Teksti Arvi Perttu. Julkaistu Elonkehässä 2/2015.

Ekologinen elämäntapa ja etnofuturismi ovat nykypäivänä muotia, mutta mitäpä se muuta olisi kuin kaipuuta menneeseen, jossa kumpaakin oli luonnostaan.

Kun muistelen lapsuuttani, niin kaupunkielämää paljon värikkäämpinä nousevat mieleeni kesät maalla, Vienan Vuokkiniemellä, missä asuivat tätini ja serkkuni, ja missä isälläni oli metsäkämppä.

Tätini Matro ja Nasto olivat leskiä. Matron mies oli karjalainen metsäsissi ja kaatui 1922 puna-armeijalaisen luotiin. Naston mies oli Puna-armeijan sotilas ja kaatui 1941 suomalaisen luotiin. Tädit olivat hilpeitä mummoja, pieniä ja pyöreitä. He kävivät yhdessä kalassa ja heillä oli omat ahvenhaudat, joista he vetelivät pohjaongella tummia syvän veden körmyniskoja. Kaksi ahventa täyttivät ison paistinpannun, tädit laittoivat samovaarin kiehumaan ja istuivat pöydässä niin kauan kuin samovaarissa teetä piisasi.

Minä olin silloin pikku poikanen ja kuuntelin unen tokkurassa tätien tarinoita ensisistä ajoista, jolloin kaikki oli paremmin: isoisä oli elossa, talo pystyssä, tädit naimattomia tyttöjä ja murkinalla syötiin Mölkön lohta. Silloin en ihmetellyt tätien elämäniloa, nyt ihmettelen. Monta sotaa, evakot, leskeys ja oman kodin menetys eivät tehneet näistä naisista katkeria. He keritsivät lampaita, suolasivat kalaa ja korjasivat verkkoja. Samovaari porisi ja juttua riitti.

Vuokkiniemen kyläjuhlana Petrunpäivänä teurastettiin lammas. Teurastajaa ei tarvittu, tädit tekivät kaiken itse. Matro piteli ja Nasto pisti puukon lampaan kurkkuun. Sätkivä elikko ripustettiin takasorkistaan petäjän oksaan ja veri valutettiin emaljivatiin, verilettuja varten. Nasto hämmensi taikinaa, Matro nylki ruhon. Padat olivat pihamaalla valmiina, tulet alla. Puolet lihoista keitettiin, puolet suolattiin ja ripustettiin vintille kuivumaan. Rasvat sulatettiin malmipadassa ja kaadettiin saviruukkuihin. Uunia ei tädeillä ollut, koska ei ollut taloa. He asuivat kolhoosin parakeissa. Minä söin verilettuja enkä osannut surra lampaan kohtaloa. Minulla oli jalassa villasukat, jotka oli tehty tämän samaisen lampaan villoista. Lampaat laidunsivat läheisellä kallioisella aholla. Miten ne saivat siitä ravintonsa, sitä en tajunnut enkä paljon miettinytkään. Näin vain tätien joskus heittävän niille koivunlehtikimppuja. Ennen vanhaan lampaat vietiin kesäksi Lamposaareen, mutta nykyisin lupaa siihen ei ollut, ja saari oli pahasti metsittynyt.
Kesällä oltiin kalakämpällä, kaiket päivät joko järvellä tai sitten metsässä. Kun verkot oli laskettu, tädit halusivat pilkkiä. Vaarinhaudalle he soutivat viitisen kilometriä, koska eivät osaneet käyttää perämoottoria. Siellä järvellä he viettivätkin koko päivän. Kotirannassa saalista veneestä nostellessaan Matro puheli tyytyväisenä: ”Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen”.

Jos sää oli kovin tuulinen, mentiin leikkaamaan vastaksia tai poimimaan vattuja entisen kotitalon raunioilta. Tuulinen sää oli siihen hommaan parasta, koska tuuli vei hyttyset rantakoivikoista. Metsässä Nastolla oli tapa valittaa: ”Reppu jykie, jalka kipie, yö pimie, tie lipie!” Kun kuorma oli tuotu pihaan, Matro latoi ja Nasto sitoi yhdellä vitsalla kaksi vastaa. Se oli kammitsa, joka oli helppo ripustaa saunan vintille kuivumaan.

Illat istuttiin öljylampun valossa, ja tarinoita piisasi. Peikot ja vetehiset, tietäjät ja kummitukset hiipivät hämäristä nurkista väsähtäneen pojan uniin, ja itse täditkin muuttuivat tarinoiden kertojista niiden henkilöiksi. Pirunsaari ja Köynäsvaara heräsivät eloon, tutuista paikoista tuli jännittävien ja pelottavienkin tarinoiden näyttämöitä, metsäahoilla laiduntavia lehmiä vaanivat kontiot ja sudet, metsän henget huokailivat ikkunan takana mäntyjen latvoissa ja salmen musta vesi peitti Ahdin salaperäisen valtakunnan. Joskus tädit alkoivat laulamaan kalevalaisia runoja, ja hetkeksi tuntui siltä että olin itsekin vajoamassa tuohon maailmaan. Aamulla kirkas aurinko herätti vinoilla säteillään ikkunasta, ja maailma oli taas tuttu ja turvallinen.

Päiväsaikaan, jos sattui sopiva rauhallinen hetki, tädit muistelivat synnyinkotiaan, jonka paikalle isän kämppä oli rakettettu. Talo oli palanut sodassa, mutta sen perustuksien vallit erottuivat selvästi vadelmapuskista. Siellä tein tätien kertomusten innoittamana kaivauksia ja löysin milloin kynttilänjalan, milloin särkyneen lautasen, jossa oli satumaisen sininen kuva kaukaisesta Ontario-järvestä. Tätien kertomukset loihtivat talon eloon, täyttivät pihapiirin lasten naurulla, lampaiden mäkätyksellä ja lypsyämpärin helinällä. Tätä rantatörmää he laskivat joskus vesikelkalla avannolle, tuolta kylykalliolta onkivat vapaongilla pikkuahvenia, tuota polkua pitkin juoksivat naapuritaloon. Salmen toisella rannalla kohosivat Tsenan talot, tuuli kantoi savua järven pinnan yllä, ihmisten äänet ja airojen kalina kantautuivat kauas järven yllä. Koko seutu eli. Se tuntui pikkupojasta lumotulta, koska nyt oli hiljaista, kylän talot ja asukkaat olivat piiloutuneet ilkeiden noitien ja armottomien metsähisten pahaa tahtoa.

Elävä kylä oli toisaalla, kymmenen kilometrin venematkan päässä. Siellä pellavapäiset lapset huutelivat toisilleen raitilla karjalaksi ja nauraa kikattivat. Siellä asui elämäni ensimmäinen ihastus, tyttö jonka kanssa tulin kerran samalla maitoveneellä isän kämpältä kylään. En suinkaan uskaltanut puhua hänelle, mutta vietimme maitolaiturilla vierekkäin ainakin varttitunnin venettä odotellessa, ja se riitti rakkauden syntyyn.

Kylän keskustassa päivettyneet naiset valkoisissa päähuiveissa rupattelivat kaupan portailla ja miehet istuskelivat hirsikasan päässä tupakkaa polttelemassa ja viinapulloa suunnittelemassa. Siellä olivat jutut arkisempia, mutta melkeinpä yhtä hurjia kuin tätien öiset tarinat.

Huuhan Aleksi oli metsätöissä juontotraktorin kuljettajana. Hän oli naimaton ja sai päättää muhkeasta palkastaan itse. Niinpä hän osti joka kesä uuden perämoottorin, kun ei viitsinyt huoltaa vanhaa. Kerran hän kävi Uhtualla uutta tuupparia ostamassa, ruuvasi koneen veneen perään ja meni kaverinsa luokse juhlimaan ostosta. Kolmen päivän kuluttua Aleksi palasi veneelleen ja löysi sen perän hautautuneena irtohiekkkaan. Menneinä päivinä oli Kuitilla ollut melkoinen myrsky, ja aallot lappoivat veneen laidan yli hiekansekaista vettä. Huuhtalainen ei jaksanut ruveta moottoria putsaamaan vaan osti taas uuden. Ajaessaan ainaisessa hiprakassa Uhtuan ja Vuokkiniemen välistä kuusikymmenkilometrista taivalta hänellä oli tapana sanoa: ”Kyllä venäläinen rauta kestää. Minkä kestää.” Jos moottori sammui kesken matkan, Aleksi ruuvasi sen irti perästä ja keikautti järveen. Veneen pohjalla hänellä oli aina varamoottori. Kuitin pinnan yllä raikui ”Niin monta minä lempinyt olen, mutta yhtä vain rakastanut…”

Mäkelän Väinö oli kuulu siitä, että kynti peltotilkkunsa raskaalla sivuvaunullisella Ural-moottoripyörällään, kun ei kehdannut pyytää traktoria kolhoosista. Hyvin se meni, rapa vain roiskui, ja akka juoksi pyörän perässä aurasta pidellen.

Ukoilla riittivät rahat paitsi vempaimiin, myös viinaan. Päivittäiset menot olivat minimaaliset, kaupasta ostettiin viinan ja tupakan lisäksi vain suolaa, leipää, teetä ja sokeria. Eipä kaupassa muuta ostettavaa ollutkaan, paitsi kalasäilykkeitä, mutta kuka hullu nyt niitä menisi ostamaan, Kuitti-järvien rannoilla. Vuokraa ei tarvinnut maksaa, talot olivat joko omia tai kolhoosin ilmaisia asuntoja. Polttopuutkin kolhoosi kustansi. Niinpä reilusti yli puolet palkasta jäi miehille huveihin, ja huvithan raskaan työn raatajilla on tiettävästi myös raskaita.

Ryyppääminen ei kuitenkaan haitannut työntekoa ja elämänkulkua. Kylässä ei niinä vuosina tapeltu, se oli karjalaisille outoa ajanvietettä, josta tiedettiin vain Kemin venäläisiltä. Lähin miliisi oli kuudenkymmenen kilometrin venematkan takana, niinpä hiprakassa ajettiin traktoria ja kuorma-autoa, pohmelossa kaadettiin metsää ja krapulassa kynnettiin pellot. Hauskaa oli ja kaikki olivat iloisia.

Iloinen meno ei suinkaan tarkoittanut holtittomuutta. Hommat hoidettiin ja siistejä oltiin, Nasto-tädin sanonnan mukaan ”pirtin lattialta piti saaha syyvvä”. Sen olivat panneet merkille niin Lönnrot kuin myöhemmin suomalaiset sotilaatkin, joita upseerit opastivat ettei karjalaisissa taloissa sopinut sylkeä mälliä lattialle. Siisteyden ja suhtautumisen luontoon määrittelivät ikivanhat uskomukset: ”järveen kusija joutuu tuonpuoleisessa erottelemaan kielellään kusen vedestä”. Tädit hautasivat kalanperkeetkin rantanuotiolla maahan eikä nuotion ympärille saanut levittää mitään roskia eikä pannupuuta jätetty pystyyn, koska ”paholainen tulee ja keittää kahvit”.

Vielä tätieni eläessä kylässä ei tunnettu lukkoja: talon oveen laitettiin pönkä merkiksi ettei isäntäväkeä ollut kotona, veneet olivat rannassa lukitsemattomina moottoreineen ja verkkoineen. Varkaus oli jotain käsittämätöntä ja vierasta. Vuokkiniemellä elivät Ahoset, ja taloon tuli vävynä valkovenäläinen mies, joka otti vaimonsa sukunimen. Kävi niin, että eräs kylän Ahosista oli syyllistynyt varkauteen, ja niinpä siitä lähtien tuota syntyperäistä Ahosta ruvettiin kutsumaan Viärä-Ahoseksi, ja valkovenäläistä vävyä Oikieksi Ahoseksi.

Pekkasen Pekalla oli Kuitilla kalakämppä. Kerran sinne saavuttuaan hän huomasi että mökistä oli viety perämoottori ja bensakanisteri. Vastalauseeksi ukko jätti lähtiessään verkot kämpän seinustalle ja ripusti oveen lapun ”Vie vierasta”. Samainen Pekkasen Pekka oli kerran saanut saaliikseen valtavan määrän matikoita, kolme kaksikorvaista pärevakkaa. Kun ei ukko matikasta välittänyt, laittoi hän sanan kiertämään, että hänen aitastaan saa jokainen hakea matikkaa niin paljon kuin jaksaa käsissään kantaa. Nasto haki ja teki ison kasan maittavia matikkapullia.

Vuodet kuluivat ja Matro-täti kuoli, eikä Nasto enää jaksanut yksin hoitaa lampaita. Ne piti panna lihoiksi kaikki. Hän ei enää pystynyt käymään yksin kalassa ja eli kyläläisten antimilla. Naston lapsista ei ollut apua – toinen tytär oli auto-onnettomuuden jälkeen jäänyt jalattomaksi, toinen tytär joi. Lapsuuteni idyllinen maailma alkoi pikkuhiljaa hajota.

Kylän kupeeseen nousi mahtava Kostamus. Edistyksen ensimmäisiä hedelmiä olivat kalavesien pilaantuminen, ryöstökalastus, yleistyneet varkaudet, rantojen törkeä roskaaminen, kalakämppien ryöstöt ja polttamiset, tappelut kyläkaupan edessä ja aivan erilainen juopottelu. Nuoret karjalaiset naiset ja miehet menivät töihin Kostamukseen, ne jotka jäivät, eivät löytäneet itselleen paria ja vajosivat viinan kiroihin. Kostamuksesta tuli uusia ihmisiä, he valtasivat maita ja rantoja, veivät viimeiset tytöt, jotka synnyttivät maailmaan venäläisiä lapsia. Pian kylän raitilla ei kuullutkaan enää lasten karjalaista puhetta, niin kuin oli lapsuudessani.

Minun kohdalleni osui yhtä valtava muutos kylän elämässä, kuin tätienkin elämässä. Nyt huomaan, että minäkin muistelen mennyttä aikaa jolloin kaikki oli paremmin, samoin kuin tätini aikanaan, haen ekologista elämää ja ihailen etnofuturismia.

Teksti Keijo Lakkala. Julkaistu Elonkehässä 1/2015.

Johdanto

Lihaa kulutetaan maailmassa valtavat määrät. Kaikki valistuneet ihmiset tietävät, että lihan tehotuotanto tuottaa ongelmia ekologiselle kestävyydelle. Metsiä, maapallon keuhkoja, joudutaan tuhoamaan laidunmaiden vuoksi, mikä on omiaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta. Lihansyöjien hiilijalanjälki on väistämättä korkea. Lisäksi lihansyöntiin liittyvät ilmeiset eettiset ongelmansa. Voimmeko syödä eläimiä, jotka kykenevät tuntemaan ja tiedostamaan maailmaa, elämään ainutlaatuisen elämän? Kuinka voimme teurastaa kivusta kiljuvan eläinparan? Kuinka voimme nauttia kuolemaa illallisella?

Lihansyönnin eettinen ongelma ei typisty vain ruokapakkausten sisältöihin, eikä oikeastaan yksittäisten eläinten kipuihinkaan. Nämä ovat vain yksittäistapauksia yleisemmästä. Se liittyy suoraan siihen rationaalisuuden muotoon, joka läntiselle valistuneelle sivilisaatiolle on tyypillistä. Tätä rationaalisuuden muotoa Theodor Adorno ja Max Horkheimer arvostelevat toisen maailmansodan jälkeen julkaistussa synkässä filosofisessa teoksessaan Valistuksen dialektiikka. He eivät väitä olevansa tuon rationaalisuuden ulkopuolella, vaan pikemminkin pyrkivät kritisoimaan sitä sen sisältä. Kuten Immanuel Kant totesi, vain järki voi olla tuomarina sitä itseään koskevassa oikeudenkäynnissä.

Länsimainen rationaalisuus, valistus, pyrkii palauttamaan kaiken ihmiseen ja hänen jäykkiin kategorioihinsa. Muu luonto näyttäytyy pelkänä haltuunoton objektina.

Valistuksen dialektiikan filosofinen tausta lyhyesti

Adornon ja Horkheimerin teoksen taustalla voidaan tavat monia eri lähteitä. Keskeisimpiä niistä ovat kuitenkin neljä: Max Weberin sosiologia, Immanuel Kantin järjen kritiikki, G.W.F. Hegelin dialektinen filosofia sekä Karl Marxin kapitalismikritiikki. Weberiltä kirjoittajat ammentavat eritoten rationalisoitumisprosessia koskevasta teesistä. Länsimainen, moderni yhteiskunta on kehittynyt jatkuvasti rationaalisempaan suuntaan sivuuttaen uskonnot ja magian haihduttaen näin taian maailmasta. Tämä on periaatteessa hyvä asia. Mutta tällä rationalisoitumisella on myös ollut kielteisiä seurauksia. Se on johtanut byrokratisoitumiseen ja välineellistymiseen. Asioita ei tarkkailla enää päämäärä- vaan välinerationaalisuuden näkökulmasta. Objekteja valistus kohtelee kuin ”diktaattori ihmisiä”, kuten Adorno ja Horkheimer asian ilmaisevat.

Immanuel Kantin ja G.W.F. Hegelin sekä ylipäätään koko klassisen saksalaisen filosofian perinne näkyy myös hyvin voimakkaasti Valistuksen dialektiikassa. Immanuel Kant pyrki kunnianhimoisessa kolmen kritiikin sarjassaan (Kritik der reinen Vernunft, Kritik der praktischen Vernunft, Kritik der Urteilskraft) tutkimaan järjenkäytön rajoja. Mitä järki oikeastaan kykenee uskottavasti käsittelemään ajautumatta ristiriitoihin ja mikä sen on jätettävä uskonnollisen uskon varaan? Järjellä on rajansa, eivätkä järki ja todellisuus meistä riippumatta (niin kutsuttu noumenaalinen todellisuus) koskaan täydellisesti kohtaa.

Hegelin filosofiasta, jota Adorno ja Horkheimer myös ankarasti kritisoivat, Valistuksen dialektiikka omaksuu nimensä mukaisesti sen dialektisen menetelmän. Subjektin ja objektin välinen jännite on keskeinen paitsi Hegelille, myös Adornolle ja Horkheimerille. Hegeliläinen dialektiikka pyrkii Adornon ja Horkheimerin mukaan ottamaan todellisuuden käsitteellisesti haltuun, tekemään siitä identtisen käsitteen, Hengen kanssa. Hegeliläisessä ajattelussa luonto palautetaan subjektiin, eikä sillä ole omaa itsenäistä olemassaoloaan. Hegeliläiset menevät jopa niin pitkälle, että puhuvat luonnosta Hengen toisinolemisena. Luonto on heille vain tiedotonta henkeä.

Tämä niin sanottu identiteettiajattelu on nimenomaisesti Adornon ja Horkheimerin kritiikin kohteena. Pyrkimys ottaa todellisuus haltuun, tehdä se identtiseksi Hengen, ihmiskunnan kanssa on eettisesti kyseenalainen. Niinpä erityisesti Adornon kehittämä identiteettiajattelun ytimessä on niin sanottu ”ei-identtinen”. Tämä tarkoittaa sitä, että objekti ei palaudu jäännöksettömästi subjektin objektille antamiin käsitteisiin, todellisuutta ei voida ottaa tyhjentävästi haltuun. Käsitteet ja todellisuus hankaavat toisiaan vasten, eivätkä koskaan yhdy täydellisesti. Tämän vuoksi käsitteellisen työskentelyn, erityisesti filosofian on pidettävä käsitteensä huokoisina ja avoimina. Käsitteiden on annettava objektille itselleen etusija.

Tämä on keskeinen vaatimus paitsi epistemologisessa, myös eettisessä mielessä. Käsitteet ovat alisteisia materiaalisen todellisuuden koko rikkaudelle ja niiden on muututtava todellisuuden itsensä muuttuessa. Tämä on asian epistemologinen puoli. Eettisenä vaatimuksena tämä niin sanottu ”objektin etusija” (Vorrang des Objekts) merkitsee sitä, että toiseus, myös ja erityisesti luonto, on aina asetettava etusijalle tietävään subjektiin nähden.
En lähde käsittelemään tässä tekstissä Adornon ja Horkheimerin ajattelua sen syvemmin. Edellinen lyhyt yleisesitys saa tämän tekstin tarpeisiin riittää. Lukijan on kuitenkin syytä muistaa, että esitys on väistämättä yksinkertaistava eikä varmastikaan anna riittävän tarkkaa kuvaa Adornon ja Horkheimerin ajattelun kokonaiskuvasta. Ihmiskunnan ja luonnon välistä suhdetta se kuitenkin riittää kuvaamaan mielestäni tarpeeksi. Seuraavassa tarkastelenkin Valistuksen dialektiikan näkemyksiä ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Kuinka valistus oikein kohtelee eläimiä ja mitä eläin merkitsee valistukselle?

