Toisinajattelun tuttuus


Teksti: Ville Lähde.

Oikeassa olemisen yksinäisyys. Toisinajattelun totuus. Ongelmat, niiden syyt ja selitykset aina kirjoitetun historian tuolle puolen ovat ilmiselviä, ja edessä on vaikeudessaan mahdottomia ratkaisuja. Käsillä on monoliittinen tuhon ongelma, ja vain harvoilla – yhdellä? – on rohkeutta tarttua siihen. Tästä lähdetään yhä. Asetelmat eivät ole muuttuneet 1960-luvun pamfleteista ja ohjelmanjulistuksista. Joka vuosikymmenellä Linkolaa luetaan hyvässä ja pahassa profeettana, teoreetikkona, yhden totuuden julistajana. Kuten totuudelle sopii, on sen oltava yksi, yhtenäinen ja saumaton.

Näiden vuosikymmenten Linkola ei kuitenkaan muodosta yhtenäistä teoriaa vaan puheiden tilkkutäkin, jonka saumat repeilevät väliin pahastikin. Kirjoituksen Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio (1960) Linkola puolustaa esiteollista yhteiskuntaa sen moninaisissa muodoissa ja korostaa teollisen yhteiskuntarakenteen ongelmia ihmiselle itselleen. Muualla on ollut äänessä toisia Linkoloita. Ongelmien taustalla on väliin koko ihmisyys, radikaalissa ristiriidassa luonnon kanssa – mutta kuten biologille sopii, on tämä ihmisyys itse ”luonnonvoimainen”, väistämättä ongelmia aiheuttava luonnon virhe. Toisina päivinä, toisilla palstamillimetreillä ongelmaksi muotoutuu länsimaisuus, kasvun yhteiskuntamalli, kapitalismi, josta tosin Linkola harvoin puhuu tuolla nimellä, koska suomalaiseen tapaan hän pelkää kumartavansa kommunismin aaveelle. Väliin kapitalisti saa synninpäästön, kun maalitauluna on sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio. Ärhäkimpinä hetkinä syntitaakka romahtaa demokratian, yksilönvapauden ja rahvaan luontaisen itsekkyyden niskaan.

Tilkkutäkin resuisuus ei ole silti suurin ongelma, vaan juuri profeetallisuuden, systemaattisuuden, Totuuden tai Teorian oletus. Profeetan etsijä odottaa löytävänsä profeetan ja tämän totuuden. Linkolan ajattelun ytimessä ei ole kuitenkaan yhtenäisyyspyrkimys vaan teko: jatkuva puhe, kirjoittaminen ja vakuuttaminen, vaikka sitten kuinka pessimistisenä ja äkkivääränä. Hänen ansionsa on (tai oli) juuri se, että hän toistuvasti peräänkuuluttaa moraalista huolta ei-inhimillisen maailman kohtalosta. Tärkeintä ei ole tuhon ennustaminen ja sen syiden analysointi, vaan hän muistuttaa, että tuho on jatkuvasti käynnissä. Hänen toimintavaateensa ovat muuttaneet muotoaan aivan kuten hänen tilanneanalyysinsäkin, täsmäydinpommituksista perinteisen maanviljelyskulttuurin palauttamiseen, eikä niistäkään muodostu saumatonta poliittista ohjelmaa. Olennaista on uhkasta muistuttaminen ja halu ylittää kansainväliseksi resurssipolitiikaksi muuttunut ympäristökysymys. Eikä hän ole tässä yksin tai ainutlaatuinen.

Ainutlaatuisen yksinäiseksi Linkola muuttuu vasta kun hänet tiivistetään Sanomaksi. Ihmisestä tulee ”Linkola”, ”linkolalainen”, ympäristökriisin ikoni. Hänen hahmoonsa voidaan siirtää kaikki se huoli ja epävarmuus, jota nykytilanteessa tunnetaan, ja äärimmäisessä muodossaan siitä tulee kätevä resepti fatalismille. Julkisessa keskustelussa Linkolaa ei ole koskaan vähätelty tai sivuutettu, vaan hänestä on tullut väline, joka ei aina muistuta elävää ja kirjoittavaa Pentti Linkolaa.

Pentti Linkola Helsingin kirjamessuilla 2010. Kuva: Wikimedia Commons / nimimerkki Soppakanuuna.

Pentti Linkola Helsingin kirjamessuilla 2010. Kuva: Wikimedia Commons / nimimerkki Soppakanuuna.

