Romahduksen kuudes vaihe


Teksti Dmitry Orlov, suomennos Sirpa Elina Tulirinta. Julkaistu Elonkehässä 1/2014.

Myönnän, viimeisimmässä kirjassani The Five Stages of Collapse – Survivor’s Toolkit (New Society Publishers, 2013, ks. Pasi Takkisen arvio Elonkehässä 4/13) katselin romahdusta ruusunpunaisten silmälasien läpi. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa; ihmisluontoon kuuluu pyrkimys optimistisuuteen vaikka mikä olisi. Insinöörinä myös jatkuvasti etsin ratkaisuja ongelmiin. Ja niinpä miltei tiedostamattani askartelin kuvan, jossa teollinen sivilisaatio sammuu riittävän nopeasti jotta ympäröivän luonnon rippeet pelastuvat ja jokin jäännös ihmiskunnasta pääsee uuteen alkuun. Ihanteellisesti se alkaisi maailmanlaajuisesta finanssiromahduksesta, jonka laukaisisi globaaleihin finanssityökaluihin kohdistuvan luottamuksen katastrofaalinen lasku. Tämä muuttuisi nopeasti kaupalliseksi romahdukseksi maailmanlaajuisten toimitusketjujen häiriintyessä ja saastuneen finanssipääoman tartuttaessa terveetkin taloudet. Liiketoiminnan pysähtyessä ja verotulojen huvetessa nollaan poliittinen romahdus pyyhkäisisi suurimman osan suuren luokan poliittisista toimijoista kartalta, jolloin pienet ihmisryhmät palaisivat monenlaisiin anarkistisen, autonomisen itsehallinnon muotoihin. Ryhmät, joilla olisi riittävää sosiaalista yhteenkuuluvuutta, luonnonvaroja käytettävissään ja riittävästi kulttuurista pääomaa (henkilökohtaisten ihmissuhteiden ja suullisten traditioiden muodossa) selviytyisivät muiden tuhoutuessa nopeasti.

Tietenkin tässäkin skenaariossa on ongelmia. Otetaan esimerkiksi ilmakehän hämärtyminen. Ilmiö ymmärretään hyvin: fossiilisten polttoaineiden polttamisen synnyttämien aerosolien ja pienhiukkasten aiheuttama auringon säteilyn heijastuminen takaisin avaruuteen laskee maapallon ilmaston keskimääräistä lämpötilaa reilusti yli asteella. (Ilmastotieteilijät ovat päässeet mittaamaan tämän vaikutuksen lentoliikenteen lakattua Yhdysvaltain mannermaan yllä syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen vanavedessä.) Jos teollinen toimeliaisuus yhtäkkiä loppuisi, keskimääräiset lämpötilat pongahtaisivat ylös kohti kahden celsiusasteen rajapyykkiä, jota yleisesti pidetään hyvin, hyvin pahana. Toisekseen, vaikka kaikki teollinen toimeliaisuus loppuisi huomenna, ilmastonmuutos, josta 95% on luettavissa ihmistoiminnan syyksi viimeisimmän (varsin varovaisen) IPCC:n raportin mukaan, jatkaisi vauhdilla suurimman osan seuraavaa vuosituhatta saattaen maapallon ilmaston tilaan, jota ei olla koettu koko ihmislajin historian aikana.

Tällaisella planeetalla, jossa meri on päiväntasaajalla kuumempi kuin poreamme ja jossa alligaattorit menestyvät arktisella alueella, selviytymisemme lajina on kaikkea muuta kuin taattu. Mutta katsokaamme asian valoisaa puolta. Olemme sopeutuvaista väkeä. Kyllä, merenpinnat tulevat nousemaan ja peittämään alleen rannikot, joilla yli puolet meistä tätä nykyä asuu. Kyllä, maatalousmaat syvemmällä sisämaassa tulevat kuivumaan ja katoamaan tuuleen, tai jäämään kausittaisten kaatosateiden poishuuhtomiksi. Kyllä, tropiikki ja myöhemmin myös leudommat leveysasteet tulevat muuttumaan niin kuumiksi, että kaikki siellä asuvat menehtyvät lämpöhalvaukseen. Mutta jos tämä tapahtumakulku vie muutaman vuosisadan, niin sen jälkeen jotkin selviytyneistä klaaneista ja heimoista saattavat löytää tien ja tavan vaeltaa kauemmas pohjoiseen ja löytää jonkinlaisen tavan selviytyä siellä, elää kituuttaen tasapainossa ekosysteemin rippeiden kanssa.

