Teksti: Antti Salminen, kuvitus: Heikki Rönkkö
”KUORO:
Pois harhaluulot! Itse näätte sen:
vain konnantöistä elää ihminen!”
– B. Brecht, Kolmen pennin ooppera
[Premissi 1]: Energia on luomatonta ja tuhoutumatonta; energiaa ei voi tuottaa.
[Premissi 2]: Vain vähäinen osa energiasta on ”kykyä tehdä työtä”, so. eksergiaa.
[Johtopäätös 1]: Vallitseva produktivistinen ja eksergiaperustainen käsitys energiasta ja työstä on heikkolaatuinen.
[Johtopäätös 2]: Näin ei voi jatkua.
***
On vaivoin peitelty fakta, että karhunosa nykysivilisaatio(i)ssa tehtävästä työstä on viheliäisempää kuin turhaa. Valtaosa työnteosta, etenkin tuotannollisesti arvostetusta sellaisesta, on ei-inhimillistä elämää välillisesti tai välittömästi tuhoavaa ja inhimillisiä hyvän elämän edellytyksiä typistävää. Nyt tehtävän normaalityön seuraukset ulottuvat niin kauas tulevaisuuteen, että on epäselvää, voidaanko kuluvan vuosisadan loppua kutsua enää missään totutussa merkityksessä tulevaisuudeksi.
Modernin työn tehotouhu eritasoisine atomisoituneisuuksineen ja fossiilivetoisine koneineen kestää elämää yhtä vähän kuin se sietää sielua. Korkeintaan siinä määrin, että tietäminen ei voi muuttua kokemiseksi, ulkoinen työ ei saa muuttua sisäiseksi, sisäinen ei ulkoiseksi – toisin sanoen työn materian ja olosuhteiden annetaan ohjata tekemisen tapaa ja aikaa niin vähän kuin mahdollista. Tämä on tehokasta. Tämä ei ole kehitystä.
***
Jos kerran täysteollisen modernin alussa kommunismin aave kummitteli Euroopassa, sen lopussa fossiilikapitalismin haamu vainoaa ilmakehässä. Tämä epäkuollut ja liki kaikkiallinen läsnäolo on planetaarinen voima, joka laskeutuu tulevaisuuden tuntemattomuutena lasten otsille kuin viimeisen talven musta lumi.
Sillä ilmastokatastrofin varsinainen ongelma energiaperspektiivistä on, että kyky tehdä työtä on muuttunut kyvyttömyydeksi päästä eroon käytetystä energiasta, joka ei ole sen vähemmän voimallista kuin ennen sen ihmiskäyttöä. Tämä ”työhön kykenemätön” (ts. anerginen) työskentelee tosiasiassa herkeämättä, ja tuo vaikutus on planetaarinen. Anerginen toimi ei ole työtä käskettyä vaan suuntautuu lähes kaikkea elävää vastaan, eikä minkään puolesta. Liioin riivatuilla henkivalloilla ei ole tapana palata pulloihin.
Kenties tämä on edistyksen todellinen henki, absoluuttisesta järkevyydestään hulluksi tullut Geist, joka itseymmärryksensä korkeimmalla huipulla tappaa sen minkä voi. Empiirisesti tältä alkaa vaikuttaa.
