Elämän asialla – Buddhalaisuuden perusteista pulppuaa syväekologisuus


Teksti Marko Leppänen. Julkaistu Elonkehässä 2/2016.

Maaplaneetta ekosysteemeineen ja ilmastoineen natisee liitoksistaan. Lajimme voisi elää siivosti, olla ”ihmisiksi”, mutta ylimielisen maailmanherran koppavuudella se tuhoaa muita lajeja ja samalla oman olemassaolonsa perustaa. Tämä tapahtuu ennen näkemättömällä volyymilla, muun muassa holtittomalla lisääntymisellä, kyltymättömällä konsumerismilla ja fossiilisten polttoaineiden sekä muiden resurssien ryöstökäytöllä. Tutkijat varoittavat seurauksista, mutta ilmeisen vähäisin vaikutuksin.

Häiriintynyttä meininkiä, eikö?

Koska kaikkea toimintaa edeltää mielenliike, voimme todeta ihmismielen olevan kollektiivisessa häiriötilassa. Tämä ei tarkoita ihmisen huikeiden saavutuksien kiistämistä. Kuitenkin yhteisömme toimii psykopaattisesti. Se on insinööritehokas, terävän älykäs; se osuu lujaa maaliin antamatta eettisten ja moraalisten seikkojen häiritä suoritusta. Saksalainen fyysikko ja filosofi Carl Friedrich von Weizsäcker (1912 – 2007) huomautti, että nykyinen teknologis-tieteellinen maailmamme on osoitus pyrkimyksestä tietoon ilman rakkautta. Toisin termein voimme puhua vastuun ja huolenpidon puutoksesta. Taudinkuvaamme kuuluu oleellisesti luulo siitä, että olemme erillisiä kokonaisuudesta. Traagisesti emme näe, että sen minkä teemme muille ja ympäristöllemme, teemme myös itsellemme.

Suhteellisuusteorian luojan Albert Einsteinin (1879 – 1955) mukaan kokemuspiiriämme määräävässä dualismissa on kyse eräänlaisesta ”tietoisuuden optisesta harhasta”. Pyrkimystä vapautua siitä hän kutsui ”todellisen uskonnon ytimeksi”, toisin sanoen siis oleellisimmaksi henkiseksi päämääräksi. Tulevaisuuden maailmalle sopivaa uskontoa miettiessään Einstein totesi, että jos joku uskonto, niin buddhalaisuus istuu yhteen tieteellisen lähestymistavan kanssa. Hengeltään buddhalaisuus ei ole dogmaattinen eikä fundamentalistinen, vaan päinvastoin rohkaisee harjoittajaa kriittisesti testaamaan opetusten totuudellisuuden. Buddhalaisuuden perustajan Buddha Shakyamunin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten kuolinvuoteelta antaman viimeisen opetuksen sanotaan kuuluneen: ”Älkää uskoko ainuttakaan sanaa vain siksi, että sen on sanonut Buddha. Katsokaa, vastaako se omaa kokemustanne. Olkaa opastavana valona itsellenne.”

Buddhalaisuuden filosofiseen ytimeen kuuluu yksityiskohtaiseen analyysiin pohjautuva oppi kaikkien ilmiöiden ja olentojen keskinäisriippuvuudesta. Tähän liittyy myös syyn ja seurauksen laki, joka tunnetaan (usein virheellisesti fatalismiksi tulkitulla) käsitteellä karma. Ihmisen moraalilla ja hänen ympäristöllään on yhteys. Jos ihminen vahingoittaa muita, vahingoittaa hän väistämättä myös itseään. Vastaavasti jos ihminen haluaa pilaantumattoman, miellyttävän ja terveyttä tukevan ympäristön, hänen tulee itse olla sen väärti. Tämän ymmärtävälle eettinen toiminta ei ole ulkoa saneltua pakkopullaa. Niin kuin hän välttää syömästä myrkyllistä ruokaa, välttää hän muiden vahingoittamista ja sen sijaan pyrkii olemaan heille hyödyksi. Ja ”muiden” piiriin sisältyy paljon enemmän kuin kanssaihmiset (palaamme tähän).

Jo varhaisimpaan paalinkieliseen buddhalaisuuteen kuului syväekologinen ote ja kestävän kehityksen sanoma. Opetuksissa esiintyneen metaforan mukaan ympäristön resursseja on soveliasta käyttää vain niin kuin mehiläinen. Se vie kukalta siitepölyä kevyesti hipaisten, vahingoittamatta kasvia. Nykymallisesta ympäristökatastrofista ei pari tuhatta vuotta sitten osattu uneksiakaan. Saastuttaminen oli kuitenkin huomioitu munkkisäännöksissä, joissa kiellettiin likaamasta vihreää ruohoa syljellä, virtsalla ja ulosteella. Monet eläimet syövät ruohoa eikä niille tärkeän resurssin tahraaminen siksi ollut asiallista.

