Teksti: David Abram | Suomennos: Eeva Talvikallio | Kuvitus: Sanna Hukkanen
Aloitan nämä ajatukseni talvipäivänseisauksen aikaan, vuoden syvimmässä pimeydessä, yönä, joka on niin pitkä, että jopa puut ja kivet vaipuvat uneen. Kuu on vilkaissut meitä pari kertaa paksun pilviverhon takaa jättäen meidät kuitenkin enimmälti uneksimaan ja ajelehtimaan läpi varjoisan yön. Ne meistä, jotka janoavat valoa, alkavat maistaa villin pimeyden ja niellä sitä – hiljaa otamme yön sisään kehoihimme.
Tarina, jota useat eri alkuperäiskansat toistavat erilaisin tavoin, kertoo, että näihin aikoihin maapallo pitelee liekehtivää aurinkoa sisuksissaan. Joka ilta laskiessaan aurinko sujahtaa maan sisään; yön aikana se vaeltaa läpi jalkojemme alaisen tiheyden, ja aamulla seuraamme, kuinka se nousee kaukana idässä ulos maasta ja kiipeää taivaalle. Talven pitkinä öinä, eritoten talvipäivänseisauksen aikaan, aurinko kuitenkin viivähtää maan uumenissa pidempään, ruokkien tummaa maata tulellaan, hedelmöittäen sen syvyyksiä sillä monimuotoisella elämällä, joka tulee piakkoin, usean kuunkierron kypsyttelyn jälkeen, puhkeamaan kukkaan maan pinnalla.
Tämä tarina on saanut alkunsa ajattelusta, joka poikkeaa suuresti siitä, miten useimmat meistä tänä päivänä ajattelevat. Tarinalla on, voisimmeko sanoa, hyvin vähän tekemistä ”silkkojen faktojen” kanssa. Ja silti – kertomus auringon matkasta maan sisuksissa herättää kummasti vastakaikua monissa meistä, jotka sen kuulevat, huolimatta siitä, miten hyvin tiedämme, etteivät siinä kuvatut tapahtumat ole kirjaimellisesti totta. Sillä tuo tarina saattelee meidät omien aistiemme läheisyyteen ja suoraan, keholliseen tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta.
Spontaani, aistinvarainen kokemuksemme auringosta on tosiaankin, että jokin tulinen läsnäolo nousee ja laskee. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme oppineet auringon vakaudesta suhteessa maahan, huolimatta siitä, kuinka perin pohjin olemme vakuuttaneet järjellemme, että maa se tosiasiassa liikkuu, kun taas aurinko pysyttelee yleisesti ottaen paikallaan – omilleen jätettyinä eläimelliset aistimme kokevat auringon silti nousevan joka aamu etäällä ylös maasta ja uppoavan maan sisään iltaisin. Olimmepa tieteilijöitä tai lintsareita, puhumme kaikki auringon ”noususta” ja ”laskusta”, sillä sellainen on yhä ensisijainen kokemuksemme asiasta. Ja tästä syystä pysähdynkin juuri nyt, tässä hetkessä, tunnustelemaan, kuinka auringon tuli ravitsee syvää maata jalkojeni alla.
Käydessäni peruskoulua 60- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa, minua opetettiin alinomaa olemaan luottamatta aisteihini – ”aistit”, sain kerta toisensa jälkeen kuulla, ”ovat petollisia”. Tämä oli yleinen teema luonnontieteiden tunneilla aikana, jolloin kaikki tieteet vaikuttivat tavoittelevan fysiikan puhdasta tarkkuutta. Opimme, ettei totuus koskaan löydy asioiden havaittavasta ilmiasusta vaan jostain aivan muualta, olipa kyseessä sitten mystinen, mikroskooppistakin pienemmän mittakaavan maailma, johon meillä ei ole pääsyä kuin monimutkaisten mittalaitteiden avulla, tai nähtävästi aineeton numeroiden ja abstraktien yhtälöiden valtakunta. Se maailma, johon aistimme antoivat meille suoran pääsyn, alkoi vaikuttaa jollain tapaa harhaanjohtavalta, johdannaiselta ulottuvuudelta, vähemmän perustavanlaatuiselta kuin tuo ilmiasujen takana piilevä todellisempi maailma.