Valistunut ihminen ja eläinkunta

Valistuneen Euroopan muotoilema ihmisen idea perustuu sen radikaalille eronteolle suhteessa eläimeen. Lähes pakkomielteinen pyrkimys erottaa ihminen eläimestä on Adornon ja Horkheimerin mukaan nähtävissä yhtä lailla vanhojen juutalaisten, stoalaisten ja kirkkoisien kuin uuden ajan ajattelussakin. Ajatus ihmisen ja eläimen radikaalista erosta on länsimaisen antropologian ytimessä. Edes eläinkokeet, joiden tuloksista tehdään myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä, eivät kumoa tätä eroa. Eläinkokeiden tekijät ”soveltavat ihmisiin samoja kaavoja ja tuloksia, joita he ovat häikälemättä puristaneet esiin puolustuskyvyttömistä eläimistä kuvottavissa fysiologisissa laboratorioissaan. Johtopäätökset, joihin he päätyvät silvottujen eläinruhojen pohjalta, eivät päde vapaaseen eläimeen vaan tämän päivän ihmiseen” (Adorno & Horkheimer 2008, 315). Eläinkokeissa ihminen pakottaa eläimen omaksi kuvakseen asettamalla eläinruhot subjektiivisesti kehittämiensä kaavojen kahleisiin. Eläinkokeet kuvaavat enemmän ihmistä kuin eläintä. Eläimen oma olemassaolo ei merkitse mitään, ne ovat pelkkiä objekteja radikaalisti poikkeavalla subjektille. Eläimet tulevat identtisiksi ihmisen tieteen kanssa. Edes eläinkokeiden ”eettiset” ohjeet eivät lopulta olennaisesti muuta tätä asetelmaa, vaikkakin kyllä pehmentävät sitä. Ongelmana nimittäin eivät ole yksittäisten kokeiden järjestelyt, vaan se suhde, jonka ne ihmisen ja eläimen välillä ilmaisevat.

Adorno ja Horkheimer (2008, 315-316) kirjoittavat:
”Käyttäytymällä karkeasti eläintä kohtaan ihminen tunnustaa, että kaikista luoduista ainoastaan hänen vapaaehtoisesti toteuttamansa toiminta muistuttaa mekaanisuudessaan, sokeudessaan ja automaattisuudessaan ammattimiehen kahlehditussa eläimessä havaitsemia kouristuksia. Professori määrittelee ne leikkauspöydän ääressä tieteellisiksi reflekseiksi, kun taas sisälmyksistä ennustaja alttarillaan kuulutti ne jumaliltaan tulleiksi merkeiksi. Ihmiselle kuuluu armottomasti juokseva järki; eläimelle, josta hän tekee veriset päätelmänsä, järjetön kauhu ja pyrkimys pakoon, jonka mahdollisuus on kuitenkin leikattu pois.”

Samaa käsitteetöntä kauhua kirkuvat eläimet myös tietäessään kuolevansa teurastajan käsiin. Samaa väkivaltaa tekee lihateollisuus pakottaen eläimet teollisiin kaavoihinsa. Olemme kuulleet vasikoista, joiden ei lyhyen elinikänsä aikana annettu jaloitella lainkaan tehden näin niiden lihasta maukkaampaa. Ihminen pakottaa omat kaavansa eläimen ylle palauttaen eläimen olemassaolon omaan itseensä. Eläimen käsitteetön kärsimys ei merkitse ihmisen ja luonnon identiteettiin pyrkivälle ajattelulle mitään. Eläimen käsitteetön, ei-identtinen omalaatuisuus tukahdutetaan ja poistetaan ihmisen maailmasta. Vain niissä harvoissa myötätunnon hetkissä, jolloin värähdämme tuskasta ja surusta eläimen kirkuessa väkivallan kohteena, tunnistamme luonnon, joka yhdistää meidät ja eläimet. Tämä tunnistaminen on ei-identtistä, sillä se tapahtuu olennaisesti ilman käsitteitä. Tätä konkreettisesti ottaen merkitseekin ”luonnon muistaminen subjektissa”.

Vain järki voi järkeistää ja tukahduttaa ei-identtisen. Voimme vakuutella eläimen järjettömyyttä ja siten sen oikeutta tulla silvotuksi. Voimme vakuutella eläimen elämän olevan synkkä, lyhyt ja ikävä muutenkin. Eläimelle on vain hyväksi kuolla pian! Tätä ajatusta toistaa ja vahvistaa myytti luonnosta väkivaltaisena olemassaolon kamppailuna. Katkaisemme yhteyden luontoon käsitteellistämällä ja rationalisoimalla tekomme. Katkaisemme tuon yhteyden myös modernissa sodankäynnissä suhteessa toiseen ihmiseen. Emme tunnista meitä ihmisiä yhdistävää luontoa tarkastellessamme kasvottomia väkijoukkoja monitorin välityksellä ja määrätessämme ilmaiskun (vrt. Glover 2003). Tällä on merkitystä paitsi sodankäynnin tehokkuuden, niin myös psykologisen etäännyttämisen kannalta. Ihmisten murhaaminen ei tunnu vaikealta kun he eivät ole kuin pisteitä ruudulla. Sama pätee loputtomasti rationalisoituihin ja teollistuneisiin lihantuotantolaitoksiin. Kun eläimet ovat vain tuotantoyksikköjä, tuotteita ja esineitä, ei myötätunto pääse häiritsemään tappamista. Lihateollisuutta ei ole syyttä verrattu keskitysleireihin.

Erityisesti Adornolle moraalissa on nimenomaan kysymys myötätunnosta. Moraali on Adornolle ”vaistomaisen samastumisen asia. Pikemminkin kuin järjen, arvostelukyvyn ja maksiimien testaamisen asia, se on ruumiillisuuteen, aistillisuuteen ja tunteisiin liittyvä asia” (Kotkavirta 2001, 170). Eräässä mielessä Adornon moraalifilosofista positiota voidaan kuvailla moraaliseksi naturalismiksi. Adornolle moraalissa on olennaisesti kyse myötätunnosta (Mitleid). Tässä Adorno seuraa Arthur Schopenhaueria, joka sanoi, että ”piste, missä ihmisen moraaliset hyveet ja paheet ensi kerran eriävät toisistaan, on […] toisiin kohdistuvan mielialan kaksinaisuus: se näet saa joko kateuden ja säälin luonteen. Jokainen ihminen kantaa näitä kahta vastakkaissuuntaista ominaisuutta […] Kateus […] lujittaa muuria sinän ja minän välillä, sääli tekee sen taas ohueksi ja läpinäkyväksi, välistä se repii muurin kokonaan maahan, jolloin minän ja ei-minän ero katoaa” (Schopenhauer 1991, 218). Säälillä on siis subjektin rajoja rikkova merkitys. Myötätunto avaa subjektin objektille, subjekti tulee herkäksi ei-identtiselle.

Kuitenkaan pelkkä myötätunto ta sääli eivät Adornon mukaan riitä kuvaamaan moraalista toimintaa. Myötätunto ei kykene yksinään vastustamaan myötätunnon tarvetta synnyttäviä olosuhteita. Friedrich Nietzscheä seuraten Adorno toteaakin, että pelkkä myötätunto on lammasmaisen laumamoraalin merkki. Myötätunto vaatii Adornon mukaan ollakseen uskottavaa ”lisäksi tulevan” (das Hinzutretende) momentin. ”Lisäksi tuleva” tarkoittaa sitä, kuinka kärsimykseen samaistuessamme koemme reaktion, että ”jotain on tehtävä” kärsimyksen poistamiseksi. Tämä ”lisäksi tuleva” ”jotain on tehtävä” on Adornon moraalifilosofian materialistinen motiivi, se on moraalinen impulssi, joka pakottaa meidät toimintaan (Kotkavirta 1999, 168). Pelkkä tuotantoeläinten olojen kauhistelu ei siis ole vielä sinänsä moraalista. Ihmisen on toimittava väkivaltaisten rakenteiden ja välineellisen luontosuhteen purkamiseen sekä organisoiduttava toiminnaksi ollakseen todella kestävää.

Lopuksi

Adornon ja Horkheimerin ajattelu nostaa siis kritiikin kohteeksi luonnon välineellistämisen ja eläimen esineellistämisen. Kaiken kaikkiaan kysymys on ihmisen ja luonnon, ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Teollinen lihantuotanto suhtautuu eläimeen esineellistäen palauttamalla eläimen ainutlaatuisuuden abstrakteihin tuotantokaavioihin, mutta esimerkiksi metsästyksessä suhde ihmisen ja eläimen välillä on jo toinen. Ihmisen ja eläimen suhde on siinä konkreettisempi ja ihmisen mahdollisuus tulla herkäksi ei-identtiselle on täysin toisenlainen. Tästä syystä olen taipuvainen olemaan suvaitsevainen riistan syömisen suhteen, vaikka en sitäkään suoranaisesti suosittele. Lihateollisuus puolestaan on vain yksi muoto yleisemmästä länsimaille tyypillisestä rationaalisuudesta. Ihmisen ja eläimen välisen suhteen sekä valistuksen haltuunottavan rationalismin ongelmat ovat keskenään olennaisella tavalla riippuvaisia ja siksi ihmisen ja eläimen suhde voi ratketa vain ratkaisemalla valistuksen ristiriidat. Ei ole erityistä ”eläinetiikkaa”. On vain yleisen rationaalisuuden muodon kritiikki.
Kirjallisuus:

Adorno, Theodor & Max Horkheimer (2008): Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Glover, Jonathan (2003): Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Helsinki: Like.

Kotkavirta, Jussi (2001): ”Omantunnon huono omatunto. Adorno, etiikka ja negatiivinen moraalifilosofia”. Teoksessa Kritiikin lupaus. Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan. Toim. Olli-Pekka Moisio. Jyväskylä: SoPhi. 157-176.

Marx, Karl (1975): ”Grundrissen” johdanto. Suom. Antero Tiusanen. Helsinki: Kansankulttuuri.

Schopenhauer, Arthur (1991): Pessimistin elämänviisaus. Valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista. Suom. Sirkka Salomaa. Juva: WSOY.

Teksti Jukka Ylisuvanto. Julkaistu Elonkehässä 4/2014.

”Toimiemme ja kiistelyittemme ensisijainen kohde olemme me itse. Olisi ylimielistä ajatella, että Gaia tarvitsee rukouksiamme tai parantavia hoitoja. Ihmiskunta itse on ajautunut tuhon partaalle eikä vain pelkän `sivilisaation selviytymisen´ vaan paljon perusteellisemmalla sydämen ja sielun tasolla. Me olemme vaarassa menettää sielumme. Emme tunnista omaa luontoamme, emmekä enää tiedä mitä on olla ihminen.” – Gary Snyder

Itsenäinen toimijuus, autonomia lienee monelle itsestäänselvyys, jos siis pitää vapaata tahtoa ylipäänsä mahdollisena. Ehkä myös ajatellaan, että vapaus tarkoittaa vapautta olla ottamatta huomioon asioiden seurauksia tai realiteetteja, vapautta vastuusta. Voi haaveilla paremmasta elämästä keskittyen niihin seikkoihin jotka miellyttävät, ja unohtaa ne jotka eivät.

Ihminen on vapaa unelmoimaan, ja voi vapaasti kuvitella asioita, mutta jos tämä kuvitelma tai unelma ei sitten toteutuessaan vastaa odotuksia, voi myös sanoa, että unelmalla ei ollut vastaavuutta käytännön todellisuuden kanssa. Unelma ei ollut toteuttamiskelpoinen koska se ei ottanut todellisuutta huomioon. Monet käyttävät aikansa haaveilemalla asioista, jotka ovat käytännössä täysin mahdottomia, tai ainakin erittäin epätodennäköisiä. Tähänhän meitä on kasvatettu, mutta toimijana ihminen toimii juurikin käytännön tasolla. Esimerkiksi keksijä voi kuvitella koneen, joka tekee mitä mielikuvituksellisimpia asioita, mutta toteuttaakseen keksinnön hänen täytyy löytää tekninen sovellutus, joka tekee sen mahdolliseksi. Mielikuvitus on vapaa, mutta käytäntö sanelee toteutukselle ehdot. Oma vapaus voi mielessä tuntua itsestään selvältä, mutta käytännössä riippuvuus fyysisestä maailmasta ja sen lainalaisuuksista sitoo meidät tiettyihin pelisääntöihin, joita myös fysiikan tai luonnon laeiksi kutsutaan. Syy ja seuraus, tai pikemminkin yhtenäiskenttä, jossa jokainen toiminto vaikuttaa kokonaisuuteen. Vapaus on siis vapautta realiteettien puitteissa. Puhutaan valinnoista, ja vapaa itsemääräämisoikeus on perusedellytys sille, että ylipäänsä voi tehdä valintoja. Jos ei ole vapaa valitsemaan, ei oikeastaan voi puhua edes valitsemisesta, vaan myöntymisestä.

Vapaus voi olla yhtä aikaa korkea ihanne, oletusarvo, mutta myös käytännössä poissuljettu. Puhutaan, että on pakko tehdä sitä tai tätä. On pakko syödä. Pakko nukkua. Pakko mennä töihin, on pakko hankkia auto, ja vielä kärjistetymmin; on pakko hankkia auto, jotta voi mennä töihin. Ihminen toimii jatkuvasti, toteuttaa olemistaan maailmassa ja näin toteuttaa myös maailmankuvaansa. Mutta minä-käsitys tai käsitys siitä mitä arkitodellisuuden teot käytännössä tarkoittavat, mikä niiden merkitys on, ei välttämättä kuitenkaan kohtaa käytännön todellisuutta. Vapaus onkin riippuvuutta ja pakkoa. Ihmisruumiin jatkuvuus on riippuvainen fyysisistä tarpeista. Ravinto, vesi, lämpö ja muut perusedellytykset pakottavat meidät ottamaan ne huomioon ja toimimaan niiden mukaisesti. Ne pakottavat meidät luomaan henkilökohtaisia selviytymisstrategioita, systeemejä joiden mukaan toimimme ja ymmärrämme toimintaamme. Vastenmielinen työ on mielekästä, koska se on pakko tehdä. Vastenmielinen työ, joka on kuitenkin pakko ottaa vastaan, on mielekäs elämänvalinta, vaikka sen myötä saattaa käytännössä toimia arvomaailmaansa vastaan, koska realiteetit pakottavat siihen.

Ihminen voi ajatella olevansa `hyvä´ arvomaailmansa mukaisesti, jollakin abstraktilla olemisen tai sielun tasolla, vaikka käytännössä pieksisi ihmisiä hengiltä kuten Franz Fanonin Sorron yöstä –teoksessa kuvaama Algeriassa toiminut Ranskan siirtomaavallan alainen poliisi, joka halusi vain jotakin pillereitä, jotta pystyisi nukkumaan ja jatkamaan normaalia elämäänsä perheenisänä työnsä ohella. Fanon käytti esimerkkinä itse kohtaamiaan potilaita ajalta jolloin hän toimi mielenterveystyössä, todellisia ihmisiä, joita on vaikea kuvitella, tai uskoa todeksi. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka pystyvät suoraan sanomaan olevansa niitä, jotka ovat sitä mikä maailmassa on vikana. Olen tavannut sellaisen ihmisen. Hän oli australialainen ja töissä kaivoksessa. Vaikka hän kuinka pitikin maassaan vallitsevaa politiikkaa harhaisena ja itsetuhoisena, hän toteutti tuota samaa itsetuhoa, koska oli riippuvainen palkastaan, mutta myös myönsi sen.

Nämä ongelmat mielessäni minäkin hain käytännön ratkaisua, joka mahdollistaisi unelmani paluusta perheeni kotitilalle syvälle muuttotappiolliseen periferiaan, jossa ei ole juuri töitä tarjolla. Lapissa näyttäisi yleisesti ottaen olevan vain kaksi vaihtoehtoa, matkailuala ja kaivokset. Joka tapauksessa työ tarkoittaisi oman aikansa ja toimijuutensa myymistä palkkaa vastaan. Tässä olin toimijana siinä asemassa, missä kuka tahansa muukin realiteeteista riippuvainen ihminen, eli joutuisin tekemään kompromisseja arvomaailmani suhteen, ja toteuttamaan jonkun muun sanelemia realiteetteja systeemissä, jonka koin, ja koen edelleen, varsin itsetuhoiseksi. Palkkatyössä sekä kuluttajana joutuisin toimimaan fyysisten realiteettien kanssa ristiriidassa ja luonnon kanssa törmäyskurssilla olevassa talousjärjestelmässä.

Hahmottelemani ongelma on kokonaisvaltainen elämäntavan järjestäminen maailmankuvan mukaisesti. Eli oletan, että ”ollakseni” jotain, minun on toimittava sen mukaisesti myös ja nimenomaan käytännössä. Jos käytännössä toimin itseäni vastaan, toteutan jotain muuta kuin itseäni ja omaa tahtoani. Ei ole vaikuttavaa kampanjoida lohen palauttamiseksi Ounasjokeen, jos kuitenkin samalla ojittaa soita ja rehevöittää jokea toisella kädellä. Tajusin, että minun olisi ensisijaisesti lakattava toimimasta itseäni vastaan. Jos siis halusin muuttaa perheeni taloon, minun oli yksinkertaisesti muutettava sinne ja lakattava tekemästä niitä asioita, jotka estivät minua siellä olemasta. Riippuvuus palkkatyöstä olisi käytännössä estänyt muuton, mutta jos kulut ovat pienet voi tehdä joko palkkatyötä tarveharkintaisesti tai turvautua valtion tukiin. Itse voi myös tuottaa mahdollisimman suuren osan tarvittavista resursseista.

Minulla oli kuitenkin talo. Talo, jossa ei ollut asuttu yhdeksään vuoteen ja joka oli ollut kylmillään, säiden ja muun luonnon, kuten jyrsijöiden armoilla koko tuon ajan. Talo oli hylätty aikanaan juuri resurssien puutteen takia, mutta jos vain asuisin siinä, minulla olisi yksi käytännön resurssi käytössäni, eli oma aikani. Minun onnekseni 50-luvun rakennustekniikka oli kestänyt olosuhteita yllättävän hyvin. Rakenteet olivat säilyneet kuivina kiitos muovin sijasta käytetyn tervapaperin ja muiden hengittävien materiaalien. Lämpötilan vaihtelusta johtuva kondensaatiokosteus olisi mädättänyt muovilla umpioidun talon tuossa ajassa melko varmasti asuinkelvottomaksi.

Olen muutostani lähtien kunnostanut taloa käyttäen mm. hamstrattuja rakennusjätteitä, kustannuksia minimoiden. Minulla on aikaa tehdä työvaiheita, jotka jätetään kustannussyistä tekemättä, kun ollaan ”oikeissa töissä”. Jos vertaan aikaa, joka minulla kuluu resurssin ostamista varten tarvittavan rahan hankkimisessa (puhumattakaan omasta energiastani, jonka käytäisin palkkatyössä) resurssin tuottamiseen tai hankkimiseen hamstraamalla sellaista, joka on toisille jätettä, huomaan usein, että vaikka käytänkin paljon aikaa jonkin asian tekemiseen, olen itse asiassa säästänyt aikaa.

Elämme paljouden kulttuurissa, jossa resurssien ylituotantoa, tavaraa, on niin paljon, että jo pelkkään omistamiseen kuluu resursseja. Käytännön resursseihin keskittyminen on johdattanut minut arvostamaan lajittelua ja seulontaa; siivotessani taloa keräsin talteen nauloja, ruuveja, muovisia kodinkoneiden osia, vuosikymmenien aikana kertyneitä tavaroita, joita saattaisin tarvita. Vanhan autotallin lattian roskien seasta löytyi paljon hyödyllistä nippeliä. Jokainen ruuvinväännin ja poranterä, jonka löysin, tarkoitti ettei minun tarvinnut sitä hankkia. Nykyisin jopa koiran pureksima luun kappale on hyödyllinen. Sen voi työntää kukkapurkkiin, jossa sen sisältämät ravinteet, kuten fosfori, lannoittavat kasvia. Luonto kierrättää kaiken, ja voikin todeta, että ihminen on siksi sairas, siksi luonnoton, koska ihminen ei toimi ottaen resurssien kiertokulkua huomioon. Ihminen luo toiminnallaan jätettä, ainesta, jonka hyödyntäminen ei ole enää kannattavaa tai tehokasta. Jos nykyisen mallin annetaan jatkua, on selvää, että ennen pitkää kaikki resurssit muuttuvat jätteeksi. Tämä on fyysinen realiteetti, jonka kaltaisia myös kuuluisat fyysikot, kuten Stephen Hawking mielellään käyttävät esimerkkeinä.

