Teksti Kaisa Kortekallio | Kuvitus Vilma Määttänen | Elonkehä 2/22
Ihmisten ilmastopakolaisuudesta puhutaan paljon, mutta mitenkään yhtä paljon ei puhuta siitä, että ilmastonmuutoksen myötä myös käsittämätön määrä muita eliöitä joutuu jättämään tutut elinympäristönsä. IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa helmikuussa 2022 dosentti Tero Mustonen kertoi, että yli puolet maailman eliölajeista on nyt liikkeessä kohti pohjoista.1 Joillakin on enemmän kiire kuin toisilla: joitakin alueita tuhoavat tulvat, kuivuus, kuumuus, tuli. Intiassa mitattiin tämän vuoden huhtikuussa 60 asteen lämpötiloja maaperässä. Harvassa ovat ne maaperäeliöt, jotka sitä kestävät. Jos maan elämä kuolee, ei muullakaan ole mahdollisuuksia. On lähdettävä.2
Suomenniemellä on vielä elämää. Lajisto muuttuu jo: paljon puhuttuja tulijoita ovat valkohäntäkauriit, vähemmän puhuttuja monet hyönteiset, perhoset, linnut ja kasvit. Kun kaikki muuttavat kohti viileämpää, kaikkein viileimmässä viihtyville ei enää ole sijaa: sukupuutto uhkaa kiirunaa ja naalia.3 Olot ovat käyneet tukalaksi myös metsäkuuselle, joka Etelä-Suomessa jo kuolee pystyyn kuivien kesien ja kirjanpainajan ahdistamana.4 Voi olla, että joudumme jättämään kuuselle hyvästit. Kuusen juurella kasvaneille tämä on valtava suru.
Samalla voimme kuitenkin toivottaa tervetulleiksi uusia lajeja. Arvelen kuulleeni tämän ajatuksen kehittyneimmässä muodossaan suomalaisilta pähkinäkokeilijoilta, Joel Rosenbergiltä ja muilta. He ovat kuunnelleet ilmastotutkijoita ja tutkineet lämpötilaennusteita, lämpösumman kertymistä eri alueilla – ja sitä, mitkä lajit ja lajikkeet voisivat uusissa oloissa viihtyä. He kehottavat katsomaan Baltian maiden ja Keski-Eurooppan pyökkivaltaisiin sekametsiin.5 Ehkä suurinta heidän visiossaan on se, että he kehottavat auttamaan eteläisiä lajeja muutossa. Etenkään puut eivät kävele rajojen yli omin avuin, eivätkä ne pysy mukana nopeassa muutoksessa. On ihmisille sopiva tehtävä keräillä pähkinöitä ja siemeniä Latviassa ja Puolassa, tuoda niitä Suomeen, kasvattaa, istuttaa ja valikoida taimia, hoivata ne ensimmäisten vaikeiden vuosien yli. Jos uskomme että lauhkealla lehtometsällä on Suomessa selviytymisen mahdollisuus, meidän on syytä auttaa sitä kotiutumaan.
Emme näe tulevaisuuteen. Vaikka tiedämme, että ilmasto lämpenee, emme pysty ennustamaan mitä se tarkalleen tarkoittaa ekosysteemien tasolla. Kun kaikki lajit ovat liikkeessä, syntyy paljon uusia ekologisia suhteita, paineita ja mahdollisuuksia. Voimme selvittää tarkasti pähkinäpensaan kasvupaikkamieltymyksiä ja valmistella vastaavia oloja puutarhoihimme, mutta muuttuvat olosuhteet saattavat tehdä valmistelumme tyhjiksi. Voi olla, että tulee seitsemän vuoden kuivuus ja seitsemän vuoden sateet. Voi olla, että jokin aiemmin harmiton hyönteinen ryhtyykin olosuhteiden muuttuessa syömään pyökkejä ja pähkinöitä. Vaikka Rosenberg puhuukin pähkinöistä ”eläkevakuutuksena”, tiedämme että niiden kasvattaminen on kokeellista toimintaa. Taimet saattavat kuolla, ja silloin ei auta kuin istuttaa lisää.
