Teksti: Ville-Juhani Sutinen
San Franciscon profiili heijastuu merenlahteen moottoritien oikealla puolella. Veden pinta kareilee ja laittaa peilikuvan väreilemään. Istun tuntemattomien ihmisten kanssa täydessä autossa matkalla Palo Altoon. Lahden ylittävän monen mailin mittaisen sillan ylitettyämme ajamme sattumoisin ohi Facebookin päämajan. Keskustelu siirtyy luontevasti nykyteknologiaan.
”Nämä laitteet seuraavat jokaista askeltamme”, sanoo nuori saksalainen, joka opiskelee it-alaa. Hän nyökkää kohti uuden sukupolven älypuhelintaan, jolla kirjoittaa parhaillaan jotain. ”Eivätkä vain seuraa”, nuorukainen jatkaa, ”vaan myös tallentavat kaikki liikkeemme.”
Hän on selvästi huolestunut asiasta, mutta samalla hän päivittää puhelimellaan ajaneensa juuri Facebookin päämajan ohi! Nuori mies ei ole niin naiivi, ettei tajuaisi samalla antavansa muiden käyttöön sitä informaatiota, jonka leviämistä kritisoi. Pikemminkin hän tuntuu ajattelevan, että asia vain on niin, eikä pieni ihminen voi tehdä mitään itsensä suojelemiseksi.
Vai voiko?
Ned Ludd, Leader of the Luddites, 1812. Lähde: Wikimedia Commons.
Legenda kertoo, että 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt englantilainen kutoja Ned Ludd rikkoi raivonpuuskassa neulekoneen sen jälkeen, kun oli saanut raippoja laiskuudesta. Tarina Luddin provokatiivisesta tempauksesta levisi ympäri Britannian ja siitä syntyi monia versioita.
Selkkaus päätyi 1800-luvun alussa myös luddiittien korviin ja liikkeen nimen perustaksi. Luddiitit oli järjestäytynyt ryhmä, joka rikkoi kutomokoneita, koska ne vaaransivat heidän työnsä.
Ei ole yllättävää, että luddiitit hyödynsivät Ned Luddin tapausta, sillä se sattui osuvaan aikaan. Neulekone, jonka Ludd pani säpäleiksi, oli Englannin varhaisia teollisen aikakauden symboleja. Vähitellen koneistuminen levisi kutomoalalle ja myös muiden ammattien pariin.
Luddiitit eivät tyytyneet pelkästään purkamaan kiukkuaan, vaan olivat esikuvaansa aatteellisempia. Heidän mukaansa uudet koneet olivat paholaisen vehkeitä, jotka toivat lisää rahaa tehtailijoiden kassaan mutta heikensivät tuotetta. He totta kai pelkäsivät oman asemansa ja myös työpaikkojensa puolesta, ja asettuivat siksikin vastahankaan ”kehitystä” kohtaan. Samalla heillä oli kuitenkin ideologinen perusta kyseenalaistaa liian innokkaan koneistamisen vaikutukset kangastuotantoon ja koko yhteiskuntaan.
Koneiden vastustaminen ilmeni ennen kaikkea sabotaasina. Ryhmän jäsenet tapasivat öisin tehdaskaupunkeja ympäröivillä nummilla ja sopivat kohteista ja strategioista. Kutomokoneiden ja muiden laitteiden särkemisen ohella he lähettivät uhkauskirjeitä laitosten omistajille.
Liike harjoitti koneiden vastaista terroriaan aktiivisimmin 1800-luvun toisella vuosikymmenellä, kunnes se tukahdutettiin armeijan voimin. Luddiitit eivät olleet mikään pieni joukko, sillä eräässä vaiheessa sen kanssa oli taistelemassa enemmän sotilaita kuin Napoleonia vastaan.
Luddiitit katosivat, mutta heidän ideansa periytyivät eteenpäin muun muassa teollisen sabotaasin muodossa. Ned Luddin perintö elää yhä myös nykyteknologian kritiikkinä.