Alkukantaiset selviytyjät

Historiaa lukemalla voimme nähdä vilahdukselta miltä tuo selviytyminen voisi näyttää. Kapteeni James Cook oli noustessaan maihin läntisen Australian rannikolla ensimmäinen valkoinen mies, joka kohtasi Australian aboriginaaleja, jotka olivat siihen asti pysyneet täysin eristyksissä nelisenkymmentätuhatta vuotta. (He saapuivat Australiaan osapuilleen samoihin aikoihin kuin Cro-Magnonin ihmiset syrjäyttivät neandertalilaiset Euroopassa.) Aboriginaalit puhuivat lukemattomia eri kieliä ja murteita eikä heillä ollut tilaisuuksia tai käyttöä minkäänlaiselle yhtenäisyydelle. Heillä ei ollut vaatteita ja suojina he käyttivät pikkuruisia tilapäismajoja. Heillä ei ollut juuri muita työkaluja kuin kaivuukeppi syötävien juurten etsimiseen ja väkäkeihäs kalastamiseen. Heillä ei ollut kätköjä eikä varastoja, eivätkä he säilyttäneet edes minkäänlaisia perusmuonavaroja päivästä toiseen. He eivät olleet juurikaan kiinnostuneita minkäänlaisista esineistä eivätkä kaupankäynnistä, ja vaikka he ottivat vastaan lahjoiksi saamansa vaatteet ja muut tavarat, he heittivät ne menemään heti kun Cook miehistöineen poistui paikalta.

Cook totesi päiväkirjassaan, että aboriginaalit olivat täysin rauhanomaisia. Mutta muutamat Cookin miesten toimet silti raivostuttivat heitä. Nähdessään lintuja pyydystettävän ja lukittavan häkkeihin he järkyttyivät ja vaativat näiden välitöntä vapauttamista. Kenen tahansa vangitseminen, eläimen tai ihmisen, oli aboriginaaleille tabu. He olivat vieläkin raivostuneempia nähdessään Cookin miesten pyytävän ei vain yhden, vaan useita merikilpikonnia. Kilpikonnat lisääntyvät hitaasti, ja on helppoa tuhota koko niiden paikallinen kanta umpimähkäisellä salametsästyksellä, mistä syystä aboriginaalit sallivat niitä otettavan vain yksittäin ja vain erikseen nimetyn, kilpikonnan hyvinvoinnista huolehtivan henkilön toimesta.

Cook piti aboriginaaleja alkukantaisina, mutta hän ei ymmärtänyt näiden olosuhteita. Nykytietämyksen perusteella aboriginaalit vaikuttavat varsin edistyneiltä. He ymmärsivät, eläessään valtavalla mutta karulla ja valtaosin hedelmättömällä saarella, jossa oli vain harvoja viljelykseen sopivia kasveja eikä lainkaan kotieläimiksi kesytettäviä eläimiä, että heidän selviytymisensä oli täysin ympäröivän luonnon armoilla. Aboriginaaleille linnut ja kilpikonnat olivat tärkeämpiä kuin he itse, sillä nämä eläimet pystyivät selviytymään ilman heitä, mutta he eivät ilman näitä eläimiä.

