Kaivostoiminnan kestävyyspesua Euroopan unionin tuella

Teksti Osma Naukkarinen

Julkaistu Elonkehässä 2/2024.

Energiasiirtymä on saanut katseet Euroopan komissiossa kääntymään Euroopan syrjäseutuihin. Suunnitelmat kriittisten raaka-aineiden omavaraisuusasteen nostamiseksi ovat johtaneet muun muassa kaivostoiminnan sosiaalista ja ekologista kestävyyttä pesevään propagandaan, jota tuetaan julkisilla varoilla.

Videolla saamelainen poronhoitaja ruokkii porojaan. Taustalla soi pohjoista eksotiikkaa luova musiikki. Ollaan Pohjois-Ruotsissa, ja lähellä aiotaan laajentaa kaivosta, mitä saamelaiset vastustavat. Poronhoitaja kertoo ohjelman juontajalle saamelaisten kulttuurista sekä kaivoksen laajenemisen aiheuttamasta eksistentiaalisesta uhasta heidän perinteiselle elämäntavalleen sekä muulle luonnolle. Puheesta välittyy antikolonialistinen ja kulutuskriittinen viesti. Kuunneltuaan poronhoitajaa dokumenttielokuvan belgialainen juontaja selittää tälle, että hän tuntee saamelaisten tuskan, mutta pohjoisessa olevia metalleja kuitenkin tarvitaan ilmastoneutraalin talouden saavuttamiseksi.

Haastattelun jälkeen juontaja ensin sympatisoi saamelaisten näkökulmaa, mutta heti perään lyttää sen liian paikallisena. Asioita pitää hänen mukaansa tarkastella globaalista näkökulmasta: ”Ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi tarvitsemme todella paljon metalleja. Aiommeko kaivaa niitä alueilla, joilla ihmisoikeudet ovat kammottavalla tasolla, ja alueilla, joilla luonnon monimuotoisuus tuhotaan? Vai aiommeko tehdä sen niillä alueilla, joilla voimme tehdä sen vastuullisesti?”1

Äskeinen ei ollut satiiria, vaan kohtaus dokumenttielokuvasta Europe’s Mining Renaissance – a Catalyst for Climate Neutrality (2024)2. Juontaja oli Leuvenin katolisen yliopiston kestävien metallien ja mineraalien instituutin johtaja Peter Tom Jones ja haastateltava Ruotsin saamelaiskäräjien jäsen Stefan Mikaelsson.

Dokumenttielokuva on tuotettu osana Euroopan unionin rahoittamaa EXCEED-hanketta. EXCEED-hankkeen tavoitteena on löytää ”kustannustehokkaita, kestäviä ja vastuullisia tapoja tiettyjen kriittisten ja teollisten mineraalien talteen ottamiseksi tärkeiden eurooppalaisten litium-projektien sivutuotteina.”3

Tavoite kuulostaa sinänsä järkevältä, sillä niin kauan kuin neitseellisiä mineraaleja kaivetaan, on eri materiaalit tietenkin viisasta kerätä mahdollisimman tarkasti talteen. Mutta miksi Europe’s Mining Renaissancen kaltainen vihreältä kolonialismilta haiskahtava kaivospropagandaelokuva on tehty tällaisen hankkeen EU-rahoituksella?

Kriittisten mineraalien kuumeessa Eurooppaan tavoitellaan enemmän omaa kaivostuotantoa. EU:n komissio on nimennyt heikon yleisen hyväksyttävyyden eurooppalaisen kaivostoiminnan yhdeksi ongelmaksi4. Komission 3rd Raw Materials Scoreboard -selvityksessä puolestaan todetaan, että muun muassa jätevesialtaiden ongelmat ja krooninen saastuttaminen vaikuttavat herkästi yleiseen mielipiteeseen, ja että vastustuksen muuttaminen kaivostoiminnan hiljaiseksi sietämiseksi tai aktiiviseksi kannatukseksi vaatii sinnikästä työtä, kuten pr-kampanjoita ja sidosryhmädialogia5.