*
Luddismin traditioon on mahdollista suhtautua monin tavoin. Luddiitteja voidaan pitää hölmöinä taantumuksellisina, jotka yrittivät turhaan puolustaa omaa asemaansa vääjäämätöntä kehitystä vastaan. Toisaalta heidät voidaan nähdä ikuisen kasvun idean kriitikoina, jotka edistivät perinteisiä elämäntapoja ja toimeentulon muotoja sokeaa kehitysuskoa vastaan.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista mennä kovin syvälle siihen, mitä luddismi oli tai ei ollut historiallisesti. Sen sijaan haluan tarkastella luddismin perinnettä mallina ajattelulle, jossa ei luoteta automaattisesti teknologisiin edistysaskeleisiin, vaan kysytään mitä ne todella tarkoittavat. Ei-poliittisena liikkeenä luddismi tarjoaa tilaisuuden tälle tulkinnalle.
Kuten luddiitit, monet nykytekniikan kriitikotkaan eivät vastusta teollistumista tai tekniikkaa per se. Tunnustetaan, että niistä voi olla paljon hyötyä, mutta ennen kuin mitään otetaan käyttöön, olisi aina selvitettävä mitä etua ja haittaa siitä on, ja arvioitava tarve sen pohjalta.
Jos yhteiskunta on omaksunut haitallisia tekniikoita ihmisiltä lupaa kysymättä, heillä on oikeus, luddismin ideologian mukaan jopa velvollisuus, hyökätä näiden tekniikoiden kimppuun.
Tässä tullaan kysymykseen uuden informaatiotekniikan arvosta. Tietokoneet, internet ja niiden ohjelmat, kuten Google tai Facebook, ovat tehneet monista asioista kätevämpiä ja mukavampia. Tiedonhaku ja yhteydenpito käyvät uskomattoman nopeasti ja näppärästi aiempaan nähden. Se on yksi informaatiotekniikan kiistämätön hyöty.
Mutta… Vaikka nykytekniikan edut ovat suuria, luddiitien ajatusten valossa niiden haitat ovat vielä suurempia.
Enää ei tarvitse edes olla mikään ideologinen uusluddiitti pohtiakseen tällaista. Nykyään tiedostetaan yleisesti, että Google, Facebook ja muut vastaavat sovellukset eivät ole pelkästään ihmiskunnan iloksi taivaasta tipahtaneita, vaan niillä on muitakin tarkoituksia. Itse asiassa niiden kätevyyttä ja mukavuutta voidaan pitää toissijaisina tarkoituksina, jotka tarjoavat käyttäjille mielikuvan siitä, että asiat ovat muuttuneet helpommiksi ja hauskemmiksi, kun samalla sovellusten ensisijainen tarkoitus jää hämärän peittoon. Ensisijainen tarkoitus viittaa tässä yhteydessä esimerkiksi käyttäjien henkilökohtaisten tietojen hyödyntämiseen kaupallisiin ja poliittisiin päämääriin.
Jossain mielessä Facebookia ja muita sosiaalisia medioita voidaankin pitää vain kauniisti naamioituina urkintavälineinä. Antamalla käyttäjälleen näennäisen vallan ne luovat illuusion, että ne on tehty ihmisten palvelemiseksi, vaikka niiden todellinen funktio on tarkkailla meitä.
*
Kun saksalainen nuori mies kertoi minulle Facebookin pääkonttorin ohi ajettaessa, että kaikkia tekemisiämme seurataan ja ne tallennetaan, ja lisäsi, että jokainen voi halutessaan tarkastaa liikkeensä vuosien ajalta jostain tietokannasta, ensimmäinen ajatukseni oli: mitä ihmettä maailma tekee kaikella sillä turhalla tiedolla. Sanoin sen ääneen, ja nuorukainen vastasi: hänkään ei tiennyt mitä sillä tiedolla voi tehdä, mutta hän uskoi, että tieto on valtaa.
Pitää paikkansa, että ihmisen seuraaminen on nykyään ällistyttävän helppoa, tarkkaa ja ennen kaikkea huomaamatonta. Me emme tiedä tai emme ainakaan ajattele tietoisesti, että jokainen askeleemme on jonkun laitteen muistissa. Eivätkä pelkästään askeleet, vaan ostokset, Google-haut, keskustelut ja jopa yksin kotona suustamme päässeet mutinat. Aivan kaikki.
