Kuka uskaltaisi pysäyttää luontokadon, kysyy Lotta Närhi ennallistamiskeskustelua oikovassa puheenvuorossaan.
Luonnon monimuotoisuuden köyhdyttäminen uhkaa elämän edellytyksiä ympäri maailman – myös Suomessa. EU-maat ovatkin sitoutuneet pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä. Suojelutoimet eivät tähän enää riitä. Kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n mukaan luontoa on heikennetty niin paljon, että se tarvitsee elvytystä.
Tähän tarpeeseen EU-komissio julkaisi esityksen EU:n ennallistamisasetukseksi. Jäsenmaiden tulisi ennallistaa 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä. Vuoteen 2050 mennessä olisi ennallistettava kaikki heikentyneet alueet. Tiedeyhteisö on kiitellyt aloitetta tervetulleeksi.
Suomessa hallitus kannatti asetuksen tavoitteita ja keinoja muutamin muutosvaatimuksin. Sittemmin Sdp:n, keskustan ja Rkp:n kansanedustajat ovat irtautuneet linjauksesta: jo kolmessa valiokunnassa edustajat asettuivat tukemaan päätöslauselmia, joiden mukaan Suomen tulisikin vastustaa asetusehdotusta.
Poliittinen keskustelu humpsahti vinksahtaneille raiteille heti, kun sitä alettiin käydä metsäteollisuuden intresseistä ja metsätalouspolitiikasta käsin. Ennallistamisasetuksesta on puhuttu jopa metsäasetuksena, vaikka se koskee yhtä lailla sisävesiä, meriä, soita, tuntureita, maatalousympäristöjä, rantoja ja kaupunkeja. Suomessa vain viidennes asetuksen kustannuksista kohdistuisi metsien tilan parantamiseen.
Silti ilmassa on leijunut pelko metsäteollisuuden tuhosta. Monelta päättäjältä tuntuu hämärtyneen, mitä ennallistaminen oikeastaan on: luontoarvojen palauttamista ihmisen heikentämiin elinympäristöihin. Siis kivien palauttamista koskiin, kosteikkoviljelyä, pölyttäjäniittyjä, suo-ojien tukkimista – tai vaikkapa monia puulajeja ja lahopuuta sisältävän talousmetsän jatkuvaa kasvatusta. Luonnonsuojelua on perinteisesti vastustettu lietsomalla mielikuvia vastuullisen metsätalouden museoinnista. On omituista soittaa samaa nauhaa nyt, kun luontoarvoja palautetaan tavoilla, jotka mahdollistavat vastuullisen elinkeinotoiminnan jatkumisen.
Elinvoimainen luonto ei voi maksaa liikaa
Komission karkean arvion mukaan ennallistamisasetuksen toimeenpano maksaisi Suomelle vuosittain 931 miljoonaa euroa. Hintalappu on synnyttänyt polemiikkia, sillä se on bruttokansantuotteeseen suhteutettuna unionin suurin.
Suomen laskennalliset kustannukset ovat korkeat, sillä meillä on paljon ennallistamisen tarpeessa olevaa luontoa. Sisä- ja rannikkovedet ovat huonossa kunnossa. Soita on kuivatettu sellaisella vimmalla, että niihin kaivetut ojat yltäisivät kahdesti Maasta Kuuhun ja takaisin.
Luontokadosta koituvat kustannukset ovat kuitenkin paljon mittavammat. Luontokadon hinta vaan ei näy valtion budjetissa tai markkinoilla – vielä. Mitä kauemmin sahaamme omaa oksaamme, sitä kalliimmaksi käyvät toimet, jotka lopulta on tehtävä. Kaukonäköisimmät ovatkin kyselleet: eikö asetuksen vastustamisen sijaan kannattaisi lobata EU:lta rahoitusta sen toteuttamiseen?
Suomi on muutenkin jo varannut rahaa luonnon tilan parantamiseen – ei tarpeeksi, mutta jotain kuitenkin. Ennallistamisasetuksen kustannusarvio ei siis kuvaa lisäkustannuksia, sillä osa hintalapusta on jo valtion budjetissa. Ennallistamisen taloudelliset hyödyt ovat kustannuksiin verrattuna moninkertaiset.
Teknisistä yksityiskohdista tekosyitä neliraajajarrutukselle?
Opposition mukaan Suomen ei tulisi hyväksyä ennallistamisasetusta, sillä asetus puuttuu metsäpolitiikkaan, joka kuuluu kansalliseen päätösvaltaan. Asiantuntijalausunnoissa juristien näkemys näyttäisi olevan, että EU saa harjoittaa toimivaltaansa kuuluvaa ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa myös metsissä. Niissäkin kun on luontoa.
Eduskunnassa ennallistamisasetusta on haluttu muuttaa myös direktiiviksi, jotta Suomelle jäisi liikkumavaraa tehokkaimpien ennallistamiskeinojen valitsemiseen. Kerrataan hieman: EU-maat sitoutuivat pysäyttämään luontokadon ensin vuoteen 2010, sitten 2020 mennessä. Ei onnistunut. Vesipuitedirektiivi velvoitti maita saattamaan vesistönsä hyvään ekologiseen tilaan vuoteen 2015 mennessä. Uusi tavoite on 2027. On ollut luonto- ja lintudirektiiviä, ennallistamissitoumuksiakin vuodelle 2020. Arvatkaa, kuinka kävi?
Päättäjien logiikka tuntuu olevan, että ensin tehdään lupauksia luontokadon pysäyttämiseksi. Sitten pyöritellään peukaloita ja toivotaan, että se pysähtyisi itsestään. Ei tarvitse olla erityisen kyyninen uskoakseen, ettei mikään muutu, ennen kuin sitoumusten toimeenpanosta tehdään asetuksella pakollista.
Ja sitä liikkumavaraakin on. Asetusesityksen mukaan jokainen jäsenmaa määrittelee ennallistamiskeinot omassa ennallistamissuunnitelmassaan. Asetus määrittelee vain mittarit tavoitteiden toteutumisen arviointiin.
Me pystymme pysäyttämään luontokadon
Suomessa soita ja metsiä on jo alettu ennallistaa Helmi- ja Metso-ohjelmissa ja virtavesiä vapauttaa Nousu-ohjelmassa. Ennallistamiseen on olemassa toimintamalleja, jotka ovat maanomistajia myöten laajasti hyväksyttyjä. Talousmetsienkin ennallistamisessa päästään pitkälle luonnonhoidolla, joka yleistyy jo.
Suomalaiset elinkeinot profiloituvat mielellään vastuullisuuden edelläkävijöiksi. Katetta sanoilleen on tarjoillut muun muassa elinkeinoelämän etujärjestö EK, joka on kannattanut kriittistä mutta myönteistä kantaa ennallistamisasetukseen. Miksi poliitikot asettuisivat poikkiteloin?
Lupauksilla ei ole väliä, jos niistä ei seuraa toimintaa. Tekojen hetkellä paljastuu, kuka uskaltaa yhä sanoa: me pystymme pysäyttämään luontokadon.
Kirjoittaja on ympäristöpolitiikkaa seuraavaa vapaa toimittaja, joka tarkastelee yhteiskuntaa luonnon ja talouden välisestä leikkauspisteestä.