Teksti Ville Rantanen. Julkaistu Elonkehässä 1/2016.
Valppaimmat ovat saattaneet lehteillä Ernst Callenbachin bioregionalismia sivuavaa Ecotopia -fiktioteosta, tai törmätä Vermontin toisen tasavallan projektiin, tai Cascadian itsenäisyysliikkeeseen, joista varsinkin jälkimmäinen on ollut tapetilla bioregionalisminsa vuoksi. Sangen tuntemattomaksi tämä tuiki tärkeää näkökulmaa valottava aate on meillä kuitenkin jäänyt – suotta.
Historiallisesti bioregionalismin aate ammentaa Howard W. Odumin perustamasta regionalistisen ajattelun koulukunnasta, joka penäsi ”paikallisten mallien ja kulttuurien Amerikkaa” ratkaisuna 1930-luvun vaikeisiin aikoihin. Häntä aiemmin pioneerimatkailija John Wesley Powell 1800-luvun puolivälissä määritteli luontaisten ihmisyhteisöjen kohtalonyhteyden syntyvän valuma-alueiden kautta. Varsinainen bioregionalismi muotoutui paitsi regionalismista, myös Kalifornian 1960-luvun lopun vasta- ja vaihtoehtokulttuurien akanvirroista ammennetuista näkemyksistä. Nimensä aate sai Allen Van Newkirkiltä 1975. Bioregionalismin käsite tulee sanapareista bio (elämä) ja regio (regere, hallita [aluetta]).
Kuten kommunalismi ja monet muut ekososialistiset mallit, bioregionalismikaan ei korosta ihmisyhteiskunnan ja luonnon erottelua, vaan keskittyy symbioottisen suhteen luomiseen näiden välille. Pitkän tähtäimen tavoitteena on ihmisympäristön ja ympäröivän luonnon uudelleenintegrointi keskenään siten, että ne holistisina ratkaisuina edesauttaisivat ekotehokkaita ja ekologisesti kestäviä elämäntapoja tuotantomalleineen (sisältäen vastuullisen kulutustietoisuuden jne.).
Kirkpatrick Sale, jota voitaneen tituleerata bioregionalismin ”ykkösteoreetikoksi”, jaottelee bioalueet (bioregion) kolmessa mittakaavassa: suurin koko on ekoalue (ecoregion), joka määritellään Salen ehdotuksen mukaan maaperäpiirteiden ja luonnonkasvien mukaan, jota seuraa kokoluokassaan korkeuskäyrien (vuoristot, harjut ja vastaavat olennaisina) ja valuma-alueiden (ja siten vesistöjen) määrittämä geoalue (georegion), ja mittakaavaltaan pienin on morfoalue/vita-alue (morphoregion/vitaregion), jonka määrittävät pienemmät maastotekijät ja valuma-aluejaot, sekä paikalliskulttuurin ja paikallisväestön levittäytyminen. Jaotteluissa – varsinkin sen ylä ja alapäässä – on toki oma problematiikkansa, mutta tämän artikkelin (tai kirjoittajan osaamisen) puitteissa niihin ei voida mennä.
Kuten Sale muistuttaa, luonnossa rajat – bioalueidenkaan – eivät ole selkeitä ja ehdottomia (vaikka joitain piirteitä tai jakolinjoja ”yleisesti tunnistettaisiinkin”). Toisinaan nuo alueet ovat jopa päällekkäisiä. Näin ollen bioalueiden hallinnoinninkin on oltava piirteiltään joustavaa, ei-autoritääristä, keskustelulle avointa.
Bioregionalistinen talous
Bioregionalismissa luonnonolosuhteet määrittelevät ihmisyhteisön rajat ja käytännöt, materiaalisesta todellisuudesta, eritoten ekologisista reunaehdoista ja perustuotannosta, irrallaan olevan talousajattelun sijaan. Bioregionalismin lähtöjaottelussa onkin paljon samaa vanhan aristoteelisen oikonomia-khrematistiikka -jaottelun kanssa. Talouden ja siten myös yhteiskunnallisen organisoitumisen perusyksiköt, bioalueet, ovat lähtökohtaisesti omavaraisia veden, ruoantuotannon, energian ja perustarpeiden sekä peruspalvelujen suhteen – Todd Wynwardia mukaillen ”ruokavaluma-alue” on paikallinen. Tuotanto on Barry Commoneria lainaten ”suljettu ympyrä”: kaikki tulee silminnähden jostain, ja kaikki menee silminnähden johonkin bioalueen puitteissa. Ongelmia ei bioregionalismissa ulkoisteta tai etäännytetä, toisin kuin helposti tapahtuuu ”imperiumimaisten” rakenteiden puitteissa.
