Teksti Kaisa Kortekallio | Kuvitus Vilma Määttänen | Elonkehä 2/22

Ihmisten ilmastopakolaisuudesta puhutaan paljon, mutta mitenkään yhtä paljon ei puhuta siitä, että ilmastonmuutoksen myötä myös käsittämätön määrä muita eliöitä joutuu jättämään tutut elinympäristönsä. IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa helmikuussa 2022 dosentti Tero Mustonen kertoi, että yli puolet maailman eliölajeista on nyt liikkeessä kohti pohjoista.¹ Joillakin on enemmän kiire kuin toisilla: joitakin alueita tuhoavat tulvat, kuivuus, kuumuus, tuli. Intiassa mitattiin tämän vuoden huhtikuussa 60 asteen lämpötiloja maaperässä. Harvassa ovat ne maaperäeliöt, jotka sitä kestävät. Jos maan elämä kuolee, ei muullakaan ole mahdollisuuksia. On lähdettävä.²

Suomenniemellä on vielä elämää. Lajisto muuttuu jo: paljon puhuttuja tulijoita ovat valkohäntäkauriit, vähemmän puhuttuja monet hyönteiset, perhoset, linnut ja kasvit. Kun kaikki muuttavat kohti viileämpää, kaikkein viileimmässä viihtyville ei enää ole sijaa: sukupuutto uhkaa kiirunaa ja naalia.³ Olot ovat käyneet tukalaksi myös metsäkuuselle, joka Etelä-Suomessa jo kuolee pystyyn kuivien kesien ja kirjanpainajan ahdistamana.⁴ Voi olla, että joudumme jättämään kuuselle hyvästit. Kuusen juurella kasvaneille tämä on valtava suru.

Samalla voimme kuitenkin toivottaa tervetulleiksi uusia lajeja. Arvelen kuulleeni tämän ajatuksen kehittyneimmässä muodossaan suomalaisilta pähkinäkokeilijoilta, Joel Rosenbergiltä ja muilta. He ovat kuunnelleet ilmastotutkijoita ja tutkineet lämpötilaennusteita, lämpösumman kertymistä eri alueilla – ja sitä, mitkä lajit ja lajikkeet voisivat uusissa oloissa viihtyä. He kehottavat katsomaan Baltian maiden ja Keski-Eurooppan pyökkivaltaisiin sekametsiin.⁵ Ehkä suurinta heidän visiossaan on se, että he kehottavat auttamaan eteläisiä lajeja muutossa. Etenkään puut eivät kävele rajojen yli omin avuin, eivätkä ne pysy mukana nopeassa muutoksessa. On ihmisille sopiva tehtävä keräillä pähkinöitä ja siemeniä Latviassa ja Puolassa, tuoda niitä Suomeen, kasvattaa, istuttaa ja valikoida taimia, hoivata ne ensimmäisten vaikeiden vuosien yli. Jos uskomme että lauhkealla lehtometsällä on Suomessa selviytymisen mahdollisuus, meidän on syytä auttaa sitä kotiutumaan.

Emme näe tulevaisuuteen. Vaikka tiedämme, että ilmasto lämpenee, emme pysty ennustamaan mitä se tarkalleen tarkoittaa ekosysteemien tasolla. Kun kaikki lajit ovat liikkeessä, syntyy paljon uusia ekologisia suhteita, paineita ja mahdollisuuksia. Voimme selvittää tarkasti pähkinäpensaan kasvupaikkamieltymyksiä ja valmistella vastaavia oloja puutarhoihimme, mutta muuttuvat olosuhteet saattavat tehdä valmistelumme tyhjiksi. Voi olla, että tulee seitsemän vuoden kuivuus ja seitsemän vuoden sateet. Voi olla, että jokin aiemmin harmiton hyönteinen ryhtyykin olosuhteiden muuttuessa syömään pyökkejä ja pähkinöitä. Vaikka Rosenberg puhuukin pähkinöistä ”eläkevakuutuksena”, tiedämme että niiden kasvattaminen on kokeellista toimintaa. Taimet saattavat kuolla, ja silloin ei auta kuin istuttaa lisää.

Kaiken muuttuessa paras strategia on luonnontilaisten alueiden ennallistaminen ja monimuotoisuuteen panostaminen. Mitä enemmän elonkirjoa, sitä suuremmat mahdollisuudet siihen, että jokin osa eliöistä selviää ja voi hyvin. Tämä pätee myös ruokakasveihin: puutarha voi olla elävä geenipankki, joka säilyttää lajien ja lajikkeiden monimuotoisuutta. Eräs ystäväni on ryhtynyt uuden ajan Johnny Appleseediksi, siis kasvattamaan suuria määriä omenapuita siemenestä. On varmaa, että suurin osa ystäväni puista ei tule tuottamaan suunmyötäisiä omenoita – mutta yhtä varmaa on, että jokin osa niistä sopeutuu uusiin olosuhteisiin muita paremmin.⁶

Halu

Pähkinäkokeilijoiden antama apu ei tietenkään ole pyyteetöntä. He haluavat pähkinöitä. Minäkin haluan pähkinöitä. Ja omenoita, luumuja, saskatooneja, ruusukvitteneitä, mispeleitä, sembramäntyjen siemeniä (jotka myös pinjansiemeninä tunnetaan). Ystävän äiti toi Portugalista pari nisperohedelmää, joista heille jäi syönnin jälkeen siemeniä – minä rohmusin nekin, vaikken edes tiedä miltä nispero maistuu. Ehkä se voi kasvaa terassilla pieneksi puuksi. Ehkä se vielä kukkii. Kymmenen vuoden päästä. Sitä odotellessa haluan pensaikoittain hyvänheikinsavikkaa, myskimalvaa, saksankirveliä, maa-artisokkaa ja päivänliljoja. Ja loputtomasti kukkivia teeyrttejä.

Halu on tärkeä. Halu ajaa eteenpäin. Halu saa minut kaivamaan kuoppia ja kärräämään kompostia ja haketta, keräämään ruskeaa pahvia roskiksista, vain parasta taimilleni. Minä haluan elää ruokametsässä.

Ruokametsässä en ole yksin. Ruokametsä on paikka, jossa tapahtuu: on erilaisia kerroksia ja mikroilmastoja, lahoavaa puuta, risukasoja, kukkia. Ruokametsässä on myyränkoloja ja ketunkoloja, tikankoloja ja kimalaisenkoloja. Nokkosen, maitohorsman, ja maa-artisokan varret jäävät talveksi pystyyn, ja sielläkin joku asuu. Ruokametsä on huokoinen ja kuohkea.

Ruokametsässä on nokkosta ja horsmaa. Ja vuohenputkea. Ainakin meidän ruokametsässämme. Tämä paikka on rehevä ja muheva, ja parhaimmilla paikoilla kasvuvoima hämmästyttää. Eilen, kylmän kevään ja sateisen viikon jälkeen kesäkuun toisena päivänä, niitin lantionkorkuista horsmaa ja vuohenputkea pähkinänpaikkojen ympäriltä. Tämä runsaus on suuri lahja: nokkonen, horsma ja vuohenputki ovat huikeita vihanneksia, katekasveja ja kompostien kuohkeuttajia. Nokkonen kerää ravinteita, majoittaa monia hyönteisiä, ja sen siemenistä ihminenkin saa voimaa syksyllä ja talvella. Horsmakin on ruokaa kaikille, mesikasvi ja teekasvi. Vuohenputki on luotettava pohja koko kesän salaatteihin ja voimakas lisä hapatteisiin.⁷

Jos vuohenputki viihtyy, viihtyvät kaikki pH-neutraalia ja multavaa maata kaipaavat puutarhakasvitkin.⁸ Ja pähkinät. Istutan ne huomenna. Jätän osan horsmikosta pystyyn tuulta katkaisemaan. Taimien pohjoista selustaa varmistaa villi tuomisto, joka lahoaa, kasvaa, tuoksuu ja havisee. Rosenbergin mukaan jalopähkinät kasvavat nuorena parhaiten, kun suuremmat puut suojaavat niitä avoimelta taivaalta. Tuomiston reuna muodostaa pehmeän ja lämpimän pesän.

Kolme taimista on saksanpähkinöitä. Ne saapuvat kaukaa: Kanadasta, Valko-Venäjältä ja Georgiasta. Istutan ne samaan järjestykseen: läntisimmälle paikalle kanadalainen, itäisimmälle georgialainen. Georgialainen saa seurakseen kolme euroopankotapähkinää – ne ovat kotoisin samalta seudulta ja toivon, että ne viihtyvät yhdessä. Nimettäköön tämä ruokametsän nurkka Kaukasukseksi. Samalla nurkalla kasvaa jo villiä herukkaa, ja toivon, että uudet istutukset ohjaavat huomiotamme niihinkin – ehkä muistamme joskus niittää horsmaa herukoiden ympäriltä, antaa niille valoa ja tilaa. Ehkä muistamme kerätä satoa.

Nopeakasvuiset euroopanpähkinäpensaat istutamme hieman avoimemmalle maalle, tuomiston ja saunarannan väliin. Kunhan ne kasvavat, niiden varjossa viihtyvät karhunlaukka, ukonkello ja saunaa lämmittävä ruokametsänhaltia.