Kaiken muuttuessa paras strategia on luonnontilaisten alueiden ennallistaminen ja monimuotoisuuteen panostaminen. Mitä enemmän elonkirjoa, sitä suuremmat mahdollisuudet siihen, että jokin osa eliöistä selviää ja voi hyvin. Tämä pätee myös ruokakasveihin: puutarha voi olla elävä geenipankki, joka säilyttää lajien ja lajikkeiden monimuotoisuutta. Eräs ystäväni on ryhtynyt uuden ajan Johnny Appleseediksi, siis kasvattamaan suuria määriä omenapuita siemenestä. On varmaa, että suurin osa ystäväni puista ei tule tuottamaan suunmyötäisiä omenoita – mutta yhtä varmaa on, että jokin osa niistä sopeutuu uusiin olosuhteisiin muita paremmin.6
Halu
Pähkinäkokeilijoiden antama apu ei tietenkään ole pyyteetöntä. He haluavat pähkinöitä. Minäkin haluan pähkinöitä. Ja omenoita, luumuja, saskatooneja, ruusukvitteneitä, mispeleitä, sembramäntyjen siemeniä (jotka myös pinjansiemeninä tunnetaan). Ystävän äiti toi Portugalista pari nisperohedelmää, joista heille jäi syönnin jälkeen siemeniä – minä rohmusin nekin, vaikken edes tiedä miltä nispero maistuu. Ehkä se voi kasvaa terassilla pieneksi puuksi. Ehkä se vielä kukkii. Kymmenen vuoden päästä. Sitä odotellessa haluan pensaikoittain hyvänheikinsavikkaa, myskimalvaa, saksankirveliä, maa-artisokkaa ja päivänliljoja. Ja loputtomasti kukkivia teeyrttejä.
Halu on tärkeä. Halu ajaa eteenpäin. Halu saa minut kaivamaan kuoppia ja kärräämään kompostia ja haketta, keräämään ruskeaa pahvia roskiksista, vain parasta taimilleni. Minä haluan elää ruokametsässä.
Ruokametsässä en ole yksin. Ruokametsä on paikka, jossa tapahtuu: on erilaisia kerroksia ja mikroilmastoja, lahoavaa puuta, risukasoja, kukkia. Ruokametsässä on myyränkoloja ja ketunkoloja, tikankoloja ja kimalaisenkoloja. Nokkosen, maitohorsman, ja maa-artisokan varret jäävät talveksi pystyyn, ja sielläkin joku asuu. Ruokametsä on huokoinen ja kuohkea.
Ruokametsässä on nokkosta ja horsmaa. Ja vuohenputkea. Ainakin meidän ruokametsässämme. Tämä paikka on rehevä ja muheva, ja parhaimmilla paikoilla kasvuvoima hämmästyttää. Eilen, kylmän kevään ja sateisen viikon jälkeen kesäkuun toisena päivänä, niitin lantionkorkuista horsmaa ja vuohenputkea pähkinänpaikkojen ympäriltä. Tämä runsaus on suuri lahja: nokkonen, horsma ja vuohenputki ovat huikeita vihanneksia, katekasveja ja kompostien kuohkeuttajia. Nokkonen kerää ravinteita, majoittaa monia hyönteisiä, ja sen siemenistä ihminenkin saa voimaa syksyllä ja talvella. Horsmakin on ruokaa kaikille, mesikasvi ja teekasvi. Vuohenputki on luotettava pohja koko kesän salaatteihin ja voimakas lisä hapatteisiin.7
Jos vuohenputki viihtyy, viihtyvät kaikki pH-neutraalia ja multavaa maata kaipaavat puutarhakasvitkin.8 Ja pähkinät. Istutan ne huomenna. Jätän osan horsmikosta pystyyn tuulta katkaisemaan. Taimien pohjoista selustaa varmistaa villi tuomisto, joka lahoaa, kasvaa, tuoksuu ja havisee. Rosenbergin mukaan jalopähkinät kasvavat nuorena parhaiten, kun suuremmat puut suojaavat niitä avoimelta taivaalta. Tuomiston reuna muodostaa pehmeän ja lämpimän pesän.