* * *

On ilmiselvää, että ihmislajin historian pitkässä katsannossa muut ovat joutuneet kärsimään rajusti. Paljossa ihminen on syönyt maailman toisilta. Lukemattomien olentojen maailmat, niiden asuttamat luonnot, joiden muokkaamiseen ne ovat itse osallistuneet, ovat tuhoutuneet ja korvautuneet ihmiseen keskittyvillä maailmoilla. Absoluuttisia raja-aitoja ei voi vetää, sillä aina löytyy uusi historiallinen rajapyykki, uusi massasukupuutto tai radikaali ympäristön muutos, jonka jäljet löytyvät ihmislajin elosta. Linkola ei ole suinkaan ensimmäinen eikä yksinäinen esittäessään tätä yleistä kuvaelmaa.

Mutta jokainen kuvaus, joka ottaa näin valtavan mittakaavan haltuun, on väistämättä sokea yksityiskohdille. Tuhon maailmanhistoriassa katoavat näkymättömiin jokaiset ihmistoiminnan ja ei-inhimillisen toiminnan rikastavat yhteiselot, toipuminen ja sopeutuminen moninaisissa muodoissaan. Näky, joka tiivistää maailmanhistorian ”ihmiseksi” ja ”luonnoksi”, häivyttää ihmisyhteisöjen kirjon ja niiden epätasaiset suhteet. Se on väistämättä myös sokea luonnon moninaisuudelle. Historiassa yksityiskohdat eivät ole sivuseikkoja.

Siitä huolimatta on hyvä välillä muistaa ja muistuttaa, mikä hinta ihmislajin leviämisellä on ollut. Se antaa vallitsevalle ympäristöpuheelle suhteellisuudentajua, kunhan muistetaan, että kyse on yleistyksestä ja kärjistyksestä. Näin yleisen ja yksityiskohdille sokean kertomuksen pohjalle ei kuitenkaan voi rakentaa mitään käytäntöä, eikä siitä voi löytää toimintaohjeita. Sillä maailmalla on muisti: aikaisemmat muutokset määrittävät nykyisyyden mahdollisuuksia, ja vain nykyhetki antaa reunaehdot tulevaisuuden mahdollisuuksille. Kadonnut luonto on kadonnut radikaalisti, kuten on käynyt ennen ihmistäkin. Luonnot ja ihmisyydet eivät asusta missään muualla kuin nykyisyyden konkretiassa. Tulevaisuuden luontojen perimä löytyy nykyisestä maailmasta, ja inhimilliset luomukset ovat osa sitä. Kaikki lähtee tästä, hyvässä ja pahassa.

Poliittisen realismin kieli on köyhdyttänyt mahdollisuuksista puhumista. On vain tiukkoja realiteetteja, joiden mukaan on toimittava, tai sitten väistämättömiä muutoksen esteitä. Politiikan tila jää ahtaaksi. Ihmisyhteiskuntien ja luontojen toiminnasta ei kuitenkaan muodostu reaalipolitiikkaa vaan korkeintaan ehtoja sille, mikä on selvästi mahdotonta. Jotkut muutokset ovat peruuttamattomia. Tässä väistämättömässä muutosten maailmassa on kuitenkin aina vapausasteita. Yhteiskunnat ja niiden ympäristöt ovat toiminnan tuloksia, eivät lainomaisesti syntyneitä.

Vielä 1960-luvun kirjoituksessaan Linkola muistuttaa meitä tästä asiasta yhteiskunnallisen kehityksen suhteen: hän muistuttaa, että käynnissä olevalle yhteiskunnalliselle muutokselle olisi vaihtoehtoja. Kirjoituksella on konkreettinen kohde, ja Linkolalla on työajan lyhentämisen kaltaisia kouriintuntuvia vaatimuksia. Mutta luonto on hänelle aina ollut yksinkertaisten totuuksien lähde. ”Faktat”, tuo toisteltu taikasana, on ohjaavinaan politiikan realiteetteja biologisella vääjäämättömyydellä. Rampautuminen tietokonetyön ääressä ei kuitenkaan muuta sitä, että Koskelan Jussi rampauttaa iäksi selkänsä suolla raataessaan. Toimiston luonnottomuus (haitallisuus ihmiskeholle) ei tee nälkärajasta luonnollista (hyvää ja kaunista). Evolutiivinen sopeutuminen ei tuota koskaan lopullista ja kiistämätöntä arvoa, joka sanelee oikean luonnon ja siinä elämisen tavat. Sopeutuminen tuottaa eliöille resursseja, joilla ne voivat sopeutua yhä uudelleen uudenlaisissa tilanteissa. Silti evoluution voi veistää helposti myytiksi, jolla perustellaan omaa ideaalia, ja näin luonnonhistorian vapaudet katoavat.