Ennallistaminen

Halu ohjaa kylvämään ja istuttamaan – se pitää elossa minut ja muut. En kuitenkaan ole varma, saanko koskaan syödä istuttamieni pähkinöiden satoa, saati jakaa sitä muille. Maailma on epävarma, minä olen epävarma. Voi olla, että jokin olosuhde pakottaa minut jättämään tämän paikan, liittymään vaeltajien joukkoon. Jos niin käy, toivon että joku muu muuttaa tähän metsään ja nauttii sen antimista. Toivon, että siinä vaiheessa taimet pärjäävät jo omillaan. Ja toivon, että toisaalla on toisia metsiä, elonkirjon laikkuja tuhon keskellä. Toivon, että nämä laikut kasvavat pikkuhiljaa yhteen.

Ruokametsän (tai metsäpuutarhan) idea on tullut meille pohjoiseen mutkan kautta: etelän alkuperäiskansoilta antropologeille ja etnobotanisteille, sieltä permakulttuurin ja uudistavan viljelyn pioneereille. Alkuperäiskansojen perinteisiä tekniikoita esittelevässä Lo-TEK -kirjassa kuvaillaan meksikolaisia milpoja ja tansanialaisia kihamboja, joissa viljelykierto etenee noin 20 vuoden sykleissä yksivuotisten sekaviljelmistä nuoriin hedelmäpuumetsiin ja kypsiin, puuainesta tuottaviin metsiin. Metsä uudistetaan kaskeamalla.⁹

Kattavin esitys ruokametsän pohjoisista sovelluksista lienee ruotsalaisten Philipp Weissin, Annevi Sjöbergin ja Daniel Larssonin Skogsträdgården, jonka keskeisiä oppeja esitellään myös Henna Jämsän, Miina Ant-Wuorisen ja Marja Nuoran vasta kääntämässä Monivuotiset vihannekset -kirjassa. Käytännön vinkkejä jaetaan kursseilla ja someryhmissä, ja on aihetta käsitelty myös aiemmissa Elonkehän numeroissa. Mikään pohjoisista ruokametsistä ei taida vielä olla siinä vaiheessa, että kaskeamista pitäisi harkita. Risunpolttopaikoilla voitaneen silti kokeilla kaskinaurista ja kaskiruista – ja samalla tutkia, millä tavoin Suomenniemen paikallisista perinteistä voidaan ammentaa myös muuttuvien olosuhteiden ruokametsään.

Useimmat ruokametsiä hoitaneista kansoista ovat jääneet kolonialismin projektien alle. Kulttuurit ovat tuhoutuneet, metsät ovat tuhoutuneet. Niittäessäni ajattelen heitä, jotka ovat joutuneet lähtemään tuhon tieltä, pois niistä kodeista, joissa he tunsivat jokaisen kasvin tavat ja taipumukset. Tämä tieto on systemaattisesti pyyhitty pois heidän lastensa mielistä, ja merkityksellisten suhteiden jatkumo on siten katkaistu.

Siellä täällä suhteita kuitenkin on ennallistettu, ja me voimme oppia niistä.¹⁰ Potawatomi-ajattelija ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer on kerännyt ja vaalinut kansansa perinteisiä kasvien kanssa elämisen käytäntöjä. Hän kertoo esseissään esimerkiksi kunniallisesta sadonkorjuusta, Honorable Harvest: satoa korjatessaan Potawatomi-keräilijä esittelee itsensä ja aikeensa, pyytää lupaa kerätä kasvia, kuuntelee vastausta. Jos kasvi ei anna lupaa, sitä ei kerätä. Jos lupa saadaan, ei koskaan kerätä ensimmäistä löydettyä kasvia – voihan olla, että se on ainoa! – eikä yli puolta kasvin esiintymästä. Näin esiintymä voi hyvin ja uudistuu. Eri kasveja kerätään tietenkin eri aikoihin ja eri tavoilla: esimerkiksi tuoksumaarianheinää (Wiingaashk, sweetgrass, Hierochloe odorata) kerätään nyhtämällä, ei leikkaamalla. Keräämiseen kuuluu myös, että kasvia kiitetään, ja että saatu lahja annetaan eteenpäin.¹¹

Potawatomien ja muiden kansojen tarinat kertovat ihmisistä, jotka ahnehtivat liikaa, keräsivät kaiken, eivätkä kiittäneet saamastaan lahjasta – ja kasvi jätti heidät.

Minäkin opin äidiltäni, että saunavastaa kerätessä hyviin tapoihin kuuluu koivun kiittäminen.

Yhteisö

Uudistavaa viljelyä tutkiva Galina Kallio kehottaa kysymään, mitä yksilajisella pellolla oikeastaan tapahtuu. Tuottavatko monokulttuurit niitä asioita, joita nyt tarvitsemme? Miten toimimme monokulttuurien kanssa, miten toimivat muut lajit?

”Silmänkantamattomiin jatkuva, keltaisena auringossa kuultava rypsipelto voi olla pittoreski, mutta millaiset ihmisen, maan ja talouden väliset suhteet ylläpitävät tätä peltomaisemaa? Millaista siinä on kävellä paljain jaloin, lentää pölyttäjänä tai lintuna taikka astella ruokaa etsivänä eläimenä?”¹²

Entä millaista on kävellä, lentää, astella, asua ruokametsässä?

Ruokametsää ei hoida eikä satoa korjaa vain ihminen: yhteisö on alusta loppuun monilajinen. Toki voi toivoa ja pyytää, ja pitää erityistä huolta niistä kasveista, joita haluaa jatkossa syödä. Asetella jänisverkkoja. Niittää horsmaa herukoiden ympäriltä. Kaataa katetta pähkinäntaimien juurelle. Ruokametsän hoito on kuitenkin jossain keräilyn ja puutarhanhoidon, villin ja viljellyn välillä. On toiveena, että monivuotiset kasvit, sienet, maaperäeliöt, hyönteiset ja suuremmat eläimet asettuisivat keskinäisiin suhteisiinsa ja pitäisivät huolta toisistaan.¹³ Tässäkin on toivo: ehkä kasvit eivät kaipaa minua. Jos joudun lähtemään, ehkä ne pärjäävät.

On myös toiveena, että ihmisten syötäväksi soveltuvat lajit leviäisivät ja löytäisivät uusia paikkoja – mutta ei toki liian innokkaasti, jotta luonnontilaisilla alueilla säilyy se lajisto, joka on ensisijaisesti itselleen eikä ihmisille. Mustajuuri on hyvä esimerkki: se kyllä leviää suotuisissa oloissa, mutta ei kykene päihittämään voikukkaa tai vuohenputkea niille ominaisilla alueilla. Vanhalta tontiltamme löytyy sekä rauhassa villinä eläneitä lajeja – herukat, piparjuuri, myskimalva, kotkansiipi – että isoja alueita vallanneita ”haittalajeja” – karhunköynnös, terttuselja, jättipalsami, kurtturuusu. Vieraslajien haitallisuus¹⁴ on osin olosuhteista kiinni – esimerkiksi terttuselja on kyllä vallannut puolet naapurimetsän pensaskerroksesta, mutta vaikuttaa silti näissä oloissa ihan tasapainoiselta metsän osalta. Linnut syövät sen marjoja siinä missä tuomen ja herukankin. Jokaiseen uuteen lajiin on tutustuttava huolella, ja kysyttävä millä tavoin se muuttaa olemassaolevaa ekosysteemiä. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti tuomme tontille nyt vain lajeja, jotka ovat jotakuinkin samalta mantereelta kotoisin, ja rajoitamme raivokkaimpien elämää.

Puuhamielisen ihmislapsen on myös hyvä muistaa, että joka paikkaa ei tarvitse myllertää. Jokainen omilleen jätetty metsä ja pusikko on jo ruokametsä, jos vain oppii keräilemään. Kun järjestetään koteja muille eliöille, on syytä aina ensin pysähtyä – esimerkiksi vuodeksi – kysymään: Kuka asuu täällä jo? Missä asutaan? Kenen paikka tämä on? Jos raivaan tämän alueen tai tuon tähän uuden lajin, mikä muuttuu? Kuinka nopeasti teen tuhoa viikatteella? Entä kaivinkoneella? Voisinko sittenkin vain antaa olla?

1 H. O. Pörtner ym. (2021): Scientific outcome of the IPBES-IPCC co-sponsored workshop on biodiversity and climate change; IPBES secretariat, Bonn, Germany, DOI:10.5281/zenodo.4659158. Ks. myös Jenni Frilander (2022): Jättiraportti: Peruuttamaton muutos maapallon järjestelmissä on jo käynnissä – ”vaarallista ja laaja-alaista sekasortoa luonnossa”, IPCC sanoo. Yle.fi 28.2.2022.

2 Tutkijat muistuttavat, että useimmat lajit ovat ihmistä erikoistuneempia eli ne ovat sopeutuneet hyvin tietynlaisiin elinympäristöihin. Ne siis joutuvat mahdottomiin tilanteisiin jo vähäisemmissäkin ympäristömuutoksissa. Ilman ihmisten apua ne eivät ehdi muuttaa eivätkä muuttua. Teea Kortetmäki ym. (2021): Planetary well-being. Humanities and Social Sciences Communications, 8, Article 258. DOI:10.1057/s41599-021-00899-3.

3 Laura Antão ym. (2022): Climate change reshuffles northern species within their niches. Nature Climate Change. DOI:10.1038/s41558-022-01381-x.

4 Esim. Kari Ikävalko (2021): Metsien kuusettumisesta tulee iso riski ilmaston lämmetessä – metsänhoidon professori pitää uhkana tuhopuiden pakkomyyntiä. Yle.fi 19.5.2021.

