Teksti Göran Ekström. Julkaistu Elonkehässä 4/2013.
Kauneudentaju ei ole syntynyt ihmisessä hänen luomansa taiteen kautta, vaan taide on syntynyt ihmisen kauneudentajun kautta. Tämä antaa meille oleellisen vihjeen, kun pohdimme kysymystä kauneuden olemuksesta. Missä kauneus on; kohteessa, katsovan silmässä vaiko tajunnassa, joka kohdetta tulkitsee?
Kohteen ja tajunnan kohtaamisesta on kysymys, mutta silmä ja kaikki muut aistit – kuudeskin – ovat välttämättömiä välittäjinä.Yleinen sanonta, että ”kauneus on katsojan silmässä” tarkoittanee sitä, että tulkinta olisi pelkästään subjektiivinen ja kauneus syntyisi omaehtoisesti kunkin tajunnassa. Tämä on aivan liian helppo vastaus, jonka puutteellisuus on ilmeinen. Jos se olisi koko totuus, eli että itse kohteella ei tarvitsisi olla mitään erityisiä piirteitä ja laatuja, meillä ei olisi klassikoita, ei taidetta eikä estetiikkaa yleensäkään. Subjektiiviset tajunnat synnyttäisivät eri kokemuksia mielensä mukaan mistä milloinkin.
Niin taiteen kuin ympäristön ja luontomaiseman kokemisessa on kysymys paljon muustakin kuin kauneudesta. Silti ikuisuuskysymys kauneuden olemuksesta on aivan keskeinen. Kysymystä nimitetään usein naiiviksi, pilkallisessa mielessä. Pilkan taustalla on usein kyllästyminen kysymyksen ylivoimaiselta tuntuvaan vaikeuteen, jolloin pilkka onkin henkistä laiskuutta ja ihmisen vajaavaisuuden peittelyä.
Naiivius tarkoitti aluperin lapsenomaista teeskentelemättömyyttä, luonnollista ja välitöntä suhtautumista sekä rehellisyyttä. Niin tarkoitettuna ja ymmärrettynä nimitys on kunniaksi ja osoittaa aihepiirin arvostusta.
Dostejevskin kirjassa ”Karamazovin veljekset” perheen hyväsydäminen hunsvotti Dmitrij pohtii kauneutta kiihtyneesti ja vakavasti jokseenkin näin: ”Kauneus on kauhea ja pelottava asia. Se on pelottava koska se on käsittämätön eikä sitä voi selittää, sillä Jumala on antanut meille vain arvoituksia….Kauneus on kauhea, koska se on mystinen ja salaperäinen. Siinä Jumala ja Paholainen käyvät kamppailua ja taistelukenttänä on ihmissydän.”
Dmitrijn tapauksessa kysymys oli lähinnä naiskauneudesta, joka sekoitti hänen päänsä ja mielensä täysin, mutta hän koki tunteikkaana ihmisenä vahvasti kaiken muunkin, minkä eteen hän elämässään joutui.
Tuskin on olemassa sellaista ihmistä, jolla ei olisi minkäänlaista kauneudentajua tai joka ei kokisi minkäänlaista tunnetta luontomaiseman, taulun, musiikin tai jonkun muun taideteoksen edessä. Estetiikassa ja taiteessa on muitakin ulottuvuuksia kuin kauneus, mutta kysymykset ovat yhä samat: Mitä taideteoksessa tai maisemassa on itsessään, kun se tekee meihin vaikutuksen, mitä herkkää kohtaa se meissä koskettaa, miten ja miksi? Tätä alati kysyn itseltänikin.
Mikä yhdessä sävelessä, värissä, liikkeessä, muodossa – tai kokonaisuudessa – voi olla niin voimakasta, että se saa meidät itkemään? Liikutuksesta tai jostain, mitä emme itsekään tiedä. Todellisten tarinoiden ja tarinoita kertovien taidelajien osalta voimakkaat tunteet ovat ymmärrettäviä, mutta miten vaikkapa maisemalla ja niinkin abstraktilla taidelajilla kuin musiikilla voi olla samanlainen vaikutus?
Kun Pentti Saarikoski tuli pidemmän ajan jälkeen eteläisestä Ruotsista takaisin Suomeen ja näki tumman kuusimetsän, hän purskahti itkuun. Kun Jean Sibelius nuorukaisena pääsi Saksassa kuulemaan maailmanmusiikkia parhaiden soittajien esittämänä, hän poistui salista hillittömästi itkien.
Ei eroavaisuudet, vaan yhtäläisyydet
Eroavatko luonnon meille antamat elämykset niistä, joita koemme ihmisen aikaansaannoksien edessä? Eroavatko ihmisyksilöiden kokemukset toisistaan? Helpoin vastaus molempiin kysymyksiin lienee, että eroavaisuuksia on. Erot johtuvat eri asiayhteyksistä, kokemuksista, odotuksista, henkilökohtaisesta luonteesta, kasvatuksesta, arvomaailmasta jne.