Myöhemmissä kirjoituksissa Linkolan näkemys poliittisesta muutoksesta on kaventunut, ja sekin alistuu ahtaille realiteeteille. Tämä koskee ennen kaikkea sitä kuvaa, joka Linkolasta julkisuudessa rakentuu. Kun kaikki keskittyy ”Linkolaan”, menetetään yhteys luonnon ja yhteiskuntien moninaiseen historiaan. Jäljelle jää vain edeltä käsin määritelty ongelma, toivottomalta tuntuva tilanne ja äärimmäisten toimien reaalipolitiikka. Juuri siksi tämän julkiseksi omaisuudeksi muutetun ”Linkolan” ainutlaatuisuus on niin kovin tuttua. Monisyisten ongelmien muuntaminen abstraktioiksi ja karkeiksi vastakohta-asetelmiksi on vanha poliittinen kikka. ”On vain kaksi vaihtoehtoa.” Toki elävä ja toimiva Linkola on osallistunut tähän ikonisointiin omalla äkkijyrkällä retoriikallaan, toistuvilla ihmiskunnan aikarajojen ennustuksillaan ja ohjelmanjulistuksillaan. Suurin syy on silti muualla, yleisessä haluttomuudessa ajatella, mihin Linkolan tuotanto on antanut hyvän välineen. Ristiriitaisena, monessa oikeassa ja yhtä monessa väärässä Linkola ei kuitenkaan liene halunnut puhua ensisijaisesti ”Linkolasta” vaan jostain aivan muusta.

* * *

Nykyiseen Linkolan hahmoon tiivistetty viesti on niin loputtoman lohduton ja irrotettu kaikista yhteiskunnallisista tekijöistä, että se soveltuu kenelle tahansa. Juuri siksi paatunein talouselämän tiikeri, Linkolan vanhan tappolistan oiva kandidaatti, voi sanoa: ”Linkola on periaatteessa oikeassa.” ”Mutta” on niin helppo lisätä lausuman perään. Kirjoituksissaan ja puheissaan Linkola toistamiseen muistelee maailman turuilla tapaamiaan ihmisiä, jotka ovat olleet kovasti samaa mieltä hänen kanssaan. Tuhoprofetiaan onkin helppo yhtyä, jos se ei anna mahdollisuuksia toiminnalle. Nykyinen Linkola voi siksi olla oikeassa, koska mitään ei voi (eikä siksi tarvitse) tehdä. Hänen vaikeutensa on lopulta helppoutta.

Tätä Linkola ei tunnu koskaan ymmärtävän: hänen toistelemansa ajattelun logiikka sopii nykyisen reaalikapitalismin yhteiskunnan henkeen kuin nyrkki silmään. Ideaalit voidaan etäännyttää mahdollisuuksien maailman tuolle puolen, sillä kaikki kuitenkin tulee etenemään talouden ja ahneuden luonnonvälttämättömyydellä. Fatalismi auttaa pakenemaan vastuuta. Samalla juuri ”Linkolasta” tulee lyömäase niitä vaihtoehtoja etsiviä ihmisiä vastaan, jotka näkyvät arkipäivässä. He vain puuhastelevat, haaveilevat, ja tarttuvat pikkuseikkoihin, eivätkä uskalla ajatella rohkeasti. ”Opetuslapsista” on tullut heikkoja ja lempeitä – kätevästi unohtuu, että merkityksellisin kritiikki Linkolan ajatuksia kohtaan on tullut juuri ympäristöliikkeiden piiristä.

Joku voisi sanoa, että ympäristötuhosta muistuttaminen on arvokasta sinällään. Mutta kyse ei ole vain herättämisestä, aktivoimisesta ja provosoimisesta, vaan myös ajatuksen ja puheen sisällöistä. Millaiset eväät ne antavat? Jos ympäristöongelmien moninaisuudesta tehdään ylihistoriallinen monoliitti, ei löydy aineksia juuri mihinkään. Suuren Ongelman vastakappaleeksi täytyy löytää yhtä valtava Syy. Alkusynnin kanssa on turha pyristellä.