Yksi EXCEED-hankkeen lisätavoitteista onkin tietoisuuden, hyväksynnän ja luottamuksen lisääminen ”seuraavan sukupolven jätteettömään kaivostoimintaan ja kestävään metallien prosessointiin”6. Vuonna 2021 Suomen kaivosteollisuudessa tuotetun vaarallisen jätteen määrä oli noin 25 miljoonaa tonnia7. Samana vuonna 76 prosenttia kaikesta Suomessa tuotetusta jätteestä oli peräisin kaivannaistoiminnasta8. Tekemistä luottamuksen lisäämiseksi siis riittää.

Vastarinnan hallintaa sosiaalisella toimiluvlla

”Johtavatko kriittisten raaka-aineiden asetukseen liittyvät ’strategiset projektit’ – joita rahoituksen saanti ja lyhyemmät luvitusajat hyödyttäisivät – uusien energiasiirtymäkaivosten perustamiseen ennen vuotta 2030? Vai heittävätkö kaivosten vastustajat ja nimbyily kapuloita rattaisiin?”

Näin esitellään Europe’s Mining Renaissance -dokumenttia Youtubessa.

EXCEED ei ole ensimmäinen tai ainoa hanke lajissaan. Euroopan unionin Horizon Europe -ohjelma ja sen aiempi versio Horizon 2020 ovat rahoittaneet lukuisia muitakin isoja hankkeita, joiden sivussa on kehitetty epäeettisiä keinoja hallita kaivostoiminnan kritiikkiä ja vastustusta.

Tämän hallinnan keskiössä on niin sanottu sosiaalisen toimiluvan käsite (social licence to operate, SLO). Se ei nimestään huolimatta ole varsinainen, hankkeilta edellytetty lupa, vaan sillä tarkoitetaan jonkinasteisen paikallisen hyväksynnän saavuttamista, jotta hanke voisi edetä vailla merkittävää vastustusta.9 Luvan sijaan kyse onkin käytännössä konfliktinhallintakeinosta. Useille kaivosyhtiöille sosiaalinen toimilupa on osa vastuullisuusstrategiaa ja kilpailuetu, mutta tutkijat ovat esittäneet sitä kohtaan myös kritiikkiä.

Sosiaalinen toimilupa ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi YK:n alkuperäiskansasopimuksessa määritelty vapaa, tietoon perustuva ennakkohyväksyntä (free, prior, and informed consent, FPIC10), vaan sosiaalista toimilupaa voidaan tavoitella muun muassa paikallista mielipidettä manipuloimalla, lahjoilla, sponsoroinneilla sekä erinäisillä paikallisen yhdyskunnan kehittämiseen suunnatuilla hankkeilla11.

Olen itsekin seurannut erinäisiä energiasiirtymään liittyviä hankkeita läheltä. Keinot sosiaalisen toimiluvan hankkimiseksi vaikuttaisivat herkästi johtavan paikallisyhteisön jakaantumiseen ja vastakkainasetteluun. Monesti hanketoimijat ja niitä myötäilevät tahot katsovat paikallisen vastustuksen johtuvan ennen kaikkea tietämättömyydestä, jolloin yhtenä keinona sosiaalisen toimiluvan hankkimiselle pidetään hankkeille myönteisen tiedon levittämistä ja toistoa. Tyypillisesti harjoitetaan myös dialogipesua12, eli dialogia jäljitteleviä tilaisuuksia, joissa ”kuunnellaan paikallisten huolia” ilman aitoja neuvotteluja.