Ensimmäisenä yliopistovuotenani minua opetti eräs jokseenkin hölmö fysiikan professori, joka yritti aika ajoin shokeerata opiskelijoitaan huudahtamalla hullunkiilto silmissään, ettei tuoli, jolla hän paraikaa istui, ollut kiinteä lainkaan vaan koostui lähes kokonaisuudessaan silkasta tyhjyydestä. ”Mikset sitten putoa persuksillesi?”, ajattelin. Aloin pohtia asennoitumisemme nurinkurisuutta. Aloin pohtia, emmekö jatkuvasti aisteja ja aistimaailmaa vähätellessämme – halveksuessamme loputtomasti suoraan koettua maailmaa – tulleet väheksyneeksi maailmoista kaikista todellisinta, sitä ainoaa maailmaa, johon saatoimme aidosti luottaa, sitä ensisijaista olevaisen piiriä, joka salaisesti kannattelee kaikkia muita ”todellisuuksia”, atomeita pienemmän mittakaavan tai mitä tahansa.
Aistittu maailma on toden totta monitulkintainen, määrittelemätön, täynnä epävarmuutta. On monta hyvää syytä pysytellä varuillaan tässä arvoitusten kaikkeudessa, katsoa aina vähän lähempää ja kuunnella tarkkaavaisemmin, yrittäen aistia asioita syvemmin. Mikään täällä ei koskaan ole täydellisen varmaa tai vakaata – pilvien varjot, jotka tummentavat niityn toisella puolen seisovaa kivenjärkälettä, osoittautuvat lähemmäs käydessäni ryttyiseksi, mustaksi jäkäläksi, joka kasvaa säteittäin pitkin kiven pintaa; rantahiekkaan puoliksi peittynyt, hylätty autonrengas muuntautuu äkkiarvaamatta torkuilla olleeksi hylkeeksi, joka äityy lähestyessämme haukkumaan ja rynnistää veteen. Maailma sellaisena, kuin sen avustamattomilla aisteillamme koemme, on häilyvä ja eläväinen, se siirtyilee ja muuntautuu vastauksena omiin siirtymisiimme ja mielenliikkeisiimme. Muisto patikointiretkeltä Jaavan etelärannikolla: päivä on läkähdyttävän kuuma, mutta voimakas tuuli ravistelee selvästi ruohokentän vastalaidalla kasvavien puiden oksia ja lehtiä. Astuessani kohti puita tunteakseni liikkuvan ilman lehvästöä kahisuttava tuuli muuntautuu äkkiä oksien lomassa ruokaa metsästäväksi apinalaumaksi. Tällaiset kohtaamiset ja se varmuuden puute, jonka ne aiheuttavat, voivat toden totta saada meidät hylkäämään aistinvaraisen kokemisen tykkänään ja etsimään ”totuutta” joltain toiselta, vähemmän monitulkintaiselta ulottuvuudelta. Vaihtoehtoisesti nämä kokemukset voivat johtaa meidät oletukseen, että totuus itsessään on eräänlainen keppostelija – mytologioissa esiintyvän kojootti-hahmon kaltainen muodonmuuttaja – ja että aistit ovat jalostuneimmat oppaamme sen lähestymiseen.