Neuvostoliitossa kansalaisia pyrittiin valvomaan hyvin tarkasti, mutta nykyiseen nähden se oli amatöörimäistä puuhastelua. KGB:n mikrofonit olivat lapsellisia Facebook-tekniikkaan verrattuna. Lisäksi tiedustelupalvelu saattoi vain haaveilla siitä, mikä nyt on arkipäiväistä: että ihmiset kertovat itse sijaintipaikkansa ja jopa omat ajatuksensa julkisesti niin, että ne voidaan tallentaa ja niitä voidaan tarvittaessa käyttää erilaisiin päämääriin. Enää ei olla kovinkaan kaukana orwellilaisesta ajatusten määrittelemisestä rikoksiksi.
Näin saadaan koottua käsittämätön määrä triviaalilta vaikuttavaa tietoa. Minä seuraan Facebookissa Moscow Timesia, peukutan romaanin julkaisseen kaverini päivitystä ja katson joka aamu säätiedot tietääkseni lähdenkö lenkille. Mitä sitten? Moni varmasti ajattelee samoin, että tällaisilla tiedonrippeillä ei voi olla kenellekään kovinkaan kummoista merkitystä.
Onkin totta, että vastaavien faktojen käyttö ei vaikuta näkyvästi yksilöön, toisin kuin KGB:n aikoina. Sen sijaan se antaa mahdollisuuden tehdä päätelmiä joukkojen tasolla. Puhutaan ”big datasta”, suuresta tietomäärästä, joka heijastelee massojen toimintaa. Tätä kautta nykytekniikka hallitsee yksilöitä ja joukkoja, ja vähentää meidän liikkuma-alaamme.
Vuoden 2018 keväällä esiin tuli toistaiseksi laajin Facebookin henkilökohtaisten tietojen hyödyntämistapaus. Analytiikkayhtiö Cambridge Analytica oli kehittänyt ohjelman, jolla näiden tietojen pohjalta voidaan tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä muun muassa yksittäisten käyttäjien ja etenkin suurempien massojen poliittisesta kannasta. Tätä kautta oli mahdollista tavoittaa tietyllä tavalla ajattelevat ihmisryhmät tehokkaasti. Näin tapahtuikin pian muun muassa Donald Trumpin vaalikampanjassa vuonna 2016.
Tietojen luovuttaminen eteenpäin oli tavallaan Facebookin käyttöehtojen vastaista, mutta jatkuvasti kehittyvänä teknologia-ala mahdollistaa juuri tällaisten harmaiden alueiden syntymisen. Tapaus oli yksi vastaus siihen kysymykseen, millä tavoin yksilöstä hankittuja ja yksilön itsensä käyttöön antamia ”turhia” tietoja on mahdollista hyödyntää kulissien takana ja miten yhdentekeviltäkin tuntuvat asiat saattavat lopulta kääntyä ihmistä vastaan.
Toisin sanoen ne laitteet, joiden olisi tarkoitus (tai joiden tarkoituksena ainakin esitetään olevan) helpottaa ja mukavoittaa asioita, ovat tosiasiassa koko ajan kaventaneet vapauttamme. Ihminen ei ole enää missään kaupallisten ja poliittisten voimien tavoittamattomissa, ja hän itse myös antaa suostumuksensa tähän joko tietämättömyyttään tai laiskuuttaan.
Monet Facebookin käyttäjät eivät tunnu kuitenkaan juuri välittävän asiasta. Pieniä protesteja kuuluu eri suunnilta, mutta harva on ryhtynyt tositoimiin. Jos joku haluaisi rikkoa Ned Luddin lailla Facebookin (miten tämä edes olisi mahdollista?) häntä pidettäisiin yhtä koomisena hahmona kuin Luddia. Luddiittien vanha viesti ei ole vielä löytänyt perille.
*
Kenties olennaisin piirre, jota Facebook ja muut vastaavat sovellukset käyttävät hyväkseen, on seuraava. Uusien laitteiden ja välineiden pitäisi helpottaa elämää, ei vaikeuttaa sitä. Käyttäjän on mahdollista valvoa omia oikeuksiaan niiden asetuksien avulla, mutta se vaatii vaivannäköä, pienen präntin lukemista ja obskuurien säätöjen muuttamista. Se on usein niin hankalaa, että moni valitsee tietojensa tarjoamisen kolmansille osapuolille, koska tällä ei tunnu olevan vaikutusta elämään, sen paremmin virtuaaliseen kuin todelliseenkaan.
