulttuuriin. Metsätöihin ja metsäammatteihin liittyvä kulttuuri on kaikesta romanttisuudestaan ja merkityksellisyydestään huolimatta luotu keskusjohtoisesti palvelemaan kansakunnan hetkellisiä metsätaloudellisia tarpeita. Metsänhoitajien henki syntyi metsäopistokursseilla ja yliopistokampuksilla ja metsurien kämpille kantautui säännöllisesti Metsäradion ääni. Tämä kaikki palveli lopulta suomalaista metsäteollisuutta ja se voitiin hylätä turhana metsäalan myöhempien rakennemuutosten myötä.
Tänäkin päivänä saattaa jossain päin Suomea, esimerkiksi entisillä tukinuittoseuduilla, kokoontua joukko harmaantuvaa väkeä tukkilaismuisteloihin. Iltama aloitetaan kenties Metsäradion varhaisella tunnussävelellä ja Teuvo Pakkalan sanoilla, jotka palauttavat kuulijoiden mieleen vanhat hyvät ajat: ”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen sydänmailla. Vielä niitä ollaan reippaita poikia tukkijoilla vailla.” Mukaansatempaava iskelmä, jota lukemattomat suomalaiset ovat vuosikymmenten ajan radiosta kuulleet, pitää itse asiassa sisällään vihjeen metsätyökulttuurin hetkellisyydestä ja katoavuudesta: vielä humisee honkia sydänmailla ja vielä on reippaita poikia tukkijoilla, mutta tuskin enää kauaa. Jätkä- ja metsämieskulttuurin hetkellisyys tiedostettiin ainakin alitajuisesti, siitä pidettiin kiinni niin kauan kuin sitä kesti, ja yhä edelleen sitä vaalitaan arvokkaana muistona. Se on tiettyjen sukupolvien mukana katoava rajaseutujen ja poikkeusaikojen aarre, jota ei edes periaatteessa voi siirtää perintönä eteenpäin jälkipolville.
Itsenäistä metsäsuhdetta etsimässä
Edellä tarkastellut suomalaisen metsäsuhteen osaset – pientilallisuus, kristinusko ja metsätyökulttuuri – voidaan ilmaista myös tutummin: koti, uskonto ja isänmaa. Ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, vaurastuvaa ja modernsioituvaa Suomea. Tästä syystä esimerkiksi kristillisesti kasvatettu metsänhoitaja voi hävittää metsät ja olla samalla kunnon kristitty ja suomalainen, vieläpä tunnettu luonnonystävä. Hän ei riko uskontoaan tai isänmaataan vastaan, mutta kenties tuntee silti sanoinkuvaamatonta tuskaa ja haikeutta, joka ei tunnu löytävän ilmaisukanavaa. Jännittävää on myös, että nämä arvot, joiden yleisesti uskotaan olevan sekä konservatiivisia, siis säilyttäviä, että pyhiä, itse asiassa toimivat itsenäistä henkisyyttä hävittäen.
Suomalaisesta metsäsuhteesta saa etsiä sellaista itsenäisyyttä, jota joissain paikallisissa esimoderneissa elintavoissa on. Modernisaation varjossa sisukkaasti elävä alkuperäiskansa voisi kenties sanoa selvästi, miksi kaupunkeihin muuttaminen, metsän henkien hylkääminen ja metsien kaato teollisuutta varten on itsessään huono asia. Itsenäinen metsäsuhde ei tarvitse poliitikkoja, pappeja tai metsänhoitajia, vaan todennäköisemmin asettuu näiden oppeja vastaan. Lopulta itsenäisyys tarkoittaa myös sitä, että yhteisö pystyy kasvattamaan nuorensa niin, etteivät he ensimmäisen tilaisuuden tullen pakene kaupunkeihin.
Jos jotain tällaista Suomesta löytyisikin, olisi se luultavasti kaupungin näkökulmasta takapajuista, kristillisyyden näkökulmasta vääräoppista ja metsänhoidollisessa mielessä järjetöntä. Ja onhan toki poikkeustapauksia, maaseuturomantikkoja, luontoa kristillisesti ylistäviä kirjoittajia sekä metsänhoitajia, jotka etsivät pyhää eräkokemusta tai kasvattavat maillaan ”satumetsiköitä” paetakseen ammattinsa arkea. Mutta nämä ovat valitettavan pistemäisiä poikkeuksia kulttuurin kokonaisuudessa, pieniä pyörteitä suuremmassa virrassa. Poikkeustapaukset eivät muodosta omaa ylisukupolvista kulttuurin kokonaisuutta, eivätkä he lopulta voi astua pois ympäröivän kulttuurin virrasta, saati asettua vastustamaan sitä.
Tämä ei merkitse, etteikö haaveilulla metsän pyhyydestä tai maalaiselämän ihanteellisuudesta olisi arvoa. Antropologi David Graeber (2009) on huomauttanut, että ajatuksen ja kokemuksen vieraantumisesta ei tarvitse perustua oletukseen, että joskus todella on ollut aito kulta-aika, jonka olemme kadottaneet. Ihmiset voivat verrata oloaan myös ihanteisiinsa, ja nämä ihanteet voivat tuomita nykyhetken yhtä voimakkaasti kuin todella koetut kulta-ajatkin. Voimakkaan rakenteellisen väkivallan oloissa vieraantuminen koetaan tuttuna listana: epätoivoa, itsetuhoisuutta, mykkää surua. Näiden kokemusten pitäisi osoittaa itsestäänselvästi väkivaltaan, yhtä hyvin tai pikemminkin kuin kulta-aikaan tai sen olemattomuuteen.
Lähteet
David Graeber. ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä.” niin & näin 4/2009.
Petteri Holma ja Risto Pyykkö. Kairanviemä: kirjailija A. E. Järvisen elämä. Otava, Helsinki 2006.
Helmi Kellokumpu. Havun takana. WSOY, Helsinki 2000.
Helmi Kellokumpu. Lasteen alaisia.WSOY, Helsinki 1998.
Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Hiilinielu tuotanto & Miellotar 2009.
John Muir. Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla. Suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki 2013. (Alkuteos 1911.)
Bron Taylor. Dark Green Religion: Nature Spirituality and the Planetary Future. University of California Press, Berkeley 2010.
Heikki Turunen. Kaikkitietävän tasavalta. WSOY, Helsinki 2000.
Heikki Turunen. Hupeli. WSOY, Helsinki 1978.
Heikki Turunen. Simpauttaja. WSOY, Helsinki 1973.