Koska bioregionalismissa bioaluiden organisoituminen on paikallissyntyistä, on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaade suurempi ja välittömämpi. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa vain kohtelemalla bioalueen resursseja yhteisinä (”commonseina”), ja tämän on tarkoitettava sitä myös konkreettisesti – talouden suunnittelun ja toteutuksen on oltava koko yhteisöä osallistavaa. Muutoin yhteisomistus ei ole todellista, vaan muistuttaa enemmän taannoisia näennäissosialismeja valtiokapitalismin kaltaisine rakenteineen. Olisiko se sitten paikallistaloudellisissa rakenteissa kunnalliskapitalismia? Bioregionalismin kannalta osanotto paikalliseen talouteen on, muistettakoon, jo halutun bioregionalistisen tajunnan syntymisen kannalta olennaista. Vaikkakaan terve luontosuhde ei synny tästä automaattisesti, on se kuitenkin sen minimiedellytys.
Sale seuraa bioregionalistisessa talousajattelussaan paljolti Edward Goldsmithin määrittelemiä ”ekodynamiikan lakeja”. Nämä lait määrittelevät talouden suhdetta elonkehään. Ensimmäinen laki on ylläpitämisen periaate, laajan nopean muutoksen vastustaminen ympäristössä. Tätä turvaa eittämättömästi elämän moneuden maksimaalinen ylläpitäminen – taloudessahan moneus on omavaraisuuden edellytyksenä. Toinen laki on vakauden laki (palautuvuuden periaate), joka on vastakkainen moderniin teolliseen sivilisaatioon vastaanpanemattomasti vaikuttavalle entropian laille. Vakaus mahdollistaa taloudellisen suunnittelun. Bioregionalismissa talous näin ollen sovitetaan edellä mainittuihin ehtoihin, säilyttämään ja hyödyntämään olemassaolevia luonnonolosuhteita, mukautumaan niihin, sen sijaan että kamppailtaisiin noita luonnonolosuhteita vastaan. Tämä tuo lähtökohtaisesti mukanaan aina permakulttuurin. Paitsi maatalouden ja infrastruktuurin lähtökohtina, permakulttuuri näkyisi myös energialähteiden valinnassa.
Bioregionalisteilla ei valitettavasti ole selkeää vastausta kaivannaisteollisuuden (ja muiden uusiutumattomien luonnonvarojen kysymysten) problematiikkaan. Paitsi että nämä kaivannaisluonnonvarat ovat jakautuneet epätasa-arvoisesti bioalueiden välillä, ei kaivannaisteollisuuden ekodynamiikalle vieraan luonteen ongelmaakaan olla käsitelty – kysymys jota esim. Hilkka Pietilä osasi peräänkuuluttaa keskeisenä.
Kestävä suhde yhteiskunnan ja elonkehän välillä voi, voitaisiin väittää, syntyä vain bioregionalistisissa puitteissa: koko tuotannon kierto on nähtävä ja koettava omakohtaisesti. On perinjuurin oudoksuttavaa, etteivät esimerkiksi marxilaiset teoreetikot (edes suuri osa nk. ekososialisteista) ole tarttuneet bioregionalismin tarjoamaan ratkaisuun merkittävänä osana vieraantumiskehityksen katkaisemista. Niin ikään he ovat laiminlyöneet bioregionalismille keskeisen aspektin eli tilan kysymyksen, käsittelyn – kuten mm. David Harvey on surkutellut, tarttuen muutaman kollegansa keralla haasteeseen.
Tila ja tajunta
Bioregionalismissa huomioidaan, että olennainen kysymys materiaalisen olemisen suhteen on juurikin tilan kysymys. Tilassa oleminen määrittää myös tajuntaa, ja siten suhdetta ympäristöön. Bioregionalismi lähtöolettaa, että vain rajattuun tilaan voi syntyä konkreettinen suhde, sillä lopulta vain rajatun tilan voi oppia kokemaan täyspainoisesti. Ei ole sattumaa, että Arne Naesskin puhui ekosofiastaan eli ekologisesta ymmärryksestään sekä vakaumuksestaan ”ekosofia T:nä”, paikkaan (Tvergasteiniin) sidottuna. Tämä on mitä materialistisin johtopäätös, joka kiistää olettamat abstraktien ”puhtaasti hengestä” syntyvien vakaumuksista ja sosiaalisista liikunnoista.
