Valistuksen dialektiikka ja silvotut eläinruhot


Teksti Keijo Lakkala. Julkaistu Elonkehässä 1/2015.

Johdanto

Lihaa kulutetaan maailmassa valtavat määrät. Kaikki valistuneet ihmiset tietävät, että lihan tehotuotanto tuottaa ongelmia ekologiselle kestävyydelle. Metsiä, maapallon keuhkoja, joudutaan tuhoamaan laidunmaiden vuoksi, mikä on omiaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta. Lihansyöjien hiilijalanjälki on väistämättä korkea. Lisäksi lihansyöntiin liittyvät ilmeiset eettiset ongelmansa. Voimmeko syödä eläimiä, jotka kykenevät tuntemaan ja tiedostamaan maailmaa, elämään ainutlaatuisen elämän? Kuinka voimme teurastaa kivusta kiljuvan eläinparan? Kuinka voimme nauttia kuolemaa illallisella?

Lihansyönnin eettinen ongelma ei typisty vain ruokapakkausten sisältöihin, eikä oikeastaan yksittäisten eläinten kipuihinkaan. Nämä ovat vain yksittäistapauksia yleisemmästä. Se liittyy suoraan siihen rationaalisuuden muotoon, joka läntiselle valistuneelle sivilisaatiolle on tyypillistä. Tätä rationaalisuuden muotoa Theodor Adorno ja Max Horkheimer arvostelevat toisen maailmansodan jälkeen julkaistussa synkässä filosofisessa teoksessaan Valistuksen dialektiikka. He eivät väitä olevansa tuon rationaalisuuden ulkopuolella, vaan pikemminkin pyrkivät kritisoimaan sitä sen sisältä. Kuten Immanuel Kant totesi, vain järki voi olla tuomarina sitä itseään koskevassa oikeudenkäynnissä.

Länsimainen rationaalisuus, valistus, pyrkii palauttamaan kaiken ihmiseen ja hänen jäykkiin kategorioihinsa. Muu luonto näyttäytyy pelkänä haltuunoton objektina.

Valistuksen dialektiikan filosofinen tausta lyhyesti

Adornon ja Horkheimerin teoksen taustalla voidaan tavat monia eri lähteitä. Keskeisimpiä niistä ovat kuitenkin neljä: Max Weberin sosiologia, Immanuel Kantin järjen kritiikki, G.W.F. Hegelin dialektinen filosofia sekä Karl Marxin kapitalismikritiikki. Weberiltä kirjoittajat ammentavat eritoten rationalisoitumisprosessia koskevasta teesistä. Länsimainen, moderni yhteiskunta on kehittynyt jatkuvasti rationaalisempaan suuntaan sivuuttaen uskonnot ja magian haihduttaen näin taian maailmasta. Tämä on periaatteessa hyvä asia. Mutta tällä rationalisoitumisella on myös ollut kielteisiä seurauksia. Se on johtanut byrokratisoitumiseen ja välineellistymiseen. Asioita ei tarkkailla enää päämäärä- vaan välinerationaalisuuden näkökulmasta. Objekteja valistus kohtelee kuin ”diktaattori ihmisiä”, kuten Adorno ja Horkheimer asian ilmaisevat.

Immanuel Kantin ja G.W.F. Hegelin sekä ylipäätään koko klassisen saksalaisen filosofian perinne näkyy myös hyvin voimakkaasti Valistuksen dialektiikassa. Immanuel Kant pyrki kunnianhimoisessa kolmen kritiikin sarjassaan (Kritik der reinen Vernunft, Kritik der praktischen Vernunft, Kritik der Urteilskraft) tutkimaan järjenkäytön rajoja. Mitä järki oikeastaan kykenee uskottavasti käsittelemään ajautumatta ristiriitoihin ja mikä sen on jätettävä uskonnollisen uskon varaan? Järjellä on rajansa, eivätkä järki ja todellisuus meistä riippumatta (niin kutsuttu noumenaalinen todellisuus) koskaan täydellisesti kohtaa.

