Avainsana-arkisto: kirja-arvio

Arvio: Kaikkialla vallitsee sienen haju

Yleinen,

Hanna Weselius: Pronominit. WSOY 2025. 377 s.

Pakomatka: joukko ihmisiä ja pari koiraa istuu lennolla, jonka päämäärä ei ole selvillä. Osa istumapaikoista on peitetty pressuilla, ohjaamoon ei saada yhteyttä. Lentokoneen ainoa stuertti tekee tolkuttomassa tilanteessa parhaansa.

Pronominit on Hanna Weseliuksen neljäs romaani. Sen allegorisuus on vahvaa. Itse lentokone on ylikuumentuneen teknosivilisaation vertauskuva: sen suuntaan tai vauhtiin ei voi matkustaja vaikuttaa. Kyydistä ei pääse kukaan, ennen kuin kone on laskeutunut, joko hallitusti tai rysäyksellä. Se on selvää, että jossain vaiheessa bensa loppuu.

Matkalaisia istuu koneessa monenlaisia, mutta useimpien mielessä liikkuvat samansuuntaiset kysymykset. Olisinko voinut toimia toisin? Lähdinkö romahdusta pakoon liian myöhään vai liian varhain? Jätinkö rakkaani tylysti taakse ja kadunko sitä lopun ikääni – eli kuinka pitkään?

Weselius kuljettaa kerronnan näkökulmaa notkeasti matkustajasta toiseen, usein stuertin kautta siirtyen. Ratkaisu on luonteva, liikkuuhan juuri stuertti vapaasti matkustamossa ja havaitsee miltei kaiken siellä tapahtuvan. Stuertin kautta lukijalle annostellaan sellaistakin tietoa lentokoneesta, jota matkustajilla ei ole. Näin asetelmasta tulee hieman vähemmän klaustrofobinen: lukija ei ole yksinomaan sen varassa, mitä rivimatkustaja tietää.

Kirjan keskivaiheilla Pronominit päästää lukijan hetkeksi pois lennolta, yksinäisen kirjoittajan arkeen toisessa ajassa ja paikassa. Tässä osiossa on kyse viestistä ja sen vastaanotosta: vilpittömän videobloggaajan halusta tavoittaa läheinen. Pyrkimys yhteyteen, toista kohti kurottautuminen, on lohduttomassa tilanteessa uudella tavalla merkityksellistä ja jännittävää.

Vielä tukalalla viimeisellä lennollakin voi tehdä valintoja, kurottaa kohti toista ihmistä tai olentoa. On mahdollista helpottaa omaa oloa ja hoivata toisia. Toki on edelleen mahdollista myös kostaa, vetää perseet ja riehua. Joku siivoaa sotkut, tässä tapauksessa stuertti.

Kirjassa pohditaan pronomineja posthumanismin ja uusmaterialismin hengessä. Jos ihminen ja koira voivat olla hän, miksi ei myös esimerkiksi ämpäri? Häiritsevä ajatus on, että sovellukset tai tekoäly olisivat hän. Me on erityisen hankala positio, ehkä särkynyt: emme enää kokoonnu konkreettisin tavoin yhteen, mutta useat huutavat yksinään omalla somekanavallaan olevansa me, puhuttelevansa meitä.

Posthumanismin viitekehyksessä fiilistellään usein sieniä ja rihmastoja. Pronominit-kirjan maailmassa uusi, elinvoimainen sienilaji on dystooppinen otus. Sieni ei tosin ole mikään kauhuleffojen hirviö, se ei vahingoita ihmistä ja sitä voi jopa syödä, vaikka ei se miltään maistu. Ällön sienen haju on arjen tympeä kiusa: olosuhde, jota voi oppia sietämään, mutta josta ei paatuneinkaan posthumanisti riemuitse.

Pronominit on toki muiltakin osin dystopia, mutta pelottavan tutun oloinen sellainen:

“[M]eillä on kiire, kaikille yhteinen kiire, jota ihmiset eivät hallitse eivätkä ymmärrä mistä se sikiää, kiire, joka pesii ja silmikoituu ylisuurten organisaatioiden siilorakenteissa ja leviää digitaalisia alustoja pitkin ihmisten tajuntoihin, kiire, joka jähmettyy paikoilleen ja paisuu, kun kaikki muu ympärillä ohenee, kiire, jonka takia kukaan ei pysähdy tekemään millekään mitään ja kaikki ajautuvat yhdessä hornan tuuttiin, mutta jota minä kuitenkin tervehdin ensimmäisenä joka aamu kun avaan silmäni, jolle vedän kättä lippaan ja alan marssia.”