Minusta vaikuttaa siltä, että niiden meistä, jotka tekevät työtä villin luonnon varjelemiseksi, on työskenneltävä myös aisteihimme palaamisen puolesta sekä kunnioituksen palauttamiseksi aistimuksellisia tietämisen tapoja kohtaan. Ovathan aistit kaikista välittömin väylämme enemmän-kuin-inhimilliseen (more-than-human) maailmaan. Silmät ja korvat; sieraimet, jotka tavoittavat tuulenvireestä hienon häivähdyksen merisuolaa; sormenpäät, jotka hivelevät mansikkapuun sileää kaarnaa; tämä huokoinen iho, jonka toisen eläimen aistittu läsnäolo saa kauttaaltaan värisemään – keholliset aistimme tuovat meidät joka hetki yhteyteen hengittävän maan kanssa. Jos ihmiskunta vaikuttaa unohtaneen perinpohjaisen riippuvaisuutensa maan olevaisten yhteisöstä, näin voi olla vain, koska olemme unohtaneet (tai sivuuttaneet epäolennaisena) elämämme aistimellisen ulottuvuuden. Aistit ovat villeintä meissä – kykyjä, joita emme jaa ainoastaan toisten kädellisten, vaan elollisen maiseman olennoista suurimman osan kanssa, tavalla tai toisella, aina kastemadoista kotkiin. Kukat, jotka reagoivat auringonvaloon; puiden juuret, jotka kasvattavat säikeitä etsiessään vettä; jopa yksinkertaisen bakteerisolun kemotaksinen, kemialliseen ärsykkeeseen vastaava liike – kaikki nämä ovat myös aistimista ja herkkyyttä, etäisiä variantteja omasta aistimisestamme. Hengittämistä ja syömistä lukuun ottamatta aistit ovat intiimein yhdyssiteemme elävään maahan, ensisijainen tapa, jolla maa vaikuttaa mielentiloihimme ja ohjaa toimintaamme.
Ajattele mehiläistä, joka näön ja eräänlaisen hajuaistin opastamana hakeutuu luonnonkukan sydämeen – aistiminen vaikuttaa näin kyseisen organismin ja sen paikallisen maailman intiimiin yhtymiseen. Myös meidän aistimme ovat kehittyneet yhtä matkaa meidät syliinsä sulkevan, aistivoimaisen maan kanssa. Ihmissilmät ovat kehittyneet hienovaraisessa vuorovaikutuksessa merten ja ilman kanssa, nähdyn maailman muuttuvien muotojen kehittäminä ja opettamina. Korvamme ovat nykyisellään rakenteellisesti viritetyt susien ulvontaan ja hanhien kaakatukseen. Voisimme sanoa, että aistikokemukset ovat kehomme tapa kietoa elämänsä yhteen muiden, sitä ympäröivien elämien kanssa; se tapa, jolla maa yhtyy ajatuksiimme ja uniimme. Aistihavainnot ovat liima, joka yhdistää meidän erilliset hermojärjestelmämme suurempaan, kattavampaan luonnonjärjestelmään. Kuten mehiläisen verkkosilmät opastavat sen luonnonkukkaan, kuten lohi uneksuu reittinsä kotivirtaan läpi tuoksujen portaikon, samoin omat aistimme ovat suunnanneet tietoisuuttamme tiettyihin maan ja maiseman piirteisiin ja muutoksiin, houkutellen esiin tietynlaisia mielentiloja, oivalluksia ja jopa tekoja, joiden ajattelemme virheellisesti olevan lähtöisin yksin itsestämme. Jos sivuutamme aistikokemuksen tai väheksymme sitä, menetämme ensisijaisen keinomme linjautua laajempaan ekologiseen ympäristöön, saattaen samalla sekä itsemme että koko elonkehän vaaraan.
En sano, että meidän tulisi luopua abstraktista ajattelusta ja yksinkertaisesti antautua aisteillemme, tai että meidän olisi lopetettava tieteellinen kysymysten esittäminen ja todisteiden kärsivällinen, tunnontarkka analysointi – ei, en todellakaan. Sanon, että ajattelijoina ja tieteentekijöinä meidän tulisi pyrkiä sallimaan suoran, sensorisen kokemuksemme ympäröivästä maailmasta informoida ajatteluamme, ja edelleen, että meidän tulisi pyrkiä ilmaisemaan kokeelliset päätelmämme suoralle kokemukselle avautuvalla kielellä. Näin voimme asteittain saatella tieteemme sopusointuun hengittävien kehojemme eläimellisen älyn kanssa. (Ajattelen joitain vuosia sitten lukemaani, suojelubiologin kirjoittamaa artikkelia siitä, kuinka tutkimusagenda, joka on vailla minkäänlaista tuntemukseen tai vaistoihin perustuvaa yhteyttä tutkimuskohteeseensa, tuottaa väistämättä huonoja tuloksia. Hän on oikeassa! Sellainen tiede kieltää tutkijan oman uppoutuneisuuden osaksi sitä samaista maailmaa, jota hän pyrkii tutkimaan. Sellainen tiede ei oikeastaan ole riittävän darwinistista – se teeskentelee, että kykymme kylmään järkeilyyn sallisi meidän ihmisten jollain tapaa ponkaista vapaiksi yhtä matkaa kehittyneistä lihallisista kytköksistämme enemmän-kuin-inhimillisessä vaikutteiden verkossa.) Aistikokemus, kun siihen suhtaudutaan kunnioittaen, uusintaa sidoksen kehojemme ja hengittävän maan välillä. Vain sellainen kulttuuri, joka halveksuu aisteja ja jättää ne huomioimatta, voi laiminlyödä elävää maata niin perinpohjaisesti kuin meidän kulttuurimme sitä laiminlyö.
