Laura Mannila: Kehomieli, lauma ja luonto – katkenneiden yhteyksien jäljillä. Tuuma-kustannus 2025. 283 s.

Psykofyysinen psykoterapeutti Laura Mannila on kirjoittanut lempeän tietokirjan, joka tarjoaa katkenneita yhteyksiä juurisyyksi aikamme ongelmiin. Yhteys on poikki itseemme, toisiimme ja luontoon. Se näkyy paitsi ympäristökriisinä, myös monenlaisena ihmisten pahoinvointina.

Katkennut yhteys tuntuu lähimmin omassa kehosuhteessamme. Ruumiimme näyttäytyy helposti mielen ohjailemana välineenä: kontrollin, käskemisen ja pakottamisen kohteena. Samanlainen välineellistävä ja kontrolloiva suhde kulttuurillamme on luontoon.

Tosiasiassa keho ja mieli eivät ole toisistaan erillisiä, kuten kartesiolainen dualismi on opettanut meidät ajattelemaan, vaan erottamaton kokonaisuus, kehomieli. Samoin ihminen on erottamaton osa luontoa. Kirjan äärellä oivalsin, että kaikkein lähin lähiluonto on oma kehoni – kokonainen ekosysteemi sekin.

Mannila on parhaimmillaan kirjoittaessaan kehollisuuden teemoista, joissa hänellä on vankka asiantuntemus. Hän kuvaa, miten elämänhistoriamme ja yhteiskunnan normit ovat uurtuneet kehoon sen vakiintuneina toimintamalleina. Kehomielen sisäistämä rakenne puolestaan ylläpitää yhteiskunnallisia rakenteita. Kapitalismin murskaaminen ja yhteiskunnallinen vapautuminen voi alkaa omasta kehosta!

”Onkin kiinnostavaa miettiä, millaisia luonteenrakenteita meidän aikamme ja yhteiskuntamme tuottaa ja kenen tarpeisiin. Kasvatetaanko meistä mahdollisimman hyviä suorittajia ja kuluttajia?” Mannila kysyy.

Kehomieli, lauma ja luonto avaa näkökulmia siihen, miksi muutos kohti kestäviä elämäntapoja on niin vaikeaa. Vanhat toiminta- ja reagointitavat ovat meissä syvällä, kehomme rakenteissa, ja uusien latujen raivaaminen umpihankeen työlästä.

Teoksen mieleenpainuvimpia osioita on se, jossa kirjoittaja hyppää hetkeksi pois valistavan asiantuntijan saappaista. Mannila kertoo kuinka hän kuntoutti itsensä spasmodisesta dysfoniasta, puheentuottoa lamauttavasta äänihuulten ja kurkunpään liikehäiriöstä, jota pidetään parantumattomana. Hän teki sen hyödyntämällä neuroplastisiteettia eli hermoston kykyä muovautua ja luoda uusia kytkentöjä.

Kokonaisvaltaisuuteen pyrkivä ote on sekä kirjan ansio että heikkous. Loppukiitoksissa kerrotaan, että Mannilan puoliso ehdotti leikillään kirjan nimeksi Kaikki ihmisestä – juuri mitään ei jäänyt sanomatta. Pyrkimys kaiken sanomiseen jättää osan teemoista pintaraapaisun tasolle. Tämä tuntuu erityisesti kirjan loppupuolella, jossa Mannila on siirtynyt pois omimmalta asiantuntemusalueeltaan ja kohdistanut katseen ihmisyksilöstä ja laumoista laajemmalle, yhteiskuntaan ja planetaariseen terveyteen. Lyhyen esittelyn saavat donitsitalousmalli ja loputtoman talouskasvun mahdottomuus, Joanna Macyn aktiivinen toivo sekä Ian McGilchristin teoria, jonka mukaan kulttuurimme on vasemman aivopuoliskon dominoima.

Loppupuolen teemojen käsittely jää sen verran pinnalliseksi ja hajanaiseksi, että loppuluvut tuskin liikauttavat syväekologisesti suuntautunutta lukijaa, jolle aihepiirit lienevät jo tuttuja. Heille uusia näköaloja voi aueta siitä, miten keho ja tunteet toimivat ja miten tämä kaikki on kytkeytynyt luonnon hyvinvointiin.

Kehomieli, lauma ja luonto tarjoaa oman reseptinsä maailman pelastamiseen. Kehotietoisuuden kehittäminen on se pohja, jonka varaan rakentuu kaikki: itsetuntemus, itsesäätely, kyky tunnetyöskentelyyn ja sitä kautta myös yhteys luontoon ja vastuun kantaminen omasta toiminnasta.

Havu Pellikka

Tämä arvio on julkaistu Elonkehässä 1/2026. Lisää arvioita lehden arviopalstalla.