Teksti Antti Salminen. Julkaistu Elonkehässä 3/2016.
Valistuksen ihmiskäsitys on järkevä. Ihmisen on muokattava itsestään vakaa yksilö yhteisönsä palvelukseen – on töin luotava kriittinen, toimelias ja järkiperäinen omaa ja ympäröivää luontoa hallitseva minuus, jolla on mieluiten hyvä maku ja sen verran varallisuutta, että ei ole kiusaksi muille1. Uhrautua pitää, mutta ei liikaa. Kriittinen teoria, vaikkapa nyt Karl Marxista lähtien, haluaa muokata tästä mukiinmenevästä kuomasta kumoustietoisen ja -kykyisen subjektin. Psykoanalyysi vuorostaan kertoo, että oidipaalinen sivilisaatio on etenkin kumoukselliselle subjektille muuten aika ahdas läpi, mutta konstit terveelliseen keskieurooppalaiseen porvariselämään kyllä löydetään yhdessä. Edelleen strukturalismin kantimiin luottava teoria abstrahoi subjektin yksilöstä ja jaksaa edelleen pitää sen ongelmia yllä. Kaikki näistä modernin ajatuksenvuoksen valtauomista käsittävät ihmisyyden väärin. Väärin tarkoittaa: vahingollisesti, typistävästi, ylistäen alistavasti.
Yksilöihmiselle on vaikeaa sitoutua ja vaikeaa päästää irti. Molemmat tekevät sen sairaaksi, eikä se halua sairastua, koska sen on käytävä töissä. Kipeää tekee, sillä sitoutuminen ja irtipäästö ovat eksistentiaalisia riskejä, joita ei oteta faktatiedon nojalla. Molemmat vaativat kokemuksellista muutosta, joka ei nouse yksilöstä eikä yksilöä varten.
Sillä oli vikapäänä sitten valistuksen kurahdus, kiharainen viettielämä tai silkka henkinen ylipaino, vakavastiotettava ”toinen ihminen” saisi jo saada jalansijaa niin käytännössä kuin teoriassa. Aikaa on vähän. Parhaita veikkauksia sarjatuotantoa odottavan mutantin prototyypistä ovat eri alkuperäiskansat, monilahjakkaasti syrjäytyneet, tavalla ja toisella sairaat tai sellaisiksi leimatut sekä muut tahtoen tai tahtomattaan köyhät & taivaan linnut. Mikään ryhmä ei identiteetillään moderniteetin ongelmavyyhteä kuitenkaan ratko, ja tuntuu toisinaan tragikoomiselta yrittää etsiä jälkiteollisista katakombeista entistäkin kampaamattomampaa uuden alkukristillisen kultin edustajaa. Niin ikään erillisinä yksilöinä näille ja vastaaville hahmoille ei voi ennustaa pitkää ikää – kun ympäröivä kulttuuri on produktivistinen ja konsumeristinen, vastarannan kiiskiltä loppuu monasti happi. Sen sijaan näiden hyvien väärineläjien piirteet on jokaisen löydettävä itsestään, mutta ei yksilöllistymällä ja edustamalla, ei enää subjektin eikä identiteetin nimissä. Jo riittää entistä kumouksellisemman subjektin ja kriittisen tehtävänsä sisäistäneen moderniteetin paperisota: omavaraistava asubjektivaatio pyyhkii pöydältä mukavuudenhalun ja turvallisuudentunteen rippeet.
Eli mikä
Asubjektiivisessa kokemuksessa2 maailmaa objektivoivan minuuden merkitys laantuu, sen herruus kirpoaa. Ego ei välttämättä tuhoudu, ainakaan pysyvästi, mutta maailman merkityksellistäjänä ja tajunnan napana se antaa myöten. Ääriesimerkki asubjektiivisesta tilasta on lähes kaikista mystisistä perinteistä löytyvä kokemus ja käsitys egokuolemasta ja sen mukanaan tuomasta ratkaisevasta oivalluksesta (vrt. noche oscura, nigredo, kenshō, vipassanā). Äärimmäisyyksiin tai eliittikokemuksiin se ei silti palaudu – asubjektiivinen kokemus on jo kaikkialla siellä, missä sisäinen puhe ja huoli menneestä ja tulevasta ei ole. Kaikkina hetkinä, joina läsnäolo vallitsee sellaisuudessaan, palautumalla vain ainutkertaisuutensa nostattamaan ihmetykseen, koetaan asubjektiivisesti. Loogis-ontologisesti asubjektiivinen on parakonsistenttia, todet ristiriidat sallivaa olemista, joka näin ikään löytää liittolaisuuksia ei-moderneista dialektiikoista.