Joulukuussa 2021 sosiaaliantropologian tohtori Alexander Dunlap piti Euroopan parlamentille puheenvuoron, jossa hän totesi sosiaalisen toimiluvan olevan viime kädessä keino voittojen tekemiseen ympäristön kustannuksella, maata ja ihmisiä hallitsemalla. Dunlapin mielestä EU-rahoitus olisi pitänyt katkaista sellaisilta hankkeilta, joilla edistetään keinoja suostutella paikallisyhteisöjä luovuttamaan ympäristönsä kaivostoiminnalle.13

Myös lukuisat kaivoskriittiset kansalaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota tällaisten hankkeiden epäeettisyyteen. Horizon 2020 -ohjelman hankkeista huomiota on herättänyt erityisesti MIREU (Mining and metallurgy regions of Europe), jota johti suomalainen Geologian tutkimuskeskus. Hankkeessa tutkittiin muun muassa kaivostoiminnan paikallistason vastustuksen syitä kartoittaen eri konflikteja Euroopassa. Hankkeessa myös koulutettiin yhtiöitä ja poliitikkoja sosiaalisen toimiluvan hankkimiseen14.

Kymmenet eurooppalaiset kansalaisjärjestöt katsoivat yhteisessä valituksessaan EU:n komissiolle, että hanke ei osallistanut sosiaalisen toimiluvan tutkimukseensa kansalaisyhteiskuntaa hanke-ehtojen edellyttämällä tavalla käytännössä lainkaan.15 Tämän vuoksi tutkimuksen sosiaalista toimilupaa koskevat tulokset peilasivat lähinnä teollisuuden, konsulttien ja insinööritieteiden näkemyksiä. Lisäksi hankkeen 28 yhteistyötahosta vain yksi, Lapin yliopiston arktinen keskus, edusti yhteiskuntatieteitä, eikä se tuottanut hankkeeseen yhtään tapaustutkimusta. Tämä ei järjestöjen mukaan vastannut hankkeen ehtoja, joissa edellytettiin yhteiskuntatieteilijöiden osallistumista hankkeeseen.

MIREU-hankkeessa tehtyä tutkimusta arvosteltiinkin myös siksi, että siinä kaivostoiminnan kritiikki ja vastustus selitettiin useimmiten ylimalkaisesti tietämättömyydellä ja ”nimbyilyllä” ilman vastustuksen syiden tarkempaa analyysiä. Nimby-termillä viitataan itsekkäisiin syihin pohjautuvaan ”ei minun takapihalleni” -ajatteluun (not in my backyard), ja sen käyttöön liittyy usein ivallinen sävy. Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Tapio Litmasen mukaan nimby-ilmauksen käytön suhteen on syytä olla varovainen, sillä ”sitä käytetään usein populistisena media-ajan iskulauseena, joka kiteyttää kenties monimutkaisen asian muutamaan merkitykseen. Usein se myös painottaa harhaan johtavalla tavalla vain suunnittelijoiden tai hankkeiden edistäjien näkemyksiä vastustuksesta.”16

MIREU-valitus ja useat hanketta koskeneet tietopyynnöt Euroopan komissiolle eivät lopulta johtaneet suppeiden vastausten lisäksi jatkotoimenpiteisiin. Valituksen tehneiden kansalaisjärjestöjen huolena on ollut, että heikkotasoisen tutkimuksen tuloksia saatetaan käyttää tausta-aineistona EU:n lainsäädännölle. Kaivosteollisuuden lobbareille hanke tuotti joka tapauksessa hyvää materiaalia ja työkaluja.

Syrjäseutujen uhraus Euroopan teollisuudelle

Alussa mainitussa Europe’s Mining Renaissance -dokumenttielokuvassa puhutaan kauniisti ilmastonmuutoksen torjunnasta. Dokumentti näyttää kuitenkin olevan toiselle kohderyhmälle suunnattu versio puoli vuotta aiemmin ilmestyneestä elokuvasta Made in Europe: from mine to electric vehicle17. Elokuvissa on enimmäkseen samoja haastatteluja ja kohtauksia, mukaan lukien alussa mainittu Stefan Mikaelssonin haastattelu, mutta kehystys on Made in Europessa erilainen ja paljon puhuva:

”Onko Eurooppa kävelemässä unissaan kuiluun? Tuhoaako odotettavissa oleva kiinalaisten sähköautojen tsunami eurooppalaisen autoteollisuuden? Dokumenttielokuva Made in Europe tutkii Euroopan haasteita, kun se yrittää rakentaa omaa, kokonaisvaltaista arvoketjuaan kaivoksista sähköautoihin.”