***
Toisinaan ajattelen mummoani ja niitä luonaan vietettyjä lapsuuskesiä, joina kaikenlaista roskaa (mukana kosolti muovia), poltettiin roviossa ryytimaan ja perunapellon välissä. Savu oli mustaa, paksua ja kitkerää, ja tulessa kupli nimetöntä ja muodotonta mönjää. Tässä ei ollut mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa: niin maaseudulla, tai ainakin Hollolan kylillä 1980-luvun lopulla, oli tapana tehdä. Mummon maailmassa ei tunnettu kierrätystä, sillä niinä vuosikymmeninä, joina hän taloutta aktiivisesti pyöritti, kierrätykselle ei ollut mitään tarvetta. Kaikki pientilan jäte meni tunkiolle tai poltettavaksi. Kun ajattelen mummoani, kuvittelen hetken ymmärtäväni, kuinka lyhyessä ajassa fossiiliperustainen työ-, energia- ja jäteymmärrys on vakiintunut neuvottelemattomaksi ”ainoaksi maailmaksi”. Mummoni ratkaisu fossiiliseen ongelmaan ja muovin maatumattomuuteen oli samaan aikaan ikiaikainen ja hypermoderni: edelleen, kuten ilmeisesti aina ennenkin, polttaminen on paitsi primäärienergian pääasiallinen hankkimistapa ja pääasiallinen keino yrittää hankkiutua siitä eroon.
Savu on mustaa, paksua ja kitkerää. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa, hegemonisen kulttuurin sisältä katsoen, työ on enimmissä määrin kauniisti ilmaistuna jätteen tuotantoa. Suoraan sanottuna: jätteen halua, tuhoutumisen vaalimista. Mikä sakeinta, tämän planetaarisen fossiilisen työmaan tuottaman jätteen ei haluta olevan kuitenkaan kehollisessa mielessä likaista, tärkeää on, että se voidaan työntää sivuun ja saada näkymättömiin – hallitsee puhtaan jätteen ja verettömän tuhon fantasia.
***
Fossiilikapitalismin energiaymmärrys (tarkemmin; tämän energiaymmärryksen itseymmärryksellinen ala) ei missään olennaisessa mielessä ole kyennyt ottamaan huomioon, että energia on tuhoutumatonta ja tuottumatonta siinä missä ja koska kaikkea materiaalista luonnehtii jatkuva muutos. Tästä seuraa, että fossiilikapitalistinen käsitys työstä on puutteellista silloin kuin se ei ole suoranaisen sokeaa. Liioin missään luonnonhistoriallisesti olennaisessa merkityksessä energia ei ole kykyä tehdä työtä, ei koskaan ole ollut eikä ole sitä oleva. Ajatusvirhe perustuu vähintein osin tieteenhistoriallisesti massiiviseen kömmähdykseen, tarpeeseen muotoilla termodynamiikka tieteenä nousevan produktivistis-porvarillisen vallankumouksen tarpeisiin 1800-luvun alkupuoliskolla.
Energiassa ei siis ole mitään inhimillistä, mitään sellaista, jonka ihminen voisi laskea omaksi ansiokseen. Liioin siinä ei tiettävästi ole mitään elävää (vaikkapa nyt hengittävän tai itsestään-lisääntyvän merkityksissä). Ihmisen työ on samaa kuin aina, energiamaterian poiesista, muodon-antoa ja muodon-ottoa. Energiamaterian välittömyyden, sen kehollisen vasteen tai henkisen kitkan karttaminen ei tätä tosiota muuta muuksi kuin torjutun todellisuusosan mielivallaksi.
On siis määriteltävä toisin, eroteltava uudelleen: Ihminen ei luo eikä tuota rahtuakaan energiaa, vaan ihmistyö on energian muodon muuttamista ja näin ollen jatkuvaa aineellisen kanssa neuvottelua silloinkin kun se on tiedostamatonta – toisinaan taitavammin, toisinaan taitamattomammin. Niin ikään lopulta mikä tahansa työ on täydellisen hallinnan mahdottomuuden myöntämistä ja lopulta energeettiselle ympäristölle nöyrtymistä. Ei liene tarpeen muistuttaa, että tämän nöyryyden mitätöimisestä nykyinen fossiilikapitalismi onnittelee avoimesti itseään.