Subjektiivisuus on pitkään ollut muotisana, jota käytetään niin myönteisissä kuin kielteisissäkin tarkoituksissa. Emme hevin pääse irti itsestämme, kokemuksemme ovat aina subjektiivisia. Se ei silti tarkoita sitä, ettei kaikkien subjektiivisissa kokemuksissa voisi olla paljon yhteistä. Mitä syvemmälle menemme ihmisen mieleen, sitä hallitsevammaksi tulee ihmisen arkaainen, synnynnäinen luonto ja sitä vähäisemmäksi jäävät kasvatuksen, olosuhteiden, yhteiskunnan ja trendien vaikutukset. Mitä syvemmältä kokemukset tulevat, sitä enemmän yhteistä niissä on. Estetiikassa tämä tarkoittaa juuri sitä, että itse kohteen laatu saa suurimman merkityksen. Siksi se synnyttää eri kokijoissa paljon samanlaisia kokemuksia.
Taideteosten herättämissä kokemuksissa merkityksellisiä mielestäni eivät siksi olekaan eroavaisuudet, vaan yhtäläisyydet. Mitä löytyy yhtäläisten kokemusten taustalta, eli mitä todellisia arvoja ja sanomia kohteessa on? Onko kauneus sittenkin itse kohteessa?
Samat kysymykset koskevat luontomaiseman herättämiä kokemuksia. Henkilökohtaisia eroavaisuuksia on, mutta yhtäläisyydet ovat merkittävämpiä. Eivätköhän vanhan ajan taidemaalarimestarit samoin kuin uudemman ajan luontovalokuvaajatkin ole aika hyvin osoittaneet läpileikkauksen siitä, mitä ihminen pitää kauniina ja puhuttelevana luonnossa? Kyse ei ole sattumalta valituista maisemista ja elementeistä, jotka olisivat muodostuneet vakioiksi joita alettiin matkimaan, ei myöskään tekemällä tehdyista muoti-ilmiöistä tai erikoisuuden tavoittelusta (kuten aivan liian usein nykytaiteessa). Se, mikä on puhutellut, on ollut näkymässä itsessään, kohteen sisäisessä laadussa, minkä herkät taiteilijat tunnistivat ja välittivät teoksillaan yleisölle, joka tunnisti saman laadun.
Ihmisyksilöiden tajunnan yhtäläisyydet ovat luonnollinen asia, niin evoluution ja biologian kuin humanististen tieteidenkin kautta arvioituna. Mielenkiintoisimmaksi asiaksi tässä muodostuukin kohde; taideteos, rakennettu ympäristö tai luontomaisema. Mitä yhteisiä piirteitä, laatuja ja arvoja on eri kohteissa, jotka synnyttävät eri kokijoissa samankaltaisia, koskettavia elämyksiä? Se on kysymys, johon tässä olen tähdännyt.
Mieleni tekee tehdä harppaus, koska päätelmä on näköpiirissä ja lähellä, vaikka tie sinne oikeasti voi olla pitkäkin. Yllä käytin jo erästä suomenkielistä käsitettä, joka viitoittaa tien sinne, mihin haluan harpata: Elämys – Elämä. Eli sisältävätkö kohteet, jotka koskettavat meitä syvemmin, jotain olennaista, joka on intiimissä kosketuksessa elämään ja sen alkulähteeseen, vaikka emme sitä aina suoraan näe? Juuri näin uskon asian olevan.
Asiaa voi myös lähestyä syväekologiselta pohjalta. Syväekologiassa on elämä itsessään ilmiönä itseisarvo, kaikkien arvojen äiti. Tästä perustasta ei tarvitse kulkea pitkälle, kunnes päädymme siihen, että myös totuus, hyvyys ja kauneus ovat arvoja, jotka pohjautuvat elämän ytimeen ja sen itseisarvoon. Luonnossa arvostammekin useimmiten maisemia, kohteita ja ilmiöitä, jotka kuuluvat elämän perusedellytyksiin: vesi sen eri muodoissa, aurinko ja kaikki sen valoilmiöt, vihreys, vehmaus, moninaisuus. Myös vastakohdat – dramatiikka ja lempeys, pauhu ja hiljaisuus – ovat elämässä väistämättöminä omilla tavoillaan mukana.