5 Joel Rosenberg (2021): Pähkinöitä omasta puutarhasta. Helsinki: Into.

6 Yhdysvaltain omenapioneeri Johnny Appleseedin (eli John Chapmanin) ja omenoiden evoluution tarinan kertoo Michael Pollan teoksessa Botany of Desire (2002). Suomessa puutarhakasvien monimuotoisuutta pitävät yllä siemeniä välittävät yhdistykset kuten Maatiainen ja Hyötykasviyhdistys. Maatiainen-yhdistyksen lehden viimeisimmässä numerossa kerrottiin, että siemeniä on keväällä 2022 tilattu enemmän kuin koskaan.

7 Kai Vaaran koetellut hapateohjeet löytyvät Pohjoinen permakulttuuri -blogista otsikolla ”Villivihanneksia syömään ja hapattamaan” (2012). Myös Monivuotiset vihannekset -kirjassa on paljon reseptejä (ks. kirja-arviot tässä numerossa).

8 Ulla Lehtonen (2004): Luonnonmukaisesti omassa kotipuutarhassa. Helsinki: WSOY. 103.

9 Julia Watson (2020): Lo-TEK: Design by Radical Indigenism. Köln:Taschen.

10 Tere Vadén on kutsunut tätä oppimista alkuperäiskansaistumiseksi. ”Alkuperäiskansaistuminen ja syntytieto”, Elonkehä 1/16.

11 Robin Wall Kimmerer (2013): Braiding Sweetgrass. Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants. Minneapolis: Milkweed Editions.

12 Galina Kallio (2022): Viljelyn estetiikka uudistavan maa/talouden maisemissa. Teoksessa Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio ja Noora-Helena Korpelainen (toim.): Ympäristömuutos ja estetiikka. Helsinki: Suomen estetiikan seura, 92–133. 125.

13 Erityisen kekseliäitä villiinnyttämismenetelmiä löytyy kirjasta Sepp Holzer’s Permaculture (2010). White River Junction: Chelsea Green. Saksankielinen alkuperäisteos: Sepp Holzers Permakultur (2004), Graz: Leopold Stocker Verlag.

14 Vieraslaji.fi.

Teksti: Topi Linjama | Kuva: Lauri Rantala (CC BY 2.0)

Kuivakäymälä on ratkaisu systeemiseen ongelmaan, jonka nimi on vesiklosetti. Kuivakäymälä tarvitsee kaverikseen kompostin ja kasvimaan.

Vesivessan toimintaperiaate on kaikille tuttu. Otetaan lannoitepanos, joka tulisi levittää kasvimaalle, ja sekoitetaan se puhtaaseen veteen, joka tulisi juoda. Näin saadaan aikaan ongelma, joka pumpataan tai kuskataan jätevedenpuhdistamolle selvitettäväksi.

Viemäriremontin yhteydessä rintamamiestaloomme asennettiin uudet vessanpöntöt. Vanhat pöntöt tuhlasivat ämpärillisen juomavettä joka vetäisyllä, mutta uudet, vesipihit pöntöt lotraavat vain kolme tai kuusi litraa.

Paha vain, ettei tuo vesimäärä aina riitä kuljettamaan lannoitepanoksen kiinteää osaa kaupungin viemäriverkkoon ja viemäri menee ajoittain tukkoon.

Voisin yrittää ratkaista tukkeutumisongelman sukittamalla viemärin loppupään tai laskemalla lannoitteen perään enemmän vettä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan puuttuisi vesivessan systeemiseen ongelmaan, lannoitteen ja juomaveden sekoittamiseen. Ratkaisua on haettava toisesta systeemistä.

Täytyy rakentaa kuivakäymälä.

Arvokkaat ravinteet

Kurkistetaan ensin jätevesiin.

Vessan vetämisessä on kysymys isosta asiasta. Ensinnäkin noin neljännes suomalaisten kotitalouksissaan käyttämästä vedestä vedetään pöntöstä alas.

Toiseksi pöntöstä vedetään alas arvokkaita ravinteita. Yhden ihmisen tuotoksista kertyy vuoden mittaan noin 4,5 kiloa typpeä, 0,6 kiloa fosforia ja 1,3 kiloa kaliumia. Nämä ravinteet kannattaisi ottaa talteen ja kierrättää, sillä keinolannoitteiden valmistukseen ja käyttöön liittyy paljon ongelmia.

Typpilannoitteet valmistetaan Haber–Bosch-menetelmällä, joka tarvitsee maakaasua ja energiaa. Jotkut pitävät tätä ammoniakkisynteesiä 1900-luvun tärkeimpänä keksintönä. Ainakin keksintö on syvästi ristiriitainen: Teollinen ammoniakki on toisaalta tehostanut maanviljelyä ja mahdollistanut väestöräjähdyksen. Toisaalta se on ollut keskeinen räjähteiden raaka-aine kahdessa maailmansodassa.

Ihminen on muokannut voimallisesti typen kiertokulkua. Arviolta puolet maaperässä ja vesissä kiertävästä typestä on nykyisin peräisin Haber–Bosch-menetelmällä valmistetuista keinolannoitteista. Typpilannoitteet yksipuolistavat ekosysteemeitä ja rehevöittävät ja happamoittavat vesistöjä. Lisäksi Haber–Bosch-menetelmän arvioidaan tuottavan noin prosentin maailman kasvihuonepäästöistä.

Fosforilannoitteen raaka-ainetta ei voida valmistaa kemiallisesti. Fosforivarannot ehtyvät ja maatalouden käyttämää fosforia valuu vesistöihin. Myös fosfori rehevöittää vesistöjä.

Tehokasta lannoitetta

Jätevesien sisältämästä fosforista puolet ja typestä peräti 80 prosenttia on peräisin virtsasta. Virtsan fosfori, typpi ja kalium ovat kasveille suoraan käyttökelpoisessa ionimuodossa, ja virtsa on lannoiteteholtaan väkilannoitteiden veroinen, todetaan BIOUREA-hankkeen loppuraportissa.

Virtsa on lähes steriiliä, ja sen voi levittää kasveille joko sellaisenaan tai laimennettuna. Lannoitettu kohta kannattaa peittää hajun vuoksi, mutta myös siksi, että typpeä haihtuu vähemmän ilmaan. Haihtumisen kannalta paras lannoitusajankohta on pilvinen aamu tai ilta.

Uloste sisältää lähinnä sulamattomia kasvikuituja ja bakteereita. Siinä voi myös olla taudinaiheuttajia. Virtsan ja ulosteen raskasmetallipitoisuudet ovat alhaisia, mutta lääkejäämiä, kuten ibuprofeenia, niissä voi olla.

Ihmisvirtsa ja -uloste ovat turvallisia lannoitteita, kun ne käsitellään oikein. Niiden käyttöä olisi fiksua lisätä. Ison mittakaavan muutokseen tarvittaisiin ainakin toimivia käytännön ratkaisuja ja lainsäädännön uudistuksia. Ja asennemuutosta, sillä ihmisperäisellä lannoitteella on huono imago. Jätevedestä erotetut ravinteet päätyvät liian usein esimerkiksi moottoritien penkkaan – mistä sadevesi huuhtelee ne vesistöön.

Rakennuslupaa ei tarvita

Pienessä mittakaavassa – vaikkapa meidän kotitaloudessamme – asiat voivat muuttua vaikka heti. Voisin asentaa kuivakäymälän sisätiloihin. Tarjolla on monia sisäsiistejä istuinmalleja. Mutta kuivakäymälän asentaminen ja etenkin sen tyhjentäminen olisi hieman konstikasta vanhassa talossamme.

Sen sijaan huussi mahtuu pihaan. Vasara ja saha on. Kirjastosta ja netistä löytyy huussinrakennusohjeita.

Joensuun kantakaupungin alueella enintään 8 neliömetrin rakennelma ei vaadi valvontatoimenpiteitä, kerrotaan kaupungin rakennusjärjestyksessä. Yhtenä esimerkkinä rakennelmasta mainitaan käymälä. Rakennelma on sijoitettava vähintään neljän metrin päähän rajasta.

Kuivakäymälä voi olla virtsan erotteleva tai sellainen, jossa neste ja kiinteä aines päätyvät samaan säiliöön. Ensin mainittu vaatii vähemmän kuiviketta eikä sen erottelemaa virtsaa tarvitse säilöä yhtä pitkään kuin kiinteää ainesta tai ei-erottelevan käymälän suotovettä. Käyttipä kumpaa mallia hyvänsä, huussi ei saa aiheuttaa hajuhaittoja eikä siitä saa valua nesteitä maahan.

Kuivikkeeksi suositellaan usein turvepohjaisia seoksia. En haluaisi käyttää turvetta. Kysyn Käymäläseura Huussin projektipäälliköltä Sari Laurilalta, mikä voisi olla vaihtoehto turpeelle.

”Kuivikkeessa ei välttämättä tarvitse olla turvetta”, sanoo Laurila.

Kuivikkeella on hänen mukaansa kaksi päätehtävää: imeä ylimääräistä nestettä ja pitää kompostisäiliön sisältö ilmavana, jotta tavara säiliössä kompostoituu eikä mätäne. Nestettä imevä osa voi olla vaikkapa olkipellettiä. Ilmavuus hoituu esimerkiksi haravointijätteellä tai oksasilpulla, sanoo Laurila.

Komposti

Jos rakentaisin huussin, haluaisin hyödyntää sen ravinteet hyötykasvien kasvatuksessa.