Inhimillisessä nöyrtymisessä on eksistentiaalinen taso, joka koskee ylipolvisen ihmiselon laskostumista sen elämien alueiden materiaaliseen perustaan tavalla, jossa nämä voivat toistaan haastaa, mieluiten niin, että ihminen ei tule olennaisesti köyhdyttäneeksi tuosta aineellisesta perustasta nousevien haasteiden intensiteettien ja laatujen arvattua ja arvaamatonta runsautta: tarvitaan niin tuulen kuin lumen, kuusen kuin käävän, tikan kuin ahmankin haaste – mitä ikinä ne kussakin kulttuurisessa tilanteessa tarkoittavatkaan. Tätä on moninaisuuden agonismi, sen hioutuminen sellaisuudekseen.
***
On pikemmin jokapäiväinen kuin kosminen havainto, että vain pieni osa energiasta on varsinaisen materiaalista tavalla, jota voidaan mitata kilojouleissa tai kivihiilitonneissa. Ihminen väsyy pelkästään käyttäessään tarkkaavaisuuttaan, merkityksetön elämä syö voimat, toisen läsnäolo voi olla voimistavaa tai kuihduttavaa. Fossiilimodernin työn suuri lupaus oli, että ei-laskennallista energiaa, vaikkapa siis tuntuisuutta, merkityksellisyyttä, intoa ja elon yleistä jännitettä, voidaan korvata täysin laskennallisella ja mieluiten polttamalla vapautetulla energialla. Teollisen työn voittokulku muutti näin energian dominanttia ei-laskennallisesta laskennalliseen, uusiutuvasta peruuttamattomaan, tuulesta hiileen ja öljyyn. Vaan kuten Gary Snyder toteaa kommentaarissaan runoonsa ”Mitä runoilijoihin tulee”:
”Mutta on toinenkin energialaji, jota on jokaisessa elävässä olennossa, aurinkolähteelle sukua, mutta erilaista. Sisäinen voima. Mistä? ’Riemusta’. Elämisen riemuun yhdistyy tietoisuus pysymättömyydestä ja kuolemasta, tämän hyväksymisestä ja hallitsemisesta. Määritelmä:
Riemu on viaton ilo, joka kohoaa
ihmeellisen, tyhjän, mutkikkaan,
läpitunkevan,
vastavuoroisesti syleilevän, loistavan
yhden maailman havaitsemisesta ja oivaltamisesta
kaiken erottelun ja vastakohtien
tuolla puolen.”1
Jos kerran työtä jälkifossiilisessa merkityksessä tahdotaan tehdä, olkoon se voittopuolisesti enemmän tämän ei-laskennallisen energian kultivointia ja tuottamatonta haaskausta kuin laskennallisen energian pikkusievän tappavaa kulutusta.
***
Ei-inhimillinen alkutuotanto on luonnonhistoriallisesti koeteltua kykyä suhtautua aurinkoon. Kasvit, levät ja monet bakteerit kykenevät siihen, missä nykyihmisyydet eivät ota onnistuakseen: sitomaan väliaikaisesti energiaa eliöiden käyttöön niiden ympäristöjä harvemmin tuhoamatta. Lienee myös niin, että eri lajit työskentelevät kukin omin tapoinensa omissa kulttuureissaan, monesti nimenomaan tavalla ja toisella solaarisen ajamana. Sillä vallitseehan ajo: pyyteetön, luova, kuolettava ja ehdoton suodatetun ja suodattamattoman valon nälkä. Näin luonto on sitä, mikä osaa syödä itseään tuhoutumatta.
Tämä on todellista työtä, mielekästä ja säälimätöntä työtä, ja toisinaan myös ihmistyötä. Eksistentiaalis-materialistisesti työläisyys on perinteisesti mieltäen porvarillisuutta parempaa siksi, että työläinen joutuu kohtaamaan materian raakana, pysyttäytymään ja kultivoitumaan sen tarjoaminen ei-inhimillisten mittojen armoilla. Globaalissa pohjoisessa työläinen ei silti välttämättä tätä nykyä kohtaa auringon ja maan kauhua ja riemua välttämättä lainkaan, pikemmin sen kohtaa globaali etelä häpeämättömänä geopoliitiikkana: maameren kaikkinaisena riistona ja jätteen todellisuutena. Fossiiliporvari ei osaa syödä kyllin taitavasti itseään, eikä siksi kuulu luontoon.