* * *

Tässä asetelmassa ”luonnolle” on käymässä samalla tavalla. Se on aina jotain muuta kuin nykypäivän turmeltu, haavoittunut ja tuhoontuomittu muka-luonto. Oikea luonto heijastuu kuvitteellisiin menneisyyksiin, vakauden aikoihin, joihin ei ole enää paluuta. Se on aina jotain ihan muuta.

Linkolalainen” luonto on aina sitä, mitä kulloinkin pidetään parhaana. Profeetallisella tuella oma kokemus voidaan universalisoida yleiseksi ihanteeksi. On aivan sama, tuleeko siitä 1930-luvun suomalainen maaseutu, saksalainen talonpoikaiskulttuuri, Etelä-Euroopan köyhtynyt maaseutu 1960-luvulla, primitiivinen kyläyhteisö tai kulta-aika ennen maanviljelystä. Yleistettävä kokemus voi olla itse kehollisesti koettu tai kulttuuristen muistumien kautta eletty. Harva asia ärsyttää minua niin paljon kuin ”elämää nähnyt” asenne, joka kuvittelee löytäneensä luonnon totuuden omasta kokemuksestaan. Vaikka kuinka peräänkuulutettaisiin paikallisuutta ja henkilökohtaisuutta, omasta luonnosta tahtoo tulla luonnon kaikkeus – kaikkia muita ongelmanmäärittelyjä ja toimintaehdotuksia arvioidaan vain sen mukaan. Puuhastelu voidaan heittää romukoppaan, koska se ei voi palauttaa ”oikeaa luontoa”. Kuinka monta keskustelua ja väittelyä onkaan syntynyt kuolleena juuri siksi, että yhtä lailla yleispäteviksi oletetut ”luonnot” eivät kohtaa?

Tällainen kokemuksellinen yleistys kuitenkin mykistää luonnon. Luonto ei ole yksi, vaan monta. Toteamus ei kuitenkaan kerro paljoa, sillä siihen tiivistyy monia asioita. Ihmisyhteiskunnat ovat erilaisia ja elävät erilaisissa ympäristöissä, joten ne kohtaavat erilaisen luonnon. Yksittäiset ihmiset kohtaavat hekin konkreettisesti erilaisia ympäristöjä, joille antavat leiman hyvin erilaiset piirteet – vaikka tunturi ja vuono olisivat kuinka lähellä toisiaan. Mutta ihmiset myös kohtaavat samat ympäristöt erilaisissa rooleissaan omistajina ja omistettuina, työssä ja vapaa-aikana, ihaillen ja jokapäiväisestä leivästä kamppaillen. Kokemuksellinen kirjo on kuitenkin aina vain osa totuudesta.

Luonnon moninaisuus syntyy myös luonnon suurten ja pienten toimijoiden omaleimaisista luonteista. Erilaiset ajan ja paikan mittakaavat, paikalliset ja globaalit, pitkät ja lyhyet muutokset nivoutuvat maailmaksi, jota ei saa kiinni yksittäisellä mittarilla tai metaforalla. Tähän liittyy kaikkien luonnon myyttien ongelma – luonto ei tyhjene yhteen ideaan. Jokainen kokemuksellinen yleistys, lähtee se sitten paikalliskulttuurista tai tieteellisestä mallinnuksesta, törmää samaan mahdottomuuteen. On aina niitä luontoja, joita ei tunnisteta, jotka sivuutetaan käytännön syistä tai jotka jätetään tahallisesti huomiotta.

Juuri tämän takia edellä mainittu tavallaan tosi näkemys ihmisen ja luonnon historiallisesta vastakkainasettelusta on valheellinen. Se hukkaa luonnon äänen, sen moninaisen läsnäolon. Ympäristöhistoriassa ihmisyyden monien toteutumien lisäksi läsnä on aina luonnon ääni eliöyhteisöjen herkkyytenä tai toipumiskykynä, resurssien niukkuutena tai runsautena, ohuena tai kestävänä maaperänä, ilmaston muutoksena… Inhimillisen toiminnan luonne ei yksin määrittele sitä, miten käy.

