Omavaraisuus ja autonomia: vapauden mahdollistamisesta


Teksti Jukka Ylisuvanto. Julkaistu Elonkehässä 4/2014.

”Toimiemme ja kiistelyittemme ensisijainen kohde olemme me itse. Olisi ylimielistä ajatella, että Gaia tarvitsee rukouksiamme tai parantavia hoitoja. Ihmiskunta itse on ajautunut tuhon partaalle eikä vain pelkän `sivilisaation selviytymisen´ vaan paljon perusteellisemmalla sydämen ja sielun tasolla. Me olemme vaarassa menettää sielumme. Emme tunnista omaa luontoamme, emmekä enää tiedä mitä on olla ihminen.” – Gary Snyder

Itsenäinen toimijuus, autonomia lienee monelle itsestäänselvyys, jos siis pitää vapaata tahtoa ylipäänsä mahdollisena. Ehkä myös ajatellaan, että vapaus tarkoittaa vapautta olla ottamatta huomioon asioiden seurauksia tai realiteetteja, vapautta vastuusta. Voi haaveilla paremmasta elämästä keskittyen niihin seikkoihin jotka miellyttävät, ja unohtaa ne jotka eivät.

Ihminen on vapaa unelmoimaan, ja voi vapaasti kuvitella asioita, mutta jos tämä kuvitelma tai unelma ei sitten toteutuessaan vastaa odotuksia, voi myös sanoa, että unelmalla ei ollut vastaavuutta käytännön todellisuuden kanssa. Unelma ei ollut toteuttamiskelpoinen koska se ei ottanut todellisuutta huomioon. Monet käyttävät aikansa haaveilemalla asioista, jotka ovat käytännössä täysin mahdottomia, tai ainakin erittäin epätodennäköisiä. Tähänhän meitä on kasvatettu, mutta toimijana ihminen toimii juurikin käytännön tasolla. Esimerkiksi keksijä voi kuvitella koneen, joka tekee mitä mielikuvituksellisimpia asioita, mutta toteuttaakseen keksinnön hänen täytyy löytää tekninen sovellutus, joka tekee sen mahdolliseksi. Mielikuvitus on vapaa, mutta käytäntö sanelee toteutukselle ehdot. Oma vapaus voi mielessä tuntua itsestään selvältä, mutta käytännössä riippuvuus fyysisestä maailmasta ja sen lainalaisuuksista sitoo meidät tiettyihin pelisääntöihin, joita myös fysiikan tai luonnon laeiksi kutsutaan. Syy ja seuraus, tai pikemminkin yhtenäiskenttä, jossa jokainen toiminto vaikuttaa kokonaisuuteen. Vapaus on siis vapautta realiteettien puitteissa. Puhutaan valinnoista, ja vapaa itsemääräämisoikeus on perusedellytys sille, että ylipäänsä voi tehdä valintoja. Jos ei ole vapaa valitsemaan, ei oikeastaan voi puhua edes valitsemisesta, vaan myöntymisestä.

Vapaus voi olla yhtä aikaa korkea ihanne, oletusarvo, mutta myös käytännössä poissuljettu. Puhutaan, että on pakko tehdä sitä tai tätä. On pakko syödä. Pakko nukkua. Pakko mennä töihin, on pakko hankkia auto, ja vielä kärjistetymmin; on pakko hankkia auto, jotta voi mennä töihin. Ihminen toimii jatkuvasti, toteuttaa olemistaan maailmassa ja näin toteuttaa myös maailmankuvaansa. Mutta minä-käsitys tai käsitys siitä mitä arkitodellisuuden teot käytännössä tarkoittavat, mikä niiden merkitys on, ei välttämättä kuitenkaan kohtaa käytännön todellisuutta. Vapaus onkin riippuvuutta ja pakkoa. Ihmisruumiin jatkuvuus on riippuvainen fyysisistä tarpeista. Ravinto, vesi, lämpö ja muut perusedellytykset pakottavat meidät ottamaan ne huomioon ja toimimaan niiden mukaisesti. Ne pakottavat meidät luomaan henkilökohtaisia selviytymisstrategioita, systeemejä joiden mukaan toimimme ja ymmärrämme toimintaamme. Vastenmielinen työ on mielekästä, koska se on pakko tehdä. Vastenmielinen työ, joka on kuitenkin pakko ottaa vastaan, on mielekäs elämänvalinta, vaikka sen myötä saattaa käytännössä toimia arvomaailmaansa vastaan, koska realiteetit pakottavat siihen.