Yhdysvaltalainen uskontotieteilijä B. Alan Wallace näkee globaalin ympäristökriisin taustalla kolme buddhalaisuuden nimeämää mielenmyrkkyä: ahneuden, vihamielisyyden ja harhaisuuden. Näistä kolmesta harhaisuus eli tietämättömyys on muiden mielenmyrkkyjen juuri. Tietämättömyyden vastakohta eli ”tietäminen” ei tarkoita kirjatiedon kartuttamista, vaan omakohtaiseen oivallukseen perustuvaa ymmärrystä ilmiömaailman luonteesta. Tämän oivalluksen eli syvimmänlaatuisen viisauden saavuttamiseksi on etenkin buddhalaisuuden tiibetiläinen haara kehittänyt huomattavan arsenaalin analyyttisiä meditaatioita ja muita harjoituksia. Samalla viisauden parina on välttämätöntä kehittää myötätuntoa. Näitä kahta on verrattu siipiin, joiden avulla lintu voi lentää.

”Koitukoon tämä kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.

Suunnilleen näin menee tyypillinen omistus, jolla tiibetinbuddhalaisuuden harjoittaja sinetöi ansiokkaan teon. Teko on voinut tapahtua mielen, puheen tai ruumiin tasolla; se on voinut liittyä muodolliseen harjoitukseen tai arkimaailman tekoon. Asenne on silti sama: henkisen ansion tahdotaan koituvan kaikkien lukemattomien olentojen hyväksi. Moista omistusta voisi pitää suuruusharhaisena pilvilinnan rakentamisena, mutta sen tarkoitus on murtaa egoon takertumista laajemman ja terveeseen realismiin perustuvan näkemyksen voitoksi. Myötätuntoinen halu pitää huolta ei kohdistu siis pelkästään ihmisiin tai nisäkkäisiin vaan jopa silmälle näkymättömiin eliöihin, kuten esimerkiksi mikroskooppisen pieniin karhukaisiin, joita voi esiintyä 25 000 yksilöä litrassa maata.

Elämänsuojelijan näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on se, että buddhalaisuus katsoo kaikkien tietoisten olentojen olevan pohjimmiltaan yhdenvertaisia. Niillä kaikilla on buddhaluonto, jonka oivaltaminen merkitsee valaistumista. Kuinka etäällä karhukainen onkaan tästä oivalluksesta, ei muuta sitä että sillä katsotaan olevan tietoisuutensa perustana buddhaluonto, joka antaa sille itseisarvon. Ehkä myös evoluutioteorian isä Charles Darwin (1809 – 1882) vaistosi tämän, sillä hän havaitsi tietoisuutta madoissakin ja nimesi rakkauden kaikkia eläviä olentoja kohtaan ”ihmisen jaloimmaksi ominaisuudeksi”.

Lähemmäksi muiden valtauskontojen hyveitä buddhalaisuus tulee korostaessaan tyytyväisyyden merkitystä. Tyytyväisyys on vastalääkettä haluamiselle. Kun ihminen on halun vallassa, hänen mielensä maalaa halun kohteen epärealistisen ruusuiseksi. Tämän voi tunnistaa jokainen kulutusyhteiskunnan kasvatti. Logiikka kuulostaa auki kirjoitettuna naurettavalta, mutta menee pohjimmiltaan näin: ”Kun vain saan tuon esineen, koen täyttymyksen ja olen pysyvästi onnellinen.” Hehku kasvaa ostospäätöksen kypsyessä jopa pakkomielteiseksi, mutta kun esine on viimeinen hallussa, hiipuu sen taikavoima hetkellisen huipennuksen jälkeen melko nopeasti. Uudempi malli, muodikkaampi väritys, tehokkaampi versio – aina on jotain parempana näyttäytyvää kulman takana. Tämän vuoksi buddhalaisuus on verrannut pysyvän onnellisuuden etsimistä ulkoisista kohteista suolaveden juomiseen. Se on jano, joka ei lakkaa juomalla. Ilman sitä turhuuden markkinat kuihtuisivat, planeetan resursseja otettaisiin vain harkitusti tarpeeseen.

Nykyisin maapallolla on vain yksi buddhalaisesti johdettu valtio, Bhutan. Himalajan alarinteiden eksoottinen kuningaskunta tunnetaan käyttämästään hyvinvointi-indeksistä ”bruttokansanonnellisuus”. Se on valtiollinen prioriteetti, jossa kehityksen mittareihin kuuluvat ympäristönsuojelu ja kestävä taloudellinen kasvu. Bhutanin pinta-alasta yli puolet on erilaisia luonnonsuojelualueita. Neljää viidesosaa maasta peittää luonnontilainen metsä ja sen pinta-alaa aiotaan lisätä. Bhutan ja bhutanilaiset eivät ole täydellisiä, mutta hommat voi todella hoitaa huonomminkin.

