Sakari Säynäjoki:

Ranskalaishistorioitsija Jean-Baptiste Fressoz osoittaa “energiasiirtymän” olevan tavoittamaton unelma, josta on tullut viivyttelyn keino. Rajaton usko tulevaisuuden teknologian pelastavaan voimaan saa nykyhetkessä käytettävissä olevat keinot näyttämään turhilta ja tarpeettomilta. Energiasiirtymää odotellessa kun ei kannata turhan hätiköidysti luopua yhtään mistään.

Energiasiirtymiä ei ole koskaan tapahtunut eikä fossiilisten polttoaineiden käytön kannata odottaa vähentyvän ainoastaan uusiutuvaa energiantuotantoa lisäämällä. Kaikki energiamuodot ovat läpi historian kasautuneet toistensa päälle ja tukeneet toisiaan, eikä mistään ole varsinaisesti siirrytty mihinkään. Sama pätee materiaalien kulutukseen, joka kietoutuu elimellisesti energiantuotantoon. Näin voisi tiivistää ranskalaishistorioitsija Jean-Baptiste Fressoz’n tuoreiden tutkimusten pääviestin.

Fressoz’n tutkimus keskittyy teknologian ja ympäristön historiaan, ja hän toimii tutkimusjohtajana Ranskan kansallisessa tieteellisen tutkimuksen keskuksessa (Centre national de la recherche scientifique, CNRS). Kesäkuun alussa hän vieraili Helsingin yliopistolla. Julkisten tapahtumien ja kirjaesittelyn ohessa kävimme Fressoz’n ja helsinkiläisten tutkijakollegoiden kesken laajoja keskusteluita ilmastonmuutoksen, energiapolitiikan ja siirtymäajattelun kummallisuuksista.

Fressoz’n siivitti maailmanmaineeseen erityisesti hänen vuonna 2024 julkaistu kirjansa More and More and More: An All-Consuming History of Energy. Energiahistorian kirja keräsi palkintoja ja laajaa ylistystä sekä tiedemaailmassa että sen ulkopuolella – muttei säästynyt kitkerältä vastustukselta. Teoksessaan Fressoz osoittaa, miksi ajatus siirtymästä ratkaisuna fossiilikäyttöisen sivilisaation ekologiseen tuhoisuuteen on sekä harhainen että poliittisesti vaarallinen.

Siitä huolimatta energiasiirtymä on paitsi suuri bisnes myös monelle henkilökohtainen toivon ankkuri keskellä alati pahenevaa ekokatastrofia. Niinpä vastustus ei tullut yllätyksenä sen enempää Fressoz’lle itselleen kuin meille muillekaan alalla toimiville. Energiateknologiaan kytkeytyy näet useita tekno-optimismin ydinjuonteita, joihin palaan hieman tarkemmin tuonnempana.

Fressoz’n kirjasta voi löytää ainakin kolme pääpointtia. Ensinnäkin se näyttää, ettei “energiasiirtymää” ole koskaan tapahtunut siinä mielessä kuin asia yleensä esitetään. “Siirtymän” käsite on epämääräinen, ja sen voi ymmärtää ainakin kahdella tavalla: suhteellisena tai absoluuttisena. Yleensä erottelua ei tehdä avoimesti julkisessa eikä tieteellisessä keskustelussa. Suhteellinen energiasiirtymä tarkoittaa sitä, että energiantuotannon suhteellinen perusta siirtyy yhdestä lähteestä toiseen: näin käy, jos esimerkiksi puun osuus kokonaistuotannosta putoaa yhdeksästäkymmenestä vain kymmeneen prosenttiin ja kivihiili nousee vastaavasti tilalle.

Absoluuttinen siirtymä taas tarkoittaisi sitä, että yhden energiamuodon käyttö lopetetaan ja sen tilalle tulee toinen. Ratkaiseva ero on tämä: suhteellisia siirtymiä on tapahtunut historiassa monia, mutta absoluuttisia ei yhden yhtä; silti vain absoluuttinen siirtymä on ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta millään muotoa hyödyksi.

Merkitystä ei ole sillä, tuleeko energiasta 85 vai 45 % fossiilisista, vaan sillä, paljonko niitä tosiasiallisesti poltetaan. Polttamisen absoluuttinen määrä voi pysyä samana tai jopa kasvaa, kuten viime vuosina on käynyt, vaikka suhteellinen osuus laskisi. Julkisesti muutoksesta puhutaan kuitenkin kuin absoluuttinen siirtymä olisi käynnissä. Tässä mielessä Fressoz siis ampuu kirjassaan heti alkuun alas ajatukset siitä, että energiasiirtymiä olisi nähty aiemmin. Silloin tietäisimme, miten sellainen tehdään, ja nyt täytyisi vain tehdä taas yksi.