Alkukantaisuudesta puheenollen, tässäpä paraatiesimerkki kulttuurisesta kehittymättömyydestä. Keväällä 2013 Age of Limits -konferenssissa keskustelu kääntyi jossain vaiheessa kysymykseen siitä miksi luontoa kannattaa suojella jopa ihmiselämän kustannuksella. (Esimerkiksi, onko okei käydä ammuskelemassa salametsästäjiä kansallispuistoissa, vaikka se merkitsisi nälkäkuolemaa näiden perheille?) Eräs kaveri, joka loikoili melko rehvakkaasti divaanilla suoraan lavan edessä lausui mielipiteensä suunnilleen näin: ”Joka ikinen eläin tuolla kannattaa uhrata, jos sillä yksikin ihmishenki pelastuu!” Menin aivan sanattomaksi. Tuo ajatus on niin alkukantainen, että aivoni kytkeytyivät itsestään pois päältä joka kerran kun yritin muodostaa siihen jonkinlaista vastausta. Ankaran pohdinnan jälkeen päädyin seuraavaan.

Kannattaako tuhota koko auto ohjauspyörän säästämiseksi? Mitä käyttöä ohjauspyörällä on ilman autoa? No, ehkä jos on erityisen höyrähtänyt tai lapsellinen, voi sen avulla teeskennellä, että auto yhä on, juosta ympäriinsä sen kanssa ja tehdä ”prrr-prrr!”-ääniä… Katsotaanpa asiaa taloudellisesta näkökulmasta, jota vääristää se, että taloustieteilijät tuppaavat näkemään luonnonkin vain sen taloudellisen arvon kautta. Siinä on jotain samaa kuin jos näkisimme oman kehomme vain sen ravintosisällön kautta, miettien olisiko se hyvä ateria. Mutta tästä varsin eriskummallisesta näkökulmastakin, jonka mukaan tämä yksi ja ainoa elävä planeettamme on vain hyödykevarasto ryövättäväksemme, käy ilmi, että suurin osa taloudellisesta ”vauraudestamme” mahdollistuu ”ekosysteemipalveluiden” kautta, jotka ovat maksuttomia.

Nämä käsittävät juomakelpoisen veden, hengityskelpoisen ilman, lämpötilasäädellyn ympäristön suuressa osassa planeettaa, ei liian kylmän eikä liian kuuman siinä selviytyäksemme, metsiä jotka puhdistavat ja kosteuttavat ilmaa ja säätelevät pintalämpötiloja, merivirtoja jotka tasoittavat ilmastollisia ääriolosuhteita mahdollistaen maatalouden harjoittamisen, (ennen) kalantäyteiset meret, saalistajia jotka estävät tuhoeläinkantojen räjähdysmäisen kasvun ja niin edelleen. Jos meidän olisi tuotettava nämä samat palvelut kaupalliselta pohjalta, olisimme välittömästi vararikossa ja lyhyesti sanottuna sen jälkeen kuolisimme sukupuuttoon. Suurin ongelma muilla planeetoilla asumisessa ei ole se, että se olisi fyysisesti mahdotonta – vaikka se saattaa olla – vaan se, ettei meillä mitenkään ole varaa siihen. Jos otamme lukuun luonnonvarallisuuden tarkastellessamme taloudellista toimeliaisuutta, käy ilmi, että me johdonmukaisesti tuhoamme paljon enemmän varoja kuin luomme: talous on enimmäkseen miinussummapeliä. Seuraavaksi on ilmeistä, ettemme oikeastaan tiedä miten näitä ”ekosysteemipalveluita” ylläpidetään, vaan ainoastaan sen, että tämä kaikki on hyvin monimutkaista ja eri asioiden väliset yhteydet usein yllättäviä ja odottamattomia. Siispä tuo mukava kaveri siellä konferenssissa, joka oli valmis uhraamaan kaikki muut lajit omansa hyväksi, ei voisi koskaan olla aivan varma, ettei noiden lajien joukossa jotka hän on valmis uhraamaan ole myös hänen omansa.