Asubjektiivinen ilmiökenttä ei käy yksiin tiedostamattoman kanssa. Näin ei voi olla jo siksi, koska idea tiedostamattomasta on subjektilähtöinen ja sellaisenaan osa sen valtapiiriä. Nykyisessä psykoanalyyttisen teorian vaiheessa tiedostamaton on eurooppalaisen järjen kolonialisoima asubjektiivisen saari. Tätä haltuunottoa on onnistuneesti ja tunnetusti tuettu erilaisin biovaltaisin menetelmin ja instituutioin siihen pisteeseen, että tiedostamaton on saatu jokseenkin onnistuneesti vierotettua asubjektiivisesta emostaan, joka on ei-inhimillisen tosi sydän. Tästä syystä syvänvihreinkin psykoanalyyttisesti virittynyt teoria nyykähtää puolitiehen. Psykoanalyyttinen perinne ei riittänyt suistamaan transsendentaalista egoa vaan auttamalla sitä neurooseissaan voimisti sen ylivaltaa. ”Asubjektiivinen käänne” on tarvittava korjausliike.
Käänteen suunta on ei-inhimilliseen, ja sen suoma ratkaiseva ymmärrys on tämä: luonto on valaistunut. Näin voidaan todeta siinä ankarassa merkityksessä, jossa ei-inhimillinen oleminen tapahtuu subjektitta ja objektitta, minättä ja sinättä, vailla alkuperää ja päämäärää. Ei ole sattumaa, että kaikki pitkät henkis-hengelliset perinteet arvostavat vetäytymistä ei-inhimillisen ääreen ja kehottavat hiljentämään yksilötietoisuuden ääntä. Ei liioin ole sattumaa, että tämä pyrintö on tehtävä aineellisen köyhyyden sanelusta, sillä omaisuus panssaroi ihmisen ei-inhimillisen vaativalta läsnäololta. Valaistunut luonto ei ole puhdas tai alkuperäinen, riittää kunhan se on välinpitämätön ja mestarillisen vieras. Kun G.W.F. Hegel -tulkki Alexandre Kojève ajattelee ihmistä luonnon negaationa, hän on oikeassa mitä tulee ihmissubjektiin. Mutta vain tietoisuus, joka samastaa yksilön minuuteen, minuuden tietoisuuteen, tietoisuuden subjektiin ja sijoittaa tämän ilmatiiviin maatuškansa aivoihin, voi ajatella näin. Ja planetaarisen universalismi-individualismin aikana tämä harha on vallitseva, ellei ainut ideologisesti hyväksytty ihmiskäsitys. Asubjektivaation paineissa kaikki näistä kehistä irtautuvat sisäkkäisyydestään ja sulavat toisiinsa.
Individuaatio ei riitä
Jungilaisesti ymmärretty individuaatio3 on prosessi, jossa minuus ikääntyessään kultivoituu ja integroituu omaksi jakamattomaksi (lat. individuus) ja ainutkertaiseksi kokonaisuudekseen. Tietyin varauksin tätä totunnaisen egon korvautumista ”korkeammalla itseydellä” voi pitää itäisen valaistumistien länsimaisena vastineena. Prosessi on harvoille, se on tuskallinen ja kestää vuosia. Yleensä keikahduspisteenä on henkilökohtainen kriisi, joka suistaa minuuden totunnaisuuksistaan. Jos kehitys saatetaan loppuun, ihminen vapautuu psyykkisistä taakoistaan ja täydellistyy omaperäiseksi yksilöksi. Se ei riitä4.