WHO:n ohjeistuksen mukaan eroteltua virtsaa voi käyttää lannoitteena kaikille viljelykasveille, jos sitä on varastoitu 20 asteessa vähintään puoli vuotta. Lyhyemmänkin varastoinnin jälkeen sitä voi käyttää sellaisille ruokakasveille, jotka prosessoidaan. Typpilannoittaminen lopetetaan viimeistään kuukautta ennen sadonkorjuuta.

Kuivakäymälän ulostetta WHO suosittelee kompostoitavaksi puolestatoista kahteen vuoteen, Käymäläseura Huussi vähintään vuoden. Sama aika on kompostoitava suotonesteitä. Komposti on yksinkertaisimmillaan kasa, joka on suojattu sadevedeltä.

Huussin lisäksi tarvitsisin siis paikan jälkikompostoinnille.

Kasvimaa

Huussi tuottaisi lannoitetta, jolloin pienen pihan pientä kasvimaata olisi laajennettava. Mutta kuinka paljon?

Jos virtsa erotellaan, sitä voi käyttää lannoittamisessa 1,5 litraa neliötä kohti kasvukaudessa, kerrotaan Käymäläseura Huussin materiaaleissa. Yhden ihmisen virtsalla lannoittaisi siis kolmen aarin kasvimaan. Typpilannoitteen ylärajaksi on määritelty 170 kiloa hehtaarille kalenterivuotta kohti ja yksi ihminen tuottaa typpeä vuodessa 4,5 kiloa. Näin laskettuna tarvitsisin vuotuiselle lannoitepanokselleni kahden ja puolen aarin kasvimaan.

Sari Laurila arvelee, että lannoitteen voi levittää pienemmällekin alalle.

”Käymäläkompostista ei hirveän helposti voi saada typen ylimäärää. Jos kaikki kompostoidaan samassa eli ei ole virtsan istuinerottelua, typestä aika iso osa haihtuu. Mitään tarkkaa prosenttia ei voi sanoa, koska se riippuu niin monesta tekijästä”, hän kertoo.

Huussi muuttaisi myös ajankäyttöäni: Kasvimaa sitoisi minut tiiviimmin kotiin ja matkustelisin kenties vähemmän. Viettäisin myös vähemmän aikaa suvun kesämökillä – missä ironista kyllä on kaksi ulkohuussia, mutta ei lainkaan kasvimaata.

Huussi osana kestävyyssiirtymää

Teollisesti tuotetut lannoitteet kasvattavat toisella puolella maailmaa viljaa, maissia tai soijapapua, jotka kuljetetaan öljyllä lähikauppaan. Sitten kuluttaja nauttii ne ja laskee ravinteet pöntöstä alas. Haber–Bosch-menetelmällä tuotettu typpi virtaa kuluttajan lävitse ja saa aikaan vahinkoa sekä ennen kuluttajalle päätymistä että sen jälkeen. Louhi, tuota, käytä ja menetä, kuten Kate Raworth prosessia kuvaa.

Ravinteet eivät nykyjärjestelmässä kierrä systeemin sisällä vaan virtaavat sen läpi. Mutta jos on huussi, ravinteet voi kierrättää huussin kautta kasvimaalle, sieltä ruokapöytään ja takaisin huussiin. Kierto tapahtuu pienellä alueella ja suljetussa systeemissä.

Asutuksen ja tuotannon keskittyminen pahentaa ravinteiden virtausta. Pellot eivät välttämättä ole siellä, missä olisi ravinteita eivätkä ravinteet siellä, mistä ne olisi helppo viedä pellolle. Suurten läntisten kaupunkien ja karjatilojen liepeillä ravinteita on liikaa, mutta esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa niistä on pulaa.

Typpi on yksi esimerkki siitä, että antroposeenin aikakaudella maapallo on yksi hallitsemattomasti kasvava tuotantolaitos, jonka tahattomat ja ei-aiotut sivuvaikutukset kaventavat elämisen ehtoja. Olen kasvanut osaksi tätä tuotantolaitosta ja tuen sen rakenteita jokaisella vessanvedolla. Typen kierto kertoo, kuinka tuotantolaitos toimii. Ruokaa ja juomaa markkinoidaan järkyttävällä volyymilla, mutta sen jälkeen, kun ruoka on ohittanut kurkunpään, siitä ei haluta puhua. Se muuttuu kylläisyydeksi, vatsavaivaksi, ummetukseksi ja liaksi. Jätteeksi, joka vedetään vesiklosetin kautta pois silmistä ja mielestä.

Ruoka ja sen sisältämät ravinteet kulkevat jokaisella meistä ruoansulatuselimistön läpi, mutta silti vessassa käyminen on tabu. Siksi minäkin mietin, mihin sijoittaisin huussin tontillamme ja kuinka suojaan sisäänkäynnin ulkopuolisten katseilta.

Teksti: David Abram | Suomennos: Eeva Talvikallio | Kuvitus: Sanna Hukkanen

Aloitan nämä ajatukseni talvipäivänseisauksen aikaan, vuoden syvimmässä pimeydessä, yönä, joka on niin pitkä, että jopa puut ja kivet vaipuvat uneen. Kuu on vilkaissut meitä pari kertaa paksun pilviverhon takaa jättäen meidät kuitenkin enimmälti uneksimaan ja ajelehtimaan läpi varjoisan yön. Ne meistä, jotka janoavat valoa, alkavat maistaa villin pimeyden ja niellä sitä – hiljaa otamme yön sisään kehoihimme.

Tarina, jota useat eri alkuperäiskansat toistavat erilaisin tavoin, kertoo, että näihin aikoihin maapallo pitelee liekehtivää aurinkoa sisuksissaan. Joka ilta laskiessaan aurinko sujahtaa maan sisään; yön aikana se vaeltaa läpi jalkojemme alaisen tiheyden, ja aamulla seuraamme, kuinka se nousee kaukana idässä ulos maasta ja kiipeää taivaalle. Talven pitkinä öinä, eritoten talvipäivänseisauksen aikaan, aurinko kuitenkin viivähtää maan uumenissa pidempään, ruokkien tummaa maata tulellaan, hedelmöittäen sen syvyyksiä sillä monimuotoisella elämällä, joka tulee piakkoin, usean kuunkierron kypsyttelyn jälkeen, puhkeamaan kukkaan maan pinnalla.

Tämä tarina on saanut alkunsa ajattelusta, joka poikkeaa suuresti siitä, miten useimmat meistä tänä päivänä ajattelevat. Tarinalla on, voisimmeko sanoa, hyvin vähän tekemistä ”silkkojen faktojen” kanssa. Ja silti – kertomus auringon matkasta maan sisuksissa herättää kummasti vastakaikua monissa meistä, jotka sen kuulevat, huolimatta siitä, miten hyvin tiedämme, etteivät siinä kuvatut tapahtumat ole kirjaimellisesti totta. Sillä tuo tarina saattelee meidät omien aistiemme läheisyyteen ja suoraan, keholliseen tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta.

Spontaani, aistinvarainen kokemuksemme auringosta on tosiaankin, että jokin tulinen läsnäolo nousee ja laskee. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme oppineet auringon vakaudesta suhteessa maahan, huolimatta siitä, kuinka perin pohjin olemme vakuuttaneet järjellemme, että maa se tosiasiassa liikkuu, kun taas aurinko pysyttelee yleisesti ottaen paikallaan – omilleen jätettyinä eläimelliset aistimme kokevat auringon silti nousevan joka aamu etäällä ylös maasta ja uppoavan maan sisään iltaisin. Olimmepa tieteilijöitä tai lintsareita, puhumme kaikki auringon ”noususta” ja ”laskusta”, sillä sellainen on yhä ensisijainen kokemuksemme asiasta. Ja tästä syystä pysähdynkin juuri nyt, tässä hetkessä, tunnustelemaan, kuinka auringon tuli ravitsee syvää maata jalkojeni alla.

Käydessäni peruskoulua 60- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa, minua opetettiin alinomaa olemaan luottamatta aisteihini – ”aistit”, sain kerta toisensa jälkeen kuulla, ”ovat petollisia”. Tämä oli yleinen teema luonnontieteiden tunneilla aikana, jolloin kaikki tieteet vaikuttivat tavoittelevan fysiikan puhdasta tarkkuutta. Opimme, ettei totuus koskaan löydy asioiden havaittavasta ilmiasusta vaan jostain aivan muualta, olipa kyseessä sitten mystinen, mikroskooppistakin pienemmän mittakaavan maailma, johon meillä ei ole pääsyä kuin monimutkaisten mittalaitteiden avulla, tai nähtävästi aineeton numeroiden ja abstraktien yhtälöiden valtakunta. Se maailma, johon aistimme antoivat meille suoran pääsyn, alkoi vaikuttaa jollain tapaa harhaanjohtavalta, johdannaiselta ulottuvuudelta, vähemmän perustavanlaatuiselta kuin tuo ilmiasujen takana piilevä todellisempi maailma.

Ensimmäisenä yliopistovuotenani minua opetti eräs jokseenkin hölmö fysiikan professori, joka yritti aika ajoin shokeerata opiskelijoitaan huudahtamalla hullunkiilto silmissään, ettei tuoli, jolla hän paraikaa istui, ollut kiinteä lainkaan vaan koostui lähes kokonaisuudessaan silkasta tyhjyydestä. ”Mikset sitten putoa persuksillesi?”, ajattelin. Aloin pohtia asennoitumisemme nurinkurisuutta. Aloin pohtia, emmekö jatkuvasti aisteja ja aistimaailmaa vähätellessämme – halveksuessamme loputtomasti suoraan koettua maailmaa – tulleet väheksyneeksi maailmoista kaikista todellisinta, sitä ainoaa maailmaa, johon saatoimme aidosti luottaa, sitä ensisijaista olevaisen piiriä, joka salaisesti kannattelee kaikkia muita ”todellisuuksia”, atomeita pienemmän mittakaavan tai mitä tahansa.