Mutta jos siis lähden hankkimaan autonomiaani takaisin omavaraisuuden kautta, minun on tuotettava resursseja, opeteltava taitoja, jotka säästävät aikaa ja vaivaa, materiaalisia resursseja. Kuluttajan elämä pyörii kuluttamisen ympärillä ja kuluttaja ehkä hakee myös identiteettiä kulutusvalinnoistaan. Minun taloudessani monet asiat, varsinkin ylellisyyshyödykkeet, ovat poissuljettuja, ellen tuota niitä itse, tai satu apajalle, jossa toisen jäte on toisen ylellisyyttä. Olen kokeillut mm. oluen tekemistä, jalostanut lihatuotteita ja opetellut leivän leipomista eri menetelmin. Ja vaikka jauhot tuntuvat naurettavan halvalta suhteessa viljan tuottamisen vaivaan, olen kokeillut myös ruiksen viljelyä. Epäonnistumiset on pyrittävä kokemaan mielekkäinä oppitunteina. Kasvatan yrttejä ja mausteita, sipulia, perunoita, herneitä, punajuurta ynnä muuta. Kerään luonnonmarjoja, sieniä, pidän omiin tarpeisiin tuottavia kotieläimiä kuten kanoja ja vuohia. Lisäksi metsästän ja kalastan. Olen myös pitänyt majataloa kattaakseni elinkustannuksia kuten sähkön, jonka suhteen en ole vielä omavarainen. Internetin aikana monet asiat ovat todellakin mahdollistuneet aivan uudella tavalla. On ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat kokea jotain, mikä on toisille arkipäivää.

Itse olen pyrkinyt minimoimaan rahan tarvetta ja näin alentamaan rahan arvoa, eli vähentämään sen vaikutusta päätöksiini. Toki olen joutunut tinkimään monesta asiasta, mutta olen mielestäni voittanut enemmän, kun olen saanut tilalle aikaa ja autonomisuutta. En silti voi sanoa eläväni täysin systeemin ulkopuolella, mutta vaikka en olekaan vielä täydellisen omavarainen, on pelkkä omavaraisuusasteen kasvattaminen erittäin mielekästä, ja voi sanoa, jopa tuottavaa toimintaa. Se tuottaa vapautta. Jos eläisin yhteisössä, jossa harrastettaisiin enemmän vaihdantaa, minun ei tarvitsisi ehkä tuottaa niin monia asioita itse, ja tällaisessa vaihdantaan perustuvassa rinnakkaistaloudessa yhteisöt voisivat säästää käytännön resursseja myös kollektiivisesti. Tällainen yhteisö tukisi omien jäsentensä autonomiaa. (Olen sitä mieltä, että esim. kansalaispalkka mahdollistaisi kansalaisille suuremman vapauden tehdä eettisiä valintoja.) Itse olen saanut korvaamatonta käytännön apua ystäviltäni ja naapureiltani monessa muodossa. Minua auttoi paljon erityisesti eräs nyt jo edesmennyt herra, joka oli itse suunnitellut, piirtänyt ja toteuttanut oman asuintalonsa. Hän oli toiminut hydraulisten järjestelmien suunnittelijana ja osasi opettaa ajattelemaan asioita yleisen fysiikan ja mekaniikan kautta. Käytännön asiat kuten vipuvoiman käyttö tai vaikkapa putkipihtien toimintaperiaate voivat tuntua vähäpätöisiltä asioilta, mutta niihin liittyvä tietotaito on valtava resurssi.

Palatakseni omavaraisuuden ajatukseen, tällä hetkellä joudun kuitenkin ostamaan osan käyttämistäni resursseista. Mutta voin silti sanoa, että minun ei tarvitse ajatella olevani riippuvainen esim. toimeentulotuesta, koska pystyn elämään reilusti pienemmillä kuluilla kuin mitä toimeentulotuki kuukausitasolla on. Voin jättää tuet hakematta, jos en tarvitse niitä, aivan kuten minun ei tarvitse murehtia työvoimapoliittisista toimenpiteistä omalla kohdallani. Koen, että jos en pidä vallitsevaa järjestelmää ja sen toimintaa oikeutettuna saati mielekkäänä, minulla on oikeus olla tukematta sitä omalla toiminnallani. William S. Burroughs kirjoitti Alastomassa lounaassa riippuvuuden lakien määrittelevän kaikkea toimintaa. Lisäisin että riippuvuuden minimointi vapauttaa toimimaan autonomisesti, ja jos ei täysin, niin ainakin autonomisemmin. Se vapauttaa tekemään eettisiä valintoja, ja se vapauttaa resursseja kuten aikaa. Fyysisten realiteettien sanelemassa käytännön maailmassa vapaa toimijuus ei todellakaan ole itsestään selvyys, mutta vapauttaan voi lisätä.

Burroughs kirjoitti myös, että onnellisuus on mielekkään toiminnan sivutuote. Miksei siis koko elämä voisi olla sitä merkityksellistä tekemistä, jolla vaikutamme ympäristöömme samalla kun ympäristömme vaikuttaa meihin? Tapa jolla yksilö elää on kokonaisuus, joka myös määrittää mikä on merkityksellistä ja mikä arvokasta. Mikään uusi maailma ei realisoidu sillä, että teemme jotain henkimaailman harjoituksia, samalla kun elämme osana samaa vanhaa ja tuhoisaa talousjärjestelmää. Uusi maailma ja järjetys on luotava konkreettisesti, mikä vaatii pitkäjänteistä työtä. Jos haluaa elämällään toteuttaa omaa maailmankuvaansa, on omalla systeemillään toteutettava sitä maailmankuvaa.

Teksti Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska. Julkaistu Elonkehässä 3/2014.

Kohta kolmenkymmen vuoden ajan politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun piirissä ovat kuuluneet kestävän kehityksen kaiut. Kansainväliset neuvottelukierrokset ja sitoumukset ovat päättyneet vuosi toisensa jälkeen vaikutuksettomina. Tarvittavaa muutosta ei olla saatu aikaan, eikä se myöskään ole näköpiirissä. Päinvastoin, tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että pahimmat skenaariot ilmastonmuutoksesta ovat käymässä toteen, ja kuudes massasukupuutto uhkaa planeettaamme. On korkea aika tarkastella kahta kestävyyden perimmäistä vihollista, uusliberaalia talouspoliittista ideologiaa ja modernin ihmisen sokeaa teknologiauskoa.

Suomalainen Kestävän kehityksen toimikunta julkaisi viime vuonna yhteiskuntasitoumuksen Suomi, jonka haluamme 2050. Siinä huomionarvoisesti visioidaan, että Suomi tulee olemaan hyvinvointiyhteiskunta, jossa luonnon kantokykyä ei ylitetä ja luonnonvaroja käytetään kestävällä tavalla. Sitoumuksen allekirjoittaneet julkishallinnon edustajat yhdessä muiden toimijoiden kanssa ovat siis sitoutuneet edistämään kestävää kehitystä kaikessa työssään ja toiminnassaan. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Yksinkertaisuudessaan: jotta luonnon kantokykyä ei kuormitettaisi enempää ja luonnonvaroja käytettäisiin jatkossa kestävällä tavalla niin taloudellisen toiminnan laajuutta tulisi kutistaa sekä yksilöiden että organisaatioiden kuin myös kansallisvaltioiden osalta. Ja sopivina kestämättömyyden mittareina voitaisiin tällä hetkellä käyttää bruttokansantuotteen kasvua ja organisaatioiden liikevaihdon sekä yksilöiden kulutuksen kasvua. Kuvaavathan nämä taloudellisen toiminnan laajuuden mittarit mainiosti yhteyttä luonnonresurssien käyttöön ja hiilidioksidipäästöjen määrään (joko suorasti tai epäsuorasti).

Tuhoaminen ei voi jatkua

Kestävän kehityksen tarpeesta alettiin laajamittaisesti keskustella Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman Brundtlandin raportin myötä. Raportin mukaan ihmiskunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän omat tarpeensa. Nykyhetken tarpeiden tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten ja yritysten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio ekologiselle kestävyydelle, joka kohdistui erityisesti luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin, ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta edellytykset elämälle säilyisivät maapallolla. Raportin mukaan meidän tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja turvata ekosysteemien kestävyys. Toimenpiteitä tähän suuntaan ei kuitenkaan ole tehty riittävästi. Lisääntyneiden lajikuolemien myötä ekosysteemit jatkavat romahtamistaan ja luonnonvarojen kulutus kiihtyy vuosittain. Monet päättäjät toki ymmärtävät, että tuhoamisen sijasta luonnonvaroja sekä ekosysteemejä tulisikin suojella ja säästää tuleville sukupolville. Tarjotut ratkaisuvaihtoehdot ovat kuitenkin ongelmallisia.

Lisää ihmiskeskeistä kontrollia

Keskeiseksi ratkaisumalliksi kestävyyden ongelmaan on tarjottu uusinta olemassa olevaa teknologiaa, erilaisia koneita ja laitteita. Ydinvoimateknologia on yksi näistä, jonka avulla pyritään mahdollistamaan energian saatavuus ja keskittynyt tuotanto sekä kulutusyhteiskunnan jatkuvuus. Ihmisen rakentamat tehtaat ja erinäiset järjestelmät eivät kuitenkaan pysty koskaan korvaamaan niitä luonnonresursseja ja -prosesseja, joita kulutusyhteiskunta tuhoaa. Näin ollen tekniikan kehittäminen ei ratkaise ylituotannon ja -kulutuksen ongelmaa.

Taloudellinen ja teknologinen kehitys onkin ruokkinut ihmiskeskeistä harhakuvaa siitä, että elämä maapallolla olisi olemassa ainoastaan ihmistä varten. Tätä illuusiota ovat ravinneet nimenomaan maan uumenista löydetyt mittavat energiavarat, jotka teollisen vallankumouksen myötä ovat mahdollistaneet muun muassa ruoan ja energiatuotannon keskittämisen sekä koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton. Liian monet ihmiset ovat vauhtisokeudessaan erehtyneet ajattelemaan, että uteliaisuuden ja omien mielihalujensa tyydyttäminen keinoja kaihtamatta on oikeutettua, ja että voimme hallita luontoa. Näin ei tietenkään ole, koska olemme vain osa elämän kiertokulkua, ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaan vastuussa tekemisistämme myös jälkipolvillemme.

Globaalissa ja erikoituneessa maailmassa fossiilisiin luonnonvaroihin perustuva talousjärjestelmä estää meitä pitkälti näkemästä yhteyksiä asioiden välillä, kuten ekologian ja teknologian, ja on osaltaan tuotantohierarkioita pystyttämällä ja yhteiskuntia monimutkaistamalla aiheuttanut modernin ihmisen vinoutuneen luontosuhteen. Valitettavan harva meistä on enää kosketuksessa (ei ihmisen luomaan) luontoon, sillä vietämme aikaamme kaupungeissa ja näyttöpäätteillä. Ja hyvin harva näkee luonnonvaraisissa metsissä, vuorissa, ja eläimissä juurikaan arvoa. Miten voisimmekaan haluta suojella ja säästää jotain sellaista, mitä emme tunne arvokkaaksi?

Raskas talouspoliittinen kytkös

Suomen talouspoliittinen eliitti tarinoi nyt kestävästä kehityksestä. Käsitteen sisältö on toki muutettu palvelemaan heidän ideologiaansa, uusliberalismia, globaalin pohjoisen dominoivaa talouspoliittista aaterakennelmaa. Tässä 1970-80 -luvuilla läpi lyöneessä markkinafundamentalismin renessanssissa tavoitellaan talouskasvua ja kilpailukykyä sekä yksityisen omistusoikeuden laajentamista markkinoita vapauttamalla. Todellisuudessa uusliberalismissa on enemminkin ollut kyse valtioiden muokkaamisesta palvelemaan monikansallisen pääoman etuja. Tämä ideologia on tarjoiltu suurille massoille ihmiskunnan ainoana vaihtoehtona tai toisaalta härskisti povaamalla vihreää hyvinvointia ja kestävää kasvua. Talouskasvuun perustuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin lupaukset ovat kuitenkin ristiriitaisia utopioita, sillä on tiedossa, että kaikki tuleva taloudellisen toiminnan laajentaminen vain pahentaa velkaa tuleville sukupolville saasteiden ja luonnonvarojen liikakäytön johdosta9.

Kestävän tulevaisuuden kannalta onkin äärimmäisen vahingollista, että uusliberaalit mantrat kasvusta, kilpailukyvystä ja kuluttamisesta on iskostettu syvälle päättäjien, yrityseliitin sekä yksittäisten kansalaisten mieliin. Esimerkiksi yritysjohtajille on lähes mahdotonta selittää miksi heidän tulisi osallistua kestävään toimintaan, joka edellyttää taloudellisen toiminnan kutistamista. Saatikka kertoa yksityisautoilusta ja ulkomaan matkailusta nauttivalle perheelle, että kulutusta tulisi vähentää ja elintasoa laskea. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että kapitalistisen markkinatalouden toimijat näkevät ympäristön ja yhteiskunnan ensisijaisesti panoksina tuotannolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki (materiaalinen ja ei-materiaalinen, elävä ja ei-elävä) mistä vain voi olla hyötyä vaurauden kerryttämisessä tulee alistaa yksityisten tuotantovoimien käyttöön. Näin on käynyt myös kestävän kehityksen ajatukselle.

Kestävyys-käsitteen alistaminen ja hyväksikäyttö

Kestävyys näyttää olevan käsite, jota voi käyttää lähes kuka vain, mihin vain, miten vain, ja milloin tahansa10. Ihmiskunnan ja ei-inhimillisen maailman olemassaolon näkökulmasta tämä ei liene hyvä asia. Käsitteen monimerkityksellisyys tulee esille erityisesti tilanteissa, joissa kestävyydestä puhuminen auttaa oikeuttamaan tiettyjä poliittisia tavoitteita, kuten terveydenhuollon yksityistämistä tai innovaatio- ja talouskasvuyliopistojen perustamista. Tai yritysmaailmassa, jossa kestävyydestä puhutaan ennen kaikkea välineenä saavuttaa liiketoiminnan muita tärkeämpiä tavoitteita, kuten liikevoiton kasvattamista. Myös kansalaiset tai ’kuluttajat’ (kuten heitä kaupallisuuden kyllästämässä yhteiskunnassa kutsutaan) on saatu ymmärtämään kestävyys erikoisella tavalla. Sen mukaan kestävyyttä voi lisätä kuluttamalla: ostamalla vain erilaisia tuotteita ja palveluita kuin ennen. Asian laita ei valitettavasti ole näin. Kuluttamisesta ei yksinkertaisesti ole olemassa kestävää versiota – varsinkaan täällä materiaalisesti yltäkylläistyneessä pohjoisessa.

Uusliberaalit ideologiset johtoajatukset vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä ehdoton vaatimus talouskasvusta kulkevat siis vahvasti ristiriidassa kestävyyden kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme rajoituksia luonnonpääoman käyttöön saamme tilalle lähinnä yksityisiä intressejä palvelevaa talouspolitiikkaa, joka kiihdyttää luonnonpääomien hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin sekä uuden ”puhtaamman” teknologian vauhdittamana. Tätä kasvu- ja teknologiakeskeistä tuotantopolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset ja yliopistot sekä ajatushautomot, kuin myös työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä suuret liikeyritykset, mutta myös tavalliset kansalaiset omilla valinnoillaan. Talouspoliittiset päätöksentekijät ovat kaiken lisäksi ja hyvin johdonmukaisesti (uusliberaalin ideologian mukaisesti) vierittäneet vastuuta kestävyydestä pois valtioilta ja julkishallinnolta, kasvua ja voittoa tavoitteleville yksityisille markkinatoimijoille. Näkyvät kädet ovat pesty vastuusta kestävään kehitykseen.

Tarvittavat toimenpiteet

Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat, asiantuntijat ja muut teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman sekä Suomen ”kehityksen” suunnan. Uusliberaalin ideologian mukaan meidän tulee ennen kaikkea olla kuluttaa sekä yksityistää ja olla markkinoilla kilpailemassa sekä kasvamassa määrällisesti. Teknologiauskovaisuus taas kannustaa meitä luonnon kontrollointipyrkimyksissä ja luo uskoa ihmisen ylivertaisuuteen suhteessa muuhun maapallon elämään. Mutta kuten olemme historian saatossa ja varsinkin nykypäivän tilanteen valossa hätkähtäneet huomaamaan, tämän suuntainen kehitys ei ole ollut kestävää. Luottamus siihen, että tulevaisuudessa pystytään kehittämään puhdasta teknologiaa, jonka avulla voidaan myös korvata ekosysteemille aiheutetut vahingot, vapauttaa meidät toimimasta kestävästi tänään. Vastaavanlaisesti vastuu ulkoistetaan uusliberalistisen ideologian myötä. Tällöin ajatellaan, että markkinat ja näkymätön käsi tuovat meille kestävää kehitystä kunhan vain jatkamme kasvua haittaavien instituutioiden ja arvomaailmojen purkamista. Uusliberalistiset fantasiat ja sokea usko teknologian pelastavaan voimaan ovatkin kestävyyden arkkivihollisia, jotka saattavat ehkä luoda illuusion paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa vievät meitä kohti kollektiivista itsemurhaa.

Tulevien sukupolvien tarpeista vastaaminen ei edellytä vapaampia markkinoita ja edistyksellisempää teknologiaa vaan luonnonresurssien käyttökiintiöitä ja säännöstelyä sekä ekosysteemien suojelua. Yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi meidän on vaihdettava arkiset käytäntöjämme sellaisiin, joilla emme osallistu kasvu- ja fossiilitalouteen vaan luomme vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Tämä tarkoittaa varmasti monelle matalampaa elintasoa, ja tarpeiden uudelleen määrittelemistä. Tämä tarpeiden kohtuullistaminen on joka tapauksessa edessämme, sillä halvan öljyn aika on päättymässä11. Jo pelkästään tästä syystä yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja kansalaisten tuleekin kauttaaltaan uudelleenarvioida omat todelliset tarpeensa suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten todellisuuteen kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää.

Tarvittavaan syvälliseen sosiokulttuuriseen muutokseen uusliberalistinen ideologia ja teknologiausko ei meitä johda eikä kannusta. Ne päinvastoin luovat harhakuvan siitä, että voisimme jatkaa niin kuin tähänkin asti – luopumatta talouskasvuhakuisesta kulutus- ja fossiilikapitalismista. Aidosti kestävien tulevaisuuden visioiden tilalle runnotaan vuodesta toiseen talouspoliittisen eliitin etuja palveleva jatkuva huoli kansallisesta kilpailukyvystä. Siitä huolenpito esitetään julkisessa keskustelussa ainoana selviytymisenkeinona maailmanlaajuisessa kapitalistisessa markkinataloudessa, jolla ei ole mitään tiettyä suuntaa taikka inhimillistä saati ekologista arvopohjaa. On aika nujertaa kestävän kehityksen arkkiviholliset.

Teksti Kristiina Anttila. Julkaistu Elonkehässä 2/2014.

Laura Ruohosen käsikirjoittama ja ohjaama Luolasto -näytelmä sijoittuu luolaan, jonne aiotaan loppusijoittaa ydinjätettä. Positiva -yhtiön insinöörien tehdessä lujuuslaskelmiaan tutkii luolaa myös yksinäinen arkeologi, tavoitteenaan ymmärtää muinaista kultturiperintöä ja pelastaa se rakennushankkeelta. Paitsi esitys ydinjäteprojektista, on Luolasto myös rakkaustarina naisarkeologin ja luolan vartijan välillä. Molemmissa tarinoissa kuvastuvat suureelliset pyrkimykset, joiden edessä nöyryys ja oma kuolevaisuus unohtuvat. Tarinat punoutuvat yhteen odotuksien, oikkujen ja kunnianhimon teemoin.

Loppusijoitusprojekti kuvastuu nykyajan uskonnollisena missiona, ihmiskunnan mahtavuuden osoituksena, joka on toteutettava vaikka mikä olisi. Inhimillisten, itkevien ja erehtyvien insinöörien pyrkimys kirjaimellisesti vedenpitävään ydinhautarakennelmaan näyttäytyy Luolastossa täysin mahdottomassa ja absurdissa valossa. Paineet ovat kuitenkin kovat, aikataulussa on pysyttävä. Entä jos ei ehdi? Pakko ehtiä!