Muuttuvasta ja kirjavasta, siis inhimillisten voimien kanssa keskustelevasta luonnosta on paljon vaikeampi saada otetta kuin korttitaloksi tai koston hengettäreksi pelkistetystä Luonnosta. Näin on, vaikka usein nämä keskustelut muuttuvatkin avoimiksi konflikteiksi. Ympäristöpuheeseen tiivistyneen ”luonnon tuhon” takaa löytyy hyvin erilaisia ilmiöitä, joiden olemisen tavat ja syyt eivät palaudu nätisti yhteen. Idealisoidessaan esiteollista elämänmuotoa Linkola tietoisesti työntää ympäristötuhon väestönkasvun ja teollisuuden moderniin maailmaan ja sivuuttaa ne tuhot, joiden taustalla oli edistyksen sijaan uppiniskainen pitäytyminen kestämättömissä viljelyn ja keruun menetelmissä – luonto ympärillä muuttui ja sen mukana kestävän toiminnan ehdot, mutta arkinen ajattelu ei tavoittanut sitä.

Totta kai on mahdollista tehdä sinänsä päteviä yleistyksiä esimerkiksi globalisoituvan kapitalismin ja kiihtyvien ympäristötuhojen suhteesta. Tilanne on kauhistuttava ja pahenee koko ajan. Tämäkään abstraktio ei silti anna kovin paljon enempää toimintaohjeita kuin ”ihmisen tuhoisuus”. Paljon haastavampaa on yrittää ymmärtää, miten Afrikan sarven aavikoitumisen, Amazonin sademetsien kutistumisen, Madagaskarin luonnon köyhtymisen tai Bangladeshin katastrofiherkkien jokisuistojen ongelmat eroavat toisistaan. Vain merkitykselliset erot ymmärtämällä voimme löytää laajempia poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä ja siten myös toiminnan mahdollisuuksia.

Kanto Sipoonkorvessa. Kuva: Kaisa Kortekallio.

Kanto Sipoonkorvessa. Kuva: Kaisa Kortekallio.

* * *

Tämän sokeutensa vuoksi ”linkolalaisuus” on ajautunut poliittisen ajattelun sudenkuoppaan. Yksiulotteiseksi muuttuneen Ongelman edessä vaihtoehdoiksi ovat jääneet demokratia ja fasismi. Ne ovat kuitenkin muuntuneet kaavamaisiksi politiikan malleiksi, joilla ei ole yhteyttä yhteiskuntien historiaan tai nykypäivään. Toisessa hallitsee kansan tahto, toisessa eliitin tai etujoukkojen järki, tunne tai halu.

Nykyisen Linkolan ”demokratia” rakentuu yksinkertaiseksi kaavaksi. Yksilöiden haluilla ei ole rajaa, ja luontaisesti ne pyrkivät kasvamaan. Ahneus ja omanvoitonpyynti ovat luonnonlakeja. Kaikkien vapaus ja kaikkien tahdon mukainen politiikka johtaa väistämättömään kasvuun ja tuhon kiihtymiseen. Jokaisessa historian vastaesimerkissä, mahdollisissa paremmissa luontosuhteissa, löytyy aina jokin pidäke: vanhempainvalta, uskonto. Ihmisen psyyke on vakio.

Nykyinen kapitalistinen yhteiskunta selitetään tällä kaavalla. On aidosti käsittämätöntä, miten arkipäivämme näkyvimmät psykologiset mekanismit voidaan sivuuttaa olankohautuksella. Tarpeiden synnyttäminen on olennainen osa kaikkea tämän maailmanajan taloudellista toimintaa. Mainostus ja talouden realiteeteiksi puettu propaganda ovat kasvukoneiston voiteluaine. ”Teknologinen imperatiivi” yksityisautona tai kännykkänä vaatii paljon rahaa ja luvuttomia ihmistyötunteja, mikä talouselämässä tiedetään oikein hyvin. Siksi rikkaiden maiden ympäristökysymyksen ymmärtämiseksi olennaisia kysymyksiä ovat: Miten elämäntavan pakkoratkaisut synnytetään? Miten kulutuksesta tulee statusta? Miten elämäntapaamme olennaisesti liittyvä pahuus etäännytetään? Vielä vuoden 1960 kirjoituksessaan Linkola tiedosti, miten paljon työtä massakulttuurin rakennus vaatii, vaikka vastinpariksi rakennettu kuva Intiasta ja muista koloniaalisen maailman resurssialtaista ja niiden kurjuudesta olikin anteeksiantamattoman nurkkakuntainen.

Yksinkertaisesti demonisoitu ”demokratia” sopii hyvin tähän maailmanaikaan, sillä silloin ei tarvitse puhua kasvua rakentavasta politiikasta. Yksilöt ovat ongelma. Turhahan meidän on mitään tehdä, koska kiinalaiset kuitenkin haluavat (luonnostaan) tulla meiksi.