Asubjektivaatio on jotain muuta. Se ei ole individuaation vastakohta, sillä jopa C.G. Jungilla itsellään individuaatioteoriaa muotoillessaan oli asubjektiivisia jaksoja, joista tärkein oli niin sanottu vuosien 1913–1917 ”unikausi”, jolloin Jung kirjoitti ja maalasi kauneimman kirjansa Liber Novuksen eli Punaisen kirjan. Elämäkerrassaan Jung toteaa kaiken tuonjälkeisen tutkimustyönsä ja individuaatioteorian muotoilun olleen vain unijaksolta saadun materiaalin erittelemistä. Siksi jungilainen individuaatio on eräs asubjektivaation erikoistapaus, jossa korostuvat luonteenomaisesti 1900-luvun alkupuolen sveitsiläisen porvariston käsitykset hyvän elämän päämääristä. Vaikka Jungin gnostilaishenkinen “analyyttinen psykologia” olikin selvää edistystä Sigmund Freudin tieteellisesti omahyväiseen teoriaan, se kantaa vielä riippanaan uskoa parempaan subjektiin ja erilliseen yksilöminään. Jungin muistelmia lukiessa vaikuttaa, että hän pelästyi henkis-hengellisiä kohtaamisiaan, joita sitten pyrki loppuikänsä ratkomaan ja selittämään. Viime kädessä individuaatio putoaa samaan kuoppaan niiden perinteiden kanssa, jotka etsivät parempaa subjektia vanhaa kritisoimalla. Samoin kuin yksilötajunta on vaahtopää tajullis-tunnollisessa meressä, subjekti on olemassaolonsa velkaa sattumille5 ja asubjektiiviselle matriisille.
Jos ei järkeä ja subjektia, onko asubjektivaatio sitten pelkkää hourimista ja syöverin kauhua? Voi olla, muun muassa. Asubjektivoituvan ei silti ole mitään annettua syytä hylätä vaikkapa totuuden, hyvyyden ja kauneuden kolmiyhteyttä, olkoonkin niin, että totuus voi matkalla paljastua katastrofaaliseksi, hyvyys etiikattomaksi ja kauneus järkyttäväksi. Jos asubjektivaatio on hirveää, se on hirveää siksi, että subjekti taistelee vastaan kaikin voimin. Kun koko ympäröivä yhteiskunta on rakennettu subjektiivisen halutalouden silmämäärällä, subjektiiviset rakenteet (esineellistäminen, kuvallistuminen, edustaminen jne.) istuvat tiukkaan ja syvässä. Siksi asubjektivaatiossa on ja siinä täytyy olla huomattavasti voimaa, joka ei ole ihmisen hallinnassa. Hankalan tilanteesta tekee, että läntisessä maailmassa on vain vähän ylipolvisia harjoittamisen traditioita ja päteviä opettajia, jotka osaavat tässä ”takaisinmallinnuksessa” auttaa.
Individuaatiokertomukseen kuuluu yksilön (usein haluton) lähteminen yhteisöstään, johon hän myöhemmin palaa mukanaan yhteisöä hyödyttäviä voimia ja taitoja. Individuaation yhteisöllisen merkityksen painottaminen on tärkeää, mutta jos sivilisaatio on niin kipeä kuin nyt, se ei riitä. Kenties nykyversio tarinasta kuuluisi niin, että koettelemusten kautta poikkeuksellisen kultivoitunut minuus ymmärtää oman kulttuurinsa tuhoisuuden ja ottaa ritolat ellei peräti päädy juonimaan sen tuhoa. Individuaatiokertomus, siihen liittyvät metaforat ja kokemuksellisuudet voivat toimia ajassa ja yhteiskunnassa, joka pystyy vailla kohtuutonta kärsimistä elämään sovussa ei-inhimillisen kanssa. Tällaista yhteiskuntaa eurooppalainen järki ei kyennyt luomaan. Paluuta kotiin ei ole, yhtäältä koska fossiilimoderniteetilla ei ole tulevaisuutta eikä toisaalta elvytettävää menneisyyttä, joka ei olisi fossiilisen olemisvaiheen läpitunkema. Vailla merkityskokonaisuutta johon palata individuaatio on vaarassa kilpistyä porvarilliseksi itseavuksi ja henkilökohtaisen kasvun kassaraksi.