Lisäksi sietää muistaa, että itse asiassa me olemme uhraamassa omaa lajiamme, olemme olleet jo vuosisatoja, jonkin ”edistykseksi” kutsumamme tähden. Edellämainittu kapteeni Cook purjehti Tyyntämerta ympäriinsä ja ”löysi” saaria, jotka polynesialaiset olivat löytäneet satoja vuosia aiemmin. Hänen meluavat, juopuneet, ahneet seilorinsa levittivät sukupuolitauteja, alkoholismia ja korruptiota ja jättivät jälkeensä tuhoa ja rappiota minne menivätkin. Merenkävijöiden vitsauksen jälkeen tuli vitsaus nimeltä lähetyssaarnaajat, jotka pakottivat Tahitin yläosattomat naiset pukeutumaan ”mummomekkoihin” ja yrittivät tehdä haureudesta laitonta. Tahitilaisilla oli seksuaalisesti edistyksellisen kulttuurin edustajina kymmeniä eri käsitteitä haureudelle, liittyen moninaisiin seksiakteihin. Niinpä lähetyssaarnaajilla oli ongelma: minkään yhden aktin kieltäminen ei olisi aikaansaanut kummoistakaan kolhua, kun taas panna jossa lueteltaisiin ne kaikki olisi kuin Kama Sutra. Tämän sijaan lähetyssaarnaajat päättivät ajaa omaa seksibrändiään: ”lähetyssaarnaaja-asentoa”, joka voidaan parhaiten eritellä kahdeksi asennoksi – päällä ja alla. Allaoleva voi tehostaa kokemusta ottamalla kylmän suihkun, levittämällä sinistä huulipunaa ja lakkaamalla hengittämästä. Epäilen ettei tämä juurikaan ottanut tulta alleen Tahitilla.

Tahitilaiset vaikuttavat sinnitelleen, mutta monet muut heimot ja kulttuurit yksinkertaisesti tuhoutuivat, tai sitten jatkavat reilusti huvennein joukoin niin masentuneina olosuhteistaan, ettei heitä kiinnosta enää juuri muu kuin oluenjuonti, tupakanpoltto ja tv:n katselu. Ja millä ryhmällä menee parhaiten? No sillä joka on tehnyt eniten vahinkoa. Siispä kaunopuhe ”lajimme pelastamisesta sukupuutolta” vaikuttaa aika epäonnistuneelta: jo muutaman vuosisadan ajan olemme tehneet kaikkemme ajaaksemme sen sukupuuttoon mahdollisimman tehokkaasti, emmekä me aio lopettaa, sillä se olisi sivistymätöntä.

Sillä, katsokaas, sellaisia me olemme: koulutettuja, lukutaitoisia, sivistyneitä ihmisiä. Erityisesti tämän blogin lukijat ovat valistuneita talous- ja ympäristöasioissa ja heidän edistysmielisyytensä lepää näiden kolmen tukipylvään varassa: pyramidihuijausten paljastamisen, ympäristötuhojen torjumisen ja herkullisen luomulähiruoan syömisen. Me toivomme kyllä selviävämme romahduksesta, kunhan selviytymisstrategiaan sisältyy sellaisia seikkoja kuin sukupuolten tasa-arvo, monikulttuurisuus, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöystävällisyys ja väkivallattomuus. Me emme halua riisua kaikkia vaatteitamme ja vaeltaa takamailla kaivuukepin kanssa etsimässä syötäviä juurimukuloita. Mieluummin me istuskelisimme keskustelemassa vihreästä teknologiasta pienpanimo-oluttuopillisen (paikallista tietenkin) äärellä, kenties välillä poiketen pohtimaan erään Ülmin Pederasmuksen hämäriä mutta oppineita näkemyksiä ihmisen historian loppumattomista, loisteliaista vuorovesistä.