Korkeimmankin teknologian takana on kuitenkin vain ihminen eli luontokappale, erehtyväinen ja tunteva olento. Tässä hurjassa projektissa on muuttujia enemmän kuin insinöörin laskimessa numeroita. Kuinka paljon tiede voi tietää? Vain sen minkä se tänään pystyy mittaamaan. Luolassa teknorationaalisuus ja muinaisuus kohtaavat arvaamattomin seurauksin. Maan syvyyksissä rinnastuvat koko ihmiskunnan, sekä vartijan ja arkeologin henkilökohtaiset riskit. Lisäksi siellä raottuu näkymä ihmismielen syövereihin. Mitä syvemmälle mennään, sitä kaoottisempaa ja arvaamattomampaa paljastuu.

Nykyihmisen oman edun tavoittelu on näytelmän sanoman keskiössä; edistys- ja teknologiausko ovat aikamme uskonto. Näennäinen vastuunotto on näytelmän sanoin ”suurinta hybristä mihin ihminen voi sortua. Se ei puhdista kaivoa, ei herätä lasta kuolleista”. Mitä merkitsee vastuu, jonka joku aikalaisemme ottaa 200 000 vuotta säteilevästä myrkkypiilosta? Luolan on kestettävä. Kestääkö se? Pakko kestää!

Alimpana luolassa on Kristallijärvi, muinaisten shamaanien portti kahden maailman välillä. Täällä totuus paljastuu armotta ja suuret luulot murenevat. Tässä ratkaisevassa kohtauksessa on henkeäsalpaavan näyttävät lavasteet; tuhansista muovipulloista punotut ryppäät välkehtivät omaa ikuisuusmetaforaansa.

Luolasto on syväluotaava kertomus ihmisen pienuudesta ja naiiviudesta maailman, luonnon ja ajan edessä. Maailmalla ja luolahengillä on yllin kyllin aikaa, jota modernilla ihmisellä ei ole. Näytelmä saa miettimään, miten ylipäätään olemme voineet tähän asti välttyä lopulliselta katastrofilta. Mopo on karannut käsistä, ihminen on astunut aivan liian suuriin saappaisiin. Siitä ovat näytelmässä hyvinä tosielämän esimerkkeinä etenkin surkuhupaisat insinöörit, mutta myös kunnanjohtaja, säteilyturvakeskuksen johtaja sekä muut tutkijat. Kun projekti epäonnistuu, kysytään lapsenomaisesti: ”miksei saatu vähän parempi planeetta?”

Näytelmä on ajankohtaisuudessaan erityisen vaikuttava. Avoin ydinvoimakriittisyys yllätti; on rohkeaa teatterilta esittää tällainen näytelmä, etenkin suurella näyttämöllään. Esitys on kaiken kaikkiaan erinomainen ja rohkaiseva osoitus taiteen yhteiskunnallisen vaikuttamisen voimasta.

Luolastoa esitettiin Kansallisteatterissa keväällä ja syksyllä 2014.

Teksti Dmitry Orlov, suomennos Sirpa Elina Tulirinta. Julkaistu Elonkehässä 1/2014.

Myönnän, viimeisimmässä kirjassani The Five Stages of Collapse – Survivor’s Toolkit (New Society Publishers, 2013, ks. Pasi Takkisen arvio Elonkehässä 4/13) katselin romahdusta ruusunpunaisten silmälasien läpi. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa; ihmisluontoon kuuluu pyrkimys optimistisuuteen vaikka mikä olisi. Insinöörinä myös jatkuvasti etsin ratkaisuja ongelmiin. Ja niinpä miltei tiedostamattani askartelin kuvan, jossa teollinen sivilisaatio sammuu riittävän nopeasti jotta ympäröivän luonnon rippeet pelastuvat ja jokin jäännös ihmiskunnasta pääsee uuteen alkuun. Ihanteellisesti se alkaisi maailmanlaajuisesta finanssiromahduksesta, jonka laukaisisi globaaleihin finanssityökaluihin kohdistuvan luottamuksen katastrofaalinen lasku. Tämä muuttuisi nopeasti kaupalliseksi romahdukseksi maailmanlaajuisten toimitusketjujen häiriintyessä ja saastuneen finanssipääoman tartuttaessa terveetkin taloudet. Liiketoiminnan pysähtyessä ja verotulojen huvetessa nollaan poliittinen romahdus pyyhkäisisi suurimman osan suuren luokan poliittisista toimijoista kartalta, jolloin pienet ihmisryhmät palaisivat monenlaisiin anarkistisen, autonomisen itsehallinnon muotoihin. Ryhmät, joilla olisi riittävää sosiaalista yhteenkuuluvuutta, luonnonvaroja käytettävissään ja riittävästi kulttuurista pääomaa (henkilökohtaisten ihmissuhteiden ja suullisten traditioiden muodossa) selviytyisivät muiden tuhoutuessa nopeasti.

Tietenkin tässäkin skenaariossa on ongelmia. Otetaan esimerkiksi ilmakehän hämärtyminen. Ilmiö ymmärretään hyvin: fossiilisten polttoaineiden polttamisen synnyttämien aerosolien ja pienhiukkasten aiheuttama auringon säteilyn heijastuminen takaisin avaruuteen laskee maapallon ilmaston keskimääräistä lämpötilaa reilusti yli asteella. (Ilmastotieteilijät ovat päässeet mittaamaan tämän vaikutuksen lentoliikenteen lakattua Yhdysvaltain mannermaan yllä syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen vanavedessä.) Jos teollinen toimeliaisuus yhtäkkiä loppuisi, keskimääräiset lämpötilat pongahtaisivat ylös kohti kahden celsiusasteen rajapyykkiä, jota yleisesti pidetään hyvin, hyvin pahana. Toisekseen, vaikka kaikki teollinen toimeliaisuus loppuisi huomenna, ilmastonmuutos, josta 95% on luettavissa ihmistoiminnan syyksi viimeisimmän (varsin varovaisen) IPCC:n raportin mukaan, jatkaisi vauhdilla suurimman osan seuraavaa vuosituhatta saattaen maapallon ilmaston tilaan, jota ei olla koettu koko ihmislajin historian aikana.

Tällaisella planeetalla, jossa meri on päiväntasaajalla kuumempi kuin poreamme ja jossa alligaattorit menestyvät arktisella alueella, selviytymisemme lajina on kaikkea muuta kuin taattu. Mutta katsokaamme asian valoisaa puolta. Olemme sopeutuvaista väkeä. Kyllä, merenpinnat tulevat nousemaan ja peittämään alleen rannikot, joilla yli puolet meistä tätä nykyä asuu. Kyllä, maatalousmaat syvemmällä sisämaassa tulevat kuivumaan ja katoamaan tuuleen, tai jäämään kausittaisten kaatosateiden poishuuhtomiksi. Kyllä, tropiikki ja myöhemmin myös leudommat leveysasteet tulevat muuttumaan niin kuumiksi, että kaikki siellä asuvat menehtyvät lämpöhalvaukseen. Mutta jos tämä tapahtumakulku vie muutaman vuosisadan, niin sen jälkeen jotkin selviytyneistä klaaneista ja heimoista saattavat löytää tien ja tavan vaeltaa kauemmas pohjoiseen ja löytää jonkinlaisen tavan selviytyä siellä, elää kituuttaen tasapainossa ekosysteemin rippeiden kanssa.

Alkukantaiset selviytyjät

Historiaa lukemalla voimme nähdä vilahdukselta miltä tuo selviytyminen voisi näyttää. Kapteeni James Cook oli noustessaan maihin läntisen Australian rannikolla ensimmäinen valkoinen mies, joka kohtasi Australian aboriginaaleja, jotka olivat siihen asti pysyneet täysin eristyksissä nelisenkymmentätuhatta vuotta. (He saapuivat Australiaan osapuilleen samoihin aikoihin kuin Cro-Magnonin ihmiset syrjäyttivät neandertalilaiset Euroopassa.) Aboriginaalit puhuivat lukemattomia eri kieliä ja murteita eikä heillä ollut tilaisuuksia tai käyttöä minkäänlaiselle yhtenäisyydelle. Heillä ei ollut vaatteita ja suojina he käyttivät pikkuruisia tilapäismajoja. Heillä ei ollut juuri muita työkaluja kuin kaivuukeppi syötävien juurten etsimiseen ja väkäkeihäs kalastamiseen. Heillä ei ollut kätköjä eikä varastoja, eivätkä he säilyttäneet edes minkäänlaisia perusmuonavaroja päivästä toiseen. He eivät olleet juurikaan kiinnostuneita minkäänlaisista esineistä eivätkä kaupankäynnistä, ja vaikka he ottivat vastaan lahjoiksi saamansa vaatteet ja muut tavarat, he heittivät ne menemään heti kun Cook miehistöineen poistui paikalta.

Cook totesi päiväkirjassaan, että aboriginaalit olivat täysin rauhanomaisia. Mutta muutamat Cookin miesten toimet silti raivostuttivat heitä. Nähdessään lintuja pyydystettävän ja lukittavan häkkeihin he järkyttyivät ja vaativat näiden välitöntä vapauttamista. Kenen tahansa vangitseminen, eläimen tai ihmisen, oli aboriginaaleille tabu. He olivat vieläkin raivostuneempia nähdessään Cookin miesten pyytävän ei vain yhden, vaan useita merikilpikonnia. Kilpikonnat lisääntyvät hitaasti, ja on helppoa tuhota koko niiden paikallinen kanta umpimähkäisellä salametsästyksellä, mistä syystä aboriginaalit sallivat niitä otettavan vain yksittäin ja vain erikseen nimetyn, kilpikonnan hyvinvoinnista huolehtivan henkilön toimesta.

Cook piti aboriginaaleja alkukantaisina, mutta hän ei ymmärtänyt näiden olosuhteita. Nykytietämyksen perusteella aboriginaalit vaikuttavat varsin edistyneiltä. He ymmärsivät, eläessään valtavalla mutta karulla ja valtaosin hedelmättömällä saarella, jossa oli vain harvoja viljelykseen sopivia kasveja eikä lainkaan kotieläimiksi kesytettäviä eläimiä, että heidän selviytymisensä oli täysin ympäröivän luonnon armoilla. Aboriginaaleille linnut ja kilpikonnat olivat tärkeämpiä kuin he itse, sillä nämä eläimet pystyivät selviytymään ilman heitä, mutta he eivät ilman näitä eläimiä.

Alkukantaisuudesta puheenollen, tässäpä paraatiesimerkki kulttuurisesta kehittymättömyydestä. Keväällä 2013 Age of Limits -konferenssissa keskustelu kääntyi jossain vaiheessa kysymykseen siitä miksi luontoa kannattaa suojella jopa ihmiselämän kustannuksella. (Esimerkiksi, onko okei käydä ammuskelemassa salametsästäjiä kansallispuistoissa, vaikka se merkitsisi nälkäkuolemaa näiden perheille?) Eräs kaveri, joka loikoili melko rehvakkaasti divaanilla suoraan lavan edessä lausui mielipiteensä suunnilleen näin: ”Joka ikinen eläin tuolla kannattaa uhrata, jos sillä yksikin ihmishenki pelastuu!” Menin aivan sanattomaksi. Tuo ajatus on niin alkukantainen, että aivoni kytkeytyivät itsestään pois päältä joka kerran kun yritin muodostaa siihen jonkinlaista vastausta. Ankaran pohdinnan jälkeen päädyin seuraavaan.

Kannattaako tuhota koko auto ohjauspyörän säästämiseksi? Mitä käyttöä ohjauspyörällä on ilman autoa? No, ehkä jos on erityisen höyrähtänyt tai lapsellinen, voi sen avulla teeskennellä, että auto yhä on, juosta ympäriinsä sen kanssa ja tehdä ”prrr-prrr!”-ääniä… Katsotaanpa asiaa taloudellisesta näkökulmasta, jota vääristää se, että taloustieteilijät tuppaavat näkemään luonnonkin vain sen taloudellisen arvon kautta. Siinä on jotain samaa kuin jos näkisimme oman kehomme vain sen ravintosisällön kautta, miettien olisiko se hyvä ateria. Mutta tästä varsin eriskummallisesta näkökulmastakin, jonka mukaan tämä yksi ja ainoa elävä planeettamme on vain hyödykevarasto ryövättäväksemme, käy ilmi, että suurin osa taloudellisesta ”vauraudestamme” mahdollistuu ”ekosysteemipalveluiden” kautta, jotka ovat maksuttomia.

Nämä käsittävät juomakelpoisen veden, hengityskelpoisen ilman, lämpötilasäädellyn ympäristön suuressa osassa planeettaa, ei liian kylmän eikä liian kuuman siinä selviytyäksemme, metsiä jotka puhdistavat ja kosteuttavat ilmaa ja säätelevät pintalämpötiloja, merivirtoja jotka tasoittavat ilmastollisia ääriolosuhteita mahdollistaen maatalouden harjoittamisen, (ennen) kalantäyteiset meret, saalistajia jotka estävät tuhoeläinkantojen räjähdysmäisen kasvun ja niin edelleen. Jos meidän olisi tuotettava nämä samat palvelut kaupalliselta pohjalta, olisimme välittömästi vararikossa ja lyhyesti sanottuna sen jälkeen kuolisimme sukupuuttoon. Suurin ongelma muilla planeetoilla asumisessa ei ole se, että se olisi fyysisesti mahdotonta – vaikka se saattaa olla – vaan se, ettei meillä mitenkään ole varaa siihen. Jos otamme lukuun luonnonvarallisuuden tarkastellessamme taloudellista toimeliaisuutta, käy ilmi, että me johdonmukaisesti tuhoamme paljon enemmän varoja kuin luomme: talous on enimmäkseen miinussummapeliä. Seuraavaksi on ilmeistä, ettemme oikeastaan tiedä miten näitä ”ekosysteemipalveluita” ylläpidetään, vaan ainoastaan sen, että tämä kaikki on hyvin monimutkaista ja eri asioiden väliset yhteydet usein yllättäviä ja odottamattomia. Siispä tuo mukava kaveri siellä konferenssissa, joka oli valmis uhraamaan kaikki muut lajit omansa hyväksi, ei voisi koskaan olla aivan varma, ettei noiden lajien joukossa jotka hän on valmis uhraamaan ole myös hänen omansa.

Lisäksi sietää muistaa, että itse asiassa me olemme uhraamassa omaa lajiamme, olemme olleet jo vuosisatoja, jonkin ”edistykseksi” kutsumamme tähden. Edellämainittu kapteeni Cook purjehti Tyyntämerta ympäriinsä ja ”löysi” saaria, jotka polynesialaiset olivat löytäneet satoja vuosia aiemmin. Hänen meluavat, juopuneet, ahneet seilorinsa levittivät sukupuolitauteja, alkoholismia ja korruptiota ja jättivät jälkeensä tuhoa ja rappiota minne menivätkin. Merenkävijöiden vitsauksen jälkeen tuli vitsaus nimeltä lähetyssaarnaajat, jotka pakottivat Tahitin yläosattomat naiset pukeutumaan ”mummomekkoihin” ja yrittivät tehdä haureudesta laitonta. Tahitilaisilla oli seksuaalisesti edistyksellisen kulttuurin edustajina kymmeniä eri käsitteitä haureudelle, liittyen moninaisiin seksiakteihin. Niinpä lähetyssaarnaajilla oli ongelma: minkään yhden aktin kieltäminen ei olisi aikaansaanut kummoistakaan kolhua, kun taas panna jossa lueteltaisiin ne kaikki olisi kuin Kama Sutra. Tämän sijaan lähetyssaarnaajat päättivät ajaa omaa seksibrändiään: ”lähetyssaarnaaja-asentoa”, joka voidaan parhaiten eritellä kahdeksi asennoksi – päällä ja alla. Allaoleva voi tehostaa kokemusta ottamalla kylmän suihkun, levittämällä sinistä huulipunaa ja lakkaamalla hengittämästä. Epäilen ettei tämä juurikaan ottanut tulta alleen Tahitilla.

Tahitilaiset vaikuttavat sinnitelleen, mutta monet muut heimot ja kulttuurit yksinkertaisesti tuhoutuivat, tai sitten jatkavat reilusti huvennein joukoin niin masentuneina olosuhteistaan, ettei heitä kiinnosta enää juuri muu kuin oluenjuonti, tupakanpoltto ja tv:n katselu. Ja millä ryhmällä menee parhaiten? No sillä joka on tehnyt eniten vahinkoa. Siispä kaunopuhe ”lajimme pelastamisesta sukupuutolta” vaikuttaa aika epäonnistuneelta: jo muutaman vuosisadan ajan olemme tehneet kaikkemme ajaaksemme sen sukupuuttoon mahdollisimman tehokkaasti, emmekä me aio lopettaa, sillä se olisi sivistymätöntä.

Sillä, katsokaas, sellaisia me olemme: koulutettuja, lukutaitoisia, sivistyneitä ihmisiä. Erityisesti tämän blogin lukijat ovat valistuneita talous- ja ympäristöasioissa ja heidän edistysmielisyytensä lepää näiden kolmen tukipylvään varassa: pyramidihuijausten paljastamisen, ympäristötuhojen torjumisen ja herkullisen luomulähiruoan syömisen. Me toivomme kyllä selviävämme romahduksesta, kunhan selviytymisstrategiaan sisältyy sellaisia seikkoja kuin sukupuolten tasa-arvo, monikulttuurisuus, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöystävällisyys ja väkivallattomuus. Me emme halua riisua kaikkia vaatteitamme ja vaeltaa takamailla kaivuukepin kanssa etsimässä syötäviä juurimukuloita. Mieluummin me istuskelisimme keskustelemassa vihreästä teknologiasta pienpanimo-oluttuopillisen (paikallista tietenkin) äärellä, kenties välillä poiketen pohtimaan erään Ülmin Pederasmuksen hämäriä mutta oppineita näkemyksiä ihmisen historian loppumattomista, loisteliaista vuorovesistä.

Muovin kirous

Emme me tahdo muuttaa itseämme elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa; me tahdomme luonnon elävän sopusoinnussa meidän kanssamme samalla kun itse pysymme sellaisina kuin olemme. Samaan aikaan jatkamme sodan lietsomista niiden heimojen säälittäviä rippeitä vastaan, jotka kerran elivät tasapainossa luonnon kanssa. Teemme tämän tarjoamalla heille ”koulutusta”, ”taloudellista edistystä” ja pienen roolin tuhoisissa talouden miinussummapeleissämme. Vaihtoehtojen ollessa tuollaiset, heidän usein havaittu taipumuksensa olla tekemättä mitään ja pysytellä humalassa vaikuttaa täysin järkeenkäyvältä valinnalta. Se minimoi vahingot. Mutta vahinko on saattanut jo tapahtua. Annan tästä vain kaksi esimerkkiä, mutta jollet pidä niistä, muitakin on paljon.

Ensimmäiseen esimerkkiin voit tehdä tutkimustyön itse. Osta lentolippu valitsemaasi trooppiseen paratiisiin ja majoitu merenrantakohteeseen. Herää aikaisin aamulla ja mene katsomaan rantaa. Näet runsain määrin tummaihoisia ihmisiä kottikärryjen, ämpäreiden, lapioiden ja haravien kera, raapimassa kasaan jätteitä, jotka aallokko toi tullessaan yön aikana, jotta ranta olisi turistien silmissä puhdas, turvallinen ja edustava. Sitten kävele rantaa pitkin ohi hotelliryppäiden, sinne missä rantaa ei kaiken aikaa kammata puhtaaksi. Huomaat, että se on niin täynnään jätettä, että siellä tuskin pystyy kulkemaan. Osa tavarasta on luonnosta – ajopuut ja merilevä – mutta suurin osa jätteestä on muovia. Jos yrität käydä sitä läpi, huomaat, että suuri osa siitä koostuu polypropyleeni- ja nailonverkoista ja köysistä ja styroksikellukkeista, joita käytetään teollisessa kalastuksessa. Toinen suuri ryhmä ovat kertakäyttöpakkaukset: aurinkovoide- ja shampoopullot, siivousainepullot, vesipullot, pikaruokapakkaukset ja niin edelleen. Taifuuneilla ja hurrikaaneilla on mielenkiintoinen järjestelyvaikutus muovijätteisiin, ja niinpä löydät moottoriöljykannukasoja ja niiden vierestä muovisten tarvekalujen kasoja ja niiden vierestä vesipullokasoja, aivan kuin joku olisi oikeasti nähnyt vaivaa lajitellakseen ne. Kerran löysin rannalta lähellä Tulumia Meksikossa kokonaisen kokoelman muovisia pikkulasten sandaaleja, kaikissa eri väreissä, malleissa ja vuosikerroissa.

