Hanna Weselius: Pronominit. WSOY 2025. 377 s.
Pakomatka: joukko ihmisiä ja pari koiraa istuu lennolla, jonka päämäärä ei ole selvillä. Osa istumapaikoista on peitetty pressuilla, ohjaamoon ei saada yhteyttä. Lentokoneen ainoa stuertti tekee tolkuttomassa tilanteessa parhaansa.
Pronominit on Hanna Weseliuksen neljäs romaani. Sen allegorisuus on vahvaa. Itse lentokone on ylikuumentuneen teknosivilisaation vertauskuva: sen suuntaan tai vauhtiin ei voi matkustaja vaikuttaa. Kyydistä ei pääse kukaan, ennen kuin kone on laskeutunut, joko hallitusti tai rysäyksellä. Se on selvää, että jossain vaiheessa bensa loppuu.
Matkalaisia istuu koneessa monenlaisia, mutta useimpien mielessä liikkuvat samansuuntaiset kysymykset. Olisinko voinut toimia toisin? Lähdinkö romahdusta pakoon liian myöhään vai liian varhain? Jätinkö rakkaani tylysti taakse ja kadunko sitä lopun ikääni – eli kuinka pitkään?
Weselius kuljettaa kerronnan näkökulmaa notkeasti matkustajasta toiseen, usein stuertin kautta siirtyen. Ratkaisu on luonteva, liikkuuhan juuri stuertti vapaasti matkustamossa ja havaitsee miltei kaiken siellä tapahtuvan. Stuertin kautta lukijalle annostellaan sellaistakin tietoa lentokoneesta, jota matkustajilla ei ole. Näin asetelmasta tulee hieman vähemmän klaustrofobinen: lukija ei ole yksinomaan sen varassa, mitä rivimatkustaja tietää.
Kirjan keskivaiheilla Pronominit päästää lukijan hetkeksi pois lennolta, yksinäisen kirjoittajan arkeen toisessa ajassa ja paikassa. Tässä osiossa on kyse viestistä ja sen vastaanotosta: vilpittömän videobloggaajan halusta tavoittaa läheinen. Pyrkimys yhteyteen, toista kohti kurottautuminen, on lohduttomassa tilanteessa uudella tavalla merkityksellistä ja jännittävää.
Vielä tukalalla viimeisellä lennollakin voi tehdä valintoja, kurottaa kohti toista ihmistä tai olentoa. On mahdollista helpottaa omaa oloa ja hoivata toisia. Toki on edelleen mahdollista myös kostaa, vetää perseet ja riehua. Joku siivoaa sotkut, tässä tapauksessa stuertti.
Kirjassa pohditaan pronomineja posthumanismin ja uusmaterialismin hengessä. Jos ihminen ja koira voivat olla hän, miksi ei myös esimerkiksi ämpäri? Häiritsevä ajatus on, että sovellukset tai tekoäly olisivat hän. Me on erityisen hankala positio, ehkä särkynyt: emme enää kokoonnu konkreettisin tavoin yhteen, mutta useat huutavat yksinään omalla somekanavallaan olevansa me, puhuttelevansa meitä.
Posthumanismin viitekehyksessä fiilistellään usein sieniä ja rihmastoja. Pronominit-kirjan maailmassa uusi, elinvoimainen sienilaji on dystooppinen otus. Sieni ei tosin ole mikään kauhuleffojen hirviö, se ei vahingoita ihmistä ja sitä voi jopa syödä, vaikka ei se miltään maistu. Ällön sienen haju on arjen tympeä kiusa: olosuhde, jota voi oppia sietämään, mutta josta ei paatuneinkaan posthumanisti riemuitse.
Pronominit on toki muiltakin osin dystopia, mutta pelottavan tutun oloinen sellainen:
“[M]eillä on kiire, kaikille yhteinen kiire, jota ihmiset eivät hallitse eivätkä ymmärrä mistä se sikiää, kiire, joka pesii ja silmikoituu ylisuurten organisaatioiden siilorakenteissa ja leviää digitaalisia alustoja pitkin ihmisten tajuntoihin, kiire, joka jähmettyy paikoilleen ja paisuu, kun kaikki muu ympärillä ohenee, kiire, jonka takia kukaan ei pysähdy tekemään millekään mitään ja kaikki ajautuvat yhdessä hornan tuuttiin, mutta jota minä kuitenkin tervehdin ensimmäisenä joka aamu kun avaan silmäni, jolle vedän kättä lippaan ja alan marssia.”
Paula Sankelo