Muovin kirous

Emme me tahdo muuttaa itseämme elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa; me tahdomme luonnon elävän sopusoinnussa meidän kanssamme samalla kun itse pysymme sellaisina kuin olemme. Samaan aikaan jatkamme sodan lietsomista niiden heimojen säälittäviä rippeitä vastaan, jotka kerran elivät tasapainossa luonnon kanssa. Teemme tämän tarjoamalla heille ”koulutusta”, ”taloudellista edistystä” ja pienen roolin tuhoisissa talouden miinussummapeleissämme. Vaihtoehtojen ollessa tuollaiset, heidän usein havaittu taipumuksensa olla tekemättä mitään ja pysytellä humalassa vaikuttaa täysin järkeenkäyvältä valinnalta. Se minimoi vahingot. Mutta vahinko on saattanut jo tapahtua. Annan tästä vain kaksi esimerkkiä, mutta jollet pidä niistä, muitakin on paljon.

Ensimmäiseen esimerkkiin voit tehdä tutkimustyön itse. Osta lentolippu valitsemaasi trooppiseen paratiisiin ja majoitu merenrantakohteeseen. Herää aikaisin aamulla ja mene katsomaan rantaa. Näet runsain määrin tummaihoisia ihmisiä kottikärryjen, ämpäreiden, lapioiden ja haravien kera, raapimassa kasaan jätteitä, jotka aallokko toi tullessaan yön aikana, jotta ranta olisi turistien silmissä puhdas, turvallinen ja edustava. Sitten kävele rantaa pitkin ohi hotelliryppäiden, sinne missä rantaa ei kaiken aikaa kammata puhtaaksi. Huomaat, että se on niin täynnään jätettä, että siellä tuskin pystyy kulkemaan. Osa tavarasta on luonnosta – ajopuut ja merilevä – mutta suurin osa jätteestä on muovia. Jos yrität käydä sitä läpi, huomaat, että suuri osa siitä koostuu polypropyleeni- ja nailonverkoista ja köysistä ja styroksikellukkeista, joita käytetään teollisessa kalastuksessa. Toinen suuri ryhmä ovat kertakäyttöpakkaukset: aurinkovoide- ja shampoopullot, siivousainepullot, vesipullot, pikaruokapakkaukset ja niin edelleen. Taifuuneilla ja hurrikaaneilla on mielenkiintoinen järjestelyvaikutus muovijätteisiin, ja niinpä löydät moottoriöljykannukasoja ja niiden vierestä muovisten tarvekalujen kasoja ja niiden vierestä vesipullokasoja, aivan kuin joku olisi oikeasti nähnyt vaivaa lajitellakseen ne. Kerran löysin rannalta lähellä Tulumia Meksikossa kokonaisen kokoelman muovisia pikkulasten sandaaleja, kaikissa eri väreissä, malleissa ja vuosikerroissa.

Rannalle jäänyt muoviroska tulee ajan myötä valon hajottamaksi, muuttuen värittömäksi ja hauraaksi, hajoten yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Tämän prosessin lopullinen tulos on mikroskooppinen muovikuona, joka voi jatkaa olemassaoloaan ympäristössä vuosisatoja. Se tekee tuhoa ekosysteemissä, sillä moninaiset eläimet erehtyvät luulemaan muovihiukkasia ruoaksi ja nielevät niitä. Muovi tukkii eläinten ruoansulatuskanavat, jolloin nämä nääntyvät nälkään. Tämä hävityksen kauhistus tulee kestämään monia satoja vuosia, mutta se on jo alkanut. Valtameri on kuolemassa. On suuria alueita, joilla muovihiukkasia on enemmän kuin planktonia, joka on meren ravintoketjun perusta.