Keinoista parhain ilmastonmuutoksen torjumiseksi tuntuu siis olevan sähköautojen valmistus. Kun esimerkiksi suuri osa Kiirunan kaupungista joudutaan siirtämään laajenevan kaivoksen tieltä, eivät vuosikymmeniä kestävän jälleenrakennusprojektin aiheuttamat päästöt ole dokumentissa maininnan arvoinen asia. Saadaanhan alueelta metalleja sähköautoja varten. Onkin selvää, että elokuvien pr-tavoite on kaivosmyönteinen vaikuttaminen kansalaismielipiteeseen ja siten erityisesti eurooppalaisen autoteollisuuden puolustaminen ”kiinalaisten sähköautojen tsunamia” vastaan.

Saamelaisilta ja muilta Euroopan periferioissa asuvilta odotetaan siis käytännössä uhrausta eurooppalaisille autonvalmistajille, niiden osakkeenomistajille ja isojen autonvalmistajamaiden, erityisesti Saksan, työllisyydelle ja taloudelle. Muun muassa European Environmental Bureau18 on ekstraktivismin viherpesua käsittelevässä raportissaan kirjoittanut ”kestävyydelle uhrattavista alueista”. Esimerkkeinä EU:n ”vihreän” ekstraktivismin uhkaamista alueista siinä käsitellään Suomea, Ruotsia ja Portugalia19.

Uhrauksesta tulee vielä epäoikeudenmukaisempi, kun se puetaan syyllistävään yhteisen vastuunkannon kaapuun. Paikallisten elinympäristöjen puolustajista ja ilmastonmuutokseen vähiten syyllisistä, kuten alkuperäiskansoista, tehdäänkin tarinan konnia, asioista ymmärtämättömiä ja hiilineutraalia taloutta vastustavia nimbyilijöitä. Tällaisen propagandan voi ymmärtää esimerkiksi sen kautta, mitä meksikolaisen zapatisti-sissiliikkeen johtaja Subcomandante Marcos on sanonut: pääoman tarvitsemien hyödykkeiden kanssa samoilla alueilla ja seuduilla vaikuttavat ihmiset ovat pääoman vihollisia20.

Sama logiikka toistuu esimerkiksi suomalaisessa tuulivoimakeskustelussa, jossa media nostaa tarkasteluun lähes aina yksittäisiä hankkeiden vastustajia. Paikallisen hyväksynnän puute kehystyy suurelle yleisölle takapajuisena ei minun takapihalleni -ajatteluna, jonka rinnalla tuulivoimateollisuus kertoo edistämästään ”elintärkeästä vihreästä siirtymästä”. Huomiota ei kiinnitetä yhtiöiden, kuntien ja viranomaisten toimintatapoihin eli siihen, miten hankkeita syrjäseuduille toteutetaan, ja miksi ne niin usein johtavat epäoikeudenmukaisuuden ja hallitsemattomuuden kokemuksiin, jopa viranomaisia koskevan luottamuksen rapautumiseen. Moni tässä kirjoituksessa käsitelty kaivostoimintaan ja sosiaaliseen toimilupaan liittyvä ongelma koskeekin myös muita vihreäksi siirtymäksi kehystettyjä hankkeita.

Europe’s Mining Renaissance ja Made in Europe heijastelevat EU:ssa viriteltyä ajatusta vastuullisesta ja ympäristöystävällisestä eurooppalaisesta kaivostoiminnasta. Sen vastinpariksi asemoidaan erityisesti globaalissa etelässä harjoitettu vastuuton kaivostoiminta. Aivan yksiselitteistä eurooppalaisten kaivosten paremmuus ei kaikilla vastuullisuuden osa-alueilla kuitenkaan ole. Esimerkiksi kaivosten jätevesien hallintaa tutkineen geofyysikko Steven H. Emermanin mukaan kaivosten jätevesialtaiden sääntely on EU-maissa löysempää kuin vaikkapa Brasiliassa, Chilessä, Ecuadorissa ja Perussa21.