Paula Sankelo

Arvio: Kainuun kalmistoja kartoittamassa

Yleinen,

Elli Salo: Keräilijät. Otava 2025. 198 s.

Alkusoinnun houkutus on vastustamaton: Keräilijät kertoo kätkettyjen kalmistojen kartoittajasta Kainuun korvessa. Hautapaikat ovat toisen maailmansodan perua ja kenttätutkimusta tekee minäkertoja Heini, vähän reppana arkeologi jolla on perhesuruja. Kartoitus tyssäisi alkuunsa ilman paikallisia hyviä kaaosvoimia, valokuvaaja-Ania ja luonnonantimilla itsensä elättävää Ludmilaa.

Keräilijät on Elli Salon ensimmäinen romaani. Salo on ammatiltaan dramaturgi ja suomentaja, eli tekstiammattilainen jo ennestään. Romaaniin pohjautuva samanniminen näytelmä esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2024 ja sai kiittävät arviot.

Romaanimuodossaan Keräilijät on miltei kollaasimainen kokoelma tekstejä eri tyylilajeissa ja jopa eri kielillä. Sen rakenne tuntuu kuitenkin lukiessa kiinteältä, sillä päähenkilöiden ystävyyttä kehittelevä juoniosuus nivoo teoksen kokonaisuudeksi. Kainuun murretta käytetään tehokeinona rajatusti mutta tehokkaasti. Dialogi on nautinnollista kautta linjan, huumori vähäeleistä ja pimeää.

Eräs teoksessa hyödynnetty tekstilaji on erätarina-pastissi A. E. Järvisen ja Samuli Paulaharjun hengessä. Paitsi että katkelmat ovat hauskoja, kirjallisten esikuvien valinta palvelee henkilöhahmojen kuvausta. Arkeologi-Heini kulkee Kainuun korvissa ja kaatopaikoilla kuin Paulaharjun jalanjäljissä konsanaan: kun GPS pettää, suullista perimätietoakin yhä kaivataan. Luontokuvaaja-Anin tilanne puolestaan muistuttaa Järvisen dilemmaa: Järvinenhän ihannoi eräilyä, mutta työkseen edisti tehometsätaloutta.

Anikin viihtyy parhaiten yksinään kuvauskojussa passissa, mutta tienestiä pitäisi tehdä turismilla ja ennalta käsikirjoitetulla Disney-estetiikalla:

“Herra ja rouva rahamies ajaa savannilla jeepillä seepran perässä. Käy hienoilla laivoilla kattomassa jääkarhuja Alaskassa. Ne on jo kuvanneet pingviinit. Ja nyt ne haluaa kuvata karhut, ahmat, sudet, hirvet, metsäpeurat, kaikki, talitintitkin, teeret ja kuukkelit, tunturipöllöt ynnä muut. Kun ne maksaa tietyn määrän rahaa, niin sitten pitäis karhunpentujen painia ruskametsässä ja suden paritella sateenkaaren alla.”

Konkarikuvaaja pakenee ristiriitaa alkoholismiin ja viinanpiru ajaa kannattavaa liiketoimintaa kiville. Ratkaisu tuottaa kärsimystä ruumiille, sielulle ja läheisille, eikä Keräilijät totisesti ihannoi juoppoutta. Ehkä se kuitenkin asettaa kysymyksen, onko alkoholistinakin elämä mielekkäämpää kuin raharikkaiden elämysturistien renkinä. Ja muistuttaa, että loppupeleissä surkeutta on sieluparalle tarjolla monenlaista, ei ainoastaan viinanhuuruista:

”–[S]iltä loppu talavella liiteristä halot, niin se tollukka pilikko talosa sisäpuolelta uuniin ja kun sisälauvvotus loppu, niin se hirtti ihtesä.

–Talvella asiat kärjistyy.”

Keräilijät näyttää Kainuun rajaseudun toisaalta erityislaatuisena ja juurevana, toisaalta muuttoliikkeiden kohteena ja kauttakulkujen väylänä. Kurkistukset sukutarinoihin ja sotahistoriaan valottavat, että tämä on ollut alueen luonne aiemminkin.

Syrjäseudulla pärjäilevän ei myöskään tarvitse olla suomalais-ugrilainen perus-Kemppainen: aivan nohevasti siellä voi tulla toimeen esimerkiksi thaimaalainen sesonkityöläinen tai venäläinen kirjastonhoitaja.

Sikäli Salo kuitenkin kuvaa marginaalin väkeä, että periferia toimii toisella rytmillä ja logiikalla kuin keskus. Tavanomainen mutta tosi esimerkki: kun hilla kypsyy, kaikki muu saa odottaa.