Kolme taimista on saksanpähkinöitä. Ne saapuvat kaukaa: Kanadasta, Valko-Venäjältä ja Georgiasta. Istutan ne samaan järjestykseen: läntisimmälle paikalle kanadalainen, itäisimmälle georgialainen. Georgialainen saa seurakseen kolme euroopankotapähkinää – ne ovat kotoisin samalta seudulta ja toivon, että ne viihtyvät yhdessä. Nimettäköön tämä ruokametsän nurkka Kaukasukseksi. Samalla nurkalla kasvaa jo villiä herukkaa, ja toivon, että uudet istutukset ohjaavat huomiotamme niihinkin – ehkä muistamme joskus niittää horsmaa herukoiden ympäriltä, antaa niille valoa ja tilaa. Ehkä muistamme kerätä satoa.
Nopeakasvuiset euroopanpähkinäpensaat istutamme hieman avoimemmalle maalle, tuomiston ja saunarannan väliin. Kunhan ne kasvavat, niiden varjossa viihtyvät karhunlaukka, ukonkello ja saunaa lämmittävä ruokametsänhaltia.
Ennallistaminen
Halu ohjaa kylvämään ja istuttamaan – se pitää elossa minut ja muut. En kuitenkaan ole varma, saanko koskaan syödä istuttamieni pähkinöiden satoa, saati jakaa sitä muille. Maailma on epävarma, minä olen epävarma. Voi olla, että jokin olosuhde pakottaa minut jättämään tämän paikan, liittymään vaeltajien joukkoon. Jos niin käy, toivon että joku muu muuttaa tähän metsään ja nauttii sen antimista. Toivon, että siinä vaiheessa taimet pärjäävät jo omillaan. Ja toivon, että toisaalla on toisia metsiä, elonkirjon laikkuja tuhon keskellä. Toivon, että nämä laikut kasvavat pikkuhiljaa yhteen.
Ruokametsän (tai metsäpuutarhan) idea on tullut meille pohjoiseen mutkan kautta: etelän alkuperäiskansoilta antropologeille ja etnobotanisteille, sieltä permakulttuurin ja uudistavan viljelyn pioneereille. Alkuperäiskansojen perinteisiä tekniikoita esittelevässä Lo-TEK -kirjassa kuvaillaan meksikolaisia milpoja ja tansanialaisia kihamboja, joissa viljelykierto etenee noin 20 vuoden sykleissä yksivuotisten sekaviljelmistä nuoriin hedelmäpuumetsiin ja kypsiin, puuainesta tuottaviin metsiin. Metsä uudistetaan kaskeamalla.9
Kattavin esitys ruokametsän pohjoisista sovelluksista lienee ruotsalaisten Philipp Weissin, Annevi Sjöbergin ja Daniel Larssonin Skogsträdgården, jonka keskeisiä oppeja esitellään myös Henna Jämsän, Miina Ant-Wuorisen ja Marja Nuoran vasta kääntämässä Monivuotiset vihannekset -kirjassa. Käytännön vinkkejä jaetaan kursseilla ja someryhmissä, ja on aihetta käsitelty myös aiemmissa Elonkehän numeroissa. Mikään pohjoisista ruokametsistä ei taida vielä olla siinä vaiheessa, että kaskeamista pitäisi harkita. Risunpolttopaikoilla voitaneen silti kokeilla kaskinaurista ja kaskiruista – ja samalla tutkia, millä tavoin Suomenniemen paikallisista perinteistä voidaan ammentaa myös muuttuvien olosuhteiden ruokametsään.
Useimmat ruokametsiä hoitaneista kansoista ovat jääneet kolonialismin projektien alle. Kulttuurit ovat tuhoutuneet, metsät ovat tuhoutuneet. Niittäessäni ajattelen heitä, jotka ovat joutuneet lähtemään tuhon tieltä, pois niistä kodeista, joissa he tunsivat jokaisen kasvin tavat ja taipumukset. Tämä tieto on systemaattisesti pyyhitty pois heidän lastensa mielistä, ja merkityksellisten suhteiden jatkumo on siten katkaistu.