On epäoikeudenmukaista, että globaalissa etelässä louhitut mineraalit päätyvät edelleen halvalla rikastuttamaan länsimaiden kulutusjuhlaa. Mutta sen sijaan, että tällaiseen vihreään kolonialismiin puututtaisiin reilummalla maailmantaloudella ja kulutusta vähentämällä, epäoikeudenmukaisuuteen ja vastuunkantoon vedoten pyritään lisäämään ympäristölle tuhoisaa toimintaa myös globaalissa pohjoisessa. Haitankärsijöinä ovat kuitenkin edelleen luonnon monimuotoisuus, alkuperäiskansat sekä harvaan asuttujen alueiden asukkaat. Kulutuskeskuksiin haittavaikutukset eivät useimmiten yllä.

Vihreäksi brändätty kaivostoiminta Euroopassa ei myöskään automaattisesti vähennä vastuutonta kaivostoimintaa muualla. Tutkija ja tietokirjailija Janne M. Korhonen on huomauttanut, että mitä enemmän neitseellisiä mineraaleja louhitaan, sitä halvempia ne ovat ja sitä vähemmän on kannustimia kierrättämiseen, vaihtoehtojen kehittämiseen ja kulutuksen hillitsemiseen22. Eikä viherpestyistä mielikuvista huolimatta eurooppalaistenkaan kaivosten tuotantoa käytetä ainoastaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, vaan kaivannaisia tuotetaan edelleen myös talouskasvun ja kaikenlaisen turhan ylikulutuksen tarpeisiin. Pelastetaan autoteollisuus!

Jos EU:lta on aiemmin tullut kansalliseen lainsäädäntöön nähden edistyksellistäkin ympäristösääntelyä, näyttää suunta olevan kriisiytyneen fossiilikapitalismin ja energiasiirtymän myötä ainakin osittain toinen. Yhdessä erilaisten lupamenettelyihin tulevien ohituskaistojen23 kanssa ekstraktivististen maankäyttöhankkeiden kestävyyspesu on uhka syrjäseutujen toistaiseksi säilyneille luontoarvoille.

Luonnonsuojeluliikkeelle jäänee jälleen kerran tuttu tehtävä: pahimpien ylilyöntien estäminen ja vahinkojen pitäminen mahdollisimman pienenä.

1 Artikkelin suomennokset kirjoittajan.

2 Stijn van Baarle (2024): Europe’s Mining Renaissance, a Catalyst for Climate Neutrality, katsottavissa osoitteessa www.youtube.com/watch?v=1mDg6ADJsK8&t=89s, haettu 16.5.2024.

3 www.exceed-horizon.eu/about/, haettu 3.5.2024.

4 Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle. ”Kriittisiin raaka-aineisiin liittyvä häiriönsietokyky: miten lisätä toimitusvarmuutta ja kestävyyttä” 3.9.2020.

5 Euroopan komissio (2021): 3rd Raw Materals Scoreboard, s. 27.

6 www.exceed-horizon.eu/about/, haettu 3.5.2024.

7 Tilastokeskus:”Vaarallisen jätteen määrä moninkertaistui kaivostoiminnassa – syynä aineiston täydentyminen ja luokittelumuutokset”, 13.6.2023, www.stat.fi/uutinen/vaarallisen-jatteen-maara-moninkertaistui-kaivostoiminnassa-syyna-aineiston-taydentyminen-ja-luokittelumuutokset, haettu 5.5.2024.

8 Ymparisto.fi: ”Kaivannaisjätehuolto”. www.ymparisto.fi/fi/kestava-kierto-ja-biotalous/kierratys-ja-jatteet/kaivannaisjatehuolto, haettu 16.5.2024.