Kenties on otettava tosissaan myös mahdollisuus, että asubjektivaatio ja individuaatio voivat tapahtua lähes samanaikaisesti, toisiinsa kietoutuneina tai toisiaan seuraten, yhdessä ihmisessä. Ted Kaczynski, esimerkiksi, meni metsään. Hän aikoi perustelluin syin vetäytyä yliopistoelämästä ja kaupunkilaisuudesta. Aluksi Kaczynskilla ei ollut väkivaltaisia aikomuksia, ja haastattelussa kertomansa mukaan hän alkoi metsävuosinaan nimetä metsästämiensä eläinten ”emoja” jumaliksi ja koki ilmeisen syvää luontoyhteyttä. Tätä jaksoa pidettäköön ei-inhimillisen yhteyden väkevöittämänä asubjektivaationa. Ratkaiseva niitti pois polulta oli Kaczynskin läheisen metsäalueen läpi vedetty valtatie, josta tulistuneena Kaczynski aloitti pommikamppanjansa Unabomberina. Kenties jänisten kanssa kuppelehtivan, ”aina kohteliaan, joskin vähän oudon” matemaatikon lupaava asubjektivaatio jyrättiin asfalttikoneilla mustaksi individuaatioksi.
Oli Kaczynskin laita kuinka tahansa, asubjektivaatio on lähtökohtaisesti individuaatiota lähempänä ei-inhimillistä. Toki molemmat ovat viime kädessä jäännöksettä ei-inhimillisen armoilla ja saavat siitä voimansa, mutta asubjektivaatio sitoutuu jo rakenteellisesti antihumanistiseen käsitykseen ihmisen paikasta luonnon osana siinä missä individuaatio on ihmiskeskeisyyttään ongelmallisten humanististen perinteiden jatke.
Asubjektiivisesti oma
Omavaraistumisen filosofia ja sen kokemus ei ole vain taloudenpidon ja resurssihuollon rationaalinen kysymys. Jos se sitä olisi ja jos voitaisiin olettaa, että yhteiskuntaa johdetaan edes insinöörirationaalisesti, Suomi kukertaisi valtion tukemia omavaraistiloja, kattavaa hajautettua energiantuotantoa, korkeita tulleja ulkomaisille tuotteille, paikallisympäristöjen korostusta kaupunkilaisen nationalismin sijaan… Omavaraistuminen on siksi ensisijaisesti eksistentiaalinen pyrintö. Lisäksi se on toistaiseksi ainakin Pohjolan vauraudessa köyhdyttävä, usein ainakin väliaikaisesti kurjistava ja mediaanielämästä monin tavoin syrjäyttävä hyppy, jota harvat edes ääneen tohtivat harkita.
Jotta omavaraistumisen eetos ei tukahdu kesämökkeilyksi tai säilykkeiden järjestelyksi, oma on syytä hahmottaa siksi osaksi mitä tahansa taloutta (vaihdannan järjestelmää), jota ei voi omistaa, vaihtaa päikseen ja joka ei kuulu kellekään. Tätä on esimerkiksi maa maana, kokemuksena maasta, ei hehtaareina kauppakirjassa. Näin ajateltuna oma on asubjektiivista ylivuotoa, jonka ei-inhimilliselle hallitsemattomuudelle omavarainen talous rakentuu ja jonka virtausta tuo talous luovii miten taitaa. Siinä missä omaisuudelle voidaan mitata rahallinen arvo, oman arvo on mittaamaton, laskematon, jopa käsitteetön ja sanaton. Se on sitä siksi, että väkevä oma on ainutkertainen lahja ei-inhimilliseltä, jota ihminen ei voi luonnolle mitenkään korvata: Millä maksaa aurinko? Vaihtaisiko hirvi henkensä osakkeista? Oma ymmärretään hyvin, jos se mielletään salaisuuttaan paljastamattomana vieraana, jonka kanssa voi oppia elämään.