Muovin rutonkaltainen kirous yltää myös maalle. Siivousporukoiden kasaanraapima muovijäte yleensä poltetaan, koska sen kierrättäminen olisi aivan liian kallista. Muovia voidaan polttaa kohtuullisen turvallisesti ja puhtaasti, mutta tämä vaatii äärimmäisen korkeita lämpötiloja ja onnistuu vain siihen erikoistuneissa laitoksissa. Voimalat voivat käyttää muovia polttoaineena, mutta muoviroska on hajanainen energianlähde, vie paljon tilaa ja sen kuljettamisen vaatimat energia- ja työvoimakustannukset voivat tehdä siitä energianegatiivista. Ja niinpä koko joukko muoviroskaa poltetaan avomontuissa, matalissa lämpötiloissa, päästäen ilmakehään laajan valikoiman myrkyllisiä kemikaaleja, myös sellaisia, jotka vaikuttavat eläinten hormonijärjestelmiin. Vaikutuksina sukupuolielinten poikkeavuuksia, hedelmättömyyttä ja liikalihavuutta. Monin paikoin maailmaa liikalihavuus on jo epidemia, jonka vaikutukset eivät rajoitu vain ihmisiin, vaan ulottuvat myös muihin lajeihin. Tässäpä siis tulevaisuutemme: kemiantehtaat jatkavat synteettisten materiaalien suoltamista, näistä suurin osa joutuu ympäristöön ja hajoaa siellä hitaasti vapauttaen myrkkykuormansa. Tämän tapahtuessa niin ihmisistä kuin eläimistäkin tulee liikalihavia, sukupuolettomia möykkyjä. Ensin huomataan, etteivät ne voi synnyttää hedelmällisiä koirasjälkeläisiä. Tämä on jo käynnissä: ihmisten siittiömäärät laskevat kautta koko kehittyneen maailman. Seuraavaksi tullaan kyvyttömiksi synnyttämään normaaleja koirasvauvoja – sellaisia, joilla ei ole poikkeavuuksia sukupuolielimissä. Sen jälkeen tullaan kokonaan kyvyttömiksi synnyttämään koirasjälkeläisiä, kuten on jo tapahtunut useille merilajeille. Sitten kuollaan sukupuuttoon.

Huomaa, että tämän skenaarion toteutuminen ei vaadi mitään katastrofia tai onnettomuutta, riittää kun jatkamme tavalliseen tapaan. Joka kerralla, kun ostaa shampoo- tai vesipullon, tai muoviin kiedotun tai PVC-rasiaan pakatun voileivän, auttaa sitä pikkuisen eteenpäin. Skenaario ei vaadi toteutuakseen kuin sen, että petrokemiantehtaat (jotka toimittavat raaka-aineet – lähinnä öljyn ja maakaasun) ja kemiantehtaat jotka prosessoivat raaka-aineet muoveiksi jatkavat normaalia toimintaansa. Emme tiedä onko ympäristössä jo olevien muovien ja niihin liittyvien myrkkyjen määrä jo riittävä aiheuttaakseen lopullisen sukupuuttomme.

Mutta emme todellakaan halua luopua synteettisestä kemiasta ja palata 1950-lukua edeltäneeseen materiaalitekniikkaan, sillä se, katsokaas, olisi pahaksi bisneksille. Nythän on niin, ettet varmaankaan tahdo kuolla sukupuuttoon, mutta jos päättäisit niin kuitenkin tehdä, tahtoisit varmaan olosi olevan mukava ja sivistynyt hamaan loppuun saakka. Ja elämä ilman nykyajan materiaaleja olisi epämukavaa. Meille ne muovivuoratut vaipat, niin nuorille kuin vanhoille!

Tämän vuoksi me, jotka olemme survivalistihenkisiä – abstraktilla, persoonattomalla tasolla – toivomme maailmanlaajuisen finanssitaloudellisen, kaupallisen ja poliittisen romahduksen tapahtuvan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Parhaassa tapauksessa asiat etenisivät suunnilleen näin: massiivinen luottamuksen lasku ja paniikki finanssimarkkinoilla valtaa planeetan yhdessä ainoassa päivässä, lässäyttäen kaikki velkapyramidit ja pysäyttäen luotonluonnin. Kaupankäynti pysähtyy äkisti, koska rahteja ei pystytä rahoittamaan. Viikkojen kuluessa maailmanlaajuiset toimitusketjut pettävät. Kuukausien kuluessa kaupallinen toimeliaisuus pysähtyy ja verotulot hupenevat nollaan, jolloin valtiot menettävät merkityksensä. Vuosien kuluessa muutamista jäljellejääneistä selviytyjistä tulee sellaisia, joina kapteeni Cook näki aboriginaalit: lähes täysin rauhanomaisia.