”Henkinen kokemus” on reaalisesti olemassaoleva asia, mutta on aina materialistislähtöinen. Bioregionalismille omistautunut kristillisanarkisti Ched Meyers siteeraakin senegalilaista Baba Dioumia sanoen: Emme varjele alueita, joita emme rakasta. Emme rakasta alueita, joita emme tunne. Emme tunne alueita, joihin emme ole tutustuneet. Oleminen yhdessä paikassa, eli tuon tilan kokemisen aspekti, ei toki siis yksin riitä – se on myös koettava koko tuotannollisen elämänkierron kautta, eli siihen on ”tutustuttava”. Tuon tutustumisen prosessin myötä syntyvä ymmärrys muotoutuu vain ylisukupolvisesti – tämä tuo mukanaan juurtuneisuuden aspektin. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ihmiset enää liikkuisi, kulkisi, muuttaisi, vaikka se tapahtuisikin pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Alkavathan tarinatkin likipitäen aina jommasta kummasta lähtökohdasta: joko vieras henkilö tulee yhteisöön, tai henkilö yhteisöstä lähtee matkalle. Menojalan vipatusta ei kammitsoi mikään mahti maailmassa.
Paitsi asian materialistinen puoli, myös koulutus edesauttaa tässä perehtymisessä – bioregionalistit puhuvatkin paljon paikallistuntemuksen opettamisen puolesta peruskouluopetuksessa: niin paikallinen maantiede, historia, talous kuin luontokin olisi jokaisen opittava tuntemaan. Koulutuksen merkitystä puntaroitaessa on hyvä muistaa, että ainoa pakko jota Mihail Bakuninkin kannatti, oli kouluttautumisen pakko. Bioregionalistit asettuvatkin tukemaan myös ”maolaisittain” kulttuurivallankumousta – vaikka oleminen määrittäisikin tajuntaa, istuvat vanhat (väärän kadonneen) olemisen muokkaamat tavat tiukassa, ja ne on pystyttävä kukistamaan. Vaikka siis bioregionalistinen oleminen tuleekin luomaan bioregionalistista ajattelua ja kulttuuria eli tajuntaa, on tuota kehitystä edesauttettava ja jopa kiihdytettävä valistus- ja kulttuurityön keinoin.
Bioregionalismi ja kaupungit
Kirjoittaessaan kaupungin ja maaseudun vasta modernilla ajalla katkenneesta symbioottisesta suhteesta, väittäen niiden ”edellyttävän toisiaan”, on aiemmin mainittu Kirkpatrick Sale teoreettisesti kiikkerähköllä pohjalla. Vaikka onkin ilmeistä että kaupungin ja maaseudun (eräänlainen muunnelma keskus-periferia -jaosta) välinen suhde on aikanamme mitä epätervein, jo fysiokraatit osoittivat kaupunkien periaatteellisen loismaisuuden suhteessa perustuotannosta vastaavaan maaseutuun. Bioregionalistit, Sale mukaanlukien, ovat toki oikeassa tarpeesta kuroa umpeen kaupunkien ja maaseudun välistä tuotannollista, hallinnollista ja tilapoliittista juopaa. Bioregionalismissa onkin oma erityinen katsantokantansa käsittelemään tätä kysymystä – urbaanibioregionalismi.
Patrick Geddes , Benton MacKaye ja Lewis Mumford pähkäilivät jo kauan ennen varsinaisen bioregionalismin syntyä saman problematiikan äärellä. Geddes ja Mumford ehdottivat kaupunkisuunnitteluprojekteissaan, että paikallisille asukkaille tulisi opettaa paikallisalueen historiaa ja muita erityispiirteitä. Myöhemmät suunnittelijat kuten Clyde Weaver ovat tähdentäneet tämän tarpeellisuutta paikallisten osallistamisessa paikallisen ympäristön suunnitteluun, ylläpitoon ja muokkaamiseen. Pohtiessaan sitä kuinka etuoikeutuissa ”kehittyneissä maissa” ihmiset eivät joudu tekemisiin elämäntapansa edellytysten ja seurausten kanssa urbaanibioregionalisteista selkeäsanaisin Sarah Church ehdottaa urbaanibioregionalismin mallissaan luonnon tuomista takaisin osaksi kaupunkiympäristöä ja sen asukkaiden osallistamista jatkuvaan oman ympäristönsä hoitoon. Olettamana on, että tämä osallistuneisuus konkretisoisi ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä ja vaikuttaisi ihmisten kulutus- ja muihin käyttäytymistottumuksiin.
