Teksti: Aino Assmuth ja Sampo Pihlainen. Julkaistu Elonkehässä 4/17.
Jatkuva kasvatus, tai eri-ikäismetsänhoito, herättää voimakkaita intohimoja. Harsintajulkilausumasta alkaen pitkälle 2000-luvun puolelle metsäammattilaiset tuomitsivat eri-ikäismetsänhoidon kovin sanankääntein: sitä pidettiin taloudellisesti tuottamattomana ja tuhoisana uhkana metsien kestävälle käytölle. 1980-luvulta alkaen Erkki Lähteen ryhmä taas on tuonut jatkuvaa kasvatusta esiin päinvastaisin perustein; heidän mukaansa se on taloudellisesti ylivertainen vaihtoehto tasaikäiseen metsänhoitoon verrattuna, ja poikkeuksetta paras tapa taata metsien ekologisesti kestävä hyödyntäminen.
Molemmat näistä näkemyksistä ovat vääriä. Tämän osoittavat uusimmat, taloustieteellisesti päteviin optimointimalleihin ja empiirisesti estimoituihin kasvumalleihin perustuvat tutkimukset Helsingin yliopistolla. Jotta kysymystä metsänkäsittelytapojen keskinäisestä paremmuudesta ylipäätään voidaan tarkastella järkevästi, tarvitaan tutkimuskehikko, jossa otetaan vakavasti sekä metsänhyödyntämisen talous että ekologinen tietämys metsiköiden kasvusta.
Jatkuvan kasvatuksen hakkuu.
Olennaista on käyttää metsikön kokoluokkarakenteen sisältävää kasvumallia, jossa puiden kasvu, kuolleisuus ja uusien taimien syntyminen riippuvat metsän tiheydestä. Luontaisen uudistumisen sisältäviä pohjoismaisia kasvumalleja on toistaiseksi vasta kourallinen (esim. Bollandsås et al. 2008, Pukkala et al. 2013), ja käsitys metsänkäsittelystä tulee varmasti tulevaisuudessa vielä tarkentumaan kun käyttöön saadaan uusia ja entistä tarkempia kasvumalleja.
Taloudellisessa optimoinnissa ratkaiseva askel on ollut siirtyminen yleiseen mallikehikkoon, joka sisällyttää päätehakkaamisen ja metsikön peitteisyyden säilyttävän käsittelyn tasavertaisina vaihtoehtoina (Tahvonen & Rämö 2016). Tavoitteena on maksimoida metsiköstä saatava hyöty – johon voivat toki puuntuotannosta saatavien nettotulojen lisäksi sisältyä esimerkiksi hiilensidonta, marjatuotto tai monimuotoisuuden tuottamat ekosysteemipalvelut – kasvumallin asettamissa rajoissa. Optimoinnissa määritetään milloin ja mitä puita tulee harventaa, sekä milloin jos lainkaan tulee päätehakata, jotta hyödyt ovat niin suuret kuin mahdollista. Malli, tai tutkija, ei siis lähtökohtaisesti ole kummankaan metsänkäsittelyn tavan puolella toista vastaan. Kun optimointilaskut suoritetaan monenlaisilla kasvupaikoilla, puulajeilla, uudistuskustannuksilla, korkotasoilla ja hiilen hinnoilla, saadaan puolueeton käsitys siitä, milloin kannattaa soveltaa jatkuvapeitteistä metsänhoitoa ja milloin päätehakata.
Nykytutkimuksen mukaan käsitys jatkuvan kasvatuksen huonosta taloudellisesta tuottavuudesta on väärä. Monessa tapauksessa metsien käsittely jatkuvapeitteisinä on itse asiassa taloudellisesti kannattavampaa kuin päätehakkuisiin perustuva käsittely. Silloinkin kun päätehakkaaminen on kannattavampaa, ero tulojen nettonykyarvossa on yleensä varsin pieni. Vaikuttaa siis siltä, että jos yksityinen tai valtiollinen metsänomistaja on esimerkiksi virkistys- tai luontoarvojen motivoimana halukas toteuttamaan metsissään jatkuvaa kasvatusta, tämän voi tehdä ilman suuria taloudellisia tappioita. Hiilensidontahyötyjen painottaminen lisää jatkuvapeitteisen metsänhoidon suhteellista kannattavuutta (Assmuth et al. 2018). Alustavat tutkimustulokset viittaavat siihen, että jatkuvapeitteinen metsänhoito on metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta päätehakkaamista parempi vaihtoehto.