Siellä täällä suhteita kuitenkin on ennallistettu, ja me voimme oppia niistä.10 Potawatomi-ajattelija ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer on kerännyt ja vaalinut kansansa perinteisiä kasvien kanssa elämisen käytäntöjä. Hän kertoo esseissään esimerkiksi kunniallisesta sadonkorjuusta, Honorable Harvest: satoa korjatessaan Potawatomi-keräilijä esittelee itsensä ja aikeensa, pyytää lupaa kerätä kasvia, kuuntelee vastausta. Jos kasvi ei anna lupaa, sitä ei kerätä. Jos lupa saadaan, ei koskaan kerätä ensimmäistä löydettyä kasvia – voihan olla, että se on ainoa! – eikä yli puolta kasvin esiintymästä. Näin esiintymä voi hyvin ja uudistuu. Eri kasveja kerätään tietenkin eri aikoihin ja eri tavoilla: esimerkiksi tuoksumaarianheinää (Wiingaashk, sweetgrass, Hierochloe odorata) kerätään nyhtämällä, ei leikkaamalla. Keräämiseen kuuluu myös, että kasvia kiitetään, ja että saatu lahja annetaan eteenpäin.11
Potawatomien ja muiden kansojen tarinat kertovat ihmisistä, jotka ahnehtivat liikaa, keräsivät kaiken, eivätkä kiittäneet saamastaan lahjasta – ja kasvi jätti heidät.
Minäkin opin äidiltäni, että saunavastaa kerätessä hyviin tapoihin kuuluu koivun kiittäminen.
Yhteisö
Uudistavaa viljelyä tutkiva Galina Kallio kehottaa kysymään, mitä yksilajisella pellolla oikeastaan tapahtuu. Tuottavatko monokulttuurit niitä asioita, joita nyt tarvitsemme? Miten toimimme monokulttuurien kanssa, miten toimivat muut lajit?
”Silmänkantamattomiin jatkuva, keltaisena auringossa kuultava rypsipelto voi olla pittoreski, mutta millaiset ihmisen, maan ja talouden väliset suhteet ylläpitävät tätä peltomaisemaa? Millaista siinä on kävellä paljain jaloin, lentää pölyttäjänä tai lintuna taikka astella ruokaa etsivänä eläimenä?”12
Entä millaista on kävellä, lentää, astella, asua ruokametsässä?
Ruokametsää ei hoida eikä satoa korjaa vain ihminen: yhteisö on alusta loppuun monilajinen. Toki voi toivoa ja pyytää, ja pitää erityistä huolta niistä kasveista, joita haluaa jatkossa syödä. Asetella jänisverkkoja. Niittää horsmaa herukoiden ympäriltä. Kaataa katetta pähkinäntaimien juurelle. Ruokametsän hoito on kuitenkin jossain keräilyn ja puutarhanhoidon, villin ja viljellyn välillä. On toiveena, että monivuotiset kasvit, sienet, maaperäeliöt, hyönteiset ja suuremmat eläimet asettuisivat keskinäisiin suhteisiinsa ja pitäisivät huolta toisistaan.13 Tässäkin on toivo: ehkä kasvit eivät kaipaa minua. Jos joudun lähtemään, ehkä ne pärjäävät.
On myös toiveena, että ihmisten syötäväksi soveltuvat lajit leviäisivät ja löytäisivät uusia paikkoja – mutta ei toki liian innokkaasti, jotta luonnontilaisilla alueilla säilyy se lajisto, joka on ensisijaisesti itselleen eikä ihmisille. Mustajuuri on hyvä esimerkki: se kyllä leviää suotuisissa oloissa, mutta ei kykene päihittämään voikukkaa tai vuohenputkea niille ominaisilla alueilla. Vanhalta tontiltamme löytyy sekä rauhassa villinä eläneitä lajeja – herukat, piparjuuri, myskimalva, kotkansiipi – että isoja alueita vallanneita ”haittalajeja” – karhunköynnös, terttuselja, jättipalsami, kurtturuusu. Vieraslajien haitallisuus14 on osin olosuhteista kiinni – esimerkiksi terttuselja on kyllä vallannut puolet naapurimetsän pensaskerroksesta, mutta vaikuttaa silti näissä oloissa ihan tasapainoiselta metsän osalta. Linnut syövät sen marjoja siinä missä tuomen ja herukankin. Jokaiseen uuteen lajiin on tutustuttava huolella, ja kysyttävä millä tavoin se muuttaa olemassaolevaa ekosysteemiä. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti tuomme tontille nyt vain lajeja, jotka ovat jotakuinkin samalta mantereelta kotoisin, ja rajoitamme raivokkaimpien elämää.