9 Valtiontalouden tarkastusvirasto: ”What does social licence to operate mean in mining”, 10.6.2021. www.vtv.fi/en/blog/what-does-a-social-licence-to-operate-mean-in-mining/, haettu 4.5.2024.

10 FPIC on YK:n alkuperäiskansasopimuksessa alkuperäiskansoille taattu oikeus antaa tai olla antamatta hyväksyntänsä heidän alueitaan koskeville hankkeille tai vetää hyväksyntänsä niiltä pois. Hyväksynnän pitää olla yhteisön informoitu päätös, johon ei ole vaikutettu pakottamisella tai manipuloinnilla, ja se pitää saada ennen kuin mitään toimenpiteitä aloitetaan. Tämä menettely ei alkuperäiskansojen maihin kohdistuvissa hankkeissa kuitenkaan usein toteudu. Kts. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö: www.fao.org/indigenous-peoples/our-pillars/fpic/en/.

11 Susanna Myllylä (2024): ”Tulevaisuusvallan laajentaminen uudelle taloudelle – kolme kohtuullista kysymystä päätöksentekijöille”. Ajatuspaja Alkio. www.ajatuspajaalkio.fi/material/tulevaisuusvallan-laajentaminen-uudelle-taloudelle-kolme-kohtuullista-kysymysta-paatoksentekijoille.

12 Dialogipesusta kts. Otto Snellmanin artikkeli ”Mitä on dialogipesu?” Elonkehä 3/23. Luettavissa myös osoitteessa www.elonkeha.com/2023/09/04/mita-on-dialogipesu-viherpesun-uusi-kuosi-upmn-ja-metsa-groupin-sisaltomarkkinoinnissa/.

13 Alexander Dunlap (2022): ”How EU public money finances environmental sacrifice: A call for change”. www.politicalecologynetwork.org/2022/02/27/how-eu-public-money-finances-environmental-sacrifice-a-call-for-change/, haettu 3.5.2024.

14 Joan Martinez Alier (2020):”MIREU Backfires”, 1.9.2020. www.envjustice.org/2020/09/mireu-backfires/, haettu 4.5.2024.

15 Joint civic statement on the European Horizon 2020 project MIREU. 24.8.2020.

16 Tapio Litmanen: ”NIMBY”, Jyväskylän yliopiston kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali. www.kans.jyu.fi/sanasto/sanat-kansio/nimby, haettu 17.5.2024.

17 Stijn van Baalre (2023): Made in Europe: from mine to electric vehicle. www.vimeo.com/884346837, haettu 3.5.2024.

18 EEB on eurooppalaisten luonnonsuojelujärjestöjen verkosto, jonka jäseniä Suomesta ovat Suomen luonnonsuojeluliitto ja Natur och Miljö.

19 EEB (2023): ”Sacrifice zones for sustainability? Green extractivism and the struggle for a just transition”, www.eeb.org/wp-content/uploads/2023/11/Sacrifice-Zones-final-layout.pdf.

20 Benjamin Dangl (2018): ”The Zapatistas’ Dignified Rage: Revolutionary Theories and Anticapitalist Dreams of Subcomandante Marcos”. www.towardfreedom.org/story/archives/americas/the-zapatistas-dignified-rage-revolutionary-theories-and-anticapitalist-dreams-of-subcommandante-marcos/, haettu 13.5.2024.

21 Geofysiikan tohtori Steven H. Emermanin lausunto Euroopan parlamentin kaivostoiminnan ympäristö- ja sosiaalisia vaikutuksia koskeneessa kuulemistilaisuudessa 2.12.2021. www.yestolifenotomining.org/wp-content/uploads/2021/12/Prof-Emerman-Testimony.pdf.

22 Janne M. Korhonen (2021): ”Kaikki käytetään mikä kaivetaan”. www.jmkorhonen.fi/2021/03/26/kaikki-kaytetaan-mika-kaivetaan/, haettu 26.5.2024.

23 EU:n kriittisten raaka-aineiden asetus astui voimaan 23.5.2024.