Todellisuudessa kaikkien energiamuotojen absoluuttinen käyttö on viimeisen parinsadan vuoden aikana yksinomaan lisääntynyt. Jopa puuta poltetaan nykyään energiaksi enemmän kuin ikinä ennen, fossiilisista puhumattakaan. Toistaiseksi uusiutuvan sähköntuotannon lisääntyminen on globaalissa katsannossa lähinnä tuonut jatkoaikaa energian kokonaiskulutuksen räjähdysmäiselle kasvulle, kun fossiilisten tuotanto kasvaa enää hitaasti.

Siirtymien sijaan symbioottista kasvua

Fressoz’n teoksen toisena pääpointtina on selittää, miksi näin on käynyt. Siististi kehitysvaiheesta toiseen etenevän historian sijaan energian, raaka-aineiden ja jalostettujen materiaalien historia koostuu symbioottisesta kasvusta. Yhden energiamuodon ja materiaalin käyttö on edellyttänyt toista ja samalla symbioosi on kasvattanut molempia. Esimerkkejä Fressoz tarjoaa mielin määrin.

Historiallisesti keskeinen tapaus on englantilaisten hiilikaivosten puurakenteet, joita ilman hiiltä ei olisi saatu maanpinnalle ollenkaan ja jotka räjäyttivät Englannin puun kulutuksen. Nykyaikaisempana esimerkkinä taas toimii vaikkapa öljyjalosteita polttava henkilöauto tai niitä kuljettava teräsputki. Molemmat on kyhätty kasaan pääosin kivihiilellä tuotetusta teräksestä, tietenkin kaikenlaisten, enimmäkseen petrokemiallisten yhdistemateriaalien lisäksi. Modernin auton renkaassa on enemmän eri raaka-aineita kuin kokonaisessa autossa sata vuotta sitten. Skandaalinkäryisempänä esimerkkinä voisi pitää samaisella kivihiilellä tuotettua terästä ja betonia, jotka muodostavat tuulivoimalan.

Yksittäisten esimerkkien sijaan Fressoz’n syvällisempi viesti teknologian historian suhteen on, että siinä missä yksittäiset teknologiat kyllä vanhenevat ja tulevat korvatuksi – joskaan eivät läheskään niin suoraviivaisesti ja nopeasti kuin usein oletetaan – raaka-aineet eivät. Ne eivät korvaannu ja poistu käytöstä oikeastaan ikinä.

Koko nyky-yhteiskuntien käytössä olevasta materiaalipaletista löytyy vain muutama mainitsemisen arvoinen esimerkki, joiden absoluuttinen käyttö on oikeasti vähentynyt ja korvautunut jollain muulla: asbesti, villa ja valaanrasva. Kulutuksen kasvua ja monipuolistumista sen sijaan on tapahtunut sitäkin enemmän: nykyisen digitaaliteknologian aikana koko jaksollinen järjestelmä harvinaisimpia alkuaineita myöten on tuotantokäytössä.

Ydinvisioista historiankerronnaksi

Fressoz’n kirjan viimeinen pääpointti koskee itse siirtymän käsitettä. Lyhyesti kiteytettynä ”siirtymä” syntyi futurologiasta, ei suinkaan historian tutkimuksesta, vaikka se sinne lopulta juurtuikin. ‘Siirtymä’ keksittiin Fressoz’n mukaan ydintekniikan tutkijoiden parissa 1960–1970-luvuilla, kun ydinenergiasta visioitiin perustaa tulevaisuuden loputtomalle runsaudelle. Ydinvoimaintoilijat näet ymmärsivät hyvin, mitä fossiilisten rajallisuus ja tuhoisuus merkitsee teollisen yhteiskunnan jatkuvuudelle (so. jatkuvuutta ei ole), ja tarjosivat ratkaisuksi siirtymää rajattoman ydinvoiman aikakauteen. Nykykatsannosta menneet ydinvisiot näyttävät lähinnä lapsekkaalta haaveilulta, mutta siirtymän käsitettä odotti kuitenkin loistava tulevaisuus, sen luoneiden visioiden lässähtämisestä huolimatta.

Fressoz’n tarjoama ”siirtymän” genealogia eli syntyhistoria on mielenkiintoinen ja yksityiskohtainen, mutta sen poliittinen merkitys nykyajassa on suoraviivainen: siirtymä on tekninen ratkaisu, jota odotellessa voimme jatkaa nykymenoa kuten ennenkin. Mistään ei tarvitse luopua ja homma hoituu melkein itsestään, kunhan teknologia kehittyy, tulee halvemmaksi, yleistyy ja korvaa lopulta fossiiliset melkein omalla painollaan. Aivan kuten lankapuhelimet luonnollisesti hävisivät kännyköiden tieltä, näin onpi käyvä vanhanaikaisille ja likaisille fossiilisillekin.