Rannalle jäänyt muoviroska tulee ajan myötä valon hajottamaksi, muuttuen värittömäksi ja hauraaksi, hajoten yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Tämän prosessin lopullinen tulos on mikroskooppinen muovikuona, joka voi jatkaa olemassaoloaan ympäristössä vuosisatoja. Se tekee tuhoa ekosysteemissä, sillä moninaiset eläimet erehtyvät luulemaan muovihiukkasia ruoaksi ja nielevät niitä. Muovi tukkii eläinten ruoansulatuskanavat, jolloin nämä nääntyvät nälkään. Tämä hävityksen kauhistus tulee kestämään monia satoja vuosia, mutta se on jo alkanut. Valtameri on kuolemassa. On suuria alueita, joilla muovihiukkasia on enemmän kuin planktonia, joka on meren ravintoketjun perusta.

Muovin rutonkaltainen kirous yltää myös maalle. Siivousporukoiden kasaanraapima muovijäte yleensä poltetaan, koska sen kierrättäminen olisi aivan liian kallista. Muovia voidaan polttaa kohtuullisen turvallisesti ja puhtaasti, mutta tämä vaatii äärimmäisen korkeita lämpötiloja ja onnistuu vain siihen erikoistuneissa laitoksissa. Voimalat voivat käyttää muovia polttoaineena, mutta muoviroska on hajanainen energianlähde, vie paljon tilaa ja sen kuljettamisen vaatimat energia- ja työvoimakustannukset voivat tehdä siitä energianegatiivista. Ja niinpä koko joukko muoviroskaa poltetaan avomontuissa, matalissa lämpötiloissa, päästäen ilmakehään laajan valikoiman myrkyllisiä kemikaaleja, myös sellaisia, jotka vaikuttavat eläinten hormonijärjestelmiin. Vaikutuksina sukupuolielinten poikkeavuuksia, hedelmättömyyttä ja liikalihavuutta. Monin paikoin maailmaa liikalihavuus on jo epidemia, jonka vaikutukset eivät rajoitu vain ihmisiin, vaan ulottuvat myös muihin lajeihin. Tässäpä siis tulevaisuutemme: kemiantehtaat jatkavat synteettisten materiaalien suoltamista, näistä suurin osa joutuu ympäristöön ja hajoaa siellä hitaasti vapauttaen myrkkykuormansa. Tämän tapahtuessa niin ihmisistä kuin eläimistäkin tulee liikalihavia, sukupuolettomia möykkyjä. Ensin huomataan, etteivät ne voi synnyttää hedelmällisiä koirasjälkeläisiä. Tämä on jo käynnissä: ihmisten siittiömäärät laskevat kautta koko kehittyneen maailman. Seuraavaksi tullaan kyvyttömiksi synnyttämään normaaleja koirasvauvoja – sellaisia, joilla ei ole poikkeavuuksia sukupuolielimissä. Sen jälkeen tullaan kokonaan kyvyttömiksi synnyttämään koirasjälkeläisiä, kuten on jo tapahtunut useille merilajeille. Sitten kuollaan sukupuuttoon.

Huomaa, että tämän skenaarion toteutuminen ei vaadi mitään katastrofia tai onnettomuutta, riittää kun jatkamme tavalliseen tapaan. Joka kerralla, kun ostaa shampoo- tai vesipullon, tai muoviin kiedotun tai PVC-rasiaan pakatun voileivän, auttaa sitä pikkuisen eteenpäin. Skenaario ei vaadi toteutuakseen kuin sen, että petrokemiantehtaat (jotka toimittavat raaka-aineet – lähinnä öljyn ja maakaasun) ja kemiantehtaat jotka prosessoivat raaka-aineet muoveiksi jatkavat normaalia toimintaansa. Emme tiedä onko ympäristössä jo olevien muovien ja niihin liittyvien myrkkyjen määrä jo riittävä aiheuttaakseen lopullisen sukupuuttomme.

Mutta emme todellakaan halua luopua synteettisestä kemiasta ja palata 1950-lukua edeltäneeseen materiaalitekniikkaan, sillä se, katsokaas, olisi pahaksi bisneksille. Nythän on niin, ettet varmaankaan tahdo kuolla sukupuuttoon, mutta jos päättäisit niin kuitenkin tehdä, tahtoisit varmaan olosi olevan mukava ja sivistynyt hamaan loppuun saakka. Ja elämä ilman nykyajan materiaaleja olisi epämukavaa. Meille ne muovivuoratut vaipat, niin nuorille kuin vanhoille!

Tämän vuoksi me, jotka olemme survivalistihenkisiä – abstraktilla, persoonattomalla tasolla – toivomme maailmanlaajuisen finanssitaloudellisen, kaupallisen ja poliittisen romahduksen tapahtuvan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Parhaassa tapauksessa asiat etenisivät suunnilleen näin: massiivinen luottamuksen lasku ja paniikki finanssimarkkinoilla valtaa planeetan yhdessä ainoassa päivässä, lässäyttäen kaikki velkapyramidit ja pysäyttäen luotonluonnin. Kaupankäynti pysähtyy äkisti, koska rahteja ei pystytä rahoittamaan. Viikkojen kuluessa maailmanlaajuiset toimitusketjut pettävät. Kuukausien kuluessa kaupallinen toimeliaisuus pysähtyy ja verotulot hupenevat nollaan, jolloin valtiot menettävät merkityksensä. Vuosien kuluessa muutamista jäljellejääneistä selviytyjistä tulee sellaisia, joina kapteeni Cook näki aboriginaalit: lähes täysin rauhanomaisia.

Energiayhtiöt olisivat yhtenä pääomaintensiivisimmistä aloista romahduksen ensimmäisiä uhreja. Seuraavana jonossa ovat kemiantehtaat, jotka valmistavat muoveja ja muita synteettisiä orgaanisia kemikaaleja ja materiaaleja; kun petrokemian raaka-aineita ei enää ole saatavilla, tehtaat joutuvat lopettamaan tuotantonsa. Hyvällä tuurilla ympäristössä jo olevan muovin määrä ei riitä ajamaan meitä sukupuuttoon. Ihmispopulaatio saattaa huveta käsittämään vain tusinan lisääntymiskykyisiä naaraita (mitokondrio-DNA-analyysi viittaa siihen, että tämä määrä selviytyi yhdestä jääkausista), mutta ehkä noin tusinassa vuosituhannessa ilmasto tasaantuu ja maapallon ekologia ja sitä myötä ihmisväestö toipuu. Voi olla, ettei meille enää koskaan tule monimutkaista teknologista sivilisaatiota, mutta ainakin voimme laulaa ja tanssia, saada lapsia ja jos olemme onnekkaita, jopa vanheta rauhassa.

Radioaktiivinen riskitekijä

Hyvältä näyttää tähän asti, mutta seuraava esimerkkimme tekee nopean ja perusteellisen romahduksen houkuttelevuuden kyseenalaiseksi. Päätodisteena sulanut reaktoriydin Fukushiman ydinvoimalassa Japanissa. Tilanne siellä ei ole millään lailla hallinnassa, riippumatta siitä mitä Japanin hallitus haluaisi kaikkien uskovan. Kukaan ei tiedä mitä sulaneiden reaktorien ydinpolttoaineelle on tapahtunut. Joutuiko se Kiinaan, à la Kiina-ilmiö? Ja sitten on käytetyn ydinpolttoaineen jäähdytysallas joka on täynnä ja vuotaa. Jos allas kiehuu tyhjiin, polttoainesauvat leimahtavat liekkeihin ja sulavat ja/tai räjähtävät ja sen jälkeen – joidenkin ydinvoima-asiantuntijoiden mukaan – olisi aika evakuoida koko pohjoinen pallonpuolisko. Tapahtumapaikka Fukushimassa on niin radioaktiivinen, etteivät työntekijät voi mennä hetkeksikään lähellekään sitä, joten on aika mielikuvituksellista ajatella heidän saavan tilanteen hallintaan siellä nyt tai koskaan. Mutta voimme olla varmoja, että aikanaan tuo jo nyt pahasti vaurioitunut rakennus, jossa käytetty polttoaine on, tulee kaatumaan, päästämään lastinsa ja käynnistämään katastrofin seuraavan vaiheen. Tämän jälkeen kenenkään ei ole mitään järkeä mennä Fukushimaan, paitsi kuollakseen säteilysairauksiin.

Kenties luulette Fukushiman olevan erityisen paha tapaus, mutta aivan Fukushiman kaltaiset voimalaitokset täplittävät maisemaa suuressa osassa kehittynyttä maailmaa. Tyypillisesti nämä rakennetaan lähelle vedenlähdettä, jota käytetään jäähdyttämiseen ja höyryturbiinien pyörittämiseen. Monilla jokien rannoille rakennetuilla on riskinä jokien kuivuminen. Monilla merten rannoille rakennetuilla on riskinä tulvaan hukkuminen merenpinnannousun, myrskyvuoksien ja tsunamien takia. Tyypillisesti voimaloilla on käytetyn polttoaineen altaita täynnä kuumaa ydinjätettä, koska kukaan ei ole keksinyt tapaa päästä siitä eroon. Kaikkiin näihin täytyy toimittaa energiaa useita kymmeniä vuosia, tai ne kaikki sulavat aivan kuin Fukushima. Kyllin suuren osan reaktoreista sulaessa ja räjähtäessä laskeutuu esirippu meidän kaltaisillemme eläimille, sillä suurin osa meistä kuolee syöpään ennen sukukypsyyden saavuttamista, eikä eloonjäävillä ole kykyä tuottaa terveitä jälkeläisiä.

Tein kerran välilaskun Minskin lentokentälle, jossa polkuni ristesi joukon ”Tsernobyl-lapsia” kanssa. He olivat matkalla Saksaan saamaan lääketieteellistä hoitoa. Katsoin heitä tarkasti, ja kuva on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Minua järkytti se silkka kehityspoikkeamien moninaisuus joka oli näytteillä.

Vaikuttaa siltä, ettei ole kovinkaan hyvä vaihtoehto antaa teollisen sivilisaation romahtaa ja kaikkien ydinvoimaloiden kärähtää, sillä se sinetöi kohtalomme. Mutta vaihtoehtona on sulkea silmänsä ongelmilta ja viivyttää ratkaisevia päätöksiä turvautuen joukkoon ympäristöä tuhoavia, entistä epätoivoisempia keinoja pitää teollisuus käynnissä: vesisärötykseen, öljyhiekkakaivoksiin, arktiseen öljynporaukseen ja niin edelleen. Eikä tämäkään ei ole kovin hyvä vaihtoehto, sillä se sinetöi kohtalomme toisin tavoin.

Romahduksen viimeinen vaihe

Ja niinpä vaikuttaa siltä ettei tarinalleni romahduksen viidestä vaiheesta ehkä olekaan onnellista loppua. Kolme ensimmäistä vaihetta (finanssitaloudellinen, kaupallinen, poliittinen) ovat välttämättömiä, kun taas kaksi viimeistä (sosiaalinen, kulttuurinen) ovat täysin vapaavalintaisia, mutta valitettavasti jo käynnissä monin paikoin maailmaa. Nimittäin on olemassa myös kuudes vaihe, jonka olen aiemmin jättänyt mainitsematta – ympäristöllinen romahdus – jonka lopussa jäämme ilman kotia, tehtyämme maapallosta (kotiplaneetastamme) asumiskelvottoman.

Traagista lopputulosta ei ehkä voida välttää. Ja jos se voidaan välttää, niin siinä on suurin piirtein ainoa ratkaisemisen arvoinen ongelma. Ratkaisu saa olla melkein mielivaltaisen kallis sekä elämän että varojen kannalta. Nöyränä ehdottaisin, että se on kaiken maailmassa olevan rahan ja muutaman miljardin elämän arvoinen, sillä jos ratkaisua ei löydetä, nuo varat ja elämät on joka tapauksessa menetetty.

Ratkaisu kuudennen vaiheen välttämiseksi on löydettävä, mutta en tiedä miltä tuo ratkaisu näyttäisi. Pidän riskaabelina huoletonta olettamusta siitä, että romahdus yksinkertaisesti huolehtii ongelmasta puolestamme. Jotkut ihmiset kokevat tämän aiheen niin masentavana, että haluavat käydä pitkäkseen (mukavaan asentoon, lämpimälle ja pehmeälle alustalle) ja kuolla. Mutta ehkä on toisia, joilla on vielä taistelutahtoa jäljellä, ja jotka haluavat jättää lapsilleen ja lapsenlapsilleen selviytymiskelpoisen planeetan. On turha odottaa heidän käyttävän sovinnaisia, oikeaoppisia keinoja, työskentelevän ja pelaavan kiltisti toisten kanssa tai olevan kohteliaita ja järkeviä ollessaan meidän muiden kanssa tekemisissä. Toivokaamme vain, että heillä on suunnitelma, jonka he myös toteuttavat.

Artikkeli on alunperin julkaistu lokakuussa 2013 Orlovin blogissa.

Teksti Göran Ekström. Julkaistu Elonkehässä 4/2013.

Kauneudentaju ei ole syntynyt ihmisessä hänen luomansa taiteen kautta, vaan taide on syntynyt ihmisen kauneudentajun kautta. Tämä antaa meille oleellisen vihjeen, kun pohdimme kysymystä kauneuden olemuksesta. Missä kauneus on; kohteessa, katsovan silmässä vaiko tajunnassa, joka kohdetta tulkitsee?
Kohteen ja tajunnan kohtaamisesta on kysymys, mutta silmä ja kaikki muut aistit – kuudeskin – ovat välttämättömiä välittäjinä.Yleinen sanonta, että ”kauneus on katsojan silmässä” tarkoittanee sitä, että tulkinta olisi pelkästään subjektiivinen ja kauneus syntyisi omaehtoisesti kunkin tajunnassa. Tämä on aivan liian helppo vastaus, jonka puutteellisuus on ilmeinen. Jos se olisi koko totuus, eli että itse kohteella ei tarvitsisi olla mitään erityisiä piirteitä ja laatuja, meillä ei olisi klassikoita, ei taidetta eikä estetiikkaa yleensäkään. Subjektiiviset tajunnat synnyttäisivät eri kokemuksia mielensä mukaan mistä milloinkin.

Niin taiteen kuin ympäristön ja luontomaiseman kokemisessa on kysymys paljon muustakin kuin kauneudesta. Silti ikuisuuskysymys kauneuden olemuksesta on aivan keskeinen. Kysymystä nimitetään usein naiiviksi, pilkallisessa mielessä. Pilkan taustalla on usein kyllästyminen kysymyksen ylivoimaiselta tuntuvaan vaikeuteen, jolloin pilkka onkin henkistä laiskuutta ja ihmisen vajaavaisuuden peittelyä.

Naiivius tarkoitti aluperin lapsenomaista teeskentelemättömyyttä, luonnollista ja välitöntä suhtautumista sekä rehellisyyttä. Niin tarkoitettuna ja ymmärrettynä nimitys on kunniaksi ja osoittaa aihepiirin arvostusta.
Dostejevskin kirjassa ”Karamazovin veljekset” perheen hyväsydäminen hunsvotti Dmitrij pohtii kauneutta kiihtyneesti ja vakavasti jokseenkin näin: ”Kauneus on kauhea ja pelottava asia. Se on pelottava koska se on käsittämätön eikä sitä voi selittää, sillä Jumala on antanut meille vain arvoituksia….Kauneus on kauhea, koska se on mystinen ja salaperäinen. Siinä Jumala ja Paholainen käyvät kamppailua ja taistelukenttänä on ihmissydän.”
Dmitrijn tapauksessa kysymys oli lähinnä naiskauneudesta, joka sekoitti hänen päänsä ja mielensä täysin, mutta hän koki tunteikkaana ihmisenä vahvasti kaiken muunkin, minkä eteen hän elämässään joutui.

Tuskin on olemassa sellaista ihmistä, jolla ei olisi minkäänlaista kauneudentajua tai joka ei kokisi minkäänlaista tunnetta luontomaiseman, taulun, musiikin tai jonkun muun taideteoksen edessä. Estetiikassa ja taiteessa on muitakin ulottuvuuksia kuin kauneus, mutta kysymykset ovat yhä samat: Mitä taideteoksessa tai maisemassa on itsessään, kun se tekee meihin vaikutuksen, mitä herkkää kohtaa se meissä koskettaa, miten ja miksi? Tätä alati kysyn itseltänikin.

Mikä yhdessä sävelessä, värissä, liikkeessä, muodossa – tai kokonaisuudessa – voi olla niin voimakasta, että se saa meidät itkemään? Liikutuksesta tai jostain, mitä emme itsekään tiedä. Todellisten tarinoiden ja tarinoita kertovien taidelajien osalta voimakkaat tunteet ovat ymmärrettäviä, mutta miten vaikkapa maisemalla ja niinkin abstraktilla taidelajilla kuin musiikilla voi olla samanlainen vaikutus?

Kun Pentti Saarikoski tuli pidemmän ajan jälkeen eteläisestä Ruotsista takaisin Suomeen ja näki tumman kuusimetsän, hän purskahti itkuun. Kun Jean Sibelius nuorukaisena pääsi Saksassa kuulemaan maailmanmusiikkia parhaiden soittajien esittämänä, hän poistui salista hillittömästi itkien.

Ei eroavaisuudet, vaan yhtäläisyydet

Eroavatko luonnon meille antamat elämykset niistä, joita koemme ihmisen aikaansaannoksien edessä? Eroavatko ihmisyksilöiden kokemukset toisistaan? Helpoin vastaus molempiin kysymyksiin lienee, että eroavaisuuksia on. Erot johtuvat eri asiayhteyksistä, kokemuksista, odotuksista, henkilökohtaisesta luonteesta, kasvatuksesta, arvomaailmasta jne.

Subjektiivisuus on pitkään ollut muotisana, jota käytetään niin myönteisissä kuin kielteisissäkin tarkoituksissa. Emme hevin pääse irti itsestämme, kokemuksemme ovat aina subjektiivisia. Se ei silti tarkoita sitä, ettei kaikkien subjektiivisissa kokemuksissa voisi olla paljon yhteistä. Mitä syvemmälle menemme ihmisen mieleen, sitä hallitsevammaksi tulee ihmisen arkaainen, synnynnäinen luonto ja sitä vähäisemmäksi jäävät kasvatuksen, olosuhteiden, yhteiskunnan ja trendien vaikutukset. Mitä syvemmältä kokemukset tulevat, sitä enemmän yhteistä niissä on. Estetiikassa tämä tarkoittaa juuri sitä, että itse kohteen laatu saa suurimman merkityksen. Siksi se synnyttää eri kokijoissa paljon samanlaisia kokemuksia.

Taideteosten herättämissä kokemuksissa merkityksellisiä mielestäni eivät siksi olekaan eroavaisuudet, vaan yhtäläisyydet. Mitä löytyy yhtäläisten kokemusten taustalta, eli mitä todellisia arvoja ja sanomia kohteessa on? Onko kauneus sittenkin itse kohteessa?

Samat kysymykset koskevat luontomaiseman herättämiä kokemuksia. Henkilökohtaisia eroavaisuuksia on, mutta yhtäläisyydet ovat merkittävämpiä. Eivätköhän vanhan ajan taidemaalarimestarit samoin kuin uudemman ajan luontovalokuvaajatkin ole aika hyvin osoittaneet läpileikkauksen siitä, mitä ihminen pitää kauniina ja puhuttelevana luonnossa? Kyse ei ole sattumalta valituista maisemista ja elementeistä, jotka olisivat muodostuneet vakioiksi joita alettiin matkimaan, ei myöskään tekemällä tehdyista muoti-ilmiöistä tai erikoisuuden tavoittelusta (kuten aivan liian usein nykytaiteessa). Se, mikä on puhutellut, on ollut näkymässä itsessään, kohteen sisäisessä laadussa, minkä herkät taiteilijat tunnistivat ja välittivät teoksillaan yleisölle, joka tunnisti saman laadun.

Ihmisyksilöiden tajunnan yhtäläisyydet ovat luonnollinen asia, niin evoluution ja biologian kuin humanististen tieteidenkin kautta arvioituna. Mielenkiintoisimmaksi asiaksi tässä muodostuukin kohde; taideteos, rakennettu ympäristö tai luontomaisema. Mitä yhteisiä piirteitä, laatuja ja arvoja on eri kohteissa, jotka synnyttävät eri kokijoissa samankaltaisia, koskettavia elämyksiä? Se on kysymys, johon tässä olen tähdännyt.