***
Produktivistinen ja eksergisen sivilisaation työ siis tuottaa hyötyä (yhtäällä) ja siten se luo tuhoa (toisaalla). Haluttava kulttuuri sitä vastoin tuottaa enimmäkseen hyödyttämätöntä ja tulee luoneeksi toisinaan hyvää. Tämä hyvä ei ole arvo (ei edes arvojen arvo, ”itseisarvosta” puhumattakaan2) ja olisi pikemmin epäilyttävää tähdätä siihen aiotusti ja ilmeisesti: varsinaista yhteishyvää ei voida tietää ennalta eikä yleisesti, se täytyy tuntea nimenomaisesti. Siksi hyvä on pikemmin onnekas vahinko kuin saavutettava päämäärä, ennemmin oheisseuraus kuin tavoite: jotain joka vailla varmuuksia seuraa tai on seuraamatta työttömästä työskentelystä. Jos näin on, kuten energiaakaan, hyvää ei voi tuottaa. Toisinaan sitä voidaan kyllä luoda.
Materiaalisen on brutaali sana – näkyvän valon maailmassa aine sanoo aluksi ja se sanoo lopuksi. Olkoonkin ”biologinen”, olkoonkin ”kulutuksellinen tai tuotannollinen”, niillä luovuttamattoman aineellisilla virtauksilla, joilla fossiilimoderni uusintaa, neuvottelee ja kannattelee omaa oikeutustaan, on kehollista eli biopoliittista väliä kasvi-, eläin- ja ihmisjoukoille. Puhumattakaan vesi-, humus- ja kivijoukoista. Sillä jos kerran ”oikeuksia” ollaan jakamassa, olkoon elottomillakin luovuttamattomat oikeutensa siinä missä elollisilla. Syväekologinen ajattelu ei ole tarvittavissa määrin kyennyt asettamaan kysymystään myös elottomasta käsin. Kysymättömyyden ongelmaa voidaan kutsua esimerkiksi ”biolatriseksi vinoumaksi”.
Sillä kuolleisuus, kuolleena-olo, tuo unohduksen eloisa suo, edeltää elämää ja kannattelee sitä, alati. Syväekologian kysymys ei ole kysymys vain elämästä, vaan yhtä kaikki niistä kuolleisuuksista, inhimillisesti ottaen esivanhempaisuudesta kallioperään, joiden varaan se välttämättä on jo kerrostunut ja laskostuu. Ontologisesti uskottavan syväekologian on siksi suojeltava yhtä kaikki kuolemaa. Ja enemmän. Sen on suojeltava myös sitä, minkä ei ole määrä koskaan syntyä – sitä se suojelkoon syntymältä täsmälleen samalla antaumuksella kuin sen on autettava sitä, minkä ei soisi koskaan kuolevan. Toisin sanoen: miten tahansa työ määritelläänkin, sitä ei tehdä eikä ole koskaan tehty vain eläville.
***
Käytännössä otollista on pyrkiä rajaamaan tehdyn työn vaikutusten siroamista hallitsemattomasti ja tarpeettoman tuhoavasti, siis muiden eläväisyyttä ja kuolevaisuutta, tai pelkkää olemassaolevuutta, mitätöiden. Tehtävä on toki jokseenkin lohduton: Planetarisoituneen fossiilikapitalismin olosuhteissa voi olla lähes varma, että lähes millä tahansa nykyhegemonian myöntävällä materiaalis-energeettisellä jokapäiväisellä eleellä on vähintäänkin epäilyttäviä ja useimmiten suoranaisen karuja seuraus- ja kerrannaisvaikutuksia.