Yhtälailla kuin maalaustaiteessa ja valokuvauksessa olisi pelkkien kukkien, sateenkaarien ja auringolaskujen kuvaaminen latistavaa ajan mittaan, on ihmisyhteiskunnassakin kokonaan ylihoidettu ja tarkassa järjestyksessä oleva ympäristö ihmisineen latistava, lopuksi sietämätön ja elinkelvoton. Tämä ajautus syntyi minulle kerran ollessani muutaman päivän eräässä hyvin siistissä ja tarkkaan suunnitellussa ja hoidetussa asuinympäristössä. Ensimmäisten iltojen kävelylenkeillä ympäristö miellytti, mutta vähitellen jokin sisäinen ahdistus kasvoi minussa. Yht’äkkiä oivalsin syyn: Sieltä puuttui ripaus luonnollista epäjärjestystä; ei yhtään roskaläjää, kallellaan olevaa vajaa, ruosteista polkupyörää seinustalla, kaatunutta aitaa. Eikä minkäänlaista laitakadun kulkijaa.
Kysymys ei saa olla epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta tai tekemällä tehdystä epäjärjestyksestä, vaan luonnollisen elämisen mukaantuomasta vaihtelevaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Kuten luonnossakin; myös lahoavat puut, homeinen sammal, seisova vesi ja rämeiköt ovat tarpeellisia elämän jatkumiselle. Nekin puhuttelevat meitä jollain tapaa ja meidän on annettava niidenkin olla. Olkoonkin niin, että ihmisellä on taipumus välillä pikkuisen vetää kotiin päin ja ihailla luonnossa erityisesti ympäristöjä, joissa hänellä on hyvä olla. Se suotakoon hänelle. Samoin kuin hänen vaihtelun tarpeensa ja haikailunsa maailmojen perään, jotka ovat ”aavan meren tuolla puolen”.
Kahlil Gibran antaa kirjassaan ”Profeetta” päähenkilönsä puhua ihmisille kauneudesta näin: ”Kauneus on elämä, kun elämä riisuu hunnun pois pyhiltä kasvoiltaan….Kauneus on ikuisuutta, joka tuijottaa itseään peilistä”. Miltä elämän pyhät kasvot näyttävät ilman huntua ja millaisena ikuisuus näkee itsensä peilissä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että siinä joskus ihanassa, joskus sietämättömän raastavassa tuskassa taiteenkin alkuvoima syntyy. Ja usein tuntuu siltä, että mitä yksinkertaisemman vastauksen löydämme, sitä ihmeellisempi se on.
Hyvän ja pahan millä puolen?
Olen usein tuntenut arkuutta, tai jopa jonkinlaista häpeää, lausuessani julki näitä ajatuksia taiteilijoiden keskuudessa. Ehkä monesti aiheettomasti. Tunteeni tulevat siitä, mihin jo alussa viittasin, että pelkään ajatusten kuulostavan muiden korvissa naiiveilta, käsitteen pilkallisessa merkityksessä. Tai että asiaa ei saisi edes yrittää selittää, jotta taiteen arvoituksellisuus ei hälvenisi.
Naiiviudesta ajattelen, että sekin on olemassaolon yksi perusedellytys. Kauneus, totuus ja hyvyys ovat naiiveja; ne ovat paljaita ja puolustuskyvyttömiä itsessään. Mutta jos eksymme niistä tai halveksimme niitä, olemme hukassa.
Se, että taiteen ja estetiikan arvoituksellisuus ja mystisyys hälvenisivät jos niiden alkulähteeksi paljastuu elämä, on aiheeton pelko. Elämän ja koko olemassaolon arvoituksellisuus on arvoituksista suurin ja sietämättömin. Ei sen julkilausuminen voi sitä hälventää. Tulemme tässä takaisin myös Dmitrij Karamazovin epätoivoiseen purkaukseen kauneuden olemuksesta; kauhea, pelottava, käsittämätön, selittämätön, mystinen ja arvoituksellinen, Jumalan ja Paholaisen taistelukenttä.
Toinen kysymys, josta keskustellaan ehkä enemmän kuin kauneuden olemuksesta, on taiteen etiikka. Onko taide oma maailmansa, joka on ”elämää suurempi” ja ns. hyvän ja pahan tuolla puolen? Vai onko se osa elämää ja kuuluu samoihin etiikan ja moraalin lainalaisuuksiin kuin kaiken muunkin ihmiskunnassa tulisi kuulua? Sanon tulisi kuulua, koska kaikkia ollaan nykyisin irrottamassa etiikasta ja moraalista. Sellainen on elämän lopun alku.
Elämää suurempia asioita ei ole, jos ajattelemme elämää ilmiönä ja kokonaisuutena. Elämä itsessään on synnyttänyt taiteenkin, sen suurempaa ja ihmeellisempää synnyttäjää ja elättäjää ei ole. Olisi kauheaa ja taidettakin täydellisesti alentavaa, jos nykytilanteessa – jossa talous, politiikka ja tekniikka ovat irroitetut elämästä, etiikasta ja moraalista ja toimivat siten elämää vastaan – taidekin irroitettaisiin kokonaan omaksi osaksi ilman syvempää tarkoitusta.