Hegelin filosofiasta, jota Adorno ja Horkheimer myös ankarasti kritisoivat, Valistuksen dialektiikka omaksuu nimensä mukaisesti sen dialektisen menetelmän. Subjektin ja objektin välinen jännite on keskeinen paitsi Hegelille, myös Adornolle ja Horkheimerille. Hegeliläinen dialektiikka pyrkii Adornon ja Horkheimerin mukaan ottamaan todellisuuden käsitteellisesti haltuun, tekemään siitä identtisen käsitteen, Hengen kanssa. Hegeliläisessä ajattelussa luonto palautetaan subjektiin, eikä sillä ole omaa itsenäistä olemassaoloaan. Hegeliläiset menevät jopa niin pitkälle, että puhuvat luonnosta Hengen toisinolemisena. Luonto on heille vain tiedotonta henkeä.

Tämä niin sanottu identiteettiajattelu on nimenomaisesti Adornon ja Horkheimerin kritiikin kohteena. Pyrkimys ottaa todellisuus haltuun, tehdä se identtiseksi Hengen, ihmiskunnan kanssa on eettisesti kyseenalainen. Niinpä erityisesti Adornon kehittämä identiteettiajattelun ytimessä on niin sanottu ”ei-identtinen”. Tämä tarkoittaa sitä, että objekti ei palaudu jäännöksettömästi subjektin objektille antamiin käsitteisiin, todellisuutta ei voida ottaa tyhjentävästi haltuun. Käsitteet ja todellisuus hankaavat toisiaan vasten, eivätkä koskaan yhdy täydellisesti. Tämän vuoksi käsitteellisen työskentelyn, erityisesti filosofian on pidettävä käsitteensä huokoisina ja avoimina. Käsitteiden on annettava objektille itselleen etusija.

Tämä on keskeinen vaatimus paitsi epistemologisessa, myös eettisessä mielessä. Käsitteet ovat alisteisia materiaalisen todellisuuden koko rikkaudelle ja niiden on muututtava todellisuuden itsensä muuttuessa. Tämä on asian epistemologinen puoli. Eettisenä vaatimuksena tämä niin sanottu ”objektin etusija” (Vorrang des Objekts) merkitsee sitä, että toiseus, myös ja erityisesti luonto, on aina asetettava etusijalle tietävään subjektiin nähden.
En lähde käsittelemään tässä tekstissä Adornon ja Horkheimerin ajattelua sen syvemmin. Edellinen lyhyt yleisesitys saa tämän tekstin tarpeisiin riittää. Lukijan on kuitenkin syytä muistaa, että esitys on väistämättä yksinkertaistava eikä varmastikaan anna riittävän tarkkaa kuvaa Adornon ja Horkheimerin ajattelun kokonaiskuvasta. Ihmiskunnan ja luonnon välistä suhdetta se kuitenkin riittää kuvaamaan mielestäni tarpeeksi. Seuraavassa tarkastelenkin Valistuksen dialektiikan näkemyksiä ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Kuinka valistus oikein kohtelee eläimiä ja mitä eläin merkitsee valistukselle?

Valistunut ihminen ja eläinkunta

Valistuneen Euroopan muotoilema ihmisen idea perustuu sen radikaalille eronteolle suhteessa eläimeen. Lähes pakkomielteinen pyrkimys erottaa ihminen eläimestä on Adornon ja Horkheimerin mukaan nähtävissä yhtä lailla vanhojen juutalaisten, stoalaisten ja kirkkoisien kuin uuden ajan ajattelussakin. Ajatus ihmisen ja eläimen radikaalista erosta on länsimaisen antropologian ytimessä. Edes eläinkokeet, joiden tuloksista tehdään myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä, eivät kumoa tätä eroa. Eläinkokeiden tekijät ”soveltavat ihmisiin samoja kaavoja ja tuloksia, joita he ovat häikälemättä puristaneet esiin puolustuskyvyttömistä eläimistä kuvottavissa fysiologisissa laboratorioissaan. Johtopäätökset, joihin he päätyvät silvottujen eläinruhojen pohjalta, eivät päde vapaaseen eläimeen vaan tämän päivän ihmiseen” (Adorno & Horkheimer 2008, 315). Eläinkokeissa ihminen pakottaa eläimen omaksi kuvakseen asettamalla eläinruhot subjektiivisesti kehittämiensä kaavojen kahleisiin. Eläinkokeet kuvaavat enemmän ihmistä kuin eläintä. Eläimen oma olemassaolo ei merkitse mitään, ne ovat pelkkiä objekteja radikaalisti poikkeavalla subjektille. Eläimet tulevat identtisiksi ihmisen tieteen kanssa. Edes eläinkokeiden ”eettiset” ohjeet eivät lopulta olennaisesti muuta tätä asetelmaa, vaikkakin kyllä pehmentävät sitä. Ongelmana nimittäin eivät ole yksittäisten kokeiden järjestelyt, vaan se suhde, jonka ne ihmisen ja eläimen välillä ilmaisevat.