Koska demokratia on näin sivuutettu, jää jäljelle ainoastaan ”fasismi”. Lopulta kyse on vain demokratian myytin peilikuvasta, sillä se perustuu samaan luonnollistetun kasvunhalun ihmisyyteen. Linkolan fasismi on lopulta vain toinen nimi pakolle vapauden vastakohtana. Siksi se on yhtä etäinen oikean elämän pakkovalloille. Toki me voimme kuvitella Linkolan hahmotteleman Ongelman ratkaisuksi ekologisen pakkovallan, joka tekisi kaikki ne ratkaisut, jotka hänen ongelmanmäärittelystään käsin on pakko tehdä. Mutta yksikään oikean elämän pakkovaltainen järjestelmä ei synny tyhjiöön, vaan ”ratkaisuksi” koettuihin ongelmiin ja olemassa olevien tuotannollisten järjestelmien kylkeen. Saksan natsien valtaanpääsy on tästä oivallinen esimerkki. Voimme toki leikitellä ajatuksilla ja irrottaa natsipuolueen sen syntysijoista, erotella siitä sopivia osia ja ihailla niitä.

Tällöin kyse ei kuitenkaan ole enää 1930-luvun Saksasta ja natsismista. Sen Autobahnit, rehevät arjalaiset neidot, salamasodan teknologia, saksalainen maaseutu, Fordin kehuskelema sarjatuotanto, ikimetsät ja Lebensraum olivat osa poliittista projektia, joka löysi kaikupohjaa ensimmäisen maailmansodan, laman ja poliittisten ristiriitojen repimästä väestöstä. Yksittäisten ympäristö- tai eläinsuojelulakien irrottaminen tästä taustasta on yhtä sokeaa kuin sen unohtaminen, että nykyisten ilmastoneuvottelujen päästökaupat ovat tyylikäs tapa ottaa ympäristökysymys kasvupolitiikan haltuun. Nykyisten poliittisten ja taloudellisten järjestelmien pohjalta voidaan toki muodostaa todennäköinenkin visio ”ekologisesta diktatuurista”, mutta sen ”ekologisuus” ei määrity nykyisten oletustemme vaan oman syntynsä mukaiseksi. Todennäköisin ekologisen diktatuurin muoto käyttäisi ympäristökriisiä kuihtuvien resurssien omimisen oikeuttamiseen ja pitäisi yllä yskivää tuotannollista koneistoa viimeiseen saakka. Vihollinen ei olisi ympäristötuho vaan muut ihmiset.

* * *

Tällainen mukapoliittinen ajattelu, joka pelaa karkeilla luonnon, ihmisen ja realiteetin kuvilla, yksinkertaistaa historiallisen omakuvamme. Emme enää kykene ymmärtämään, miksi elämäntapamme on muotoutunut sellaiseksi kuin on. Vapausaatteista, nationalismista, kapitalismista ja moderneista tieteistä tulee saman sisäisen logiikan yhdistämän historiallisen projektin osasia, jotka kaikki ovat toisistaan riippuvaisia. Historiallinen samanaikaisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhtenäinen logiikka. Vuosisatojen yhteiskuntakehityksen tiivistäminen yhdeksi syntisäkiksi sivuuttaa konfliktien historian ja ne valtaisat ponnistelut, joilla nykyinen kasvutalous on luotu ja saatu pysymään pystyssä. ”Demokratia” ei syntynyt vain vanhan aristokratian vastavoimaksi, eikä se ollut yksinkertaisesti liitossa uuden talousjärjestyksen kanssa. Eurooppalaisten vapausaatteiden historian olennainen osa on ollut kamppailu teollistuvaa rahataloutta ja sen ongelmia vastaan. Kapitalismin ja näennäisen kansanvaltaisuuden yhteistyö on näiden konfliktien lehtolapsi.

Essee on julkaistu alunperin teoksessa Linkolan ajamana (toim. Tere Vadén), Into Kustannus, 2008. Uudelleenjulkaisu Elonkehän verkkosivuilla tekijän ja kustantajan luvalla.


2 Comments

Trackbacks for this post

  1. Kritiikkini Pentti Linkolan väestönäkemyksiä kohtaan Helsingin Sanomissa | Ville Lähde
  2. Ekokatastrofi ja yksinkertaisen moraalin houkutus - Politiikasta