Ihminen voi ajatella olevansa `hyvä´ arvomaailmansa mukaisesti, jollakin abstraktilla olemisen tai sielun tasolla, vaikka käytännössä pieksisi ihmisiä hengiltä kuten Franz Fanonin Sorron yöstä –teoksessa kuvaama Algeriassa toiminut Ranskan siirtomaavallan alainen poliisi, joka halusi vain jotakin pillereitä, jotta pystyisi nukkumaan ja jatkamaan normaalia elämäänsä perheenisänä työnsä ohella. Fanon käytti esimerkkinä itse kohtaamiaan potilaita ajalta jolloin hän toimi mielenterveystyössä, todellisia ihmisiä, joita on vaikea kuvitella, tai uskoa todeksi. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka pystyvät suoraan sanomaan olevansa niitä, jotka ovat sitä mikä maailmassa on vikana. Olen tavannut sellaisen ihmisen. Hän oli australialainen ja töissä kaivoksessa. Vaikka hän kuinka pitikin maassaan vallitsevaa politiikkaa harhaisena ja itsetuhoisena, hän toteutti tuota samaa itsetuhoa, koska oli riippuvainen palkastaan, mutta myös myönsi sen.

Nämä ongelmat mielessäni minäkin hain käytännön ratkaisua, joka mahdollistaisi unelmani paluusta perheeni kotitilalle syvälle muuttotappiolliseen periferiaan, jossa ei ole juuri töitä tarjolla. Lapissa näyttäisi yleisesti ottaen olevan vain kaksi vaihtoehtoa, matkailuala ja kaivokset. Joka tapauksessa työ tarkoittaisi oman aikansa ja toimijuutensa myymistä palkkaa vastaan. Tässä olin toimijana siinä asemassa, missä kuka tahansa muukin realiteeteista riippuvainen ihminen, eli joutuisin tekemään kompromisseja arvomaailmani suhteen, ja toteuttamaan jonkun muun sanelemia realiteetteja systeemissä, jonka koin, ja koen edelleen, varsin itsetuhoiseksi. Palkkatyössä sekä kuluttajana joutuisin toimimaan fyysisten realiteettien kanssa ristiriidassa ja luonnon kanssa törmäyskurssilla olevassa talousjärjestelmässä.

Hahmottelemani ongelma on kokonaisvaltainen elämäntavan järjestäminen maailmankuvan mukaisesti. Eli oletan, että ”ollakseni” jotain, minun on toimittava sen mukaisesti myös ja nimenomaan käytännössä. Jos käytännössä toimin itseäni vastaan, toteutan jotain muuta kuin itseäni ja omaa tahtoani. Ei ole vaikuttavaa kampanjoida lohen palauttamiseksi Ounasjokeen, jos kuitenkin samalla ojittaa soita ja rehevöittää jokea toisella kädellä. Tajusin, että minun olisi ensisijaisesti lakattava toimimasta itseäni vastaan. Jos siis halusin muuttaa perheeni taloon, minun oli yksinkertaisesti muutettava sinne ja lakattava tekemästä niitä asioita, jotka estivät minua siellä olemasta. Riippuvuus palkkatyöstä olisi käytännössä estänyt muuton, mutta jos kulut ovat pienet voi tehdä joko palkkatyötä tarveharkintaisesti tai turvautua valtion tukiin. Itse voi myös tuottaa mahdollisimman suuren osan tarvittavista resursseista.

Minulla oli kuitenkin talo. Talo, jossa ei ollut asuttu yhdeksään vuoteen ja joka oli ollut kylmillään, säiden ja muun luonnon, kuten jyrsijöiden armoilla koko tuon ajan. Talo oli hylätty aikanaan juuri resurssien puutteen takia, mutta jos vain asuisin siinä, minulla olisi yksi käytännön resurssi käytössäni, eli oma aikani. Minun onnekseni 50-luvun rakennustekniikka oli kestänyt olosuhteita yllättävän hyvin. Rakenteet olivat säilyneet kuivina kiitos muovin sijasta käytetyn tervapaperin ja muiden hengittävien materiaalien. Lämpötilan vaihtelusta johtuva kondensaatiokosteus olisi mädättänyt muovilla umpioidun talon tuossa ajassa melko varmasti asuinkelvottomaksi.