Aistittu maailma on toden totta monitulkintainen, määrittelemätön, täynnä epävarmuutta. On monta hyvää syytä pysytellä varuillaan tässä arvoitusten kaikkeudessa, katsoa aina vähän lähempää ja kuunnella tarkkaavaisemmin, yrittäen aistia asioita syvemmin. Mikään täällä ei koskaan ole täydellisen varmaa tai vakaata – pilvien varjot, jotka tummentavat niityn toisella puolen seisovaa kivenjärkälettä, osoittautuvat lähemmäs käydessäni ryttyiseksi, mustaksi jäkäläksi, joka kasvaa säteittäin pitkin kiven pintaa; rantahiekkaan puoliksi peittynyt, hylätty autonrengas muuntautuu äkkiarvaamatta torkuilla olleeksi hylkeeksi, joka äityy lähestyessämme haukkumaan ja rynnistää veteen. Maailma sellaisena, kuin sen avustamattomilla aisteillamme koemme, on häilyvä ja eläväinen, se siirtyilee ja muuntautuu vastauksena omiin siirtymisiimme ja mielenliikkeisiimme. Muisto patikointiretkeltä Jaavan etelärannikolla: päivä on läkähdyttävän kuuma, mutta voimakas tuuli ravistelee selvästi ruohokentän vastalaidalla kasvavien puiden oksia ja lehtiä. Astuessani kohti puita tunteakseni liikkuvan ilman lehvästöä kahisuttava tuuli muuntautuu äkkiä oksien lomassa ruokaa metsästäväksi apinalaumaksi. Tällaiset kohtaamiset ja se varmuuden puute, jonka ne aiheuttavat, voivat toden totta saada meidät hylkäämään aistinvaraisen kokemisen tykkänään ja etsimään ”totuutta” joltain toiselta, vähemmän monitulkintaiselta ulottuvuudelta. Vaihtoehtoisesti nämä kokemukset voivat johtaa meidät oletukseen, että totuus itsessään on eräänlainen keppostelija – mytologioissa esiintyvän kojootti-hahmon kaltainen muodonmuuttaja – ja että aistit ovat jalostuneimmat oppaamme sen lähestymiseen.

Minusta vaikuttaa siltä, että niiden meistä, jotka tekevät työtä villin luonnon varjelemiseksi, on työskenneltävä myös aisteihimme palaamisen puolesta sekä kunnioituksen palauttamiseksi aistimuksellisia tietämisen tapoja kohtaan. Ovathan aistit kaikista välittömin väylämme enemmän-kuin-inhimilliseen (more-than-human) maailmaan. Silmät ja korvat; sieraimet, jotka tavoittavat tuulenvireestä hienon häivähdyksen merisuolaa; sormenpäät, jotka hivelevät mansikkapuun sileää kaarnaa; tämä huokoinen iho, jonka toisen eläimen aistittu läsnäolo saa kauttaaltaan värisemään – keholliset aistimme tuovat meidät joka hetki yhteyteen hengittävän maan kanssa. Jos ihmiskunta vaikuttaa unohtaneen perinpohjaisen riippuvaisuutensa maan olevaisten yhteisöstä, näin voi olla vain, koska olemme unohtaneet (tai sivuuttaneet epäolennaisena) elämämme aistimellisen ulottuvuuden. Aistit ovat villeintä meissä – kykyjä, joita emme jaa ainoastaan toisten kädellisten, vaan elollisen maiseman olennoista suurimman osan kanssa, tavalla tai toisella, aina kastemadoista kotkiin. Kukat, jotka reagoivat auringonvaloon; puiden juuret, jotka kasvattavat säikeitä etsiessään vettä; jopa yksinkertaisen bakteerisolun kemotaksinen, kemialliseen ärsykkeeseen vastaava liike – kaikki nämä ovat myös aistimista ja herkkyyttä, etäisiä variantteja omasta aistimisestamme. Hengittämistä ja syömistä lukuun ottamatta aistit ovat intiimein yhdyssiteemme elävään maahan, ensisijainen tapa, jolla maa vaikuttaa mielentiloihimme ja ohjaa toimintaamme.

Ajattele mehiläistä, joka näön ja eräänlaisen hajuaistin opastamana hakeutuu luonnonkukan sydämeen – aistiminen vaikuttaa näin kyseisen organismin ja sen paikallisen maailman intiimiin yhtymiseen. Myös meidän aistimme ovat kehittyneet yhtä matkaa meidät syliinsä sulkevan, aistivoimaisen maan kanssa. Ihmissilmät ovat kehittyneet hienovaraisessa vuorovaikutuksessa merten ja ilman kanssa, nähdyn maailman muuttuvien muotojen kehittäminä ja opettamina. Korvamme ovat nykyisellään rakenteellisesti viritetyt susien ulvontaan ja hanhien kaakatukseen. Voisimme sanoa, että aistikokemukset ovat kehomme tapa kietoa elämänsä yhteen muiden, sitä ympäröivien elämien kanssa; se tapa, jolla maa yhtyy ajatuksiimme ja uniimme. Aistihavainnot ovat liima, joka yhdistää meidän erilliset hermojärjestelmämme suurempaan, kattavampaan luonnonjärjestelmään. Kuten mehiläisen verkkosilmät opastavat sen luonnonkukkaan, kuten lohi uneksuu reittinsä kotivirtaan läpi tuoksujen portaikon, samoin omat aistimme ovat suunnanneet tietoisuuttamme tiettyihin maan ja maiseman piirteisiin ja muutoksiin, houkutellen esiin tietynlaisia mielentiloja, oivalluksia ja jopa tekoja, joiden ajattelemme virheellisesti olevan lähtöisin yksin itsestämme. Jos sivuutamme aistikokemuksen tai väheksymme sitä, menetämme ensisijaisen keinomme linjautua laajempaan ekologiseen ympäristöön, saattaen samalla sekä itsemme että koko elonkehän vaaraan.

En sano, että meidän tulisi luopua abstraktista ajattelusta ja yksinkertaisesti antautua aisteillemme, tai että meidän olisi lopetettava tieteellinen kysymysten esittäminen ja todisteiden kärsivällinen, tunnontarkka analysointi – ei, en todellakaan. Sanon, että ajattelijoina ja tieteentekijöinä meidän tulisi pyrkiä sallimaan suoran, sensorisen kokemuksemme ympäröivästä maailmasta informoida ajatteluamme, ja edelleen, että meidän tulisi pyrkiä ilmaisemaan kokeelliset päätelmämme suoralle kokemukselle avautuvalla kielellä. Näin voimme asteittain saatella tieteemme sopusointuun hengittävien kehojemme eläimellisen älyn kanssa. (Ajattelen joitain vuosia sitten lukemaani, suojelubiologin kirjoittamaa artikkelia siitä, kuinka tutkimusagenda, joka on vailla minkäänlaista tuntemukseen tai vaistoihin perustuvaa yhteyttä tutkimuskohteeseensa, tuottaa väistämättä huonoja tuloksia. Hän on oikeassa! Sellainen tiede kieltää tutkijan oman uppoutuneisuuden osaksi sitä samaista maailmaa, jota hän pyrkii tutkimaan. Sellainen tiede ei oikeastaan ole riittävän darwinistista – se teeskentelee, että kykymme kylmään järkeilyyn sallisi meidän ihmisten jollain tapaa ponkaista vapaiksi yhtä matkaa kehittyneistä lihallisista kytköksistämme enemmän-kuin-inhimillisessä vaikutteiden verkossa.) Aistikokemus, kun siihen suhtaudutaan kunnioittaen, uusintaa sidoksen kehojemme ja hengittävän maan välillä. Vain sellainen kulttuuri, joka halveksuu aisteja ja jättää ne huomioimatta, voi laiminlyödä elävää maata niin perinpohjaisesti kuin meidän kulttuurimme sitä laiminlyö.

Monet tekijät ovat kiihdyttäneet nykyistä vieraantumistamme aistillisesta ympäristöstämme, ja vieläkin useammat tekijät pitkittävät ja ylläpitävät tätä vieraantuneisuutta. Yksi vaikuttavimpia näistä voimista on samalla yksi heikoimmin tunnustetuista: jokapäiväinen kielenkäyttömme, tapamme puhua. Se, mitä sanomme, vaikuttaa kuitenkin niin syvästi siihen, mitä näemme tai kuulemme tai maistamme maailmasta! On toki olemassa sellaisia tapoja puhua, jotka pitelevät meitä aistiemme läheisyydessä, sellaisia puhetapoja, jotka tukevat ja vahvistavat aistillista vastavuoroisuutta kehojemme ja maan kehon välillä. Mutta on niin ikään olemassa sellaisia sanainkäyttötapoja, jotka yksinkertaisesti tukahduttavat aistimme, saattaen meidät tiedottomiksi aistillisesta ympäristöstä ja siten kyvyttömiksi kuulemaan maan ääntä. Näistä kenties yleistynein on tapa loputtomasti objektivoida luonnonmaailmaa ympärillämme, kirjoittaen ja puhuen jokaisesta oliosta (sammal, rukoilijasirkka, siirtolohkare) ikään kuin se olisi tarkkarajainen, määritettävissä oleva objekti vailla omia tuntemuksia ja tahtoa – ikään kuin voidaksemme kuvata toista olentoa minkäänlaisella tarkkuudella meidän olisi ensin riisuttava se elävästä toiseudestaan tai nähtävä se kimppuna passiivisia mekanismeja, vailla oma-aloitteisuutta, vailla subjektiutta, vailla omaa, aktiivista toimijuutta. Ikään kuin rupikonna tai poppeli olisivat pysyviä ja valmiita entiteettejä, jotka vain odottavat, että me teemme niistä selkoa, eivätkä selittämättömissä olevia läsnäoloja, joiden kanssa olemme päätyneet vuorovaikutussuhteeseen.