Kaupunkien uudelleensuunnittelua Church pitää realistisena tavoitteena johtuen öljypiikistä ja ilmastokatastrofista – entropian riuteessa rappeutuvat kaupungit ovat joka tapauksessa retusoinnin tarpeessa jo kaupunkisuunnittelunkin asteella, eivätkä ainoastaan konkreettiselta infrastruktuuriltaan. Esimaistetta tästä kehityksestä olemme nähneet Kuuban kaupunkien kehityksessä maan keinotekoisen öljypiikin myötä, kun perustuotantoa on tuotu kaupunkeihin. Viime aikoina vastaavanlaisia projekteja on virinnyt myös jopa öljykylläisessä Venezuelassa.
Bioregionalistinen kehityssuunta kaupunkisuunnittelussa on kannatettavaa ja voi olla realististakin, vaikka esim. Salen ounastelema tulevan bioregionalistisen ajan optimaalinen kaupunkikoko – hajautettuna ympäri ekoalueita – 50 000 tai jopa 100 000 yksilöä kuulostaakin uskomattoman massiiviselta yksikkökoolta resurssipiikkien ja ilmastokatastrofin myötä realisoituvan (myös ihmispopulaatioiden) joukkosammumisen jälkeiselle maailmalle. Church myöntääkin puolestaan suurkaupunkien ja bioregionalismin antagonistisuuden – hänkin silti pitää kokeiluja suurkaupunkienkin puitteissa puollettavina. Onhan jo sen tuominen yleiseen tietoisuuteen, miten ympäröivä luonto olosuhteineen sekä ympäröivät maatalouselinkeinot mahdollistavat kaupunkien olemassaolon, arvokasta.
Bioregionalistinen hallinto
Myös yhteiskunnan toimintalogiikka ja hallinto organisoidaan bioregionalismissa ”luonnon asettamien ehtojen mukaan.” Suuryksikkölähtöisyyden, keskittämisen, hierarkkisuuden ja monoliittisuuden sijaan aate Salen mukaan painottaa näiden vastakohtia: ”inhimillistä mittakaavaa” E.F. Schumacheria seuraten, hajauttamista, autonomista eriyttämistä ja moneutta. Luonnossa autoritäärisyys, herruus ja suvereniteetin periaate loistavat poissaolollaan, muistuttaa Sale. Vaikka hän bioregionalistista jakoa seuraten jakaakin alueet hallinnollisiin osiin, porrastetusti, alhaalta ylöspäin organisoituen, jää liikkumatilaa kosolti useiden erilaisten halutunlaisten paikallismallien luomiselle.
Mahdollisten mallien tulevaisuudenvisiomyriadista bioregionalisti Mark D. Whitaker käyttää käsitettä polytopia. Arran Garen näkemys siitä kuinka vihreä vallankumous ottaa oman narratiivinsa kullakin seudulla resonoi paljolti tämän bioregionalistisen vision kanssa. Näin bioregionalismi mahdollistaa sekä vaihtoehtoisuuksien moneuden että välttämättömyyksien tunnustamisen. Malli on sangen yhteenistuva kommunalistisen konfederalistisen teorian kanssa, vaikkei Sale menekään kommunalistien pieteetillä yksityiskohtiin.
Elähdyttävimpiä puolia Salen näkemyksissä bioregionalismin suhteen on – joskaan huomio ei resonoi kaikkien bioregionalistien kanssa – ettei hän oleta bioregionalistisenkaan yhteiskunnan olevan ongelmaton onnela, vaan hänen ajattelussaan kyse on vahinkojen minimoimisesta; sellaisen järjestelmän luomisesta, jossa erehdykset ja jopa pahuus voivat toki olla olemassa, mutta pysyvät kokoluokaltaan sellaisina, ettei korjaamatonta vahinkoa saada aikaan. Sale uskoo, että osa autonomisesti toimivista yhteiskunnista tulee ajautumaan myös vähemmän toivottaville poluille inhimillisessä kehityksessään – Keskustapuolueen syväläisten hirmuvallan riettaudessa riutuvat syrjäkylät voivat olla vasta hailakoita häivähdyksiä kauhuista, jotka voivat odottaa uudelleenpaikallistumisen tuolla puolen.