Olen muutostani lähtien kunnostanut taloa käyttäen mm. hamstrattuja rakennusjätteitä, kustannuksia minimoiden. Minulla on aikaa tehdä työvaiheita, jotka jätetään kustannussyistä tekemättä, kun ollaan ”oikeissa töissä”. Jos vertaan aikaa, joka minulla kuluu resurssin ostamista varten tarvittavan rahan hankkimisessa (puhumattakaan omasta energiastani, jonka käytäisin palkkatyössä) resurssin tuottamiseen tai hankkimiseen hamstraamalla sellaista, joka on toisille jätettä, huomaan usein, että vaikka käytänkin paljon aikaa jonkin asian tekemiseen, olen itse asiassa säästänyt aikaa.

Elämme paljouden kulttuurissa, jossa resurssien ylituotantoa, tavaraa, on niin paljon, että jo pelkkään omistamiseen kuluu resursseja. Käytännön resursseihin keskittyminen on johdattanut minut arvostamaan lajittelua ja seulontaa; siivotessani taloa keräsin talteen nauloja, ruuveja, muovisia kodinkoneiden osia, vuosikymmenien aikana kertyneitä tavaroita, joita saattaisin tarvita. Vanhan autotallin lattian roskien seasta löytyi paljon hyödyllistä nippeliä. Jokainen ruuvinväännin ja poranterä, jonka löysin, tarkoitti ettei minun tarvinnut sitä hankkia. Nykyisin jopa koiran pureksima luun kappale on hyödyllinen. Sen voi työntää kukkapurkkiin, jossa sen sisältämät ravinteet, kuten fosfori, lannoittavat kasvia. Luonto kierrättää kaiken, ja voikin todeta, että ihminen on siksi sairas, siksi luonnoton, koska ihminen ei toimi ottaen resurssien kiertokulkua huomioon. Ihminen luo toiminnallaan jätettä, ainesta, jonka hyödyntäminen ei ole enää kannattavaa tai tehokasta. Jos nykyisen mallin annetaan jatkua, on selvää, että ennen pitkää kaikki resurssit muuttuvat jätteeksi. Tämä on fyysinen realiteetti, jonka kaltaisia myös kuuluisat fyysikot, kuten Stephen Hawking mielellään käyttävät esimerkkeinä.

Mutta jos siis lähden hankkimaan autonomiaani takaisin omavaraisuuden kautta, minun on tuotettava resursseja, opeteltava taitoja, jotka säästävät aikaa ja vaivaa, materiaalisia resursseja. Kuluttajan elämä pyörii kuluttamisen ympärillä ja kuluttaja ehkä hakee myös identiteettiä kulutusvalinnoistaan. Minun taloudessani monet asiat, varsinkin ylellisyyshyödykkeet, ovat poissuljettuja, ellen tuota niitä itse, tai satu apajalle, jossa toisen jäte on toisen ylellisyyttä. Olen kokeillut mm. oluen tekemistä, jalostanut lihatuotteita ja opetellut leivän leipomista eri menetelmin. Ja vaikka jauhot tuntuvat naurettavan halvalta suhteessa viljan tuottamisen vaivaan, olen kokeillut myös ruiksen viljelyä. Epäonnistumiset on pyrittävä kokemaan mielekkäinä oppitunteina. Kasvatan yrttejä ja mausteita, sipulia, perunoita, herneitä, punajuurta ynnä muuta. Kerään luonnonmarjoja, sieniä, pidän omiin tarpeisiin tuottavia kotieläimiä kuten kanoja ja vuohia. Lisäksi metsästän ja kalastan. Olen myös pitänyt majataloa kattaakseni elinkustannuksia kuten sähkön, jonka suhteen en ole vielä omavarainen. Internetin aikana monet asiat ovat todellakin mahdollistuneet aivan uudella tavalla. On ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat kokea jotain, mikä on toisille arkipäivää.