Itse asiassa, kun olemme oikeasti hereillä aistiemme elämälle – kun todella katsomme eläinsilmillämme ja kuuntelemme eläinkorvillamme – huomaamme, ettei mikään meitä ympäröivässä maailmassa ole suoraan koettuna passiivinen tai eloton objekti. Jokainen asia, jokainen entiteetti kohtaa katseemme omine salaisuuksineen, ja jos suomme sille tarkkaavaisuutemme, tulemme temmatuiksi dynaamiseen vuorovaikutukseen, jossa tuo toinen oleva opettaa ja toisinaan myös muuttaa meitä. Suoran aistikokemuksen valtakunnassa kaikki on eloisaa, kaikki liikkuu (joskin jotkin asiat, kuten kivet tai vuoret, liikkuvat toki huomattavasti hitaammin kuin toiset). Jos joen viertä käydessäni huomaan yhtäkkiä liikuttuvani syvästi vastarannalla pystysuorana kohoavasta graniittiseinämästä, kuinka voisin väittää, ettei kivi liiku? Sehän liikuttaa minua joka kerta kohdatessani sen! Pitäisikö minun väittää, että tämä liike on täysin subjektiivista, puhtaasti psyykkinen kokemus, jolla ei ole mitään tekemistä kyseisen, olemassa olevan kivimassan kanssa? Vai myönnänkö, että kyseessä on fyysinen, kehollinen kokemus, jonka tuon toisen olion väkevä läsnäolo on saanut aikaan, että tuo toinen massa todellakin varsin aistittavasti liikuttaa sitä massaa, joka on minun kehoni – ja ettemme minä ja kivi siksi suhteudu toisiimme mentaalisena ”subjektina” ja materiaalisena ”objektina” vaan pikemminkin yhdenlaisena ja toisenlaisena dynamiikkana, kahtena erilaisena tapana olla elossa, kahtena hyvin erilaisena tapana olla maata?

Jos puhumme aineesta pohjimmiltaan elottomana, tai inerttinä, luomme tarpeen olioiden hierarkkiselle jaottelulle: kivillä ei ole minkäänlaista toimijuutta tai kokemusta; bakteerit ovat minimaalisella tavalla elossa; kasvit ovat hieman enemmän elossa ja varustettuja alkeellisilla aisteilla; ”alemmilla” eläimillä aistit ovat kehittyneemmät, mutta ne ovat yhä sidottuja vaistoihinsa; ”ylemmät” eläimet ovat tietoisempia; kun taas ihmiset yksin ovat oikeasti hereillä ja älykkäitä. Tällä tavoin eristämme ihmistietoisuuden yhä ylemmäs ja yhä enemmän erilleen aistimaailmasta. Jos sen sijaan oletamme, että aine on alusta alkaen eloisaa (tai ”itseorganisoituvaa”), hierarkiat katoavat ja jäljelle jää erilaisin tavoin toisistaan poikkeavien elävien olentojen kenttä, jossa jokaisella on omat avunsa suhteutettuna toisiin. Ja näin löydämme itsemme keskeltä tätä elävää verkkoa, emme niinkään yläpuolelta, oma aistimellisuutemme erottamattomana osana koko aistillista maisemaa.

Jos jatkamme muista eläimistä puhumista ikään kuin ne olisivat vähemmän salaperäisiä kuin me itse, jos puhumme metsistä tunnottomina järjestelminä ja joista ja tuulista perimmiltään passiivisina elementteinä, tulemme samalla kieltäneeksi suoran, elimellisen kokemuksemme noista voimista. Näin sammutamme aistimme ja päädymme elämään yhä enemmälti päämme sisällä. Sinetöimme älykkyytemme yksin itseensä ja alamme katsoa maailmaa ulospäin, vain katsojina, emme koskaan osallistujina.

Jos sen sijaan haluamme palauttaa mieleemme, millaista on kokea itsensä todella osaksi tätä villiä maailmaa – toisin sanoen, jos haluamme ottaa takaisin paikkamme elollisten yhteisön täysin tavanomaisina jäseninä – meidän on alettava puhua jokseenkin toisin. Muutos tulee olemaan vaikea, ottaen huomioon vanhojen tapojen sitkeyden, ja tulee todennäköisesti vaatimaan vuosikymmenten huolellista tarkkaavaisuutta ja kokeilua ennen kuin alamme oppia. Mutta samalla se tulee olemaan myös oudon helppoa ja jännällä tavalla tuttua – jotain, mitä lapsemme voivat auttaa meitä muistamaan. Jos todella haluamme herättää aistimme ja siten uusintaa solidaarisuuden itsemme ja muun maan välillä, meidän on tunnustettava, että meitä ympäröivillä lukemattomilla asioilla on omat aktiiviset toimijuutensa, oma aktiivinen tapansa vaikuttaa meidän elämäämme ja ajatuksiimme (ja tietysti myös toinen toisiinsa). Meidän on ryhdyttävä puhumaan aistillisesta ympäristöstämme siten kuin hengittävät kehomme ne todella kokevat – aktiivisina, eloisina, elävinä. (1)

…

(1) Sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisen suuntauksen edustajat ovat epäilemättä oikeassa esittäessään, että käsityksemme maailmasta ovat sosiaalisesti rakentuneita – että itsestäänselvimpinäkin pidetyt luontoa koskevat käsitteemme ovat väistämättä oman kulttuurimme ja sen erityisten vuorovaikutuksen ja vaihdannan tapojen leimaamia. Postmodernit teoreetikot tunnustavat oikeutetusti, etteivät itsestäänselvinä pitämämme ilmiöt ole pysyviä, eivät objektiivisia sanan positivistisessa merkityksessä – ettemme ole niin kutsutusti objektiivisesta todellisuudesta saapuvan sensorisen informaation passiivisia vastaanottajia, vaan pikemminkin kaiken meidät tavoittavan aktiivisia organisoijia ja tulkitsijoita, ja että kokemuksemme on aina jo valmiiksi niiden monilukuisten sosiaalisten voimien, vastakkainasetteluiden, vallanjakojen ja piilotetun vallankäytön strukturoimaa, joiden puitteisiin kulttuurisesti sijoitumme. Monet dekonstruktiivista lähestymistapaa edustavat kriitikot painottavat sitä, missä määrin kokemuksemme muista-kuin-inhimillisistä ilmiöistä on aina lähtökohtaisesti ihmiskulttuurin rakentamaa – jopa siinä määrin, että ”luontoa” itsessään saatetaan kutsua kulttuuriseksi konstruktioksi.

Olen laajalti yhtä mieltä näiden analyysien kanssa. On sinänsä perusteltua väittää, että kokemuksemme ei-inhimillisestä luonnosta on laajalti ihmiskulttuurin rakentamaa. Haluan kuitenkin täydentää tätä väitettä tunnustamalla sen, että ihmiskulttuuri itse rakentuu ja muotoutuu ihmiset ylittävän voimien verkoston syleilyssä. Jos maailmaa koskevat käsitteemme ovatkin erityisten kulttuuriemme rakentamia, kulttuurimme itsessään rakentuvat painovoiman, tuulten, vesien ja auringonvalon keskinäisen vuorovaikutuksen, erilaisten eläinten muuttoliikkeiden ja tiettyjen kasvien ravitsemuksellisten ja lääkinnällisten voimien vaikutuksessa. Ihmiskulttuuriin vaikuttavat ja sitä järjestävät ja välittävät siis monet sellaisetkin toimijuudet, jotka eivät ole inhimillisiä tai ihmisten tekoa.

Juuri tämä jää niiltä, jotka luonnehtivat itseään ”postmoderneiksi”, samoin kuin valtaosalta modernisteista, aivan liian usein huomaamatta: kuinka kokonaiset sivilisaatiot ammentavat tyylinsä niitä kannattelevasta maasta, kuinka ihmisyhteisöjä ylläpitävät vaivihkaa ne bakteerit, jotka hajottavat pudonneita lehtiä, ja madot, jotka myllertävät maaperää, ja ne moninaiset toiset – sudet, lohet, korpit, ukkosmyrskyt, biisonit, kimalaiset – jotka vetävät meitä ihmisiä vuorovaikutukseen kanssaan ja siten houkuttavat meidät puhumaan, tanssimaan, sepittämään tarinoita ja loihtimaan kuvia, luomaan kulttuuria. Kulttuurimme vaikuttavat syvästi ajatuksiimme luonnosta ja villiydestä, se on totta, mutta kulttuuri itse kuuluu aina huomattavasti enemmän-kuin-inhimillisen voimien kentän vaikutuspiiriin.