Monet tekijät ovat kiihdyttäneet nykyistä vieraantumistamme aistillisesta ympäristöstämme, ja vieläkin useammat tekijät pitkittävät ja ylläpitävät tätä vieraantuneisuutta. Yksi vaikuttavimpia näistä voimista on samalla yksi heikoimmin tunnustetuista: jokapäiväinen kielenkäyttömme, tapamme puhua. Se, mitä sanomme, vaikuttaa kuitenkin niin syvästi siihen, mitä näemme tai kuulemme tai maistamme maailmasta! On toki olemassa sellaisia tapoja puhua, jotka pitelevät meitä aistiemme läheisyydessä, sellaisia puhetapoja, jotka tukevat ja vahvistavat aistillista vastavuoroisuutta kehojemme ja maan kehon välillä. Mutta on niin ikään olemassa sellaisia sanainkäyttötapoja, jotka yksinkertaisesti tukahduttavat aistimme, saattaen meidät tiedottomiksi aistillisesta ympäristöstä ja siten kyvyttömiksi kuulemaan maan ääntä. Näistä kenties yleistynein on tapa loputtomasti objektivoida luonnonmaailmaa ympärillämme, kirjoittaen ja puhuen jokaisesta oliosta (sammal, rukoilijasirkka, siirtolohkare) ikään kuin se olisi tarkkarajainen, määritettävissä oleva objekti vailla omia tuntemuksia ja tahtoa – ikään kuin voidaksemme kuvata toista olentoa minkäänlaisella tarkkuudella meidän olisi ensin riisuttava se elävästä toiseudestaan tai nähtävä se kimppuna passiivisia mekanismeja, vailla oma-aloitteisuutta, vailla subjektiutta, vailla omaa, aktiivista toimijuutta. Ikään kuin rupikonna tai poppeli olisivat pysyviä ja valmiita entiteettejä, jotka vain odottavat, että me teemme niistä selkoa, eivätkä selittämättömissä olevia läsnäoloja, joiden kanssa olemme päätyneet vuorovaikutussuhteeseen.
Itse asiassa, kun olemme oikeasti hereillä aistiemme elämälle – kun todella katsomme eläinsilmillämme ja kuuntelemme eläinkorvillamme – huomaamme, ettei mikään meitä ympäröivässä maailmassa ole suoraan koettuna passiivinen tai eloton objekti. Jokainen asia, jokainen entiteetti kohtaa katseemme omine salaisuuksineen, ja jos suomme sille tarkkaavaisuutemme, tulemme temmatuiksi dynaamiseen vuorovaikutukseen, jossa tuo toinen oleva opettaa ja toisinaan myös muuttaa meitä. Suoran aistikokemuksen valtakunnassa kaikki on eloisaa, kaikki liikkuu (joskin jotkin asiat, kuten kivet tai vuoret, liikkuvat toki huomattavasti hitaammin kuin toiset). Jos joen viertä käydessäni huomaan yhtäkkiä liikuttuvani syvästi vastarannalla pystysuorana kohoavasta graniittiseinämästä, kuinka voisin väittää, ettei kivi liiku? Sehän liikuttaa minua joka kerta kohdatessani sen! Pitäisikö minun väittää, että tämä liike on täysin subjektiivista, puhtaasti psyykkinen kokemus, jolla ei ole mitään tekemistä kyseisen, olemassa olevan kivimassan kanssa? Vai myönnänkö, että kyseessä on fyysinen, kehollinen kokemus, jonka tuon toisen olion väkevä läsnäolo on saanut aikaan, että tuo toinen massa todellakin varsin aistittavasti liikuttaa sitä massaa, joka on minun kehoni – ja ettemme minä ja kivi siksi suhteudu toisiimme mentaalisena ”subjektina” ja materiaalisena ”objektina” vaan pikemminkin yhdenlaisena ja toisenlaisena dynamiikkana, kahtena erilaisena tapana olla elossa, kahtena hyvin erilaisena tapana olla maata?