Myös Tiibetissä vastuullinen suhtautuminen luontoon oli itsestään selvyys ennen Kiinan 1950-luvulla toteuttamaa invaasiota ja miehitystä. Joku voi muistaa elokuvan Seitsemän vuotta Tiibetissä kohtauksen, jossa rakennustyömaan maaperästä pelastettiin käsin matoja, jotta ne eivät vahingoittuisi. Kauempaa historiasta löydämme kuningas Ashokan. 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua hän hallitsi melkein koko nykyisen Intian alaa. Ryhdyttyään buddhalaiseksi hän julisti maailman ensimmäisen eläinsuojelulain ja vahvat eläinoikeudet, mihin sisältyi eläinlääkintätoimen perustaminen imperiumin alueelle.

Buddhalaisuuden piirissä on kautta Himalajan alueen vaalittu erityisiä luontoreservaatteja, jotka tunnetaan termillä beyul. Nämä ovat syrjäisiä mutta usein isoja laaksoja, joskus satojen neliökilometrien kokoisia. Niissä on sopivasti korkeuseroja, maannostyyppejä ja vettä sekä suotuisa ilmasto, minkä vuoksi niiden biodiversiteetti on korkea. Alueisiin kohdistuu samanlainen täyssuojelu kuin muinaissuomalaisen uhrilehtoihin. Ihminen käyttäytyy niissä niin kuin hänen todellisella arvolleen kuuluu. ”Buddhalaisesta näkökulmasta, pyhät ympäristöt kuten Pemako eivät ole paikkoja paeta maailmaa, vaan astua siihen syvemmin”, kommentoi Dalai-lama eräästä tunnetuimpiin kuuluvasta beyul-laaksosta.

Termi ”buddhalaisuus” on länsimaisten uskontotieteilijöiden keksimä. Perinteisesti buddhalaisuus (sen oppisisältö) on tunnettu sanskritin termillä Dharma ja sen johdannaisilla. Vapaasti käännettynä termi tarkoittaa ”niin kuin asiat ovat”. Buddhalaisuus ei vaadi tai julista totuuden monopolia. Dharmaa esiintyy kaikkialla, aina kun viisaus ja myötätunto kohtaavat.

Vaikka emme ajattelisi valaistumisen kaltaista meille ehkä etäisyyteen katoavaa ja abstraktia maalia, voimme hyödyntää aivojen plastisuutta ja tehdä vähimmäisosamme tolkullisen maailman eteen. Tyytyväisyys, kuten kaikki muutkin mielen ominaisuudet, on kehitettävissä tahdonvaraisin ponnisteluin. Kohta mistä hiihdetään usein, muuttuu laduksi, josta suksi suihkaisee vähimmän vastuksen lain mukaisesti. Muutokset reaktiomalleissa voidaan havaita aivoissa, joissa vähän käytetyt hermoyhteydet hiipuvat ja paljon käytetyt voimistuvat. Mielen suuntaamia ovat puheen ja kehon teot. Siksi ajatusten tason tärkeyttä ei pidä aliarvioida.

Ihmiskunnan tulevaisuudenkuvat eivät koskaan ole olleet niin musertavia kuin tällä hetkellä. Ilman radikaalia kurssinkorjausta ihmiskunta kohtaa varmuudella jo tällä vuosisadalla aivan ennennäkemättömiä vastuksia ja kauhuja. Tarvittavan muutoksen on ulotuttava mielen tasolle, sillä kosmeettiset temput eivät enää riitä. Vailla kokonaiskuvan ymmärrystä toimiva ihminen hillitsee tuhoavaa käytöstään ainoastaan vastentahtoisesti, kuten kansainvälisten ilmasto- ja ympäristösopimusten laatimiseen tyypillisesti liittyvä marmatus, tinkiminen, porsaanreikien etsintä ja päästökaupan kaltaiset kummallisuudet osoittavat. Ikään kuin joku muu pelastaisi elämämme perustan, koska olemme itse haluttomia sen tekemään.

Voiko olla mitään akuuteimmin tarvittavaa ja samalla kestävintä lopputulosta ennakoivaa elämänasennetta kuin kaikkiin olentoihin ulotettu arvostus? Kannattaako vähempää edes yrittää?

Tiibetiläinen lama Pema Dorjee kertoi Helsingissä käydessään Himalajan vuoristossa asuvasta buddhalaisesta erakosta, joka on vuosikymmeniä mietiskellyt mökkeröisessään. Kerran lama vaelsi muutaman länsimaisen oppilaan kanssa viemään erakolle elintarvikkeita. Oppilaat pyysivät, laman välityksellä, erakkoa antamaan jonkin opetuksen. Tämä sanoi (vaatimattomuuden perinteen mukaisesti) olevan sellaiseen liian tietämätön. Kun häneltä kuitenkin anottiin edes yhtä lyhyttä opetusta, hän antoi sen minkä tiesi oleellisimmaksi, kaiken ytimeksi:

”Ajatelkaa enemmän muita, vähemmän itseänne.”