Paula Sankelo

Arvio: Nuukan teräsmummon nurkissa

Yleinen,

Arndís Þórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari. WSOY 2024. 278 s. Alkuteos Blokkin á heimsenda, 2020. Suom. Marjakaisa Matthíasson. Ikäsuositus: 9+ vuotiaille.

Alaskan etelärannikolla, täsmälleen Turun leveysasteella, sijaitsee syrjäinen Whittierin kylä. Whittierissä on alle kolmesataa asukasta ja miltei kaikki asuvat 14-kerroksisessa talossa nimeltä Begich Towers. Kerrostalossa sijaitsevat myös kylän palvelut, joten valtaosalla kyläläisistä on koti ja työpaikka saman katon alla. Tämä on kätevää, koska kylässä sataa niin hurjan paljon – joko veden tai lumen muodossa – että ulkona liikkuminen on usein vaikeaa.

Whittier ja Begich Towers ovat todella olemassa. Arvaan, että ne juuri ovat innoittaneet Arndís Þórarinsdóttiria ja Hulda Sigrún Bjarnadóttiria kirjoittamaan varhaisnuorten romaanin Maailman lopun saari. Islantilaiset kirjailijat sijoittavat samankaltaisen kerrostalokolossin ja parinsadan ihmisen yhteisön syrjäiselle saarelle Islannin pääsaaresta pohjoiseen. Karun ilmaston vuoksi saarelle voi kulkea vain kesäaikaan – rajoitus, jonka päähenkilö Björk oppii kantapään kautta. Eristäytyneet saarelaiset pyrkivät kestävään omavaraisuuteen sekä omasta halustaan että käytännön pakosta.

Björkin urbaani perhe tulee ekohippien nuukailu-onnelaan vierailemaan isoäidin luona. Äkkiväärä muori on saaren matriarkka, jonka kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen. Björk-tyttö on itsekin töksäyttelevä ja sosiaalisesti kömpelö: lukija tietää jo ennalta, että yhteinen sävel mummon kanssa löytyy. Mutta millaiseksi osoittautuu muu yhteisö? Ei ainakaan ristiriidattomaksi eikä lopultakaan läpikotaisin onnelliseksi, joten kirja ei ole siirappinen.

Jo takakannessa mainitaan kulutuskriittisyys. Saarelaiset ovat pitkälti omavaraisia: kaikki mahdollinen uusiokäytetään, kauppatavaroita saadaan vain kesäaikaan. Kerskakulutuksen sijaan keskitytään perustarpeiden tyydyttämiseen, velvollisuuksien täyttämiseen sekä aineettomiin iloihin: ”Saarella oli tapana, että kaikki kokoontuivat kaikkiin tapahtumiin, olipa kyseessä bingoilta tai vaatteidenkorjausjuhla.”

Virkistävää kyllä, Maailman lopun saari ei sisällä juuri lainkaan luontofiilistelyä. Saari kuvataan karuudessaan pelottavana ja sen säätilat aidosti uhkaavina. Kiihtyvä ilmastokriisi kiristää kauhuruuvia: yhteydet mantereeseen vaikeutuvat entisestään, nälkäisiä jääkarhuja eksyy yhä useammin ihmisten pariin. Jääkarhujen uhkaa ja yhtä lemmikkikoiraa lukuunottamatta tämän tarinan eläimet ovat tuotantoeläimiä. Posthumanismi lienee nykyisin jo valtavirtaa, mutta Maailman lopun saaressa huomio on korostetusti ihmisyhteisössä ja sen järjestäytymisen tavoissa.

Maailman lopun saari on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja ehdokkuuksia sekä Islannissa että Pohjoismaissa. Myös käännös on laadukas, ja WSOY:lta on mainio veto suomentaa kiinnostavaa lastenkirjallisuutta maailmalta. Aikuiseen makuun käytetään vähän liiaksi ISOJA KIRJAIMIA ja kursiivia, mutta talouden 12-vuotiasta testilukijaa nämä tyyliseikat eivät häirinneet.

Kiittävä erityismainita siitä, että viittomakieli kuvataan luontevana osana yhteisön elämää ja kuurot henkilöhahmot kielellisesti tasavertaisina kuulevien kanssa. Tällaiseltakin voi sosiaalinen kestävyys näyttää!

Samanlaisia niukkuuteen sopeutumisen tunnelmia on Laura Lähteenmäen North End -trilogiassa. Jos lukeva lapsi tai nuori mieltyy Maailman lopun saareen, seuraavaksi voi suositella vaikkapa Lähteenmäen trilogian aloitusosaa Niskaan putoava taivas (WSOY 2012).

Paula Sankelo