Toisaalta on myös selvää, että jatkuva kasvatus ei ole mikään metsänhoidon hopealuoti. Mäntymetsissä ja parhailla kasvupaikoilla jatkuva kasvatus tuottaa tyypillisesti selkeästi päätehakkaamista heikomman taloudellisen tuloksen, jos korkotaso on matalahko. Samoin jos tavoitteena on puuntuotannon määrän maksimoiminen – mikä tosin on harvoin järkevää taloudellisesta näkökulmasta katsottuna – jatkuva kasvatus ei vedä vertoja päätehakkaamiselle. Jatkuvassa kasvatuksessa tukkipuun osuus puunsaannista kyllä kasvaa, mutta kokonaistuotos ja varsinkin tuotetun kuitupuun määrä laskee hieman.
Koska jatkuvapeitteistä metsänhoitoa on tutkittu toistaiseksi suhteellisen vähän, liittyy sen käytännön sovellettavuuteen ja riskeihin vielä monia kysymysmerkkejä. Tämä voi osaltaan selittää metsäammattilaisten ja metsänomistajien toistaiseksi varautuneen suhtautumisen tähän metsänhoitomuotoon. Metsäammattilaisilla ja -omistajilla on vuosikymmenten ajalta kokemuksen tuomaa tietoutta ja tottumusta päätehakkuisiin perustuvasta metsätaloudesta, jota on totuttu pitämään parhaana mahdollisena tapana hoitaa Suomen metsiä.
Tutkimus ja käytännön kokemukset kuitenkin jatkuvasti täyttävät aukkoja jatkuvapeitteistä metsänhoitoa koskevassa tietämyksessä. Tutkimuskirjallisuuden ja Suomessa saatujen kokemusten perusteella voidaan esimerkiksi sanoa, että poimintahakkuissa pystyyn jätettävän puuston vaurioituminen ei ole uhka siinä mittakaavassa kuin voisi luulla. Sen sijaan juurikääpä saattaa muodostua ongelmaksi. Jos tehdään voimakkaita poimintahakkuita, tulee ottaa huomioon myös tuulenkaatojen mahdollisuus – tosin tuulenkaatoriski on vähintään yhtä suuri avohakkuuaukeisiin rajoittuvissa metsiköissä. Olennaista on ymmärtää, että kaikkiin metsänkäsittelymuotoihin liittyy niille ominaisia riskejä, joiden mallintaminen on tärkeimpiä tulevaisuuden tutkimustarpeita. Uusin ekologinen tutkimus antaa vahvoja viitteitä siitä, että ikä-, koko- ja lajistorakenteeltaan monipuoliset metsiköt ovat yksipuolisia puupeltoja vastustuskykyisempiä metsiä kohtaaville uhille, joita ilmastonmuutos vahvistaa (Gauthier et al. 2015).
Jatkuvapeitteinen metsänhoito on hiljalleen yleistymässä sekä Suomessa että muualla maailmassa. Taustalla on lisääntynyt kiinnostus luonto- ja virkistysarvojen säilyttämiseen myös talousmetsissä. Myös lainsäädännön muutoksilla ja uusilla metsäalan yrittäjillä on ollut suuri merkitys. Keskeistä tälle kehitykselle on ollut ja lienee jatkossakin parantuva ymmärrys metsänhoidon taloudesta. Jatkuvapeitteisen metsänhoidon valtavirtaistumisen tiellä oli pitkään ideologisesti värittynyt taistelu, jossa kumpikin osapuoli sovelsi omia faktojaan. Puolueeton tieteellinen tutkimustieto on paras pohja ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävälle metsätaloudelle.
Aino Assmuth ja Sampo Pihlainen ovat Helsingin yliopistossa toimivia ympäristö- ja luonnonvarataloustieteen tutkijoita, joiden väitöskirjatutkimukset keskittyvät metsien käytön taloudellis-ekologiseen optimointiin.
Kirjallisuus
Assmuth, A., Rämö, J., and Tahvonen, O. 2018. ”Economics of size-structured forestry with carbon storage.” Can. J. For. Res. 48: 11–22.
Bollandsås, O.M., Buongiorno, J., and Gobakken, T. 2008. ”Predicting the growth of stands of trees of mixed species and size: a matrix model for Norway.” Scand. J. For. Res. 23: 167–178.
Gauthier, S., Bernier, P., Kuuluvainen, T., Shvidenko, A.Z., and Schepaschenko, D.G. 2015. ”Boreal forest health and global change.” Science 349(6250): 819–822.
Pukkala, T., Lähde, E., and Laiho, O. 2013. ”Species interactions in the dynamics of even- and uneven-aged boreal forests.” Journal of sustainable forestry 32(4): 371–403.
Tahvonen, O., and Rämö, J. 2016. ”Optimality of continuous cover vs. clear-cut regimes in managing forest resources.” Can. J. For. Res. 46(7): 891–901.