Kun tämä jää tunnustamatta, sosiaalisen konstruktionismin analyysit uhkaavat postmodernismiin verhoutuen ylläpitää modernismin oletuksista valheellisinta: oletusta, että ihmiskunta on ainoa luova (tai rakentava) toimija maallisessa maailmassa. Tällaiset analyysit muuttuvat aivan liian helposti vain uusiksi oikeutuksiksi muiden-kuin-inhimillisten todellisuuksien hyväksikäytölle ja tuholle yksinomaan ihmistä palvelevissa tarkoituksissa. Vaarana on, että niitä alkavat ottaa käyttöönsä esimerkiksi ne, jotka haluavat oikeuttaa muiden-kuin-inhimillisten organismien muokkaamisen geeniteknologian keinoin puhtaasti ihmisen hyödyksi: jos luonto on pääasiassa sosiaalinen konstruktio, miksemme jatkaisi muun luonnon konstruoimista mielemme mukaan?

Konstruktionistit ovat oikeassa väittäessään, ettei ”todellisuus”, johon niin vaivattomasti viittaamme, ole pysyvä ja tarkasti määriteltävissä, mutta he erehtyvät esittäessään tämän määrittelemättömyyden johtuvan yksinomaan ihmisyhteiskuntien vaihtuvista valtakamppailuista. Se enemmän-kuin-inhimillinen maasto, johon ihmisyhteiskunnat sijoittuvat, ei ole staattinen, mekaaninen järjestys, vaan itsessään epävakaa, alati muuttuva verkosto, dynaaminen, erilaisten muotoaan muuttavien yhteisöjen ja solmumaisten toimijuuksien keskinäisten liittoutumien, yhteenkytkeytymien ja kiistojen kenttä. Ei ihmiskunta yksin rakenna kokemustamme asioista: asiat itsessään pelaavat sekä meidän kanssamme että keskenään, vetäen puoleensa, piilotellen, asettaen näytteille, sulauttaen, moninkertaistaen ja muuntautuen – osallistuen aktiivisesti ”todellisuuden” päättymättömään emergenssiin.

Painovoima, auringonvalo, ilma, maaperä, sade, karhu, harakka, setripuu, harmaakivi – eräässä mielessä nämä ovat kaikki ihmiskielen sanoja, joilla on omat, erityiset sosiaaliset ja tieteelliset historiansa. Samalla nämä sanat ovat kuitenkin saaneet alkunsa kehollisesta kohtaamisestamme erilaisten villien ja muotoaan muuttavien voimien kanssa – elävien voimien, jotka langettavat aistittavan vaikutuksensa kaikkiin toimiimme, yhteisöihimme ja talouksiimme. Niin vahva on näiden voimien vaikutus, että – väittämättä koskaan voivamme tehdä niistä täysin selkoa – voimme oikeutetusti tunnustaa niiden olevan aktiivisia toimijoita yhteiskuntiemme ja identiteettiemme rakentumisessa.

Tunnustamalla näiden toimijuuksien suoran, materiaalisen vaikutuksen, emme tule naulanneeksi inhimillistä todellisuutta kiinni staattiseen tai määrätynlaiseen ydinolemusten järjestykseen. Sillä vahvistaessamme kanjonien, tuulen, kuun ja metsän olevan toimijoita, itsemme tavoin eläväisiä, vaikuttavia voimia, tulemme yhtä aikaa tunnustaneeksi niiden muovaavan vaikutuksen ja niiden toiseuden (niiden villin määrittymättömyyden, niiden olemassaolon ei niinkään perinpohjaisesti käsitettävissä olevina objekteina vaan salaperäisinä entiteetteinä, joihin olemme elävissä suhteissa).

On päivänselvää, ettei se maailma, jonka koemme, ole objektiivinen ja tarkkaan määriteltävissä oleva todellisuus – ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi sosiaalinen luomus! Mutta se ”sosiaalinen yhteisö”, joka tämän epämääräisen maailman rakentaa, on huomattavasti laajempi kuin ihmisten yhteisö – siihen kuuluvat hämähäkit ja pääskyset ja maanalaiset suotovedet siinä missä me kaksijalkaisetkin. On epäilemättä korkea aika kasvaa irti modernismin sitkeimmästä perusolettamuksesta: kaikkine taidokkuuksinemme ja luovine käyttövoiminemme me ihmiset emme kuitenkaan ole millään muotoa ainoa, tai edes tärkein, maailmaa rakentavista toimijoista.

Essee on julkaistu ensi kerran yhdysvaltalaisessa Wild Earth -aikakauslehdessä vuonna 1997. Se on sittemmin julkaistu useasti uudelleen sekä painetuissa että sähköisissä medioissa, kuten Utne Reader -verkkojulkaisussa vuonna 2001 sekä Tom Butlerin toimittamassa teoksessa Wild Earth: Wild Ideas for a World Out of Balance, New York Academy of Sciences, 2002.

Lisää David Abramin kirjoituksia (englanniksi): www.wildethics.org.

Tilaa Elonkehä. Kestotilauksena neljä numeroa vuodessa hintaan 35 €.

Teksti: Antti Salminen, kuvitus: Heikki Rönkkö

”KUORO:

Pois harhaluulot! Itse näätte sen:

vain konnantöistä elää ihminen!”

– B. Brecht, Kolmen pennin ooppera

[Premissi 1]: Energia on luomatonta ja tuhoutumatonta; energiaa ei voi tuottaa.

[Premissi 2]: Vain vähäinen osa energiasta on ”kykyä tehdä työtä”, so. eksergiaa.

[Johtopäätös 1]: Vallitseva produktivistinen ja eksergiaperustainen käsitys energiasta ja työstä on heikkolaatuinen.

[Johtopäätös 2]: Näin ei voi jatkua.

***

On vaivoin peitelty fakta, että karhunosa nykysivilisaatio(i)ssa tehtävästä työstä on viheliäisempää kuin turhaa. Valtaosa työnteosta, etenkin tuotannollisesti arvostetusta sellaisesta, on ei-inhimillistä elämää välillisesti tai välittömästi tuhoavaa ja inhimillisiä hyvän elämän edellytyksiä typistävää. Nyt tehtävän normaalityön seuraukset ulottuvat niin kauas tulevaisuuteen, että on epäselvää, voidaanko kuluvan vuosisadan loppua kutsua enää missään totutussa merkityksessä tulevaisuudeksi.

Modernin työn tehotouhu eritasoisine atomisoituneisuuksineen ja fossiilivetoisine koneineen kestää elämää yhtä vähän kuin se sietää sielua. Korkeintaan siinä määrin, että tietäminen ei voi muuttua kokemiseksi, ulkoinen työ ei saa muuttua sisäiseksi, sisäinen ei ulkoiseksi – toisin sanoen työn materian ja olosuhteiden annetaan ohjata tekemisen tapaa ja aikaa niin vähän kuin mahdollista. Tämä on tehokasta. Tämä ei ole kehitystä.

***

Jos kerran täysteollisen modernin alussa kommunismin aave kummitteli Euroopassa, sen lopussa fossiilikapitalismin haamu vainoaa ilmakehässä. Tämä epäkuollut ja liki kaikkiallinen läsnäolo on planetaarinen voima, joka laskeutuu tulevaisuuden tuntemattomuutena lasten otsille kuin viimeisen talven musta lumi.

Sillä ilmastokatastrofin varsinainen ongelma energiaperspektiivistä on, että kyky tehdä työtä on muuttunut kyvyttömyydeksi päästä eroon käytetystä energiasta, joka ei ole sen vähemmän voimallista kuin ennen sen ihmiskäyttöä. Tämä ”työhön kykenemätön” (ts. anerginen) työskentelee tosiasiassa herkeämättä, ja tuo vaikutus on planetaarinen. Anerginen toimi ei ole työtä käskettyä vaan suuntautuu lähes kaikkea elävää vastaan, eikä minkään puolesta. Liioin riivatuilla henkivalloilla ei ole tapana palata pulloihin.

Kenties tämä on edistyksen todellinen henki, absoluuttisesta järkevyydestään hulluksi tullut Geist, joka itseymmärryksensä korkeimmalla huipulla tappaa sen minkä voi. Empiirisesti tältä alkaa vaikuttaa.

***

Toisinaan ajattelen mummoani ja niitä luonaan vietettyjä lapsuuskesiä, joina kaikenlaista roskaa (mukana kosolti muovia), poltettiin roviossa ryytimaan ja perunapellon välissä. Savu oli mustaa, paksua ja kitkerää, ja tulessa kupli nimetöntä ja muodotonta mönjää. Tässä ei ollut mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa: niin maaseudulla, tai ainakin Hollolan kylillä 1980-luvun lopulla, oli tapana tehdä. Mummon maailmassa ei tunnettu kierrätystä, sillä niinä vuosikymmeninä, joina hän taloutta aktiivisesti pyöritti, kierrätykselle ei ollut mitään tarvetta. Kaikki pientilan jäte meni tunkiolle tai poltettavaksi. Kun ajattelen mummoani, kuvittelen hetken ymmärtäväni, kuinka lyhyessä ajassa fossiiliperustainen työ-, energia- ja jäteymmärrys on vakiintunut neuvottelemattomaksi ”ainoaksi maailmaksi”. Mummoni ratkaisu fossiiliseen ongelmaan ja muovin maatumattomuuteen oli samaan aikaan ikiaikainen ja hypermoderni: edelleen, kuten ilmeisesti aina ennenkin, polttaminen on paitsi primäärienergian pääasiallinen hankkimistapa ja pääasiallinen keino yrittää hankkiutua siitä eroon.