Omavaraistumista ei näistä syistä tarvitse liittää asubjektivaatioon, se on siihen sisäänleivottuna. On toki mahdollista ajatella omavaraistuvaa individuaatiopyrkimystä, mutta lähtökohtien ristiriita ei ole hedelmällinen. Erämaapyhimykset eivät ainakaan tyypillisesti ole pyrkineet täydellistämään minuuttaan vaan luopumaan siitä, tulemaan luonnonolioiksi, muuttumaan eläinten ja lasten kaltaisiksi, virtaavaksi vedeksi6. Luonnonoloissa ja sivilisoidummissakin olosuhteissa eläville yhteisöille egovoittoista yksilöyttään vaaliva ihminen lienee useimmiten rasite, sillä subjektin ylläpito erillisenä ja näennäisen muuttumattomana vaatii mittavasti työtä ja energiaa. Asubjektivaatio edellyttää sen sijaan likeisiä ja monipuolisia yhteyksiä ei-inhimilliseen, mikä omavaraistumiselle on jo rakenteellisesti välttämätöntä. Toki ei voi väheksyä kaupunkikulttuurin sivuvirroilla (dyykkaamalla, näpistämällä, kerjäämällä jne.) eläviä, mutta tuo elämäntapa edellyttää edelleen kaupungin herruutta ja riistoa, kenties jopa näiden sisäistämistä.
Millä keinoin asubjektivaatio tapahtuu? Halusta ja pakosta, äkkiä ja verkkaan, rauhantahtoisesti ja väkivalloin, palvellen ja kapinoiden – tilanteessa, jossa koeteltuja traditioita asubjektivoitua ei ole, menetelmällinen anarkismi ja prosessin kokeellisuus ovat varovaisuutta. Siis: by any means necessary. Tästä huolimatta on oletettavaa, että sitkeys, muuntautumiskyky ja ei-inhimillisen ei-inhimillisyydessä pysyttyvä läheisyys voivat olla avuksi. Kuninkaantiet perille on miinoitettu, jäisiä kaitapolkuja on moneksi.
Omavaraistumista yhdistää asubjektivaatioon niiden jaettuus ja jakamattomuus. Jaettuja ne ovat siksi, että yksilö ei voi asubjektivoitua7, korkeintaan individuoitua, ja yksinäinen omavaraistuja vuorostaan horjuu helposti egokeskiseen survivalismiin. Jakamattomia ne ovat siksi, että jokainen omavaraistumisen ja asubjektivaation prosessi on – ei yksilöllinen vaan – ainutkertainen. Molemmilla prosesseilla on osittumaton tämyytensä, joka ei koostu faktoista tai asiaintiloista vaan kokonaisista elämänmuodoista. Ja koska kysymys on elämänmuodoista, ne tarvitsevat tuekseen (ala-, vasta-, mikro-)kulttuureja ja yhteisöjä, joiden kannattelemina ne voivat jatkua ihmiselämiä kauemmin. Pitkässä vyyhdessä kulkevat myös värillisinä lankoina taidot, tiedot ja kokemukset, jotka kannattelevat yhteisöjen omaehtoisuutta ja niiden hajoamista joukoksi vapaastileijuvia subjekteja.
Asubjektivaatio siis omavaraistaa rakenteellisesti ja omavaraistuminen asubjektivoi: omavarainen subjekti on mahdollinen vain, jos omavaraisuuden ”oma” käsitetään kerättävänä omaisuutena. Omaisuudella on taipumus sitoa ja määrätä ihminen sen varjelemiseen ja kartuttamiseen, mikä lähes vääjäämättä estää materiaalisesti vaatimattoman elämän sekä luopumisen ja sitoutumisen kaksoisliikkeen. Tämän liikkeen kultivointiin ja rentouttamiseen kuluu ihmisikä, ja on tultava moneksi, ennen kuin sen voi olettaa sujuvan.
Ei ole silti annettua, että asubjektivaatio aina ja automaattisesti tukisi omavaraistumista. Molemmat ovat yksinkin kyllin hankalia harjoittaa. Silti tuntuu uskottavalta ajatella, että esimerkiksi alkuperäisväet, joiden yksilökäsitys ei ole subjektivoitunut ja jotka ovat pystyneet elämään kohtuuttomasti tuhoamattomassa luontoyhteydessä pitkiä aikoja, ovat aina jo onnistuneet siinä, mikä läntis-pohjoisesta hyvinvointivaltiosta katsoen vaikuttaa mahdottomalta. Siksi asubjektiivisen omavaraistumisen ponsi lienee yhteensopiva Tere Vadénin ”uusalkuperäiskansaistumisen” ajatuksen kanssa8.