Itse olen pyrkinyt minimoimaan rahan tarvetta ja näin alentamaan rahan arvoa, eli vähentämään sen vaikutusta päätöksiini. Toki olen joutunut tinkimään monesta asiasta, mutta olen mielestäni voittanut enemmän, kun olen saanut tilalle aikaa ja autonomisuutta. En silti voi sanoa eläväni täysin systeemin ulkopuolella, mutta vaikka en olekaan vielä täydellisen omavarainen, on pelkkä omavaraisuusasteen kasvattaminen erittäin mielekästä, ja voi sanoa, jopa tuottavaa toimintaa. Se tuottaa vapautta. Jos eläisin yhteisössä, jossa harrastettaisiin enemmän vaihdantaa, minun ei tarvitsisi ehkä tuottaa niin monia asioita itse, ja tällaisessa vaihdantaan perustuvassa rinnakkaistaloudessa yhteisöt voisivat säästää käytännön resursseja myös kollektiivisesti. Tällainen yhteisö tukisi omien jäsentensä autonomiaa. (Olen sitä mieltä, että esim. kansalaispalkka mahdollistaisi kansalaisille suuremman vapauden tehdä eettisiä valintoja.) Itse olen saanut korvaamatonta käytännön apua ystäviltäni ja naapureiltani monessa muodossa. Minua auttoi paljon erityisesti eräs nyt jo edesmennyt herra, joka oli itse suunnitellut, piirtänyt ja toteuttanut oman asuintalonsa. Hän oli toiminut hydraulisten järjestelmien suunnittelijana ja osasi opettaa ajattelemaan asioita yleisen fysiikan ja mekaniikan kautta. Käytännön asiat kuten vipuvoiman käyttö tai vaikkapa putkipihtien toimintaperiaate voivat tuntua vähäpätöisiltä asioilta, mutta niihin liittyvä tietotaito on valtava resurssi.

Palatakseni omavaraisuuden ajatukseen, tällä hetkellä joudun kuitenkin ostamaan osan käyttämistäni resursseista. Mutta voin silti sanoa, että minun ei tarvitse ajatella olevani riippuvainen esim. toimeentulotuesta, koska pystyn elämään reilusti pienemmillä kuluilla kuin mitä toimeentulotuki kuukausitasolla on. Voin jättää tuet hakematta, jos en tarvitse niitä, aivan kuten minun ei tarvitse murehtia työvoimapoliittisista toimenpiteistä omalla kohdallani. Koen, että jos en pidä vallitsevaa järjestelmää ja sen toimintaa oikeutettuna saati mielekkäänä, minulla on oikeus olla tukematta sitä omalla toiminnallani. William S. Burroughs kirjoitti Alastomassa lounaassa riippuvuuden lakien määrittelevän kaikkea toimintaa. Lisäisin että riippuvuuden minimointi vapauttaa toimimaan autonomisesti, ja jos ei täysin, niin ainakin autonomisemmin. Se vapauttaa tekemään eettisiä valintoja, ja se vapauttaa resursseja kuten aikaa. Fyysisten realiteettien sanelemassa käytännön maailmassa vapaa toimijuus ei todellakaan ole itsestään selvyys, mutta vapauttaan voi lisätä.

Burroughs kirjoitti myös, että onnellisuus on mielekkään toiminnan sivutuote. Miksei siis koko elämä voisi olla sitä merkityksellistä tekemistä, jolla vaikutamme ympäristöömme samalla kun ympäristömme vaikuttaa meihin? Tapa jolla yksilö elää on kokonaisuus, joka myös määrittää mikä on merkityksellistä ja mikä arvokasta. Mikään uusi maailma ei realisoidu sillä, että teemme jotain henkimaailman harjoituksia, samalla kun elämme osana samaa vanhaa ja tuhoisaa talousjärjestelmää. Uusi maailma ja järjetys on luotava konkreettisesti, mikä vaatii pitkäjänteistä työtä. Jos haluaa elämällään toteuttaa omaa maailmankuvaansa, on omalla systeemillään toteutettava sitä maailmankuvaa.


No Comments

Cancel