Arndís Þórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari. WSOY 2024. 278 s. Alkuteos Blokkin á heimsenda, 2020. Suom. Marjakaisa Matthíasson. Ikäsuositus: 9+ vuotiaille.
Alaskan etelärannikolla, täsmälleen Turun leveysasteella, sijaitsee syrjäinen Whittierin kylä. Whittierissä on alle kolmesataa asukasta ja miltei kaikki asuvat 14-kerroksisessa talossa nimeltä Begich Towers. Kerrostalossa sijaitsevat myös kylän palvelut, joten valtaosalla kyläläisistä on koti ja työpaikka saman katon alla. Tämä on kätevää, koska kylässä sataa niin hurjan paljon – joko veden tai lumen muodossa – että ulkona liikkuminen on usein vaikeaa.
Whittier ja Begich Towers ovat todella olemassa. Arvaan, että ne juuri ovat innoittaneet Arndís Þórarinsdóttiria ja Hulda Sigrún Bjarnadóttiria kirjoittamaan varhaisnuorten romaanin Maailman lopun saari. Islantilaiset kirjailijat sijoittavat samankaltaisen kerrostalokolossin ja parinsadan ihmisen yhteisön syrjäiselle saarelle Islannin pääsaaresta pohjoiseen. Karun ilmaston vuoksi saarelle voi kulkea vain kesäaikaan – rajoitus, jonka päähenkilö Björk oppii kantapään kautta. Eristäytyneet saarelaiset pyrkivät kestävään omavaraisuuteen sekä omasta halustaan että käytännön pakosta.
Björkin urbaani perhe tulee ekohippien nuukailu-onnelaan vierailemaan isoäidin luona. Äkkiväärä muori on saaren matriarkka, jonka kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen. Björk-tyttö on itsekin töksäyttelevä ja sosiaalisesti kömpelö: lukija tietää jo ennalta, että yhteinen sävel mummon kanssa löytyy. Mutta millaiseksi osoittautuu muu yhteisö? Ei ainakaan ristiriidattomaksi eikä lopultakaan läpikotaisin onnelliseksi, joten kirja ei ole siirappinen.
Jo takakannessa mainitaan kulutuskriittisyys. Saarelaiset ovat pitkälti omavaraisia: kaikki mahdollinen uusiokäytetään, kauppatavaroita saadaan vain kesäaikaan. Kerskakulutuksen sijaan keskitytään perustarpeiden tyydyttämiseen, velvollisuuksien täyttämiseen sekä aineettomiin iloihin: ”Saarella oli tapana, että kaikki kokoontuivat kaikkiin tapahtumiin, olipa kyseessä bingoilta tai vaatteidenkorjausjuhla.”
Virkistävää kyllä, Maailman lopun saari ei sisällä juuri lainkaan luontofiilistelyä. Saari kuvataan karuudessaan pelottavana ja sen säätilat aidosti uhkaavina. Kiihtyvä ilmastokriisi kiristää kauhuruuvia: yhteydet mantereeseen vaikeutuvat entisestään, nälkäisiä jääkarhuja eksyy yhä useammin ihmisten pariin. Jääkarhujen uhkaa ja yhtä lemmikkikoiraa lukuunottamatta tämän tarinan eläimet ovat tuotantoeläimiä. Posthumanismi lienee nykyisin jo valtavirtaa, mutta Maailman lopun saaressa huomio on korostetusti ihmisyhteisössä ja sen järjestäytymisen tavoissa.
Maailman lopun saari on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja ehdokkuuksia sekä Islannissa että Pohjoismaissa. Myös käännös on laadukas, ja WSOY:lta on mainio veto suomentaa kiinnostavaa lastenkirjallisuutta maailmalta. Aikuiseen makuun käytetään vähän liiaksi ISOJA KIRJAIMIA ja kursiivia, mutta talouden 12-vuotiasta testilukijaa nämä tyyliseikat eivät häirinneet.
Kiittävä erityismainita siitä, että viittomakieli kuvataan luontevana osana yhteisön elämää ja kuurot henkilöhahmot kielellisesti tasavertaisina kuulevien kanssa. Tällaiseltakin voi sosiaalinen kestävyys näyttää!
Samanlaisia niukkuuteen sopeutumisen tunnelmia on Laura Lähteenmäen North End -trilogiassa. Jos lukeva lapsi tai nuori mieltyy Maailman lopun saareen, seuraavaksi voi suositella vaikkapa Lähteenmäen trilogian aloitusosaa Niskaan putoava taivas (WSOY 2012).
Paula Sankelo