Jos puhumme aineesta pohjimmiltaan elottomana, tai inerttinä, luomme tarpeen olioiden hierarkkiselle jaottelulle: kivillä ei ole minkäänlaista toimijuutta tai kokemusta; bakteerit ovat minimaalisella tavalla elossa; kasvit ovat hieman enemmän elossa ja varustettuja alkeellisilla aisteilla; ”alemmilla” eläimillä aistit ovat kehittyneemmät, mutta ne ovat yhä sidottuja vaistoihinsa; ”ylemmät” eläimet ovat tietoisempia; kun taas ihmiset yksin ovat oikeasti hereillä ja älykkäitä. Tällä tavoin eristämme ihmistietoisuuden yhä ylemmäs ja yhä enemmän erilleen aistimaailmasta. Jos sen sijaan oletamme, että aine on alusta alkaen eloisaa (tai ”itseorganisoituvaa”), hierarkiat katoavat ja jäljelle jää erilaisin tavoin toisistaan poikkeavien elävien olentojen kenttä, jossa jokaisella on omat avunsa suhteutettuna toisiin. Ja näin löydämme itsemme keskeltä tätä elävää verkkoa, emme niinkään yläpuolelta, oma aistimellisuutemme erottamattomana osana koko aistillista maisemaa.
Jos jatkamme muista eläimistä puhumista ikään kuin ne olisivat vähemmän salaperäisiä kuin me itse, jos puhumme metsistä tunnottomina järjestelminä ja joista ja tuulista perimmiltään passiivisina elementteinä, tulemme samalla kieltäneeksi suoran, elimellisen kokemuksemme noista voimista. Näin sammutamme aistimme ja päädymme elämään yhä enemmälti päämme sisällä. Sinetöimme älykkyytemme yksin itseensä ja alamme katsoa maailmaa ulospäin, vain katsojina, emme koskaan osallistujina.
Jos sen sijaan haluamme palauttaa mieleemme, millaista on kokea itsensä todella osaksi tätä villiä maailmaa – toisin sanoen, jos haluamme ottaa takaisin paikkamme elollisten yhteisön täysin tavanomaisina jäseninä – meidän on alettava puhua jokseenkin toisin. Muutos tulee olemaan vaikea, ottaen huomioon vanhojen tapojen sitkeyden, ja tulee todennäköisesti vaatimaan vuosikymmenten huolellista tarkkaavaisuutta ja kokeilua ennen kuin alamme oppia. Mutta samalla se tulee olemaan myös oudon helppoa ja jännällä tavalla tuttua – jotain, mitä lapsemme voivat auttaa meitä muistamaan. Jos todella haluamme herättää aistimme ja siten uusintaa solidaarisuuden itsemme ja muun maan välillä, meidän on tunnustettava, että meitä ympäröivillä lukemattomilla asioilla on omat aktiiviset toimijuutensa, oma aktiivinen tapansa vaikuttaa meidän elämäämme ja ajatuksiimme (ja tietysti myös toinen toisiinsa). Meidän on ryhdyttävä puhumaan aistillisesta ympäristöstämme siten kuin hengittävät kehomme ne todella kokevat – aktiivisina, eloisina, elävinä. (1)
…
(1) Sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisen suuntauksen edustajat ovat epäilemättä oikeassa esittäessään, että käsityksemme maailmasta ovat sosiaalisesti rakentuneita – että itsestäänselvimpinäkin pidetyt luontoa koskevat käsitteemme ovat väistämättä oman kulttuurimme ja sen erityisten vuorovaikutuksen ja vaihdannan tapojen leimaamia. Postmodernit teoreetikot tunnustavat oikeutetusti, etteivät itsestäänselvinä pitämämme ilmiöt ole pysyviä, eivät objektiivisia sanan positivistisessa merkityksessä – ettemme ole niin kutsutusti objektiivisesta todellisuudesta saapuvan sensorisen informaation passiivisia vastaanottajia, vaan pikemminkin kaiken meidät tavoittavan aktiivisia organisoijia ja tulkitsijoita, ja että kokemuksemme on aina jo valmiiksi niiden monilukuisten sosiaalisten voimien, vastakkainasetteluiden, vallanjakojen ja piilotetun vallankäytön strukturoimaa, joiden puitteisiin kulttuurisesti sijoitumme. Monet dekonstruktiivista lähestymistapaa edustavat kriitikot painottavat sitä, missä määrin kokemuksemme muista-kuin-inhimillisistä ilmiöistä on aina lähtökohtaisesti ihmiskulttuurin rakentamaa – jopa siinä määrin, että ”luontoa” itsessään saatetaan kutsua kulttuuriseksi konstruktioksi.