On myös kiinnostavaa, että vaikka tietotekniikka on vahvasti tulevaisuuteen suuntautuva alue, sen sisällöt suuntautuivat voimakkaasti menneisyyteen. Uusimmalla teknologialla tuotetaan nostalgista ajanvietettä, jonka parissa käyttäjät turruttavat ajatuksena pois nykypäivästä.
Varhaisen teollistumisen aikana tämän ilmiön vastine olisi ollut se, että teknisen edistyksen tuomia muutoksia ja työpaikan menetyksiä kritisoiville olisi tarjottu jotain mukavaa näennäispuuhaa ja miellyttävä kuvitelma vanhan hyvän ajan säilymisestä, vaikka samaan aikaan kehitys olisi kulkenut koko ajan nopeammin. Siihen aikaan moinen ei ollut mahdollista kovin tehokkaasti, ja siksi luddiittien ryhmä kasvoi niin suureksi. Nykyteknologian haittapuolten vastustajat eivät sitä vastoin ole kovin monilukuisia tai järjestäytyneitä juuri siksi, että he valitsevat mieluummin pysyvyyden illuusion.
En tarkoita tässä kritisoida sen paremmin Facebookia kuin sen käyttäjiäkään. Hyödynnän itse ohjelmaa miltei joka päivä, ja näen sillä monia etuja ja mahdollisuuksia. Tämän esseen kirjoittamisestakin sovittiin sattumalta Facebookissa, ja lähetän myös valmiin tekstin sitä kautta eteenpäin. Sovelluksen kätevyyttä ei voi mitenkään kiistää.
Tärkein kysymys kuuluu: onko yksityisyyden ja sitä kautta vapauden menetys väistämätön hinta näistä eduista? Vastaus kuuluu: ei. Ei ole laitteiden toiminnan kannalta välttämätöntä, että ne seuraavat meitä, ja että sitä kautta hankittuja tietoja käytetään markkinointiin. Tämä tuo tietenkin yhtiölle tuloja ja mahdollistaa siten järjestelmän ylläpidon ja kehittämisen, mutta sama olisi mahdollista toteuttaa myös muilla keinoilla.
Nykyään Facebookiin liittyminen on Faustin kauppa. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla sitä, jos vain joku uuden ajan Ned Ludd pystyisi muuttamaan tilanteen. Siihen voisi käyttää aivan samoja keinoja – yhdellä Facebook-päivityksellä on mahdollisuus tavoittaa miljoonia.
*
Guardian-lehti arvuutteli maaliskuun 2018 artikkelissaan, tuleeko tästä vuodesta uusluddiittien vuosi. Essee käsitteli tekniikan valtaa myös sosiaalisia medioita laajemmin. Sen lisäksi, että Facebookin kaltaiset sovellukset ovat rajoittaneet vapautta, nykyteknologia ja automatisaatio ovat alkaneet paljastaa hyvien puolien lisäksi huonoja puoliaan.
Vain joitain viikkoja artikkelin jälkeen nähtiinkin ensimmäinen robottiauton kuolonuhri maailmassa, kun Uberin testaama itseohjautuva auto ajoi Yhdysvalloissa ihmisen päälle. Viikko pari siitä, ja Teslan automaattiauto iskeytyi päin betoniestettä surmaten matkustajan. Nämä tapaukset eivät tarkoita, että kaikki automatisoitu liikenne olisi lopetettava tykkänään. Sen sijaan ne pakottavat kysymään miten se pitäisi totetuttaa.
Guardianin jutussa peräänkuulutetaan nimenomaan ”uudistettua luddismia” (reformed luddism). Siinä tunnustetaan, että tekniikasta on paljon hyötyä, mutta suhtaudutaan kriittisesti ja tarvittaessa myös aggressiivisesti sen pinnanalaisiin syihin ja seurauksiin.
Vähintään yhtä tärkeää kuin kyseenalaistava suhtautuminen on usko siihen, että asialle on mahdollista tehdä jotain. Nimenomaan tämä puoli näyttäisi puuttuvan nykykulttuurista. Monelle on selvää, että Facebook seuraa meitä, mutta harva tekee sille mitään.