Puuhamielisen ihmislapsen on myös hyvä muistaa, että joka paikkaa ei tarvitse myllertää. Jokainen omilleen jätetty metsä ja pusikko on jo ruokametsä, jos vain oppii keräilemään. Kun järjestetään koteja muille eliöille, on syytä aina ensin pysähtyä – esimerkiksi vuodeksi – kysymään: Kuka asuu täällä jo? Missä asutaan? Kenen paikka tämä on? Jos raivaan tämän alueen tai tuon tähän uuden lajin, mikä muuttuu? Kuinka nopeasti teen tuhoa viikatteella? Entä kaivinkoneella? Voisinko sittenkin vain antaa olla?
1 H. O. Pörtner ym. (2021): Scientific outcome of the IPBES-IPCC co-sponsored workshop on biodiversity and climate change; IPBES secretariat, Bonn, Germany, DOI:10.5281/zenodo.4659158. Ks. myös Jenni Frilander (2022): Jättiraportti: Peruuttamaton muutos maapallon järjestelmissä on jo käynnissä – ”vaarallista ja laaja-alaista sekasortoa luonnossa”, IPCC sanoo. Yle.fi 28.2.2022.
2 Tutkijat muistuttavat, että useimmat lajit ovat ihmistä erikoistuneempia eli ne ovat sopeutuneet hyvin tietynlaisiin elinympäristöihin. Ne siis joutuvat mahdottomiin tilanteisiin jo vähäisemmissäkin ympäristömuutoksissa. Ilman ihmisten apua ne eivät ehdi muuttaa eivätkä muuttua. Teea Kortetmäki ym. (2021): Planetary well-being. Humanities and Social Sciences Communications, 8, Article 258. DOI:10.1057/s41599-021-00899-3.
3 Laura Antão ym. (2022): Climate change reshuffles northern species within their niches. Nature Climate Change. DOI:10.1038/s41558-022-01381-x.
4 Esim. Kari Ikävalko (2021): Metsien kuusettumisesta tulee iso riski ilmaston lämmetessä – metsänhoidon professori pitää uhkana tuhopuiden pakkomyyntiä. Yle.fi 19.5.2021.
5 Joel Rosenberg (2021): Pähkinöitä omasta puutarhasta. Helsinki: Into.
6 Yhdysvaltain omenapioneeri Johnny Appleseedin (eli John Chapmanin) ja omenoiden evoluution tarinan kertoo Michael Pollan teoksessa Botany of Desire (2002). Suomessa puutarhakasvien monimuotoisuutta pitävät yllä siemeniä välittävät yhdistykset kuten Maatiainen ja Hyötykasviyhdistys. Maatiainen-yhdistyksen lehden viimeisimmässä numerossa kerrottiin, että siemeniä on keväällä 2022 tilattu enemmän kuin koskaan.
7 Kai Vaaran koetellut hapateohjeet löytyvät Pohjoinen permakulttuuri -blogista otsikolla ”Villivihanneksia syömään ja hapattamaan” (2012). Myös Monivuotiset vihannekset -kirjassa on paljon reseptejä (ks. kirja-arviot tässä numerossa).
8 Ulla Lehtonen (2004): Luonnonmukaisesti omassa kotipuutarhassa. Helsinki: WSOY. 103.
9 Julia Watson (2020): Lo-TEK: Design by Radical Indigenism. Köln:Taschen.
10 Tere Vadén on kutsunut tätä oppimista alkuperäiskansaistumiseksi. ”Alkuperäiskansaistuminen ja syntytieto”, Elonkehä 1/16.
11 Robin Wall Kimmerer (2013): Braiding Sweetgrass. Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants. Minneapolis: Milkweed Editions.
12 Galina Kallio (2022): Viljelyn estetiikka uudistavan maa/talouden maisemissa. Teoksessa Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio ja Noora-Helena Korpelainen (toim.): Ympäristömuutos ja estetiikka. Helsinki: Suomen estetiikan seura, 92–133. 125.
13 Erityisen kekseliäitä villiinnyttämismenetelmiä löytyy kirjasta Sepp Holzer’s Permaculture (2010). White River Junction: Chelsea Green. Saksankielinen alkuperäisteos: Sepp Holzers Permakultur (2004), Graz: Leopold Stocker Verlag.
14 Vieraslaji.fi.