Siirtymänarratiivilta kuitenkin puuttuu kaikki empiirinen ja historiallinen pohja. Fressoz toteaa tarvittavan muutoksen olevan radikaalisti vailla vertailukohtaa: tällä kertaa yhteiskuntien pitäisi suorastaan salamannopeasti luopua valtaosasta kulutustaan ja siirtyä vähäisempään ja alhaisemman energiatiheyden järjestelmään puhtaalla tahdonvoimalla. Analogiat mihinkään aiempaan eivät toimi ollenkaan.

Fressoz’n sanoin siirtymän sijaan tarvittaisiin “energia-amputaatio”: sen sijaan, että yritettäisiin vain siirtyä järjestelmästä toiseen ilman, että mikään muuttuu – mahdoton tehtävä – pitäisi energian ja kaiken muun kulutuksen radikaalia vähentämistä priorisoida samalla, kun jatkamme uusiutuvan sähköntuotannon rakentamista.

Fressoz korostaa, ettei hänen työtään tule lukea uusiutuvan energian “kritiikkinä” saatikka vastustuksena. Uusiutuvaa sähköä todellakin tarvitaan ja paljon. Mutta uusiutuvalta sähköltä ei pitäisi vaatia enempää kuin sillä voidaan saavuttaa. Sähkö on vain yksi, joskin hyvin merkittävä ja suuri energiamuoto. Se vastaa alle 40 %:sta ilmastopäästöjä ja noin 40 % sähköntuotannosta on jo uusiutuvaa. Uusiutuvalla sähköllä on siis tärkeä rooli päästövähennyksissä, mutta se on kaukana hopealuodista.

Energian määrän ja tuotantotavan lisäksi pitäisi pohtia paljon nykyistä tarkemmin, mitä tuotetulla energialla tehdään. Jos rakennamme suunnattomasti tuulivoimaa ladataksemme miljardia henkilöauton akkua, ollaan kaukana vaikuttavista ratkaisuista. Fressoz peräänkuuluttaa yleisemminkin keskustelua siitä, mihin haluamme päästömme käyttää. Kaikkeen ei ole varaa eikä kaikkea pidä yrittää vain yksinkertaisesti korvata. Se on mahdoton tehtävä, ja pelkkä tuhoon tuomittu yritys aiheuttaisi tarpeettoman paljon kuormaa ympäristölle.

”Siirtymä” tekno-optimismin pilarina

Viime aikoina Fressoz on tutkinut tarkemmin IPCC:n toimintaa, etenkin sen Työryhmä 3:n (Working Group 3) raportteja. Se on ryhmä, jonka päävastuualue on juurikin päästöjen vähentäminen ja ilmastonmuutoksen lievittäminen. IPCC:n raporteissa ja poliittisissa toimenpidesuosituksissa (“Summary for policy makers”) nimittäin ei juuri vaikuta olevan kannustusta yllä kuvaillun kaltaiseen keskusteluun siitä, mitä tarvitaan ja mitä ei, kun kulutusta karsitaan. IPCC:n viimeisimmissä laajoissa raporteissa mainitaan sana “kielto” (prohibition) mittavat kolme kertaa yli kahdessa tuhannessa sivussa. Kieltämistä ei pidetä poliittisesti toteuttamiskelpoisena vaihtoehtona.

Niinpä Työryhmä 3:n “ratkaisuehdotukset” keskittyvätkin pääosin sellaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joita ei ole olemassa mutta joille oletetaan suorastaan typerryttäviä mittakaavoja. Esimerkiksi merenpohjaan visioidaan haudattavan gigatonneittain hiilidioksidia nesteytetyssä muodossa joka vuosi. Tällä hetkellä osin kehitysvaiheessa olevalla, energiaintensiivisellä metodilla haudataan hiilidioksidia noin 0,01 gigatonnia vuodessa.

IPCC:n teknofilia palveleekin oleellisesti samanlaista poliittista tarkoitusta kuin siirtymän käsite. Varhaisemmassa kirjassaan Happy Apocalypse (alkuteos 2012, englanninnos 2024) Fressoz tarkastelee, miten teollistuvassa Ranskassa teknologiset riskit tehtiin yhteiskunnallisesti hyväksyttäviksi ja naturalisoitiin, vaikka niiden haitat pysyivät ilmeisinä ja muuttumattomina. Hän kutsuu ilmiötä disinhibitioksi eli estojen purkamiseksi.

