Elli Salo: Keräilijät. Otava 2025. 198 s.

Alkusoinnun houkutus on vastustamaton: Keräilijät kertoo kätkettyjen kalmistojen kartoittajasta Kainuun korvessa. Hautapaikat ovat toisen maailmansodan perua ja kenttätutkimusta tekee minäkertoja Heini, vähän reppana arkeologi jolla on perhesuruja. Kartoitus tyssäisi alkuunsa ilman paikallisia hyviä kaaosvoimia, valokuvaaja-Ania ja luonnonantimilla itsensä elättävää Ludmilaa.

Keräilijät on Elli Salon ensimmäinen romaani. Salo on ammatiltaan dramaturgi ja suomentaja, eli tekstiammattilainen jo ennestään. Romaaniin pohjautuva samanniminen näytelmä esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2024 ja sai kiittävät arviot.

Romaanimuodossaan Keräilijät on miltei kollaasimainen kokoelma tekstejä eri tyylilajeissa ja jopa eri kielillä. Sen rakenne tuntuu kuitenkin lukiessa kiinteältä, sillä päähenkilöiden ystävyyttä kehittelevä juoniosuus nivoo teoksen kokonaisuudeksi. Kainuun murretta käytetään tehokeinona rajatusti mutta tehokkaasti. Dialogi on nautinnollista kautta linjan, huumori vähäeleistä ja pimeää.

Eräs teoksessa hyödynnetty tekstilaji on erätarina-pastissi A. E. Järvisen ja Samuli Paulaharjun hengessä. Paitsi että katkelmat ovat hauskoja, kirjallisten esikuvien valinta palvelee henkilöhahmojen kuvausta. Arkeologi-Heini kulkee Kainuun korvissa ja kaatopaikoilla kuin Paulaharjun jalanjäljissä konsanaan: kun GPS pettää, suullista perimätietoakin yhä kaivataan. Luontokuvaaja-Anin tilanne puolestaan muistuttaa Järvisen dilemmaa: Järvinenhän ihannoi eräilyä, mutta työkseen edisti tehometsätaloutta.

Anikin viihtyy parhaiten yksinään kuvauskojussa passissa, mutta tienestiä pitäisi tehdä turismilla ja ennalta käsikirjoitetulla Disney-estetiikalla:

“Herra ja rouva rahamies ajaa savannilla jeepillä seepran perässä. Käy hienoilla laivoilla kattomassa jääkarhuja Alaskassa. Ne on jo kuvanneet pingviinit. Ja nyt ne haluaa kuvata karhut, ahmat, sudet, hirvet, metsäpeurat, kaikki, talitintitkin, teeret ja kuukkelit, tunturipöllöt ynnä muut. Kun ne maksaa tietyn määrän rahaa, niin sitten pitäis karhunpentujen painia ruskametsässä ja suden paritella sateenkaaren alla.”

Konkarikuvaaja pakenee ristiriitaa alkoholismiin ja viinanpiru ajaa kannattavaa liiketoimintaa kiville. Ratkaisu tuottaa kärsimystä ruumiille, sielulle ja läheisille, eikä Keräilijät totisesti ihannoi juoppoutta. Ehkä se kuitenkin asettaa kysymyksen, onko alkoholistinakin elämä mielekkäämpää kuin raharikkaiden elämysturistien renkinä. Ja muistuttaa, että loppupeleissä surkeutta on sieluparalle tarjolla monenlaista, ei ainoastaan viinanhuuruista:

”–[S]iltä loppu talavella liiteristä halot, niin se tollukka pilikko talosa sisäpuolelta uuniin ja kun sisälauvvotus loppu, niin se hirtti ihtesä.

–Talvella asiat kärjistyy.”

Keräilijät näyttää Kainuun rajaseudun toisaalta erityislaatuisena ja juurevana, toisaalta muuttoliikkeiden kohteena ja kauttakulkujen väylänä. Kurkistukset sukutarinoihin ja sotahistoriaan valottavat, että tämä on ollut alueen luonne aiemminkin.

Syrjäseudulla pärjäilevän ei myöskään tarvitse olla suomalais-ugrilainen perus-Kemppainen: aivan nohevasti siellä voi tulla toimeen esimerkiksi thaimaalainen sesonkityöläinen tai venäläinen kirjastonhoitaja.

Sikäli Salo kuitenkin kuvaa marginaalin väkeä, että periferia toimii toisella rytmillä ja logiikalla kuin keskus. Tavanomainen mutta tosi esimerkki: kun hilla kypsyy, kaikki muu saa odottaa.

Paula Sankelo