Itseisarvo on aivan keskeinen käsite. Mikä on sellainen asia, joka on arvokas itsessään, eikä vain välineenä johonkin toiseen tavoitteeseen ja arvoon? Maailmassa on vain yksi itseisarvo, ja se on Elämä. Elämä on kaikkien muiden arvojen äiti. Joudumme tekemään vain yhden valinnan, kaikki muu on seurausta siitä. Joudumme valitsemaan, pidämmekö elämää arvokkaana itsessään. Jos päädymme kielteiseen vastaukseen, millään ei ole mitään väliä, mitään ei voida perustella millään ja päädymme täysin arvotyhjään nihilismiin, jonka seurauksena on itsekeskeisyys, häikäilemättömyys, barbaria, kaaos ja tuho.
Jos päädymme myönteiseen valintaan, kaikella on merkitystä ja kaikki merkitykset pohjautuvat elämään ja sen jatkuvuuteen. Miksi haluaisimme edes yrittää erottaa kauneuden, estetiikan ja taiteen käsitteet, sisällöt ja tavoitteet elämästä ja sen perusarvosta? Vaikkei tarkoitus olisi tietoisesti paha, vaan perustuisi vaatimukseen taiteen riippumattomuudesta, olisi lopputulos silti paha ja taidetta alentava. Taiteesta tulisi elämästä vieraantuneiden taiteilijoiden temmellyskenttä, jossa vain itsensä toteuttaminen, kilpailu ja pinnallinen menestyminen olisi taiteen tarkoitus.
Taide on osa elämää ja se auttaa parhaassa tapauksessa ihmistä tuntemaan ja kokemaan sellaista, mikä syventää häntä, lohduttaa ja puhdistaa, eheyttää ja innostaa. Taide on hyvää, kun sillä aikaansaadaan hyvää, se on huonoa ja pahaa, kun se aikaansaa pahaa. Molempia vaikutuksia on ja niitä täytyy miettiä yhä enemmän maailmassa, jossa ihmisestä ja hänen elämäntavastaan on tullut elämän jatkumisen uhka.
Estetiikan syvempi merkitys on myös huomioitava yhteiskunnan fyysisessä ympäristössä ja abstrakteissa rakenteissa. Kaikessa elämää ja hyviä elinmahdollisuuksia tuhoavassa on sisäistä ja useimmiten myös ulkoista rumuutta, kaikessa elämää suojaavassa ja hoivaavassa on kauneutta. Sillä on myös keskeinen kasvattava vaikutus. Ei ole mitenkään outoa, että luontomaisemalla on ihmiseen myönteinen ja eheyttävä vaikutus. Jo puitten näkeminen ikkunasta on todistetusti ihmiselle tervehdyttävää terapiaa. Vielä parempaa terapiaa on metsässä kulkeminen, aluskasvillisuuden aistiminen, puiden koskettaminen, tuoksujen tunteminen ja hiljaisuuden tai luonnonäänien kuuleminen.
Ihminen on itsekin osa luontoa, joka moninaisuudessaan kaikkine lajeineen muodostaa sen maailman, minkä me tunnemme, mikä meidät on synnyttänyt ja mikä meitä elättää. Siihen kuuluu ihmisen osalta kiinteästi myös inhimillisyys, myötätunto ja yhteenkuuluvaisuudentunne, kaiken ja kaikkien kanssa; sekin on kauneutta.
Hyvin yleisellä tasolla voidaan ehkä sanoa, että hyvää taidetta ja estetiikkaa voi syntyä kahdella tavalla. Yksi on kun ihminen tietoisesti pyrkii hyvään vaikutukseen ja osaa toteuttaa sen hyvin. Toinen tapa, joka voi olla vielä parempi mutta jota ei voi tekemällä tehdä, on jos hyvää tarkoittava ihminen suunnittelematta panee koko sielunsa ja sydämensä teoksiinsa.
Emme voi tehdä mitään yksiselitteistä ja yksityiskohtaista luetteloa hyvästä ja huonosta taiteesta tai ympäristöestetiikasta ja niiden osista, mutta aika paljon yhteisiä nimittäjiä voimme silti tunnistaa. Etenkin meidän täytyy ajatella asiaa jatkuvasti, etsiä suuntaa ja myös korjata ja vetää rajoja, kun huomaamme selkeitä haittoja ja vaaroja.
Taide, kulttuuri ja yhteiskunta läpikäy aina muutosta, mutta muutos ei saa olla itsetarkoituksellinen, sen täytyy johtaa johonkin hyvään. Tässä mielessä meidän on hyvä tiedostaa ja pohtia asiaa, että taiteen, estetiikan ja yhteiskuntakehityksen tulokset ja vaikutukset ovat niitä eteenpäin vievien voimien mukaiset.