Olen laajalti yhtä mieltä näiden analyysien kanssa. On sinänsä perusteltua väittää, että kokemuksemme ei-inhimillisestä luonnosta on laajalti ihmiskulttuurin rakentamaa. Haluan kuitenkin täydentää tätä väitettä tunnustamalla sen, että ihmiskulttuuri itse rakentuu ja muotoutuu ihmiset ylittävän voimien verkoston syleilyssä. Jos maailmaa koskevat käsitteemme ovatkin erityisten kulttuuriemme rakentamia, kulttuurimme itsessään rakentuvat painovoiman, tuulten, vesien ja auringonvalon keskinäisen vuorovaikutuksen, erilaisten eläinten muuttoliikkeiden ja tiettyjen kasvien ravitsemuksellisten ja lääkinnällisten voimien vaikutuksessa. Ihmiskulttuuriin vaikuttavat ja sitä järjestävät ja välittävät siis monet sellaisetkin toimijuudet, jotka eivät ole inhimillisiä tai ihmisten tekoa.
Juuri tämä jää niiltä, jotka luonnehtivat itseään ”postmoderneiksi”, samoin kuin valtaosalta modernisteista, aivan liian usein huomaamatta: kuinka kokonaiset sivilisaatiot ammentavat tyylinsä niitä kannattelevasta maasta, kuinka ihmisyhteisöjä ylläpitävät vaivihkaa ne bakteerit, jotka hajottavat pudonneita lehtiä, ja madot, jotka myllertävät maaperää, ja ne moninaiset toiset – sudet, lohet, korpit, ukkosmyrskyt, biisonit, kimalaiset – jotka vetävät meitä ihmisiä vuorovaikutukseen kanssaan ja siten houkuttavat meidät puhumaan, tanssimaan, sepittämään tarinoita ja loihtimaan kuvia, luomaan kulttuuria. Kulttuurimme vaikuttavat syvästi ajatuksiimme luonnosta ja villiydestä, se on totta, mutta kulttuuri itse kuuluu aina huomattavasti enemmän-kuin-inhimillisen voimien kentän vaikutuspiiriin.
Kun tämä jää tunnustamatta, sosiaalisen konstruktionismin analyysit uhkaavat postmodernismiin verhoutuen ylläpitää modernismin oletuksista valheellisinta: oletusta, että ihmiskunta on ainoa luova (tai rakentava) toimija maallisessa maailmassa. Tällaiset analyysit muuttuvat aivan liian helposti vain uusiksi oikeutuksiksi muiden-kuin-inhimillisten todellisuuksien hyväksikäytölle ja tuholle yksinomaan ihmistä palvelevissa tarkoituksissa. Vaarana on, että niitä alkavat ottaa käyttöönsä esimerkiksi ne, jotka haluavat oikeuttaa muiden-kuin-inhimillisten organismien muokkaamisen geeniteknologian keinoin puhtaasti ihmisen hyödyksi: jos luonto on pääasiassa sosiaalinen konstruktio, miksemme jatkaisi muun luonnon konstruoimista mielemme mukaan?