Adorno ja Horkheimer (2008, 315-316) kirjoittavat:
”Käyttäytymällä karkeasti eläintä kohtaan ihminen tunnustaa, että kaikista luoduista ainoastaan hänen vapaaehtoisesti toteuttamansa toiminta muistuttaa mekaanisuudessaan, sokeudessaan ja automaattisuudessaan ammattimiehen kahlehditussa eläimessä havaitsemia kouristuksia. Professori määrittelee ne leikkauspöydän ääressä tieteellisiksi reflekseiksi, kun taas sisälmyksistä ennustaja alttarillaan kuulutti ne jumaliltaan tulleiksi merkeiksi. Ihmiselle kuuluu armottomasti juokseva järki; eläimelle, josta hän tekee veriset päätelmänsä, järjetön kauhu ja pyrkimys pakoon, jonka mahdollisuus on kuitenkin leikattu pois.”

Samaa käsitteetöntä kauhua kirkuvat eläimet myös tietäessään kuolevansa teurastajan käsiin. Samaa väkivaltaa tekee lihateollisuus pakottaen eläimet teollisiin kaavoihinsa. Olemme kuulleet vasikoista, joiden ei lyhyen elinikänsä aikana annettu jaloitella lainkaan tehden näin niiden lihasta maukkaampaa. Ihminen pakottaa omat kaavansa eläimen ylle palauttaen eläimen olemassaolon omaan itseensä. Eläimen käsitteetön kärsimys ei merkitse ihmisen ja luonnon identiteettiin pyrkivälle ajattelulle mitään. Eläimen käsitteetön, ei-identtinen omalaatuisuus tukahdutetaan ja poistetaan ihmisen maailmasta. Vain niissä harvoissa myötätunnon hetkissä, jolloin värähdämme tuskasta ja surusta eläimen kirkuessa väkivallan kohteena, tunnistamme luonnon, joka yhdistää meidät ja eläimet. Tämä tunnistaminen on ei-identtistä, sillä se tapahtuu olennaisesti ilman käsitteitä. Tätä konkreettisesti ottaen merkitseekin ”luonnon muistaminen subjektissa”.

Vain järki voi järkeistää ja tukahduttaa ei-identtisen. Voimme vakuutella eläimen järjettömyyttä ja siten sen oikeutta tulla silvotuksi. Voimme vakuutella eläimen elämän olevan synkkä, lyhyt ja ikävä muutenkin. Eläimelle on vain hyväksi kuolla pian! Tätä ajatusta toistaa ja vahvistaa myytti luonnosta väkivaltaisena olemassaolon kamppailuna. Katkaisemme yhteyden luontoon käsitteellistämällä ja rationalisoimalla tekomme. Katkaisemme tuon yhteyden myös modernissa sodankäynnissä suhteessa toiseen ihmiseen. Emme tunnista meitä ihmisiä yhdistävää luontoa tarkastellessamme kasvottomia väkijoukkoja monitorin välityksellä ja määrätessämme ilmaiskun (vrt. Glover 2003). Tällä on merkitystä paitsi sodankäynnin tehokkuuden, niin myös psykologisen etäännyttämisen kannalta. Ihmisten murhaaminen ei tunnu vaikealta kun he eivät ole kuin pisteitä ruudulla. Sama pätee loputtomasti rationalisoituihin ja teollistuneisiin lihantuotantolaitoksiin. Kun eläimet ovat vain tuotantoyksikköjä, tuotteita ja esineitä, ei myötätunto pääse häiritsemään tappamista. Lihateollisuutta ei ole syyttä verrattu keskitysleireihin.