Mieleni tekee tehdä harppaus, koska päätelmä on näköpiirissä ja lähellä, vaikka tie sinne oikeasti voi olla pitkäkin. Yllä käytin jo erästä suomenkielistä käsitettä, joka viitoittaa tien sinne, mihin haluan harpata: Elämys – Elämä. Eli sisältävätkö kohteet, jotka koskettavat meitä syvemmin, jotain olennaista, joka on intiimissä kosketuksessa elämään ja sen alkulähteeseen, vaikka emme sitä aina suoraan näe? Juuri näin uskon asian olevan.

Asiaa voi myös lähestyä syväekologiselta pohjalta. Syväekologiassa on elämä itsessään ilmiönä itseisarvo, kaikkien arvojen äiti. Tästä perustasta ei tarvitse kulkea pitkälle, kunnes päädymme siihen, että myös totuus, hyvyys ja kauneus ovat arvoja, jotka pohjautuvat elämän ytimeen ja sen itseisarvoon. Luonnossa arvostammekin useimmiten maisemia, kohteita ja ilmiöitä, jotka kuuluvat elämän perusedellytyksiin: vesi sen eri muodoissa, aurinko ja kaikki sen valoilmiöt, vihreys, vehmaus, moninaisuus. Myös vastakohdat – dramatiikka ja lempeys, pauhu ja hiljaisuus – ovat elämässä väistämättöminä omilla tavoillaan mukana.

Yhtälailla kuin maalaustaiteessa ja valokuvauksessa olisi pelkkien kukkien, sateenkaarien ja auringolaskujen kuvaaminen latistavaa ajan mittaan, on ihmisyhteiskunnassakin kokonaan ylihoidettu ja tarkassa järjestyksessä oleva ympäristö ihmisineen latistava, lopuksi sietämätön ja elinkelvoton. Tämä ajautus syntyi minulle kerran ollessani muutaman päivän eräässä hyvin siistissä ja tarkkaan suunnitellussa ja hoidetussa asuinympäristössä. Ensimmäisten iltojen kävelylenkeillä ympäristö miellytti, mutta vähitellen jokin sisäinen ahdistus kasvoi minussa. Yht’äkkiä oivalsin syyn: Sieltä puuttui ripaus luonnollista epäjärjestystä; ei yhtään roskaläjää, kallellaan olevaa vajaa, ruosteista polkupyörää seinustalla, kaatunutta aitaa. Eikä minkäänlaista laitakadun kulkijaa.

Kysymys ei saa olla epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta tai tekemällä tehdystä epäjärjestyksestä, vaan luonnollisen elämisen mukaantuomasta vaihtelevaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Kuten luonnossakin; myös lahoavat puut, homeinen sammal, seisova vesi ja rämeiköt ovat tarpeellisia elämän jatkumiselle. Nekin puhuttelevat meitä jollain tapaa ja meidän on annettava niidenkin olla. Olkoonkin niin, että ihmisellä on taipumus välillä pikkuisen vetää kotiin päin ja ihailla luonnossa erityisesti ympäristöjä, joissa hänellä on hyvä olla. Se suotakoon hänelle. Samoin kuin hänen vaihtelun tarpeensa ja haikailunsa maailmojen perään, jotka ovat ”aavan meren tuolla puolen”.

Kahlil Gibran antaa kirjassaan ”Profeetta” päähenkilönsä puhua ihmisille kauneudesta näin: ”Kauneus on elämä, kun elämä riisuu hunnun pois pyhiltä kasvoiltaan….Kauneus on ikuisuutta, joka tuijottaa itseään peilistä”. Miltä elämän pyhät kasvot näyttävät ilman huntua ja millaisena ikuisuus näkee itsensä peilissä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että siinä joskus ihanassa, joskus sietämättömän raastavassa tuskassa taiteenkin alkuvoima syntyy. Ja usein tuntuu siltä, että mitä yksinkertaisemman vastauksen löydämme, sitä ihmeellisempi se on.

Hyvän ja pahan millä puolen?

Olen usein tuntenut arkuutta, tai jopa jonkinlaista häpeää, lausuessani julki näitä ajatuksia taiteilijoiden keskuudessa. Ehkä monesti aiheettomasti. Tunteeni tulevat siitä, mihin jo alussa viittasin, että pelkään ajatusten kuulostavan muiden korvissa naiiveilta, käsitteen pilkallisessa merkityksessä. Tai että asiaa ei saisi edes yrittää selittää, jotta taiteen arvoituksellisuus ei hälvenisi.

Naiiviudesta ajattelen, että sekin on olemassaolon yksi perusedellytys. Kauneus, totuus ja hyvyys ovat naiiveja; ne ovat paljaita ja puolustuskyvyttömiä itsessään. Mutta jos eksymme niistä tai halveksimme niitä, olemme hukassa.
Se, että taiteen ja estetiikan arvoituksellisuus ja mystisyys hälvenisivät jos niiden alkulähteeksi paljastuu elämä, on aiheeton pelko. Elämän ja koko olemassaolon arvoituksellisuus on arvoituksista suurin ja sietämättömin. Ei sen julkilausuminen voi sitä hälventää. Tulemme tässä takaisin myös Dmitrij Karamazovin epätoivoiseen purkaukseen kauneuden olemuksesta; kauhea, pelottava, käsittämätön, selittämätön, mystinen ja arvoituksellinen, Jumalan ja Paholaisen taistelukenttä.

Toinen kysymys, josta keskustellaan ehkä enemmän kuin kauneuden olemuksesta, on taiteen etiikka. Onko taide oma maailmansa, joka on ”elämää suurempi” ja ns. hyvän ja pahan tuolla puolen? Vai onko se osa elämää ja kuuluu samoihin etiikan ja moraalin lainalaisuuksiin kuin kaiken muunkin ihmiskunnassa tulisi kuulua? Sanon tulisi kuulua, koska kaikkia ollaan nykyisin irrottamassa etiikasta ja moraalista. Sellainen on elämän lopun alku.
Elämää suurempia asioita ei ole, jos ajattelemme elämää ilmiönä ja kokonaisuutena. Elämä itsessään on synnyttänyt taiteenkin, sen suurempaa ja ihmeellisempää synnyttäjää ja elättäjää ei ole. Olisi kauheaa ja taidettakin täydellisesti alentavaa, jos nykytilanteessa – jossa talous, politiikka ja tekniikka ovat irroitetut elämästä, etiikasta ja moraalista ja toimivat siten elämää vastaan – taidekin irroitettaisiin kokonaan omaksi osaksi ilman syvempää tarkoitusta.
Itseisarvo on aivan keskeinen käsite. Mikä on sellainen asia, joka on arvokas itsessään, eikä vain välineenä johonkin toiseen tavoitteeseen ja arvoon? Maailmassa on vain yksi itseisarvo, ja se on Elämä. Elämä on kaikkien muiden arvojen äiti. Joudumme tekemään vain yhden valinnan, kaikki muu on seurausta siitä. Joudumme valitsemaan, pidämmekö elämää arvokkaana itsessään. Jos päädymme kielteiseen vastaukseen, millään ei ole mitään väliä, mitään ei voida perustella millään ja päädymme täysin arvotyhjään nihilismiin, jonka seurauksena on itsekeskeisyys, häikäilemättömyys, barbaria, kaaos ja tuho.

Jos päädymme myönteiseen valintaan, kaikella on merkitystä ja kaikki merkitykset pohjautuvat elämään ja sen jatkuvuuteen. Miksi haluaisimme edes yrittää erottaa kauneuden, estetiikan ja taiteen käsitteet, sisällöt ja tavoitteet elämästä ja sen perusarvosta? Vaikkei tarkoitus olisi tietoisesti paha, vaan perustuisi vaatimukseen taiteen riippumattomuudesta, olisi lopputulos silti paha ja taidetta alentava. Taiteesta tulisi elämästä vieraantuneiden taiteilijoiden temmellyskenttä, jossa vain itsensä toteuttaminen, kilpailu ja pinnallinen menestyminen olisi taiteen tarkoitus.

Taide on osa elämää ja se auttaa parhaassa tapauksessa ihmistä tuntemaan ja kokemaan sellaista, mikä syventää häntä, lohduttaa ja puhdistaa, eheyttää ja innostaa. Taide on hyvää, kun sillä aikaansaadaan hyvää, se on huonoa ja pahaa, kun se aikaansaa pahaa. Molempia vaikutuksia on ja niitä täytyy miettiä yhä enemmän maailmassa, jossa ihmisestä ja hänen elämäntavastaan on tullut elämän jatkumisen uhka.

Estetiikan syvempi merkitys on myös huomioitava yhteiskunnan fyysisessä ympäristössä ja abstrakteissa rakenteissa. Kaikessa elämää ja hyviä elinmahdollisuuksia tuhoavassa on sisäistä ja useimmiten myös ulkoista rumuutta, kaikessa elämää suojaavassa ja hoivaavassa on kauneutta. Sillä on myös keskeinen kasvattava vaikutus. Ei ole mitenkään outoa, että luontomaisemalla on ihmiseen myönteinen ja eheyttävä vaikutus. Jo puitten näkeminen ikkunasta on todistetusti ihmiselle tervehdyttävää terapiaa. Vielä parempaa terapiaa on metsässä kulkeminen, aluskasvillisuuden aistiminen, puiden koskettaminen, tuoksujen tunteminen ja hiljaisuuden tai luonnonäänien kuuleminen.

Ihminen on itsekin osa luontoa, joka moninaisuudessaan kaikkine lajeineen muodostaa sen maailman, minkä me tunnemme, mikä meidät on synnyttänyt ja mikä meitä elättää. Siihen kuuluu ihmisen osalta kiinteästi myös inhimillisyys, myötätunto ja yhteenkuuluvaisuudentunne, kaiken ja kaikkien kanssa; sekin on kauneutta.
Hyvin yleisellä tasolla voidaan ehkä sanoa, että hyvää taidetta ja estetiikkaa voi syntyä kahdella tavalla. Yksi on kun ihminen tietoisesti pyrkii hyvään vaikutukseen ja osaa toteuttaa sen hyvin. Toinen tapa, joka voi olla vielä parempi mutta jota ei voi tekemällä tehdä, on jos hyvää tarkoittava ihminen suunnittelematta panee koko sielunsa ja sydämensä teoksiinsa.

Emme voi tehdä mitään yksiselitteistä ja yksityiskohtaista luetteloa hyvästä ja huonosta taiteesta tai ympäristöestetiikasta ja niiden osista, mutta aika paljon yhteisiä nimittäjiä voimme silti tunnistaa. Etenkin meidän täytyy ajatella asiaa jatkuvasti, etsiä suuntaa ja myös korjata ja vetää rajoja, kun huomaamme selkeitä haittoja ja vaaroja.

Taide, kulttuuri ja yhteiskunta läpikäy aina muutosta, mutta muutos ei saa olla itsetarkoituksellinen, sen täytyy johtaa johonkin hyvään. Tässä mielessä meidän on hyvä tiedostaa ja pohtia asiaa, että taiteen, estetiikan ja yhteiskuntakehityksen tulokset ja vaikutukset ovat niitä eteenpäin vievien voimien mukaiset.

Teksti Pasi Takkinen & Tere Vadén. Julkaistu Elonkehässä 3/2013.

Kokemus ihmistä suuremmasta ja lohdullisesta pyhyydestä liittyy länsisiperialaisella Suomenniemellä usein luontoon yleensä ja erityisesti metsään. Kokemus on monille tuttu, itsestäänselvä ja eräässä mielessä yleisesti hyväksyttykin. Silti sillä ei ole muotoa, joka olisi pystynyt merkittävällä tavalla estämään metsien tuhoutumista ja pyhyyden kokemuksen katoamista. Kuten esimerkiksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) havainnollisesti kertoo, metsän pyhyyden kokemuksesta huolimatta suomalaiset ovat pääosin pullikoimatta – osin halukkaasti, toisinaan pitkin hampain – osallistuneet metsiensä tuhoamiseen ja kärsineet henkisyytensä menettämisen hiljaisuudessa. Tämä on yksi hämmentävä metsien pyhyyden piirre: miten helpolla siitä on sittenkin nöyrrytty luopumaan. Kärsitään itsekseen, ollaan mykkiä, nuollaan haavat, tyydytään vähään – metsien ja niiden pyhyyden säilymisen kannalta tämä piirre on voinut olla kielteinen, mutta kenties juuri näennäisessä ristiriitaisuudessaan se samalla osoittaa metsäkokemuksen juuriin. Kivulias metsäkokemus on ikään kuin haamusärkyä, tuskaa sielu-ruumiin osassa, joka on jo amputoitu pois.

Kristillinen kieli luontokokemuksen kanavana

Immi Hellénin Paimenpoika-runon tunnetut säkeet (vuodelta 1930) ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!” ovat iskulauseenomainen ilmaus luonnon pyhyyden tunnolle. Samalla ne kertovat metsän merkityksen tulkitsemisesta kristillisesti. Kuten kansainvälisesti kuuluisampi aikalaisensa, skotlantilais-yhdysvaltalainen John Muir esimerkiksi teoksessa Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla (1911, suomennos 2013), Hellén yhdistää ainakin kielen tasolla monoteismin ja luonnontunteen, ja kokee metsän itsensä julistavan Luojan sanomaa.

Voidaan tietysti kysyä, kuinka hyvin kristinusko ja metsän pyhyys sopivat yhteen. Esimerkiksi historioitsija Lynn White väitti 60-luvulla kohutulla tavalla, että kristinuskolle lankeaa suuri vastuu luonnon esineellistämisestä ja viime aikoina uskontotieteilijä Bron Taylor on huomauttanut, että monoteistiset uskonnot suhtautuvat vihamielisimmin syntymässä olevan luonto-henkisyyteen, jota Taylor (2010) kutsuu ”tummanvihreäksi uskonnoksi”. Taylorin tutkima tummanvihreä uskonnollisuus korostaa elollisten olentojen ja luonnon itseisarvoa, ja on siten paremmin ymmärrettävissä animististen ja panteististen uskomusperinteiden kuin kristinuskon kautta. Yhtä kaikki kristillinen kieli on Hellénille, Muirille ja vaikkapa eräkirjallisuuden klassikolle A.E. Järviselle tapa ilmaista luontokokemuksen ja metsän erityinen anti. Toisaalta, mitä vaihtoehtoisia tapoja kristillisessä yhtenäiskulttuurissa eläneillä kirjoittajilla olisi ollut kuvata pyhää luontokokemusta? Kenties merkittävin kristillinen luontomystikko oli sydänkeskiajalla vaikuttanut Franciscus Assisilanen, jonka katolinen kirkko sittemmin nimitti luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. Franciscuksen läheinen suhde luontoon ja kaikkeen elolliseen on kristillisen opin kanntalta kiusallisen lähellä panteismia. Myöhempi tutkimus on osoittanut myös esimerkiksi Muirin jättäneen kirjoituksistaan pois kohtia, jotka ovat räikeimmässä ristiriidassa kristillisyyden kanssa. Järviseltäkin löytyy tekstejä, jotka varovaisesti koettelevat kristinuskon ja pakanallisuuden rajaa. Yksi tapa tulkita edellä mainittua on, että eräiden mystikoiden, kirjailijoiden ja eränkävijöiden pyhä luontokokemus ei ole syntynyt kristillisyyden ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Kristinuskon hankala asema pyhyyden kokemuksen ja länsimaisen valtapolitiikan välikätenä jatkuu yhä, kuten eräs tuore tapaus kertoo. Sisä-suomalaisessa kunnassa hiljattain virkaan astunut nuori pappi kirjoitti virkansa puolesta metsän pyhyyttä korostavan ja avohakkuita kritisoivan lehtiartikkelin. Sanomattakin on selvää, että metsäteollisuuden kritisointi herätti laajaa närkästystä ja jopa uhkauksia: mitä valtuuksia kirkon edustajalla on puuttua paikalliseen elinkeinoon? Kun nuori pappi sai nuhteita myös kirkon hierarkiassa ylemmiltä tahoilta, voi hänen kirjaimellisesti sanoa jääneen puun ja kuoren väliin. Vaikka ympäristönsuojelun tärkeyttä korostava ekoteologia onkin viime vuosina nostanut päätään, voi sitä pitää marginaalisena ilmiönä kristinuskossa, joka on itsessään yhä pienemmässä asemassa suomalaisten ajattelussa. Sitä paitsi voidaanko edes olettaa, että luterilainen kirkko kyseenalaistaisi kansallisesti ja alueellisesti tärkeiden elinkeinojen oikeutuksen? Luonnon pyhyys on erotettu maallisesta elinkeinosta ja niiden ristiriitojen osoittaminen herättää suuttumusta ja torjuntaa. Huolehtikoon kirkko seurakunnasta ja metsänhoitajat metsistä.

Tätä kahtiajakoa vasten katsottuna Hellénin Paimenpoika on erityislaatuinen, koska siinä kertojalla on luonteva, suoraan perinteisiin elinkeinoihin liittyvä syy olla metsässä. Paimenessa Muirkin Sierralla on, mutta toimi on hänelle tekosyy päästä erämaahan. A.E. Järviselle kuten monelle muullekin suomalaiselle eräkirjailijalle metsänkäynti on puolestaan jotakin hartaan harrastuksen, sisäisen pakon ja nolon ylimäärän välillä. Järviselle eränkäynti käy mahdolliseksi työn vuoksi, kun hän metsänhoitajana kulkee Lapissa. Mutta eränkäynti sinällään ei ole hänelle, eikä monelle muullekaan eräkirjoittajalle, elinkeino. Pikemminkin erityislaatuiset elämykset niin Muirilla kuin Järviselläkin nousevat sovittamattomaksi jäävästä ristiriidasta luonnonläheisten pyhyydenkokemusten ja sivistyneen arkielämän ja modernin elannonhankinnan välillä. Ristiriidan pahanlaatuisuutta kuvaa, että sen paremmin Järvinen kuin Muirkaan eivät oikeastaan voi toivoa kaikkien nauttivan metsästä samaan tapaan kuin he. Jos näin kävisi, ei heidän arvostamiaan villejä metsiä jäisi käytäväksi.

Metsän pyhyys saa Järvisen, Muirin ja Hellénin teksteissä hyvin vaikuttavan ja tunnustetun hahmon. Samalla se ajatutuu ilmeiseen umpikujaan. Moderni, mutta romantisoitu ja kristillistetty luontokokemus ei löydä luonnossa elämisen tapaa, joka jättäisi luonnon tuhoamatta ja samalla pitäisi sen itsestäänselvästi pyhänä. Ihmisen suojelema luonto ei ole se villi, jota Muir ja Järvinen kaipaavat, eikä monoteistisesti tulkittu pyhyys se itseisarvoisuus, jota he kokevat. Muirilla on merkittävät ja Järviselläkin jonkinlaiset ansiot luonnonsuojelun edistäjinä, mutta kuten Järvinen ällistyttävässä Pekka Tiilikaisen radiohaastattelussa vuodelta 1963 toteaa, ovat ihmistä kasvattavat alkuperäisen ”suuren luonnon” metsät kadonneet ja ihmiskunnan on toivottava löytävänsä uusia rajamaita ”avaruuden valloituksen” kautta. Muirin ja Järvisen metsän pyhyys jää ilkeästi sanottuna osaksi turistin näkökulmaa, osaksi hetkellistä rajaseutujen kokemusta, vailla elävää yhteyttä laajempaan yhteisölliseen kokemukseen ylisukupolvisesta elämästä kyseisessä luonnonympäristössä. Vailla tätä yhteyttä myös kokemuksen kuvaus joutuu hakeutumaan muualta tuotuihin malleihin, romantiikkaan ja kristinuskon ylistysteksteihin, joilla on kirjoittajien itsensäkin ainakin osittain tunnistamia ikäviä seurauksia.