Onko passiivinen tai aktiivinen hyödyttömyys, hiottu työnvälttelyn kyky ja tuotannosta kieltäytyminen sitten ainut johdonmukainen ja syväekologisesti kestävä työkäsitys? Ei välttämättä, mutta toisinaan se on vaadittava lähtökohta, tarpeellinen selänkääntö ja itse-ehtoisamman elon avautuma3. Luovuttamattomana tavoitteena on herruudettomuus, siis palvelemattomuus, joka kykenee sanomaan ei ja kävelemään pois, jos niikseen. Vastaava omatunnon askel on kapitalistisesti katsoen outo ellei semminkin kauhea ele: jos on olemassa tahoja, jotka kieltäytyvät yhteisestä tai yksityisestä hyödystä jonkin paremman tähden, on pakko myöntää, että kaikkien tarpeet eivät ole samat, kaikkien halut eivät ole yhtenevät ja hallitsemisesta tulee hankalaa. Mainittuja tahoja on olemassa.
Kulutuksella ja tuotannolla – siis produktivismin ideologialla, joka läpäisee niin oikeiston kun vasemmistonkin – on kaikesta huolimatta useita ulkopuolia, pakopisteitä ja vihollisuuksia liittouduttavaksi. Tuottamaton tuhlaus ja kuluttamaton askeesi lyökööt kättä: kohtuuden nimissä ja järjen ikeessä nykytilanteesta ulospääsy on jollei suoranaisen mahdotonta, vähintäänkin eksistentiaalisesti heikkolaatuista. Kysymyksen valinkauhassa eivät ole ”yksilön valinnat”. Tarvitaan kulttuurisia käytäntöjä, ylipolvisesti merkityksellistäviä merkityksellisyyksiä ja kosolti ei-inhimillistä ja inhimillistä taitavuutta, jotta uudelleenarvioitu energiaymmärrys voidaan koetella. Sitten voidaan alkaa oikeisiin töihin.
[PS. 14.2.2021.: Metsä Fibren Kemiin suunniteltava sellutehdas on pysäytettävä.]
1 Gary Snyder, ”Runosta ’Mitä runoilijoihin tulee’”. Teoksessa Kilpikonnasaari, 179–180. Suom. Aki Räsänen. Basam, Helsinki 2014.
2 Vrt. Pauli Pylkkö, ”Askenaarinen purkaminen”, 7. (http://www.uunikustannus.fi/askenaarinen.pdf): ”Mikä tahansa itseisarvo voidaan tilanteen niin vaatiessa tulkita jonkin intressiryhmän itsekkääksi tavoitteeksi. Ja toisin päin: mitä tahansa itsekästä tavoitetta voidaan perustella sopivasti muotoillulla itseisarvolla, jos puhetilanne niin vaatii tai odottaa. Lopultakin molemmat toimivat tiedostamattomien eleiden naamioina. ’Itseisarvo’ on akateeminen nimike vaatimukselle, jonka joku sopivasti koulutettu ja sopivasti vähintäänkin keskiluokkainen länsimaalainen, useimmiten akateeminen henkilö tai ryhmä muotoilee riittävän yleiseen muotoon. Tämän jälkeen vaatimus esitellään muille sillä odotuksella, että hekin sitä noudattaisivat. Samalla muotoilun on kätketysti oltava niin moniselitteinen, ettei vaatimuksen sisältöä voida tarkasti naulata kirkon oveen. Tästä syystä vaatimuksessa aina lymyävää pahuutta ei ole helppo huomata.”
3 Poliittiseksi minimivaatimukseksi muotoiltuna tätä vastaisi ”ekologinen perustulo” (jonka yksityiskohdista voidaan neuvotella), jonka niukin mutta kohtuullisin turvin kääntää selkänsä niin sanotulle ”työelämälle”. Näin siis, jos valtiolta jotain sopii odottaa tai siltä vaatia. Viisaan varovaisesti valtiolta ja valtiollisuudelta ylisummaan voi odottaa tässä tilanteessa liian vähän ja liian myöhään, ja siksi siltä vaadittakoon kaikki ja ei-mitään.