Energiayhtiöt olisivat yhtenä pääomaintensiivisimmistä aloista romahduksen ensimmäisiä uhreja. Seuraavana jonossa ovat kemiantehtaat, jotka valmistavat muoveja ja muita synteettisiä orgaanisia kemikaaleja ja materiaaleja; kun petrokemian raaka-aineita ei enää ole saatavilla, tehtaat joutuvat lopettamaan tuotantonsa. Hyvällä tuurilla ympäristössä jo olevan muovin määrä ei riitä ajamaan meitä sukupuuttoon. Ihmispopulaatio saattaa huveta käsittämään vain tusinan lisääntymiskykyisiä naaraita (mitokondrio-DNA-analyysi viittaa siihen, että tämä määrä selviytyi yhdestä jääkausista), mutta ehkä noin tusinassa vuosituhannessa ilmasto tasaantuu ja maapallon ekologia ja sitä myötä ihmisväestö toipuu. Voi olla, ettei meille enää koskaan tule monimutkaista teknologista sivilisaatiota, mutta ainakin voimme laulaa ja tanssia, saada lapsia ja jos olemme onnekkaita, jopa vanheta rauhassa.

Radioaktiivinen riskitekijä

Hyvältä näyttää tähän asti, mutta seuraava esimerkkimme tekee nopean ja perusteellisen romahduksen houkuttelevuuden kyseenalaiseksi. Päätodisteena sulanut reaktoriydin Fukushiman ydinvoimalassa Japanissa. Tilanne siellä ei ole millään lailla hallinnassa, riippumatta siitä mitä Japanin hallitus haluaisi kaikkien uskovan. Kukaan ei tiedä mitä sulaneiden reaktorien ydinpolttoaineelle on tapahtunut. Joutuiko se Kiinaan, à la Kiina-ilmiö? Ja sitten on käytetyn ydinpolttoaineen jäähdytysallas joka on täynnä ja vuotaa. Jos allas kiehuu tyhjiin, polttoainesauvat leimahtavat liekkeihin ja sulavat ja/tai räjähtävät ja sen jälkeen – joidenkin ydinvoima-asiantuntijoiden mukaan – olisi aika evakuoida koko pohjoinen pallonpuolisko. Tapahtumapaikka Fukushimassa on niin radioaktiivinen, etteivät työntekijät voi mennä hetkeksikään lähellekään sitä, joten on aika mielikuvituksellista ajatella heidän saavan tilanteen hallintaan siellä nyt tai koskaan. Mutta voimme olla varmoja, että aikanaan tuo jo nyt pahasti vaurioitunut rakennus, jossa käytetty polttoaine on, tulee kaatumaan, päästämään lastinsa ja käynnistämään katastrofin seuraavan vaiheen. Tämän jälkeen kenenkään ei ole mitään järkeä mennä Fukushimaan, paitsi kuollakseen säteilysairauksiin.

Kenties luulette Fukushiman olevan erityisen paha tapaus, mutta aivan Fukushiman kaltaiset voimalaitokset täplittävät maisemaa suuressa osassa kehittynyttä maailmaa. Tyypillisesti nämä rakennetaan lähelle vedenlähdettä, jota käytetään jäähdyttämiseen ja höyryturbiinien pyörittämiseen. Monilla jokien rannoille rakennetuilla on riskinä jokien kuivuminen. Monilla merten rannoille rakennetuilla on riskinä tulvaan hukkuminen merenpinnannousun, myrskyvuoksien ja tsunamien takia. Tyypillisesti voimaloilla on käytetyn polttoaineen altaita täynnä kuumaa ydinjätettä, koska kukaan ei ole keksinyt tapaa päästä siitä eroon. Kaikkiin näihin täytyy toimittaa energiaa useita kymmeniä vuosia, tai ne kaikki sulavat aivan kuin Fukushima. Kyllin suuren osan reaktoreista sulaessa ja räjähtäessä laskeutuu esirippu meidän kaltaisillemme eläimille, sillä suurin osa meistä kuolee syöpään ennen sukukypsyyden saavuttamista, eikä eloonjäävillä ole kykyä tuottaa terveitä jälkeläisiä.