Pientilallisuus ja maaltapako

Vertailun vuoksi kattava ja yksityiskohtainen kuvaus sopusointuisemmasta luonnonläheisestä ja henkisesti tyydyttävästä elämäntavasta löytyy Heikki Turusen pohjois-karjalaista maalaiselämää koskevista kirjoista. Elämänmuoto, johon Turunen kerta toisensa jälkeen palaa, muodostuu sodan jälkeen, kun karujen asutustilojen myötä syntyy uusia vireitä kyliä, joissa pienimuotoinen perinteinen maanviljelys löytää uuden kukoistuksen. Elämä on nykyaikaan verrattuna aineellisesti niukkaa, mutta ainakin Turusen kuvaamana oikeanlaista ja henkisesti antoisaa. Usein Turunen antaa jonkin kirjansa hahmon puhua äänellä, joka näkee omavaraisessa maalaiselämässä suorastaan Jumalan valtakunnan. Romaanissa Kaikkitietävän tasavalta (2000) on kaksikin tavanomaisen elämänmenon kannalta outoa hahmoa, Kaikkitietävä-Einari, joka shamanistisesti ennustaa ja tuntee asioita, jotka ovat toisten tavoittamattomissa, ja mieletään järkkynyt Silvo Havunen, joka omituisena mutta hyväksyttynä saa sanoa asioita, joita muut vain hämärästi tunnistavat ja jotka siksi edustavat jonkinlaista maahenkisen alkuperäiskansan ääntä. Näin Turunen kuvaa Silvon työntekoa heinäpellolla:

”Huomasi, että mies oli päässyt elementtinsä, johonkin, jota hän oli odottanut koko vuoden. Työ sujui häneltä vaistomaisesti, ilman että hänen tarvitsi lainkaan harkita sen eri vaiheita ja liikkeitään etukäteen. Katse oli valpas, pää pyörähteli terävästi, sieraimet värähtelivät hänen nuuskiessaan heinäniityn tuoksuja. […] Oksman tiesi että uutterasta ja rivakasta työskentelystään huolimatta Silvo tiedosti jokaisen perhosenlehahduksen leinikkikedon päällä, joka kaskaansyljen hiirenhernetureikossa, kuuli joka sirkan sirityksen sängen päällä lojuvan niitoksen uumenissa, otti jokaisen kärsäheinän ja veltostuneen putkenrangan tuoksun tärkeänä tekijänä. Hiennihkeillä luisilla intiaaninkasvoilla näytti toisinaan olevan jotain hurmioitunutta.” (256)

Silvo – ja hänen äänellään Turunen – ilmaisee oppinsa sanoilla, jotka olisivat tuttuja niin Hellénille kuin Muirillekin:

”Kesä on jumalanpalvelys ulkoilmakirkossa.  […] Touonpano on rukous ja rippi. Elonkorjuu on kiitos ja anteeksipyyntö. Heinänteko on sen ylistysosuus, jossa on uhrimenon ja kilvoittelun henki. Aurinko on korkeimmillaan, kesä ihanimmillaan. Se on suuri armo kylmän ja pimeän Pohjolan ihmiselle, mutta myös suuri koettelemus. Pohjoisen sielun suuri katharsis. Katso väsyneitä, kärsiviä raatajia kuuman auringon alla. Näe tuskista suurin ja onnesta suurin. Me nöyrrymme ja sovitamme auringossa katsovaa Jumalaa ylistäen, hyvän sadon toivossa. Järvet ja taivas ovat alttaritaulumme, liturgisia värejä vaarojen sini ja heinänvihreä ja angervonkukan maito ja horsman purppura, suitsukkeena timotein tuoksu. Tuuli soittaa metsän urkuja.” (276)

Hämmästyttävää ja karmeaa Turusen kokemana ja kuvaama on, miten nopeasti lähes paratiisillinen ja jopa sellaiseksi koettu elämänmuoto menetettiin. ”Talonpojan tappolinja” ja maaltamuutto etelään ja Ruotsiin iskevät jo 60-luvulla, ja liittyminen EU:hun viimeistelee Turusen kuvaaman ihanteellisen elämäntavan lopun. EU-projektissa Turusen näkemänä on erityisen katkeraa, että omat koirat purevat: MTK Heikki Haavistoa myöten on asiaa ajamassa, joten maahenkisille Keskustaan samaistuneille eläjille ei jää juuri minkäänlaista poliittisen tai yhteiskunnallisen vastarinnan kanavaa. Seuraa mustaa epätoivoa, luopumista, itsemurhia, sopeutumista, uusia alkujakin. Mutta omavaraisuus, pieneläjyys ja siihen liittyvät ruumiillisen työn, yhteisöllisyyden ja henkisen luontokokemuksen arvot ovat menneitä.

Ulkopuoliselle herää Turusen kuvauksesta väistämättä kysymys, miten on mahdollista että ihanteellinen ja vieläpä aineellisesti pitkälti omavarainen elämäntapa voidaan tuhota tai tuhoutuu runsaassa parissa vuosikymmenessä? Voisi kuvitella, että jos Turusen kuvaus on oikea, olisi hänen ihanteellisella elämänmuodollaan ollut resursseja vastustaa tuhoaan, kaappaustaan tai muutostaan paljon pidempään, vuosikymmeniä ellei jopa satoja. Vastustuskyvyttömyyteen on varmasti monia syitä ja yksi Turusen kirjojen mittavista ansioista on tarjota ikään kuin sisäpiirin näkymä tähän aineellisen ja henkisen omavaraisuuden romahtamiseen; näkymä, joka on todennäköisesti paljon antoisampi ja tärkeämpi kuin esimerkiksi tilastolliset tutkimukset muuttoliikkestä, voin tuotantomääristä tai elinkustannuksista.

Yksi mahdollinen heikkouden juuri jää Turuselta lähes kokonaan kommentoimatta. Pientilallisuus, johon Turunen kasvaa ja jota hän kuvaa, syntyy hyvin keskusjohtoisesti. Kirjassa Hupeli (1978) asumattomalle rannalle taloa pystyttämään lähtevällä nuorella perheellä ei veneessään ole paljoa mukana (”pari lapiota, suokuokka, joku kirvesnyrhi, muutama hanko ja harava ja viikate, lantatalikko, puutarhakuokka, Viljon savottavälineet, rautapata, puolenkymmentä repaletta viholaissäkkiä ja merkillinen pahanhajuinen nyytti” (289); pihi perheenisä Viljo harkitsee vieläpä arvokkaan huussinalusen ottamista mukaan), mutta tontti on järjestetty valtion toimin, jotka sisälsivät niin pakko-ottoja kuin katerpillarilla tasoitustakin. Näin Turunen taustoista:

”Siinä oli ollut presidentinvaihdosta, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, asekätkentäjuttua, setelinleikkuuta, sotavelkojen maksua, hallitusten vaihdosta; maata oli jälleenrakennettu. Kaikessa hiljaisuudessa maa oli jaettu, muodostettu kymmeniä tuhansia uusia viljelystiloja, asuntoviljelystiloja, kalastustiloja, asuntotiloja. Täälläkin oli Holmstenin johtama maanlunastuslautakunta syynännyt kaiken maatalouskelpoisen maan, asukkaanottolautakunta pitänyt kokouksiaan […]. Egyptinkorvessakin heilui hakkuuaukeilla kymmenittäin etelästä tulleita lentojätkiä, metsätyömiehiä kautta läänin. Joet olivat täyttyneet tukkisumista, rannat laaneista, tienvarret puutavarapinoista. Pellonraivausyhtiön keltaiset katepillarit ärisivät kannokoilla kuin pedot […] Uudistiloja paalutettiin, rajoja pyykitettiin, uusia teitä punnittiin niittyjen ja ruskomultasärkkien yli, vaakitussäleiden suoraviivaiset jonot helottivat valkeina kuusikonrintuusta vasten.”

Toki omavaraisella maataloudella on pitkät juuret. Nuorten taidot ovat kotona opittuja, eivätkä sotien jälkeisen asutuksen olosuhteet työtavoiltaan tai tavoitteiltaan merkittävästi eroa sotia edeltävistä. Silti sekä pientilallisuuden synnyssä että sen juurissa on myös hämmästyttävä määrä käytäntöjä, jotka määräytyvät mono-kulttuurisesti ja ylhäältä ohjatusti. Turusen kuvauksessa ”vaakitussäleiden suoraviivaiset jonot” korostavat eroa vuosikymmenten mittaan syntyneisiin kiemurteleviin kärrypolkuihin. Kansakoulu, maamiesseurat, kirkko, maanomistusolot ja maatalousmarkkinat, metsänhoito ja puumarkkinat, lavatanssit, jopa Turusen itse edustama tiedonvälitys ja korkeakulttuuri – kaikki nämä tuottavat pääosin yhtenäiskulttuuria, jossa paikallisuudella on korkeintaan paikallisvärin rooli. Ikään kuin Turunen jälleenrakennuksesta kirjoittaessaan kuvaisi onnistunutta pakolaisleiriä, jolla toisin kuin yleensä on riittävästi tilaa ja resursseja, mutta joka sittenkin on ulkopuolisen hyväntahtoisuuden varassa. Aineellisesta omavaraisuudesta ja ihanteellisesta arvomaailmastaan huolimatta Turusen kuvaaman maalaisyhteisön elämä on riippuvainen ”etelän herrojen” taloudellisista päätöksistä, myös ennen kaikkea yhtenäiskulttuurin arvoista. Jos maidolle ja voille ei enää ole järkeviä markkinoita, on elinkeinoa muutettava – mutta vain koska pienimuotoinen paikallinen omavaraisuus ei sittenkään ole itseisarvo kuin poikkeusyksilöille.

Maalta Ruotsiin ja kaupunkeihin muuttaneet nuoret olisivat aineellisesti ottaen voineet elää samalla tavalla kuin vanhempansa. Pellot tuottivat samaan tapaan, järvissä oli kaloja samaan tapaan ja niin edelleen. Sen sijaan maalaiselämä tuli henkisesti mahdottomaksi kuten monet kirjailijat Turusesta Helmi Kellokumpuun ovat kertoneet. Esimerkiksi Simpauttajassa (1973) on kuuluisa kohtaus, kun nuori Imppa kyllästyksissään rovauttelee pellolla lantaa ojaan. Asiasta seuraa isän kanssa sanaharkka, ja niiltä sijoilta isä ajaa Impan kotoa. Sukupolvisen ketjun näköalattomuus on kohtauksessa karusti esillä. Aidon taiteilijan tapaan Turunen nostaa esiin niin isän kuin pojankin halun itsemääräämiseen, joka ajaa molemmat toimintaan, jonka seurauksia oikeastaan kumpikaan ei halua tai toivo.

Helmi Kellokummun teoksen Lasteen alaisia (1998) novellissa ”Maan äitejä – muotokuva” puolestaan on pakahduttava kuvaus yhdestä nöyrästä maan äidistä linja-autopysäkillä tytärtään poismuuttoon saattamassa. Äidillä on huoli ja rakkaus – Kellokummun taidokkaan hienovaraisessa kuvauksessa hän suojaa omalla ruumillaan ohkoisiin vaatteisiin pukeutunutta tytärtä kylmältä tuulelta, mutta tytär ei asiaa edes huomaa, koska on niin innokas päästessään lähtemään. Jälleen on selvää, että paitsi itsemääräämisen halu, myös itsekunnioitus ja siihen liittyvä eroottinen pyrkimys tekevät tyttärelle mahdottomaksi edes harkita maalle jäämistä, kun tilaisuus muuttoon aukeaa. Novellissa ”Hyvästi kylä” (Kellokummun kokoelmasta Havun takana, 2000) Anna-Kaisa, paikallislehden toimittaja kuten nuori Heikki Turunenkin, palaa kotikylälleen tekemään juttua. Äidin entisessä kotitalossa porstuan perällä nousee mieleen lapsuusmuisto juustovarkaudesta. Anna-Kaisa jää kiinni, veli kielii ja ukki rankaisee:

”Ukki tulee ja päästelee tuppivyötä. Lyö, lyö, eikä kukaan tule armanhtamaan, ei mummi, ei eno, sillä varasta on lyötävä. Lopulta äiti juoksee ulkoa, tarraa isänsä käteen: – Tappaako aiotte. Hän jää siiden makaamaan kyljelleen. Jalat sätkivät kuin pikkuvasikalla, jonka sydämeen on puukko pistetty, jotta veri voisi rintakomeroon juosta. Itku ei tule. – Sinnikkokin vielä, joku sanoo.” (142)

Kotitalon uudet asukit, kaukaiset sukulaiset, ottavat Anna-Kaisan jotakuinkin ystävällisesti vastaan, pyytävät yöksikin. Mutta aamulla Anna-Kaisa kuulee heidän keskustelunsa ja suivaantuu lähtemään hyvästejä sanomatta:

”- Joko se röökynä on noussut? – Eikö tuo vielä nukkune, Sämi vastasi. – Ei ole silläkään kaksinen virka, kun kyselemällä pitää leipänsä hankkia. – Samanlainen untelo näyttää olevan kuin isänsä. Oli se muutamanlainen aapailija, Arviiti. Mutta ryypyksissä se vilkastui. […] Sämi nauroi päälle ja Elsi sanoi, että niinhän sillä oli tapana uhota, että antaapa olla, kunhan saan viinaa … Anna-Kaisa odotti. Lopulta ne menivät sisälle. Silloin hän hyppäsi autoonsa ja lähti kaasuttamaan pihalta […] Tulipa saatua päin näköä. Että ne kehtaa. Edessä niin ystävällisiä, sitä erehtyy luulemaan … Kuolleetkin siellä elää kauemmin kuin muualla. Niitä ne oikein tikun kanssa kalvaa […] Murre oli kuin mikäkin toteemi, josta heimonsa tunsi. […] Punnittu ja köykäiseksi havaittu. Nämäkö hänet määrittelisivät.” (142-143)

Omavaraisen elämäntavan ankaruus vaatii kovaa kuria ja hierarkiaa, työteliäitä elämänarvoja. Mutta jos niiden pääasiallinen perusta on auktoriteetti, synkkä uskonnollisuus ja tiukka sosiaalinen kontrolli, on niitä vaikea siirtää tuleville sukupolville, kun suurempi liikkuvuus tulee mahdolliseksi. Luonnon pyhyyden tunnistavan ja siitä ja ruumillisesta työstä elämän merkityksen saavan elämäntavan ovat Turusen kuvauksessa kokonaan sisäistäneet eräänlaiset aidot hullut, osittain sen tunnistavat Turusen kaltaiset herkät hahmot ja toisaalta suurelta osin sanattomiksi jäävät maan hiljaiset, jotka mykkinä kärsivät maailman muutoksesta, mutta suurimmalle osalle elämäntapa kaikkineen on ulkoinen pakko. Siksi se ei pysty siirtämään ekologisesti kestävämpiä käytäntöjään eteenpäin. Kuten monet ihanteellista valtiotonta ja hierarkiatonta yhteisöllisyyttä koskevat käsitykset kuten anarkismi ja primitivismi olettavat, ahdistetut ihmiset, tässä tapauksessa pääosin nuoret, tilaisuuden tullen yksinkertaisesti lähtevät pois.

Tässä on ainakin osa ongelman ytimestä. Turusen tai Kellokummun kuvaamalla maalaisella elämantavalla ei ole jaettua ja itsenäistä henkistä pohjaa. Se mikä on jaettua, on epäitsenäistä (keskusjohtoisen kristillistä, keskustalaista, ja ylpeän survivalistista kuten Ilmari Kiannon sanoittamassa Nälkämaan laulussa), ja itsenäinen on poikkeusyksilöiden kehittelemää, eikä luonnehdi koko yhteisön itseymmärrystä riittävän laajasti, syvästi ja tahdonvapautta kunnioittaen.

Sama pirstalaisuus, keskusjohtoinen ohuus ja epäitsenäisyys luonnehtii perinteiseen maalaiselämään sisältyvää suhdetta metsään. Metsässä ja metsästä eletään, hyvin luontevasti, sukupolvien ketjussa. Monet asiat muuttuvat, mutta monet myös pysyvät. Silti suomea puhuvat eivät ole pystyneet luomaan käsitystä metsästä tai omaan metsäkokemukseensa perustuvaa maailmankuvaa, joka olisi yhtä aikaa ylisukupolvisesti jaettu ja itsenäinen.

Metsätyökulttuuri luodaan ja hylätään

Sotien jälkeen valtion metsäkomitea alkoi suunnittella metsätöiden tehostamista ja kuinka radiota voisi käyttää propagandavälineenä. Aluksi kansanhuoltoministeriö järjesti kampanjoita miesten saamiseksi metsätöihin. Kansaan iskostettiin lause ”Puulla parempiin päiviin”. Vuonna 1945 Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki teki aloitteen erillisen metsäradion perustamisesta, mikä sai kannatusta myös kansanhuoltoministeriöltä. Kiinnostava yksityiskohta on kansanhuoltoministeriön sijainti Helsingin yliopiston Metsätalolla, joka valmistui juuri ennen talvisotaa ja jonka tarkoitus oli toimia metsätieteiden tiedekunnan tiloina, vaikka tuo toiminta pääsi jatkumaan vasta joitain vuosia sotien jälkeen.

Kokonaan oma aiheensa onkin metsänhoitajien ammattikunta, joka oli etenkin 1900-luvulla tiivis ja metsähoidollisilta näkemyksiltään yhtenäinen joukko miehiä. Nämä sisällissodassa pääasiassa valkoisten puolella taistelleet metsäherrat ovat olleet keskeisessä asemassa määrittämässä suomalaisten metsäsuhdetta ja metsien käyttöä. Metsäherrat eivät olleet herroja vain valkoisuuttaan, vaan myös asemansa ja vaikutusvaltansa puolesta. Pienillä paikkakunnilla heidän asuntonsa oli kunnanjohtajasta seuraava, oma autonkuljettaja oli itsestäänselvyys. Metsäasioissa metsänhoitaja otti vakavasti vain toisen metsänhoitajan, kaltaisensa, mielellään sellaisen, joka oli akateemisuutensa lisäksi varteenotettava ulkoilmaihminen. Vasta 1900-luvun lopulla on ammattikunnan yhtenäiskulttuuri rakoillut kun enenevissä määrin naisia, kaupunkilaisia ja ympäristönsuojeluhenkisiä ihmisiä on kouluttautunut metsänhoitajiksi.

Metsänhoitajien yhtenäisyys ja akateemisuus on poikkeuksellisella tavalla heikentänyt paikallisen ja ylisukupolvisen metsäkokemuksen asemaa. On vaikea kuvitella ammattikuntaa ja asiantuntemusalaa, jolla sisäinen paine ja noitavainot olisivat olleet ankarampia. Oletusarvoisesti metsänhoitajan tuli arvostaa metsää ja luontoa, aina siihen pisteeseen asti että kännipäiten niitä pidettiin kavereiden kesken pyhinä. Tämän pyhyyden kokemuksen ei kuitenkaan missään tapauksessa oletettu vaikuttavan ammatin harjoittamiseen. Metsänhoitajan ylpeyteen kuului paitsi kyseenalaistamaton usko omaan amattitaitoon, myös yhtä kyseenalaistamaton käsitys oman henkilökohtaisen metsä- ja luontosuhteen ylivertaisuudesta. Suhteessa maalaisiin metsänhoitaja edusti tiedettä, järkeä, hyötyä ja taloudellista edistystä, suhteessa kaupunkilaisiin näiden lisäksi tervejärkistä ja kokemuspohjaista luontosuhdetta. Järkevän, hyötyyn tähtäävän ammatinharjoittamisen ja irrationaalisen, miehekkään metsän pyhyyden kokemuksen yhteensovittajana toimi sekoitus mykkyyttä, naivia uskoa luonnon ehtymättömyyteen, itsevarmaa edistysuskoa ja yleistä eurooppalaisen ja paikallisen kokemuksen jakomielitautia. Metsänhoidon merkitys jälleenrakennuksessa ja työllistämisessä ja tähän liittyvä metsänhoitajien ja muiden metsäammattilaisten yhtenäiskulttuuri pakottivat esiin ylpeyden muurin, jonka takana paikallinen ja ylisukupolvinen metsäkokemus ei oikeastaan voinut muuta kuin näivettyä ja myrkyttyä.

Ristiriitaisuudesta on hyvä esimerkki A.E. Järvinen, joka toimi Lapissa metsänhoitajana ja ylimetsänhoitajana useita vuosikymmeniä, ja josta elämäkerran Kairanviemä (2006) kirjoittaneet Holma ja Pyykkö toteavat: ”Järvisen maine luonnonsuojelijana ei näyttänyt kärsivän vähääkään arvioimistoimiston johtajan virkatoimista, jotka tähtäsivät määrätietoisesti syrjäisimpienkin metsien saamiseen hakkuiden piiriin” (222-223) Jos ei kärsinyt maine luonnonsuojelijana, ei kärsinyt myöskään maine suurista erämaista tunnelmoivana eräkirjailijana. Yhtenäiskulttuurin voimasta kertoo juuri, että Järvisellä säilyi maine paitsi omissa, myös muiden silmissä. (Poikkeuksia tietysti oli, kuten nuori Pentti Linkola, joka vuonna 1959 Ylioppilaslehdessä moitti Pohjois-Suomen hakkuita tavalla, joka kirvoitti Järviseltä vastineen Kaltioon). Vain erityislaatuisissa tilanteissa ristiriidan päädyt törmäsivät pahasti. Eläkkeelle jäätyään Järvinen toimi Lapin luonnonystävien puheenjohtajana, ja Koitilaisen alueen hakkuita vastustettaessa hän otti tehtäväkseen selvittää, millaiset hakkuut alueelle oli määritelty.  Holma ja Pyykkö kertovat Järvisen raportoineen selvityksensä tulokset näin: ”Tämä tekee nyt vähän ikävän vaikutelman … Nämä hakkuut … Ne ovat minun suunnitelemiani.” (290) Yhden eliniän sisään mahtuu viime vuosisadalla niin metsän hakkaaminen kuin sen suojeleminenkin, kaikki ihmisessä, jolle suuret erämaat olivat riemukkaan elämän välttämätön ehto.