Samoin kuin omavaraisuutta ei ole tarpeen olemuksellistaa annetuksi tilaksi tai saavutettavaksi ideaaliksi, asubjektiivista kokemusta ei ole syytä mieltää erilliseksi ja muuttumattomaksi kokemisen tavaksi tai ”korkeammaksi kokemiseksi”. Omavaraistuminen ja asubjektivaatio ovat ajallisia ja harjoitettavia kokemuksellisuuksia, maailman hahmottamisen tapoja ja mahdollisen kulttuurin kulmakiviä. Jos läntinen nykykulttuuri ei enää kauempana voisi näistä lähtökohdista olla, olkoon niin. Harjoittaminen voi alkaa vähästä. Jos pienviljely on mahdollista, pienviljele. Jos voit mennä metsään, mene. Istu kerran päivässä lattialla tekemättä mitään.
Viitteet:
1. Tässä kirjoituksessa ”egoa”, ”subjektia”, ”minuutta” ja ”itseä” käytetään varsin vapaasti ja ei-teknisesti. Nämä kaikki ovat osittain päällekkäisiä käsitteellisiä kehiä, joilla kullakin on omat ja toisiinsa kietoutuvat käsite- ja aatehistorialliset juonteensa. Mainittuja yhdistää kuitenkin niiden ihmiskeskeisyys, vieläpä usein niiden oletettu ”päänsisäisyys”. Minuuskäsitteitä käytetään tässä lähinnä muistuttamaan, että kun tajunnan kirjo koko laajuudessaan pelkistetään näihin sanoihin, niille annetaan paljon sellaista valtaa, jota niiden nimeen ei kuuluisi liittää.
2. Asubjektiivinen kokemus on Pauli Pylkön teoretisoimana kokemuksellinen ja yliyksilöllinen (pohjaton) pohja (ks. Luopumisen dialektiikka, 124 & 167). Pylkkö liittää asubjektiivisen näkemyksen jälkifenomenologiseen perinteeseen, joka saa kantimensa II maailmansodan jälkeen muiden muassa Martin Heideggerin myöhäisfilosofiasta, Maurice Merleau-Pontylta ja Georges Bataillelta. Termi on alun perin tšekki-fenomenologi Jan Patočkalta (1907–1977) ks. mm. ”Der Subjektivismus der Husserlschen und die Forderung einer a-subjektiven Phänomenologie” (1971). Tässä pyritään korostamaan ”asubjektivaation” käsitteellä asubjektiivisen kokemisen ajallisuutta, historiallisuutta ja prosessiluonnetta.
3. Principium individuationis, yksilöitymisen periaate, on Jungin analyyttisen psykologian taustalla päilyvä alun perin tomistisen skolastiikan termi, jota käsittelivät muiden muassa myöhemmin niin John Locke, Arthur Schopenhauer kuin Friedrich Nietzschekin. Käsitehistoriallisesti individuaatio liittyy identiteetin kysymykseen – miten yksilöolio tunnistetaan omana kokonaisuutenaan ja säilyy sellaisena.
4. Jungia hienostuneempaa käsitystä individuaatiosta kehitti Gilbert Simondon, joka korosti individuaation kollektiivista, yhteiskunnallista ja yksilön kannalta päättymätöntä prosessuaalisuutta. Simondonin korjausliike on tarpeellinen, mutta mainituista syistä ei riittävä.
5. Yksi näistä sattumista on hypoteesi ”fossiilisesta subjektista”, ajatus siitä, että moderni massayhteiskunnallinen subjektivaatio ei olisi mahdollinen vailla kertaluontoista ja massiivista 150 vuoden annosta fossiilisia polttoaineita; ks. Salminen, Kokeellisuudesta, 40–52.
6. Tätä esimerkkiä kampeaa monimutkainen ongelma vasemman ja oikean käden pyhän ja tien dialektiikasta, jota ei ole mahdollista käsitellä tässä.
7. Peistä voidaan taittaa siitä ja empiirisillä esimerkeillä perustella, voiko ihminen asubjektivoitua yksin, yksilöydestään luopumalla. Palleatuntumalla tämä on mahdollista, ja eri perinteiden anekdootteja voidaan lukea tässä valossa. Kiinnostava tapaus on vaikkapa japanilaisen miekkapyhimys Miyamoto Musashin loppuvuodet luolaerakkona ja hänen tuolloin kirjoittamansa Viiden kehän kirja.
8. Ks. Kaksijalkainen ympäristövallankumous, 61–65.