Ajattelumalli mykistyttää kypsyydessään, mutta Sale myös – vähintäänkin vaikenemisen kautta – antaa ymmärtää, ettei bioregionalistinen ymmärrys voisi säilyä/syntyä sellaisissa paikalliskulttuureissa (vita-alueissa), jotka eivät turvaa julkisen keskustelun reunaehtoja, eli Salen painottaman koulutuksen lisäksi myös poliittista järjestäytymisen muotoa, jossa konsensuaalinen tiedon-/tieteentuotantoprosessi (nk. tieteen anarkismi) on mahdollinen. Tämän Salen aatetoveri Gary Snyder puolestaan ymmärtää ottaa huomioon. Uudelleenhajautuminen ja moneus siis tuottanevat monenlaisia paikallisyhteisöjä, mutta nuo kaikki paikallisyhteisöt eivät saavuta bioregionalistista ymmärrystä.
Myös taloudellisen ja hallinnollisen ollessa välitöntä ja silminnähtävää, niitä pönkittävine väkivallan rakenteineen, on todennäköisempää, että epäoikeudenmukaisuuksiin puututaan – väkivalta ei enää pakene rakenteiden suojiin, pahoista teoista kärsijät eivät ole enää toisaalla, vaan he ovat lähimmäisiä. Väkivalta on näissä olosuhteissa väistämättä aina ainakin puolisubjektiivista, jos ei sentään subjektiivista, objektiivisen sijaan.
On myös syytä pitää mielessä, ettei bioregionalismin strateginen lokalismi tarkoita eristäytymistä. Vita-alueet, geoalueet ja ekoalueet ovat kaikki tekemisissä keskenään – globaalien ja yliekoalueellisten kysymysten suhteen tämä onkin välttämätöntä. Näiden kysymysten parissa painimiseksi bioregionalistit ovat kehitelleet nk. telecoupling-konseptia. Puuttuminen esimerkiksi bioregionalististen reunaehtojen kannalta tuhoisaan politiikkaan vita-, geo- tai ekoalueen ulkopuolelta voi hyvinkin tulla tarpeelliseksi. Whitaker onkin ehdottanut että taloudet ja tilapoliittiset kysymyset olisivat paikallisia, mutta ihmisoikeusasioiden ja oikeuskysymysten suhteen valta olisi keskitetty. Näkemys ratkaisusta hämmentää naiiviudessaan (ja epämaterialistisuudessaan), mutta selvää on, että yhteisöllisen autonomisuuden ja minkä tahansa täydellisestä relativismista irtisanoutuneen tuon yhteisön ulkopuolisen toimijan (käytännössä toinen yhteisö / toiset yhteisöt) välillä voi syntyä ristiriitoja, ja noiden ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi hyvä olla keinoja, jopa rakenteita.
Internationalismi onkin välttämätön lähtökohta – tämän myöntää myös Kirkpatrick Sale. Varsinainen ongelma on kuitenkin, mikä materiaalinen (objektiivinen) tekijä aikaansaisi internationalistisen linjan toimijoille, joilla talous ja muukin oleminen on kuitenkin itseriittoisesti paikallista? Pelkkä subjektiivinen tekijä, ”tahto” tietoisella toimijalla toimia teoreettisesti havaitun uhan (vaikkapa imperiuminomaisia rakenteita/kapitalismia palauttamaan pyrkivä toimija oman välittömästi koetun alueen ulkopuolella) suhteen, kuulostaa idealistiselta.
Lisää ongelmia ja uhkia
Bioregionalismin erityisenä ongelmana on, etteivät sen piiriin asemoituneet ajattelijat osaa aina hahmottaa asemaansa materialismin ja idealismin välillä – toisaalta ekologiset reunaehdot ja perustuotannon ensisijaisuus taloudessa ovat ihastuttavissa määrin huomioituja, mutta toisaalta tunnutaan unohtavan täysin joidenkin yhteiskunnan instituutioiden materiaalinen pohja. Materiaaliset tekijät kuten resurssipiikki ja sitä seuraava romahduskehitys sekä yleinen (yhteiskunnallinen) entropia tunnustetaan, mutta toisaalta turvaudutaan joukkoliikuntojen ennakoinnissa ja poliittisen toiminnan visioinnissa naiiveihin idealistisiin olettamiin materialististen lähtökohtien sijaan.