Ylimielisen metsä-asiantuntijuuden kielteisten vaikutusten takuumiehenä toimi valtio, niin talouden kuin kulttuurinkin yhtenäistäjänä. Alkuvaiheessa Metsäradio lähetti ohjelmaa useampana päivänä viikossa ja niin metsätöiden ja metsurien arvostus lähti nousuun. Koulutetut metsänhoitajat olivat ylpeitä ”akateemisen jätkän” asemastaan, ja kunnon metsänhoitaja olikin olemukseltaan ja taidoiltaan aidon metsätyömiehen veroinen. Yhä toimiva Metsäradio on yksi YLE:n pitäikaisimpia ohjelmia ja on vuosikymmenten aikana vaikuttanut suuresti metsämies- ja jätkäkulttuuriin. Metsätöihin ja metsäammatteihin liittyvä kulttuuri on kaikesta romanttisuudestaan ja merkityksellisyydestään huolimatta luotu keskusjohtoisesti palvelemaan kansakunnan hetkellisiä metsätaloudellisia tarpeita. Metsänhoitajien henki syntyi metsäopistokursseilla ja yliopistokampuksilla ja metsurien kämpille kantautui säännöllisesti Metsäradion ääni. Tämä kaikki palveli lopulta suomalaista metsäteollisuutta ja se voitiin hylätä turhana metsäalan myöhempien rakennemuutosten myötä.

Tänäkin päivänä saattaa jossain päin Suomea, esimerkiksi entisillä tukinuittoseuduilla, kokoontua joukko harmaantuvaa väkeä tukkilaismuisteloihin. Iltama aloitetaan kenties Metsäradion varhaisella tunnussävelellä ja Teuvo Pakkalan sanoilla, jotka palauttavat kuulijoiden mieleen vanhat hyvät ajat: ”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen sydänmailla. Vielä niitä ollaan reippaita poikia tukkijoilla vailla.” Mukaansatempaava iskelmä, jota lukemattomat suomalaiset ovat vuosikymmenten ajan radiosta kuulleet, pitää itse asiassa sisällään vihjeen metsätyökulttuurin hetkellisyydestä ja katoavuudesta: vielä humisee honkia sydänmailla ja vielä on reippaita poikia tukkijoilla, mutta tuskin enää kauaa. Jätkä- ja metsämieskulttuurin hetkellisyys tiedostettiin ainakin alitajuisesti, siitä pidettiin kiinni niin kauan kuin sitä kesti, ja yhä edelleen sitä vaalitaan arvokkaana muistona. Se on tiettyjen sukupolvien mukana katoava rajaseutujen ja poikkeusaikojen aarre, jota ei edes periaatteessa voi siirtää perintönä eteenpäin jälkipolville.

Itsenäistä metsäsuhdetta etsimässä

Edellä tarkastellut suomalaisen metsäsuhteen osaset – pientilallisuus, kristinusko ja metsätyökulttuuri – voidaan ilmaista myös tutummin: koti, uskonto ja isänmaa. Ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, vaurastuvaa ja modernsioituvaa Suomea. Tästä syystä esimerkiksi kristillisesti kasvatettu metsänhoitaja voi hävittää metsät ja olla samalla kunnon kristitty ja suomalainen, vieläpä tunnettu luonnonystävä. Hän ei riko uskontoaan tai isänmaataan vastaan, mutta kenties tuntee silti sanoinkuvaamatonta tuskaa ja haikeutta, joka ei tunnu löytävän ilmaisukanavaa. Jännittävää on myös, että nämä arvot, joiden yleisesti uskotaan olevan sekä konservatiivisia, siis säilyttäviä, että pyhiä, itse asiassa toimivat itsenäistä henkisyyttä hävittäen.

Suomalaisesta metsäsuhteesta saa etsiä sellaista itsenäisyyttä, jota joissain paikallisissa esimoderneissa elintavoissa on. Modernisaation varjossa sisukkaasti elävä alkuperäiskansa voisi kenties sanoa selvästi, miksi kaupunkeihin muuttaminen, metsän henkien hylkääminen ja metsien kaato teollisuutta varten on itsessään huono asia. Itsenäinen metsäsuhde ei tarvitse poliitikkoja, pappeja tai metsänhoitajia, vaan todennäköisemmin asettuu näiden oppeja vastaan. Lopulta itsenäisyys tarkoittaa myös sitä, että yhteisö pystyy kasvattamaan nuorensa niin, etteivät he ensimmäisen tilaisuuden tullen pakene kaupunkeihin.

Jos jotain tällaista Suomesta löytyisikin, olisi se luultavasti kaupungin näkökulmasta takapajuista, kristillisyyden näkökulmasta vääräoppista ja metsänhoidollisessa mielessä järjetöntä. Ja onhan toki poikkeustapauksia, maaseuturomantikkoja, luontoa kristillisesti ylistäviä kirjoittajia sekä metsänhoitajia, jotka etsivät pyhää eräkokemusta tai kasvattavat maillaan ”satumetsiköitä” paetakseen ammattinsa arkea. Mutta nämä ovat valitettavan pistemäisiä poikkeuksia kulttuurin kokonaisuudessa, pieniä pyörteitä suuremmassa virrassa. Poikkeustapaukset eivät muodosta omaa ylisukupolvista kulttuurin kokonaisuutta, eivätkä he lopulta voi astua pois ympäröivän kulttuurin virrasta, saati asettua vastustamaan sitä.

Tämä ei merkitse, etteikö haaveilulla metsän pyhyydestä tai maalaiselämän ihanteellisuudesta olisi arvoa. Antropologi David Graeber (2009) on huomauttanut, että ajatuksen ja kokemuksen vieraantumisesta ei tarvitse perustua oletukseen, että joskus todella on ollut aito kulta-aika, jonka olemme kadottaneet. Ihmiset voivat verrata oloaan myös ihanteisiinsa, ja nämä ihanteet voivat tuomita nykyhetken yhtä voimakkaasti kuin todella koetut kulta-ajatkin. Voimakkaan rakenteellisen väkivallan oloissa vieraantuminen koetaan tuttuna listana: epätoivoa, itsetuhoisuutta, mykkää surua. Näiden kokemusten pitäisi osoittaa itsestäänselvästi väkivaltaan, yhtä hyvin tai pikemminkin kuin kulta-aikaan tai sen olemattomuuteen.
Lähteet

David Graeber. ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä.” niin & näin 4/2009.

Petteri Holma ja Risto Pyykkö. Kairanviemä: kirjailija A. E. Järvisen elämä. Otava, Helsinki 2006.

Helmi Kellokumpu. Havun takana. WSOY, Helsinki 2000.

Helmi Kellokumpu. Lasteen alaisia.WSOY, Helsinki 1998.

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Hiilinielu tuotanto & Miellotar 2009.

John Muir. Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla. Suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki 2013. (Alkuteos 1911.)

Bron Taylor. Dark Green Religion: Nature Spirituality and the Planetary Future. University of California Press, Berkeley 2010.

Heikki Turunen. Kaikkitietävän tasavalta. WSOY, Helsinki 2000.

Heikki Turunen. Hupeli. WSOY, Helsinki 1978.

Heikki Turunen. Simpauttaja. WSOY, Helsinki 1973.

Teksti Pertti Koskimies. Julkaistu Elonkehässä 2/2013.

Kun ihmisen kehutaan ammoin astuneen uudelle ja entistä kehittyneemmälle asteelle, sanotaan hänen laskeutuneen puusta.

Minusta tuo ajatus on pöhkö, sillä puussa ihminen on paljon viisaampi ja kaukonäköisempi kuin maassa. Tiedän sen yli 50 vuoden kokemuksella, jollaista ei ole 99,99 prosentilla ihmisistä. Se on yksi syy, miksi he ovat niin onnettomia ja toistaitoisia, vihamielisiä puille ja kaikelle kauniille.

Puussa on hyvä olla, siksi nousen puuhun satoja kertoja kesät talvet ja vietän siellä yhteenlukien päiväkausia joka vuosi. Mikään muu työ tai toimi ei saa mieltä keskittymään samaan mittaan, ei tuomaan sellaista mielihyvää kuin nousu seutukunnan järeimpään petäjään, korkeimpaan kuuseen tai huimimpaan haapaan, julmista jättikoivuista puhumattakaan.

Tunnen satoja ja taas satoja puita jokaisen kaarnankolon, rungonpahkuran, oksanmutkan ja taivasta tavoittavan latvanipukan tarkkuudella. Kymmenet tuhannet kerrat olen kietonut käsivarteni rungon ympäri, solminut sormeni lomittain kuin rukoillessa, puristanut jalkani puun kylkiä vasten ja vetäissyt itseni irti maasta. Se on juhlava hetki, silloin nousee mielikin sellaisiin korkeuksiin, joita ei maassa tavoita.

Nuorempana meni reisimällä melkein kaksikymmentä metriä, kunhan petäjää ei peittänyt punainen ja liukas hilse ensimmäisellä kymmenmetrisellä. Nyt kuudenkympin porstuassa ei lihasten puristusvoima enää ihan samaan yllä, mutta suunnaton nautinto on silti yhä edelleen kohota ilman pylväskenkiä useimpiin niistä samoista puista kuin poikasena. Vaikka omat mittani ovat samat kuin kaksikymppisenä, paidannapit ja vyönreiät entisillä kohdillaan, ovat nuo puut paksuuntuneet ja pidentyneet. Monet vajaamittaiset, joiden ympäri ylsivät nuoret sormet sormien lomahan, ovat nyt jo niin jylhiä, että käsi ei vastapuolella enää toista tavoita.

Parasta näissä puissa on, että ne on rauhoitettu ihmiseltä, edes ne kuuluvat metsässä muille kuin meille. Saan kiivetä niihin aikojeni loppuun asti, ja joku toinen nousee niihin minun jälkeeni.

Juurenniskasta saakka on suuri nautinto sivellä samaa kaarnanpintaa kuin silloin kun elämäni oli vielä edessä, antaa kättä ja panna henkensä alimman oksan varaan kuin parhaan tutun, joka oli silloin vielä ehjä, elävä ja verevä mutta nyt jo kuoliaaksi keloutunut. Sittenkin siihen luotan kuin parhaaseen ystävään, tiedän sen tukevan tyven kantavan painoni elämäni ehtooseen, siihen viimeiseen kertaan kun tässäkin petäjässä joskus käyn, päivänä jota en onneksi vielä tiedä mutta jonka aprikointi vetää mielen apeaksi, ainakin haikeaksi.

Puuhun nousussa parasta on rautainen rutiini, tuttuuden tunne, jokaisen liikkeen huolellinen harkinta. Puuhun nousu on osaamisen juhlaa, ammattitaidon aatelia, todistus siitä että ihminen voi oppia jotain tärkeää ja keskittyä olennaiseen.

Oppia itse.

Suuri Erno Paasilinna sanoi viisauksia satojen oppineiden edestä. Yksi siteeratuimmista on, että vain itseoppinut on oppinut, muut ovat opetettuja. Kolmannes kansakunnan älystä meni hautaan Ernon mukana.

Melkein kaksi kolmasosaa asuu siinä kahdeksankymppisessä, joka jo kauan ennen minua nousi näihin samanlaisiin puihin Hämeen järviseuduilla, samankaltaisissa maisemissa kuin minä tällä omalla rakkaalla järvimaallani itärajan sylissä.

Puuhun nousija jos kuka on Ernon kehuma itseoppinut, hän on voittanut pelkonsa mutta hillinnyt uhmansa, rakentanut rohkeutensa huolellisuudellaan ja harkinnallaan, tiedoillaan ja taidoillaan, ennakoiden ja arvioiden.

Paras opettaja on kokemus, kymmenes tai sadas kerta kun oikean käden sormet kouristuvat pään ylle kaartuvan oksantyven ympäri, vasen käsi koukistaa rungon syliotteeseen, oikea päkiä asettuu pitävästi kelo-oksan tyveen ja vasen kohoaa hallitusti runkoa hipoen oikeaa ylemmäs seuraavaa jalansijaa tavoittamaan. Neljästä raajasta kolme on yhtä puun kanssa, vain yksi on vuorollaan irti ja sekin hakee jo tuttua sijaansa. Enää kymmenen metriä, ja molemmat kädet ja jalat lepäävät elävän oksan varassa.

Lihaksilla on muisti siinä kuin silmillä ja aivoillakin. Suunnaton tyydytys tulee siitä, että kymmenet kerrat kiivetyn vanhan tutun turvallisille hartioille nousisi vaikka silmät ummessa, ja silti jokainen kurkotus, veto, venytys, taivutus, ojennus olisi hallittu ja täydellinen, liikerata tarkoituksenmukainen ja ihanteellinen.

Kaikki turha on silloin karsittu, on vain puu ja ihminen, he ovat yhtä. Ihmisen ruumis yhtyy puun ruumiiseen, ottaa omissa liikkeissään huomioon sen jokaisen mutkan, pahkuran, haaran, oksan, puun jokaisen liikkeen joka on päivä päivältä erilainen sen mukaan, miten sen runko ja oksat ottavat syliinsä tuulen, suunnaltaan ja voimaltaan kerta kerralta vaihtelevan.

Mitä isompi puu on, sitä syvemmin ihminen siihen yhtyy, sitä täyteläisimmin aistii ja ajattelee sen jokaisen yksityiskohdan, sitä perinpohjaisemmin keskittyy puuhun, puun pintaan, oksien järjestykseen, paksuuteen, elinvoimaan, suuntaan, heilahduksiin, kantavuuteen, kaikkeen.

Isoon puuhun nousija ei ajattele mitään muuta kuin kaarnan liukkautta tai tuohen karkeutta, kuolleen oksantyven vetolujuutta, oksien välistä senttimäärää suhteessa käsiensä ja jalkojensa pituuteen, sopivinta noususuuntaa, omien asentojensa ja liikkeidensä pienipiirteisimpiä yksityiskohtia, liikeratojensa laajuutta ja kestoa, painopisteen muutosta pienessäkin liikkeessä, levähdyshetkien ajoitusta, tuulen nousua horisontissa huojuvien latvojen kaarista.

Isossa puussa ihminen ei ajattele tekemättömiä töitä, ei perhettään, ei huoliaan, ei surujaan, ei onnellisuuttaan. Hän keskittyy täydellisesti siihen, mitä on. On vain puu ja hän, ja se miten hän on yhtä puun kanssa.

Poikavuosilta muistan monia puita, joita pelkäsin. Alas päästyäni ajattelin, että enää 365 päivää ja minun on seisottava tässä paikassa pelkoni kanssa uudelleen. Nyt nekin puut ovat hyviä ja turvallisia tuttuja, kuin ystäviä. Vaikka teoria oli jo silloin hallussa, ei ollut kokemusta. Pelkäsin putoamista, kelo-oksan katkeamista, otteeni pettämistä. Olinhan nähnyt mehiläishaukan pesällä, yläpuolelta, kun perässäni noussut rengastajatoveri putosi oksan katkettua kahdeksassa metrissä, selälleen metsänpohjalle. Näen sen tänä päivänä kuin hidastetussa filmissä, näen sen niin kuin se puukin silloin näki, kuinka ylemmyydentuntoinen ihminen kärsii häviön.

Nyt ei ole yhtään puuta, jota pelkäisin. Nousen niihin ihan erilaisella, luottavaisella asenteella, jossa jännityksen on syrjäyttänyt rentous.

Puuhun nousijan tärkein ominaisuus on itseluottamus ja omavaraisuus, tinkimätön luottamus omaan osaamiseen, Ernon ylistämä riippumattomuus. Puussa hän on täydellisesti omien taitojensa, tietojensa ja kokemustensa varassa. Hän asettaa terveytensä ja henkensä osaamisensa varaan, koko kohtalonsa sen varaan, miten hän lukee puuta. Osaaminen tai henki.

Täysinoppinut puuhun nousija ei sorrukaan ylimielisyyteen eikä uhkarohkeuteen. Hän ei yliarvioi kykyjään, ei asetu taitojensa epävarmoille ylärajoille, todennäköisyyksien luotettavuusvälien tuolle puolen. Hänen on oltava varma puusta ja ennen kaikkea itsestään.

Viimeisten kymmenen päivän aikana en noussut kahteen puuhun yli kuudestakymmenestä, koska latvat olivat liian ohuet, koska pohjoiset puhurit pauhasivat liian kovaa. Luultavasti ne olisivat kestäneet, kestiväthän ne satojen kilojen risulinnat viime vuosien julmissa myrskyissäkin, mutta silti. Varma on aina varmaa, sanoi viisas isäni, joka eli 92 vuoden kunnioitettavaan ikään, esimerkikseni.

Nousen puuhun paitsi puiden vuoksi myös päästäkseni lähemmäs lintuja, lintujen maisemaa, vapautta maan kahleista, näköalattomuuden vankeudesta. Pisimpään, viidettä vuosikymmentä, olen noussut samoihin, soiden, saarten ja kankaiden korkeimpiin honkiin ja kuusiin saadakseni edes hetken elää samassa maailmassa kuin sääksi, suunnattomasti ihailemani kalakotka. Kun keinun korkean kelon tai elävän lakkapääpetäjän latvassa, yliskuusen ylimmillä oksilla, maanpiirin korkeimmalla kohdalla, tunnen olevani yhtä paitsi puun myös komean ilmanlinnun kanssa.

Tunnen olevani maailmanpuun huojuvilla hartioilla, iskulinnun, käyräkynnen, vaakasiiven suuressa satumaassa, jonka ovesta vain harva, onnekas ja uuttera, sitkeä ja määrätietoinen, omanarvontuntoinen ja itsetietoinen ihminen pääsee kurkistamaan.

Tuo ovi on puu, puun kunnioittaminen ihmistä ylempänä olentona, puun aistiminen silmin, korvin, sormin, nenälläänkin. Suuri puu on minulle ovi toiseen todellisuuteen, niin kuin se oli esi-isillemme ovi yliseen ja aliseen maailmaan, ihmistä isomman hengen maailmaan.

Syvistä syvin suhteeni puuhun syntyi jo pikkupoikana, kun olin Saikon Pakkalassa Taipalsaarella isäni tuttujen, juurevien isäntien mailla rankametsässä. Kirves pysyi hädin tuskin käsissäni, mutta isäni opetti minut jo aisaamaan, katkomaan ja karsimaan. Muistan sen rankamääränkin, mikä pikkuinen kotimökkimme kulutti kamarin pönttöuunissa ja keittiön hellassa, siinä oikeassa Högforsissa, talvessa se oli 14 tai 15 pinomottia. Ne motit teimme isäni kanssa.

Oli kädessäni sitten pihkainen mänty, sileänvalkoinen koivu, rosoinen raita, karhea kuusi, mattapintainen pihlaja, lempeänlämmin leppä – kaikki ne tuntuivat iholla sanomattoman hyviltä. Mikään kosketus ei ennen sitä ollut hivellyt tuntoaistiani yhtä ylevästi kuin ote puusta, ja siksi se on tänä päivänä suurempi kuin ylimmän ystävän kättely aikojen ja matkojenkin takaa.

Tajusin puun ainutlaatuisuuden, turvallisuuden, tuttuuden, luotettavuuden jo lapsena, vaikka silloin tunnustelin enemmän kuolleita kuin eläviä puita. Kun elintasoni rankametsässä, halonhakkuussa ja muussa polttopuunteossa on onneksi yhtä korkea kuin isän kanssa poikasena, ja kun omakin perheeni pysyy lämpimänä samalla mottimäärällä kiitos hienoista hienoimman Högforssin H-kuutoseni, olen vieläkin rakastuneempi puuhun.

Mutta vannoutuneinkaan puulämmittäjä ei voi aavistaakaan, miten uskollisen suhteen ihminen voi solmia elävien puiden kanssa, miten suunnaton ja harvoille suotu onni on tervehtiä kädellään ylispuuta, metsän ja suon mahtihonkaa, aarnikuusta, jättihaapaa, jopa ihmisen lailla suojaamaa, usein menneen metsän viimeiseksi jäänyttä oikeaa puuta, puiden puuta.

Kun eroan sellaisesta puusta, kuulen askelteni yli, kuinka se sanoo minulle kaikkein kauneimman toivotuksen mitä olen koskaan kuullut, saman kuin saamelaiset tunturiin menevälle toverilleen.

Mene terveenä!