Konstruktionistit ovat oikeassa väittäessään, ettei ”todellisuus”, johon niin vaivattomasti viittaamme, ole pysyvä ja tarkasti määriteltävissä, mutta he erehtyvät esittäessään tämän määrittelemättömyyden johtuvan yksinomaan ihmisyhteiskuntien vaihtuvista valtakamppailuista. Se enemmän-kuin-inhimillinen maasto, johon ihmisyhteiskunnat sijoittuvat, ei ole staattinen, mekaaninen järjestys, vaan itsessään epävakaa, alati muuttuva verkosto, dynaaminen, erilaisten muotoaan muuttavien yhteisöjen ja solmumaisten toimijuuksien keskinäisten liittoutumien, yhteenkytkeytymien ja kiistojen kenttä. Ei ihmiskunta yksin rakenna kokemustamme asioista: asiat itsessään pelaavat sekä meidän kanssamme että keskenään, vetäen puoleensa, piilotellen, asettaen näytteille, sulauttaen, moninkertaistaen ja muuntautuen – osallistuen aktiivisesti ”todellisuuden” päättymättömään emergenssiin.
Painovoima, auringonvalo, ilma, maaperä, sade, karhu, harakka, setripuu, harmaakivi – eräässä mielessä nämä ovat kaikki ihmiskielen sanoja, joilla on omat, erityiset sosiaaliset ja tieteelliset historiansa. Samalla nämä sanat ovat kuitenkin saaneet alkunsa kehollisesta kohtaamisestamme erilaisten villien ja muotoaan muuttavien voimien kanssa – elävien voimien, jotka langettavat aistittavan vaikutuksensa kaikkiin toimiimme, yhteisöihimme ja talouksiimme. Niin vahva on näiden voimien vaikutus, että – väittämättä koskaan voivamme tehdä niistä täysin selkoa – voimme oikeutetusti tunnustaa niiden olevan aktiivisia toimijoita yhteiskuntiemme ja identiteettiemme rakentumisessa.
Tunnustamalla näiden toimijuuksien suoran, materiaalisen vaikutuksen, emme tule naulanneeksi inhimillistä todellisuutta kiinni staattiseen tai määrätynlaiseen ydinolemusten järjestykseen. Sillä vahvistaessamme kanjonien, tuulen, kuun ja metsän olevan toimijoita, itsemme tavoin eläväisiä, vaikuttavia voimia, tulemme yhtä aikaa tunnustaneeksi niiden muovaavan vaikutuksen ja niiden toiseuden (niiden villin määrittymättömyyden, niiden olemassaolon ei niinkään perinpohjaisesti käsitettävissä olevina objekteina vaan salaperäisinä entiteetteinä, joihin olemme elävissä suhteissa).
On päivänselvää, ettei se maailma, jonka koemme, ole objektiivinen ja tarkkaan määriteltävissä oleva todellisuus – ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi sosiaalinen luomus! Mutta se ”sosiaalinen yhteisö”, joka tämän epämääräisen maailman rakentaa, on huomattavasti laajempi kuin ihmisten yhteisö – siihen kuuluvat hämähäkit ja pääskyset ja maanalaiset suotovedet siinä missä me kaksijalkaisetkin. On epäilemättä korkea aika kasvaa irti modernismin sitkeimmästä perusolettamuksesta: kaikkine taidokkuuksinemme ja luovine käyttövoiminemme me ihmiset emme kuitenkaan ole millään muotoa ainoa, tai edes tärkein, maailmaa rakentavista toimijoista.
Essee on julkaistu ensi kerran yhdysvaltalaisessa Wild Earth -aikakauslehdessä vuonna 1997. Se on sittemmin julkaistu useasti uudelleen sekä painetuissa että sähköisissä medioissa, kuten Utne Reader -verkkojulkaisussa vuonna 2001 sekä Tom Butlerin toimittamassa teoksessa Wild Earth: Wild Ideas for a World Out of Balance, New York Academy of Sciences, 2002.
Lisää David Abramin kirjoituksia (englanniksi): www.wildethics.org.
Tilaa Elonkehä. Kestotilauksena neljä numeroa vuodessa hintaan 35 €.