Esimerkkejä on lukuisia, mutta nykyaikaisempi havainnollistava tapaus on ADI-arvojen eli (engl. acceptable daily intake) hyväksyttävien päiväannosten virallinen määritteleminen karsinogeenisille kemikaaleille. Oikeasti mitään tieteellisesti määriteltävissä olevaa “turvallista” rajaa ei monille myrkyille ole olemassakaan, vaan kaikki tyhjää enempi on haitaksi. Jos aineet kuitenkin ovat riittävän tarpeellisia teollisuudelle, voidaan niille määritellä turvalliselta kuulostava ADI-arvo ja tehdä ilmeinen riski näin yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi.

Fressoz pitää energiasiirtymäpuhetta ja sitä usein seuraavaa pohjatonta uskoa teknologisiin ratkaisuihin aikamme keskeisenä esimerkkinä suuren mittaluokan estojen purkamisesta. Fossiilisten polttoaineiden haitat ja kestämättömyys on kyllä tiedetty aina – esimerkiksi teollistuvassa Britanniassa käytiin hätkähdyttävän rehellistä keskustelua siitä, kannattaako koko yhteiskuntaa rakentaa rajallisen ja ympäristölle ja ihmisille tuhoisan kivihiilen varaan vaiko ei. Mutta tietoa on enemmän ja vähemmän suunnitelmallisesti neutralisoitu ja naturalisoitu.

Estoja fossiilisten käytölle ja kokonaisten yhteiskuntien rakentamiselle niiden varaan on purettu mitä moninaisimmin tavoin. Siirtymäpuhe on kuitenkin estojen purkamisen jonkinlainen kulminaatio: ongelmista ja vaaroista ei tarvitse huolia, koska ihan kohta siirrymme pois fossiilisista ja kaikki on hyvin ja ennallaan. Siirtymästä on puhuttu jo yli 50 vuotta, mutta tuona aikana fossiilisten käyttö on melkein kolminkertaistunut ja niiden kietoutuminen kaiken mahdollisen tuotantoon ainoastaan syventynyt.

Kaiken yllä sanotun valossa ei liene yllättävää, ettei Fressoz itse ilmoittaudu optimistiksi. Hänen mukaansa rikkaissa länsimaissa oli jo 1980–90-luvuilla pitkälti selvää, ettei mitään energiasiirtymää saada toteutettua ainakaan ilmastonmuutoksen kannalta riittävässä aikataulussa. Niinpä esimerkiksi amerikkalaiset edustajat “pelasivat teknologiakorttia” tietoisesti aina IPCC:n alkumetreiltä saakka vesittääkseen kaikki paitsi teknofiiliset “ratkaisut”.

Politiikan kärkenä onkin siitä asti ollut kansainvälisen nokkimisjärjestyksen kärjessä pysyminen ja tuleviin tuhoihin sopeutuminen. Jopa 3°C lämpenemistä pidetään monin paikoin valitettavana mutta hyväksyttävänä, koska uskoa omaan selviytymiseen riittää – muilla ei ole niin väliä. Myös koto-Euroopassa on helppo nähdä viitteitä tähän suuntaan: Linnake Eurooppa -ajattelu sopii erinomaisesti alati kannatustaan nostaville äärioikeistopuolueille. Huolestuttavimpia lienevät merkit siitä, että se sopii yhä paremmin myös perinteisen oikeiston ja poliittisen keskustan puolueillekin.

Tähän poliittiseen maastoon puhe siirtymästä solahtaa vaivattomasti. Se on kätevä nimi sille, ettei mitään oikeastaan tarvitse tehdä toisin.

Lähteet

Boudia, S. & Jas, N. (2014): “Introduction: The Greatness and Misery of Science in a Toxic World”. Teoksessa: S. Boudia ja N. Jas (toim.) Powerless Science? Science and Politics in a Toxic World. New York: Berghahn Books, s. 1–26.

Fressoz, J.-B. (2023): “Climate, The Left, and History”. GREEN. Géopolitique, réseaux, énergie, environnement, nature, 3(4), s. 26–29.

Fressoz, J.-B. (2024): Happy Apocalypse: A History of Technological Risk. London: Verso.

Fressoz, J.-B. (2024): More and More and More: An All-Consuming History of Energy. London: Allen Lane.

Fressoz, J.-B. (2025): In tech we trust: A history of technophilia in the Intergovernmental Panel on Climate Change’s (IPCC) climate mitigation expertise. Energy Research & Social Science, 127, s. 104280. https://doi.org/10.1016/j.erss.2025.104280