Tein kerran välilaskun Minskin lentokentälle, jossa polkuni ristesi joukon ”Tsernobyl-lapsia” kanssa. He olivat matkalla Saksaan saamaan lääketieteellistä hoitoa. Katsoin heitä tarkasti, ja kuva on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Minua järkytti se silkka kehityspoikkeamien moninaisuus joka oli näytteillä.

Vaikuttaa siltä, ettei ole kovinkaan hyvä vaihtoehto antaa teollisen sivilisaation romahtaa ja kaikkien ydinvoimaloiden kärähtää, sillä se sinetöi kohtalomme. Mutta vaihtoehtona on sulkea silmänsä ongelmilta ja viivyttää ratkaisevia päätöksiä turvautuen joukkoon ympäristöä tuhoavia, entistä epätoivoisempia keinoja pitää teollisuus käynnissä: vesisärötykseen, öljyhiekkakaivoksiin, arktiseen öljynporaukseen ja niin edelleen. Eikä tämäkään ei ole kovin hyvä vaihtoehto, sillä se sinetöi kohtalomme toisin tavoin.

Romahduksen viimeinen vaihe

Ja niinpä vaikuttaa siltä ettei tarinalleni romahduksen viidestä vaiheesta ehkä olekaan onnellista loppua. Kolme ensimmäistä vaihetta (finanssitaloudellinen, kaupallinen, poliittinen) ovat välttämättömiä, kun taas kaksi viimeistä (sosiaalinen, kulttuurinen) ovat täysin vapaavalintaisia, mutta valitettavasti jo käynnissä monin paikoin maailmaa. Nimittäin on olemassa myös kuudes vaihe, jonka olen aiemmin jättänyt mainitsematta – ympäristöllinen romahdus – jonka lopussa jäämme ilman kotia, tehtyämme maapallosta (kotiplaneetastamme) asumiskelvottoman.

Traagista lopputulosta ei ehkä voida välttää. Ja jos se voidaan välttää, niin siinä on suurin piirtein ainoa ratkaisemisen arvoinen ongelma. Ratkaisu saa olla melkein mielivaltaisen kallis sekä elämän että varojen kannalta. Nöyränä ehdottaisin, että se on kaiken maailmassa olevan rahan ja muutaman miljardin elämän arvoinen, sillä jos ratkaisua ei löydetä, nuo varat ja elämät on joka tapauksessa menetetty.

Ratkaisu kuudennen vaiheen välttämiseksi on löydettävä, mutta en tiedä miltä tuo ratkaisu näyttäisi. Pidän riskaabelina huoletonta olettamusta siitä, että romahdus yksinkertaisesti huolehtii ongelmasta puolestamme. Jotkut ihmiset kokevat tämän aiheen niin masentavana, että haluavat käydä pitkäkseen (mukavaan asentoon, lämpimälle ja pehmeälle alustalle) ja kuolla. Mutta ehkä on toisia, joilla on vielä taistelutahtoa jäljellä, ja jotka haluavat jättää lapsilleen ja lapsenlapsilleen selviytymiskelpoisen planeetan. On turha odottaa heidän käyttävän sovinnaisia, oikeaoppisia keinoja, työskentelevän ja pelaavan kiltisti toisten kanssa tai olevan kohteliaita ja järkeviä ollessaan meidän muiden kanssa tekemisissä. Toivokaamme vain, että heillä on suunnitelma, jonka he myös toteuttavat.

Artikkeli on alunperin julkaistu lokakuussa 2013 Orlovin blogissa.


No Comments

Cancel

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.