Salea voi oikeutetusti kritisoida naiivin deterministisestä näkemyksestä bioregionalistisen ymmärryksen syntymisen suhteen, sekä sangen yksioikoisesta näkemyksestä tieteen kehittymis- ja soveltamismahdollisuuksia kohtaan – bioregionalismi, sellaisena kuin se muotoutuu, ei muotoudu suoraan suhteessa maailmaan sellaisena kuin se on, vaan se luodaan jo olemassa olevan kulttuurin ymmärryskentästä käsin. Tiede ei kehity suoraan havainnosta, sillä havainto on edellä mainitusta syystä ennaltaan vino, eikä luotu ”vino tietokaan” tule vallitsevaksi paradigmaksi automaattisesti, vaan ainoastaan tieteen vallankumousten kautta (kuten Thomas Kuhn on teoretisoinut), joihin vaikuttavat puolestaan yhteiskunnalliskamppailulliset liikunnot.
Jotkin liberalistiset tahot ovat nuuskutelleet poliittista ilmapiiriä, josko bioregionalismissa olisi jotain haltuunsiepattavaa keppihevosta vanhojen mallien tekohengittämiseksi. Niin ikään bioregionalismia on pyritty kaappaamaan pohjoisamerikkalaisen fasistisen liikkeen käsiin – mm. Sebastian Roninin johtama Kansallissynergistinen puolue on ottanut bioregionalismin iskusanakseen. Suomessa bioregionalismia on pöyhäissyt lyhyelti niin ikään samaan leiriin kuuluva Timo Hännikäinen kymmenisen vuotta takaperin Ville Hytösen kanssa eräässä blogintyngässä. Ja jo ennen bioregionalismin syntysanoja sen argumentteja (valtakuntien luontaisten rajojen määrittäminen luonnonkasvien levinneisyyden avulla) käytettiin mm. Suur-Suomi -hankkeen pönkittämiseen.
Ottaen huomioon loppulamakehitys vaikutuksineen yhteiskuntaan, voidaan fasistien aatteenkaappaushankkeista olla huolestuneempia kuin liberalistien. Kun muistamme, että Salella on jonkinasteista epäjohdonmukaista sympatiaa myös taantumuksellisia separatistisnationalistisia projekteja kohtaan, ei tulevien rekuperaatioyritysten suhteen juurikaan lohduta edes se ansio, että Sale niputtaa nykyiset kansallisvaltiot yhteen imperiuminomaisten rakenteiden kanssa ja pitää niitä bioregionalismin vastaisina.
Kohti bioregionalistista huomista?
Imperiumi on luhistumassa, laiva uppoamassa. Meidän on siirryttävä pelastusveneisiin – bioalueet, imperiumista irrallaan, ovat noita pelastusveneitä. Sale siis ei lopulta kannata vallitsevan järjestelmän puitteissa tehtäviä yritelmiä bioregionalismiin, vaan pitää noita yritelmiä jopa lähtökohtaisesti tuhoontuomittuina, sillä bioalueen poliittinen muotoutuminen voit tapahtua vain endogeenisesti, luontaisesti paikallisista tarpeista alhaalta ylös. Eli se mistä hän puhuu, on rinnakkaisvaltaa. Hän ei kuitenkaan tarjoa selvää vastausta siihen, mikä takaisi sen, että uudet rinnakkaisvallalliset rakenteet rakentuisivat nimenomaan bioregionalistisesti.
Uudelleenasuttautuminen, yhteisöjen uudelleen muotoutuminen uudelleenpaikallistumisena/ uudelleenhajautumisena, sekä näitä seuraava uudelleenheimoistuminen (josta mm. Harold Isaacs on kirjoittanut) eivät ole asioita jotka voidaan sanella, vaan ne muotoutuvat romahduskehityksen myötä aidoista materialistisista välttämättömyyksistä, selviytymisstrategiana ihmisyhteisöille. Nämä bioregionalistien esittelemät ajatuskulut eivät eroa merkittävästi Tere Vadénin uudelleenalkuperäiskansaistumisen teoriasta tai Miika Vanhapihan vastaavista ajatuskokeista. Yhdysvalloissa kiinnostavimpia näitä kysymyksiä käsitteleviä toimijoita on tällä hetkellä Knowing the Land is Resistance -kollektiivi (KLR).
Bioregionalismi tarjoaa heikkouksistaankin huolimatta yhden johdonmukaisimmista ja varteenotettavimmista teoria-aihioista vihreään teoriaan – sen ei-vulgaristinen materialismi on piristävä poikkeus idealismin kirjavoimassa aatekentässämme. Kuten muutkaan aateperinteet, ei sekään tietenkään pysty yksin tarjoamaan kaikkia vastauksia – eikä siltä olisi järin reilua moista odottaakaan.