Vaikka minulla olisi kaikki tieto


Teksti Antti Nylén. Julkaistu Elonkehässä 3/2015.

Tiedot eivät muuta ihmisiä. Ihmiset eivät usko niihin. He uskovat vasta, kun näkevät.

Ajatellaan ilmastodenialismia, koko maapalloa koskevan akuutin ympäristökatastrofin kieltämistä.

Se ei, toisin kuin laiskasti ajatellaan, ole järjetön, keskiaikaisen pimeä, oppimaton kanta. Se edustaa suorastaan ateistisen rationaalista, raitista ajattelua. Denialisti ei ole nähnyt ilmastonmuutosta; niinpä hän pitää sitä huijauksena ja pötynä. Koska denialistit ovat rikasta luokkaa, hyvinvoivia konservatiiveja, he saavatkin pitää ilmastonmuutosta pötynä kaikkein pisimpään. Se ei vielä vähään aikaan tule heidän betoniaitojensa taakse, heidän valvontakameroidensa kuviin.

Köyhät taas näkevät sen jo nyt. Taas he tuntevat todellisuuden paremmin kuin vakavaraiset.

Lähes kaikki ihmiset kuitenkin uskovat esimerkiksi syöpään ja sen vaarallisuuteen. Tämäkään usko ei perustu tietoihin vaan kokemukseen: useimmat meistä ovat nähneet jonkun läheisen tai tutun menehtyneen tämän taudin eri variaatioihin. Jopa tupakoinnin suosion romahdus länsimaissa selittynee pitkälti tällä kokemuksella: tupakointi toden totta on hengenvaarallista, Erkki-pappakin siihen kuoli.

Tarvitaan siis kokemus.

Vaikka minulla olisi kaikki tieto, en minä mitään olisi enkä evää hetkauttaisi, jos minulta puuttuisi kokemus.

Mikä kokemus on? Sekin on tietoa, tietenkin, mutta sellaista, jota ei voi jakaa, ainakaan helposti. Se on yksityisomaisuutta, jota on vaikea antaa pois, traagista rikkautta. Usein juuri köyhien rikkautta.

Yksityistä kokemusta, ”tavallisen ihmisen” havaintoa, on tapana asiallisissa yhteyksissä pilkata ja halveksia. Mitään poliittista tai filosofista kantaa ei kannata edes yrittää perustella omalla kokemuksella, jos tahtoo säilyttää maineensa ja arvokkuutensa keskustelussa. Sen sijaan pitää aloittaa väitelauseensa fraaseilla ”tutkimusten mukaan”, ”olen lukenut” tai ”nykyään tiedetään”.

Ne tarkoittavat: tutkimukset tietävät asian puolestani, minä olen pelkkä kovaääninen, anonyymi tiedonvälittäjä, enkä ota vastuuta sanomisistani, miksi ottaisinkaan, eihän totuudesta tarvitse, se on mitä on.

Kokemusta halveksiva valta-asenne on toki puoliksi terve. Kokemus ei voi olla väärä, mutta saattaa hyvinkin olla väärin päätellä yleisestä todellisuudesta asioita sen perusteella.

Jos tiedot eivät ilman kokemusta painakaan mitään, niiden pitäisi silti tukea kokemusta. Kun nämä kaksi puhuvat samaa kieltä samasta asiasta, jalkojen alla on maata, ja ihmiset voivat toimia.

Mutta kumminkin. Mitä halveksitaan, kun halveksitaan jonkun heräämis- tai tajuamiskokemusta tai vain arkipäiväistä todistusta (”minulle kävi näin”)? Silloin halveksitaan jonkun ihmisen todellisuutta, ei vähempää eikä enempää. Kokemuksen halveksiminen on todellisuuden halveksimista – vaikka kysymys toki onkin vain köyhien ja tyhmien todellisuudesta.

Se oli jo sarkasmia, sillä kaikkihan me olemme köyhiä ja tyhmiä.

Kokemuksen halveksiminen on erikoinen itsehalveksunnan muoto.

Takaisin ilmastonmuutokseen. Tai vaikkapa ”eläinten Treblinkaan”. On olemassa kaikki tieto ensin mainitun vaarallisuudesta ja toisen täydellisestä moraalittomuudesta.

Silti molempien annetaan edetä ja toimia, koska ne eivät tunnu miltään.

Ei ole aikaa odottaa, että tieto tiivistyisi kokemukseksi, möykyksi, joka tukkii tien. On hätätilanne.

Mikä neuvoksi?

Ympäristö- ja eläinaktivismi pyrkivät ratkaisemaan ongelman tekemällä jotakin, mikä on pakko huomata. Tavallinen mielenosoituskin pyrkii tekemään aineelliseksi jonkin piilevän. Sen tarkoitus on aiheuttaa häiriötä.

Taide tekee melkein samaa, mutta tiedon, hyödyn tai jonkin asian palvelukseen valjastettuna se on tylsää. Taiteen ei kuulu tarkasti tietää, mitä se haluaa sanoa. Myös uskonto toimii liittämällä metafyysiset aavistukset aistittavaan todellisuuteen kuvien, laulujen ja sanojen avulla, eikä senkään viesti saa olla selvä ja rajattu. Muuten se muuttuu dogmatismiksi tai fundamentalismiksi.

Jonkin asian ajaminen voi pilata taiteen tai uskonnon, mutta sama ei päde toisin päin.

Eron hahmottaminen on tärkeää. Kun jokin toiminta ei väitä olevansa taidetta – vaan esimerkiksi mielenosoitus – se voi kunniallisesti olla kuinka taiteellista tahansa.

Suomalainen aktivismi on perinteisesti asiallista. Se välttää ”tunteisiin vetoamista”, vaikka juuri niihin pitäisi vedota. Pelkkä tietojen luetteleminen ei auta. Taide ei voi jakaa tietoa, mutta se voi jakaa kokemuksia, ja juuri niistä on pula.

En tiedä, olenko oikeassa siinä, että taiteen ja ehkä uskonnon keinot pitäisi ottaa käyttöön suomalaisessa aktivismissa, tai onko haaveeni taiteellisesta politiikasta täyttä haihattelua.

Ehkä on kohtuutonta vaatia aktivistilta: ryhdy taiteilijaksi.

Joka tapauksessa – kuten tiedämme mutta emme silti tajua – maailma on tilassa, jossa kaikki neuvot ovat kalliit, eivät vain hyvät.


1 Comment

Cancel

  1. Heikki Jokipii

    Tämä on hyvä yritys, mutta täydellistä roskapuhetta:

    ”Köyhät taas näkevät sen jo nyt. Taas he tuntevat todellisuuden paremmin kuin vakavaraiset.”

    Kukaan ei ole nähnyt ilmastonmuuutosta. Se on edelleen teoreettinen konstruktio. Se saattaa olla tosikin, mutta sitä ei ole vielä kukaan kokenut.

    Parempia argumentteja meitä ”denialisteja” vastaan, jos saan pyytää.

    Vastaa