Toinen ongelma on, että toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään niin pahaa, että se aiheuttaisi aidon kansanliikkeen. Facebookin tietojen luovutus Cambridge Analytican käyttöön meni lähelle, mutta ei ollut vielä riittävän vakavaa. Kysymys kuuluu, onko meidän pakko odottaa, että kehruulaite alkaa niellä langan sijaan myös työntekijöitä, vai voisiko asialle tehdä jotain ennen sitä? Kenties olemmekin viestintä- ja valvontateknologian osalta nyt vastaavassa taitepisteessä kuin 1700-luvun lopulla oltiin teollisuuden suhteen, ja tarvitsemme uuden Ned Luddin näyttämään meille esimerkkiä.
Mutta mitä hän sitten tekisi? Luddiitit saattoivat särkeä koneet, jotka uhkasivat heitä ja heidän maailmaansa, mutta mitä me voimme särkeä? Monet ovat julistaneet, että poistavat Facebookin älypuhelimistaan, jolloin sovellus ei voi urkkia tietoja yhtä tehokkaasti. Toiset ovat tuhonneet koko profiilinsa. Tämä ei kuitenkaan riitä. Ratkaisu voi pelastaa yksilön tässä hetkessä, mutta ei vaikuta teknologiaan itseensä. Periaate pitää muuttaa.
Ei olisi hyödyllistä, jos nykypäivän luddiitti menisi hajottamaan Facebookin pääkonttorin ikkunoita. Sen sijaan tarvittaisiin uusi älyllisen terrorin muoto, jossa murskattaisiin materian sijaan ennakkoluuloja. Tällainen protesti voisi ilmetä eri tasoilla esimerkiksi kirjallisuudessa ja taiteessa, myös niissä samoissa medioissa, joiden periaatteita yritetään muuttaa.
Yksi oletus, jonka purkaminen tuntuisi erityisen tärkeältä, on se, mitä yksi ihminen pystyy tekemään asioille. Pitäisi käydä selväksi, ettei meidän tarvitse alistua tekniikan vapautta rajoittavilla käyttötavoille, kuten jatkuvalle valvonnalle, mutta ei myöskään kieltäytyä kaikesta nykytekniikasta. Tiedostamisen lisäksi jokaisen olisi ymmärrettävä ja ennen kaikkea koettava jokapäiväisen elämän tasolla oma valtansa. Me voimme todella vaikuttaa siihen, miten tekniikkaa sovelletaan, ja silloin siitä saattaa olla meille paljon hyötyä. Tämä tietenkin vaatii enemmän vaivannäköä kuin valmiina annetusta muodosta nauttiminen, mutta jos ihminen ei tänään anna koneelle valtaa, joka on alun alkaen hänellä itsellään, tällä on vaikutuksia myös huomiseen. Näin uudenlainen ajattelu voi lopulta muuttaa ennakkoluulojen ohella myös tekniikkaa itseään.
Tällaisessa luddismissa ei myöskään ole pakko mennä äärimmäisyyksiin. Saattaa riittää, että ihminen alkaa elää jälleen ihmisiksi. Koneen pitäisi olla ihmistä varten, ei ihmisen konetta varten.
*
Palaamme Palo Altosta samaa reittiä, Facebookin päämajan ohi ja Dumbartonin sillan yli. Tällä kertaa San Franciscon profiili näkyy auton vasemmalla puolella, ja aurinko laskee hitaasti talojen taakse. Veden pinnassa peilikuva samenee ja tummuu, kunnes katoaa lopullisesti.
Oaklandin kohdalla havahdun mietteistäni, koska autossa on yllättävän hiljaista. Kuljettajaa ja itseäni lukuun ottamatta kaikki matkustajat ovat torkahtaneet. Ruoka ja Bay Arean eteläpuolen kuumuus ovat tehneet tehtävänsä ja nuori saksalainenkin retkottaa penkillä autuaassa unessa.
Samalla, kun hän on tietämätön ympäristöstään, hänestä ollaan tietämättömiä. Minä saatan kyllä nähdä hänet, mutta vain pinnalta. Kukaan ihminen tai mikään laite ei voi tavoittaa hänen uniaan. Niissä näyissä on jotain syvästi inhimillistä, jota ei voi myydä tai ostaa eikä valvoa.
Hän on offline, mutta samalla vahvasti yhteydessä johonkin, omaan itseensä ja omaan maailmaansa.