Erityisesti Adornolle moraalissa on nimenomaan kysymys myötätunnosta. Moraali on Adornolle ”vaistomaisen samastumisen asia. Pikemminkin kuin järjen, arvostelukyvyn ja maksiimien testaamisen asia, se on ruumiillisuuteen, aistillisuuteen ja tunteisiin liittyvä asia” (Kotkavirta 2001, 170). Eräässä mielessä Adornon moraalifilosofista positiota voidaan kuvailla moraaliseksi naturalismiksi. Adornolle moraalissa on olennaisesti kyse myötätunnosta (Mitleid). Tässä Adorno seuraa Arthur Schopenhaueria, joka sanoi, että ”piste, missä ihmisen moraaliset hyveet ja paheet ensi kerran eriävät toisistaan, on […] toisiin kohdistuvan mielialan kaksinaisuus: se näet saa joko kateuden ja säälin luonteen. Jokainen ihminen kantaa näitä kahta vastakkaissuuntaista ominaisuutta […] Kateus […] lujittaa muuria sinän ja minän välillä, sääli tekee sen taas ohueksi ja läpinäkyväksi, välistä se repii muurin kokonaan maahan, jolloin minän ja ei-minän ero katoaa” (Schopenhauer 1991, 218). Säälillä on siis subjektin rajoja rikkova merkitys. Myötätunto avaa subjektin objektille, subjekti tulee herkäksi ei-identtiselle.

Kuitenkaan pelkkä myötätunto ta sääli eivät Adornon mukaan riitä kuvaamaan moraalista toimintaa. Myötätunto ei kykene yksinään vastustamaan myötätunnon tarvetta synnyttäviä olosuhteita. Friedrich Nietzscheä seuraten Adorno toteaakin, että pelkkä myötätunto on lammasmaisen laumamoraalin merkki. Myötätunto vaatii Adornon mukaan ollakseen uskottavaa ”lisäksi tulevan” (das Hinzutretende) momentin. ”Lisäksi tuleva” tarkoittaa sitä, kuinka kärsimykseen samaistuessamme koemme reaktion, että ”jotain on tehtävä” kärsimyksen poistamiseksi. Tämä ”lisäksi tuleva” ”jotain on tehtävä” on Adornon moraalifilosofian materialistinen motiivi, se on moraalinen impulssi, joka pakottaa meidät toimintaan (Kotkavirta 1999, 168). Pelkkä tuotantoeläinten olojen kauhistelu ei siis ole vielä sinänsä moraalista. Ihmisen on toimittava väkivaltaisten rakenteiden ja välineellisen luontosuhteen purkamiseen sekä organisoiduttava toiminnaksi ollakseen todella kestävää.

Lopuksi

Adornon ja Horkheimerin ajattelu nostaa siis kritiikin kohteeksi luonnon välineellistämisen ja eläimen esineellistämisen. Kaiken kaikkiaan kysymys on ihmisen ja luonnon, ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Teollinen lihantuotanto suhtautuu eläimeen esineellistäen palauttamalla eläimen ainutlaatuisuuden abstrakteihin tuotantokaavioihin, mutta esimerkiksi metsästyksessä suhde ihmisen ja eläimen välillä on jo toinen. Ihmisen ja eläimen suhde on siinä konkreettisempi ja ihmisen mahdollisuus tulla herkäksi ei-identtiselle on täysin toisenlainen. Tästä syystä olen taipuvainen olemaan suvaitsevainen riistan syömisen suhteen, vaikka en sitäkään suoranaisesti suosittele. Lihateollisuus puolestaan on vain yksi muoto yleisemmästä länsimaille tyypillisestä rationaalisuudesta. Ihmisen ja eläimen välisen suhteen sekä valistuksen haltuunottavan rationalismin ongelmat ovat keskenään olennaisella tavalla riippuvaisia ja siksi ihmisen ja eläimen suhde voi ratketa vain ratkaisemalla valistuksen ristiriidat. Ei ole erityistä ”eläinetiikkaa”. On vain yleisen rationaalisuuden muodon kritiikki.
Kirjallisuus:

Adorno, Theodor & Max Horkheimer (2008): Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Glover, Jonathan (2003): Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Helsinki: Like.

Kotkavirta, Jussi (2001): ”Omantunnon huono omatunto. Adorno, etiikka ja negatiivinen moraalifilosofia”. Teoksessa Kritiikin lupaus. Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan. Toim. Olli-Pekka Moisio. Jyväskylä: SoPhi. 157-176.

Marx, Karl (1975): ”Grundrissen” johdanto. Suom. Antero Tiusanen. Helsinki: Kansankulttuuri.

Schopenhauer, Arthur (1991): Pessimistin elämänviisaus. Valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista. Suom. Sirkka Salomaa. Juva: WSOY.


No Comments

Cancel