Savu on mustaa, paksua ja kitkerää. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa, hegemonisen kulttuurin sisältä katsoen, työ on enimmissä määrin kauniisti ilmaistuna jätteen tuotantoa. Suoraan sanottuna: jätteen halua, tuhoutumisen vaalimista. Mikä sakeinta, tämän planetaarisen fossiilisen työmaan tuottaman jätteen ei haluta olevan kuitenkaan kehollisessa mielessä likaista, tärkeää on, että se voidaan työntää sivuun ja saada näkymättömiin – hallitsee puhtaan jätteen ja verettömän tuhon fantasia.

***

Fossiilikapitalismin energiaymmärrys (tarkemmin; tämän energiaymmärryksen itseymmärryksellinen ala) ei missään olennaisessa mielessä ole kyennyt ottamaan huomioon, että energia on tuhoutumatonta ja tuottumatonta siinä missä ja koska kaikkea materiaalista luonnehtii jatkuva muutos. Tästä seuraa, että fossiilikapitalistinen käsitys työstä on puutteellista silloin kuin se ei ole suoranaisen sokeaa. Liioin missään luonnonhistoriallisesti olennaisessa merkityksessä energia ei ole kykyä tehdä työtä, ei koskaan ole ollut eikä ole sitä oleva. Ajatusvirhe perustuu vähintein osin tieteenhistoriallisesti massiiviseen kömmähdykseen, tarpeeseen muotoilla termodynamiikka tieteenä nousevan produktivistis-porvarillisen vallankumouksen tarpeisiin 1800-luvun alkupuoliskolla.

Energiassa ei siis ole mitään inhimillistä, mitään sellaista, jonka ihminen voisi laskea omaksi ansiokseen. Liioin siinä ei tiettävästi ole mitään elävää (vaikkapa nyt hengittävän tai itsestään-lisääntyvän merkityksissä). Ihmisen työ on samaa kuin aina, energiamaterian poiesista, muodon-antoa ja muodon-ottoa. Energiamaterian välittömyyden, sen kehollisen vasteen tai henkisen kitkan karttaminen ei tätä tosiota muuta muuksi kuin torjutun todellisuusosan mielivallaksi.

On siis määriteltävä toisin, eroteltava uudelleen: Ihminen ei luo eikä tuota rahtuakaan energiaa, vaan ihmistyö on energian muodon muuttamista ja näin ollen jatkuvaa aineellisen kanssa neuvottelua silloinkin kun se on tiedostamatonta – toisinaan taitavammin, toisinaan taitamattomammin. Niin ikään lopulta mikä tahansa työ on täydellisen hallinnan mahdottomuuden myöntämistä ja lopulta energeettiselle ympäristölle nöyrtymistä. Ei liene tarpeen muistuttaa, että tämän nöyryyden mitätöimisestä nykyinen fossiilikapitalismi onnittelee avoimesti itseään.

Inhimillisessä nöyrtymisessä on eksistentiaalinen taso, joka koskee ylipolvisen ihmiselon laskostumista sen elämien alueiden materiaaliseen perustaan tavalla, jossa nämä voivat toistaan haastaa, mieluiten niin, että ihminen ei tule olennaisesti köyhdyttäneeksi tuosta aineellisesta perustasta nousevien haasteiden intensiteettien ja laatujen arvattua ja arvaamatonta runsautta: tarvitaan niin tuulen kuin lumen, kuusen kuin käävän, tikan kuin ahmankin haaste – mitä ikinä ne kussakin kulttuurisessa tilanteessa tarkoittavatkaan. Tätä on moninaisuuden agonismi, sen hioutuminen sellaisuudekseen.

***

On pikemmin jokapäiväinen kuin kosminen havainto, että vain pieni osa energiasta on varsinaisen materiaalista tavalla, jota voidaan mitata kilojouleissa tai kivihiilitonneissa. Ihminen väsyy pelkästään käyttäessään tarkkaavaisuuttaan, merkityksetön elämä syö voimat, toisen läsnäolo voi olla voimistavaa tai kuihduttavaa. Fossiilimodernin työn suuri lupaus oli, että ei-laskennallista energiaa, vaikkapa siis tuntuisuutta, merkityksellisyyttä, intoa ja elon yleistä jännitettä, voidaan korvata täysin laskennallisella ja mieluiten polttamalla vapautetulla energialla. Teollisen työn voittokulku muutti näin energian dominanttia ei-laskennallisesta laskennalliseen, uusiutuvasta peruuttamattomaan, tuulesta hiileen ja öljyyn. Vaan kuten Gary Snyder toteaa kommentaarissaan runoonsa ”Mitä runoilijoihin tulee”:

”Mutta on toinenkin energialaji, jota on jokaisessa elävässä olennossa, aurinkolähteelle sukua, mutta erilaista. Sisäinen voima. Mistä? ’Riemusta’. Elämisen riemuun yhdistyy tietoisuus pysymättömyydestä ja kuolemasta, tämän hyväksymisestä ja hallitsemisesta. Määritelmä:

Riemu on viaton ilo, joka kohoaa

ihmeellisen, tyhjän, mutkikkaan,

läpitunkevan,

vastavuoroisesti syleilevän, loistavan

yhden maailman havaitsemisesta ja oivaltamisesta

kaiken erottelun ja vastakohtien

tuolla puolen.”¹

Jos kerran työtä jälkifossiilisessa merkityksessä tahdotaan tehdä, olkoon se voittopuolisesti enemmän tämän ei-laskennallisen energian kultivointia ja tuottamatonta haaskausta kuin laskennallisen energian pikkusievän tappavaa kulutusta.

***

Ei-inhimillinen alkutuotanto on luonnonhistoriallisesti koeteltua kykyä suhtautua aurinkoon. Kasvit, levät ja monet bakteerit kykenevät siihen, missä nykyihmisyydet eivät ota onnistuakseen: sitomaan väliaikaisesti energiaa eliöiden käyttöön niiden ympäristöjä harvemmin tuhoamatta. Lienee myös niin, että eri lajit työskentelevät kukin omin tapoinensa omissa kulttuureissaan, monesti nimenomaan tavalla ja toisella solaarisen ajamana. Sillä vallitseehan ajo: pyyteetön, luova, kuolettava ja ehdoton suodatetun ja suodattamattoman valon nälkä. Näin luonto on sitä, mikä osaa syödä itseään tuhoutumatta.

Tämä on todellista työtä, mielekästä ja säälimätöntä työtä, ja toisinaan myös ihmistyötä. Eksistentiaalis-materialistisesti työläisyys on perinteisesti mieltäen porvarillisuutta parempaa siksi, että työläinen joutuu kohtaamaan materian raakana, pysyttäytymään ja kultivoitumaan sen tarjoaminen ei-inhimillisten mittojen armoilla. Globaalissa pohjoisessa työläinen ei silti välttämättä tätä nykyä kohtaa auringon ja maan kauhua ja riemua välttämättä lainkaan, pikemmin sen kohtaa globaali etelä häpeämättömänä geopoliitiikkana: maameren kaikkinaisena riistona ja jätteen todellisuutena. Fossiiliporvari ei osaa syödä kyllin taitavasti itseään, eikä siksi kuulu luontoon.

***

Produktivistinen ja eksergisen sivilisaation työ siis tuottaa hyötyä (yhtäällä) ja siten se luo tuhoa (toisaalla). Haluttava kulttuuri sitä vastoin tuottaa enimmäkseen hyödyttämätöntä ja tulee luoneeksi toisinaan hyvää. Tämä hyvä ei ole arvo (ei edes arvojen arvo, ”itseisarvosta” puhumattakaan²) ja olisi pikemmin epäilyttävää tähdätä siihen aiotusti ja ilmeisesti: varsinaista yhteishyvää ei voida tietää ennalta eikä yleisesti, se täytyy tuntea nimenomaisesti. Siksi hyvä on pikemmin onnekas vahinko kuin saavutettava päämäärä, ennemmin oheisseuraus kuin tavoite: jotain joka vailla varmuuksia seuraa tai on seuraamatta työttömästä työskentelystä. Jos näin on, kuten energiaakaan, hyvää ei voi tuottaa. Toisinaan sitä voidaan kyllä luoda.

Materiaalisen on brutaali sana – näkyvän valon maailmassa aine sanoo aluksi ja se sanoo lopuksi. Olkoonkin ”biologinen”, olkoonkin ”kulutuksellinen tai tuotannollinen”, niillä luovuttamattoman aineellisilla virtauksilla, joilla fossiilimoderni uusintaa, neuvottelee ja kannattelee omaa oikeutustaan, on kehollista eli biopoliittista väliä kasvi-, eläin- ja ihmisjoukoille. Puhumattakaan vesi-, humus- ja kivijoukoista. Sillä jos kerran ”oikeuksia” ollaan jakamassa, olkoon elottomillakin luovuttamattomat oikeutensa siinä missä elollisilla. Syväekologinen ajattelu ei ole tarvittavissa määrin kyennyt asettamaan kysymystään myös elottomasta käsin. Kysymättömyyden ongelmaa voidaan kutsua esimerkiksi ”biolatriseksi vinoumaksi”.

Sillä kuolleisuus, kuolleena-olo, tuo unohduksen eloisa suo, edeltää elämää ja kannattelee sitä, alati. Syväekologian kysymys ei ole kysymys vain elämästä, vaan yhtä kaikki niistä kuolleisuuksista, inhimillisesti ottaen esivanhempaisuudesta kallioperään, joiden varaan se välttämättä on jo kerrostunut ja laskostuu. Ontologisesti uskottavan syväekologian on siksi suojeltava yhtä kaikki kuolemaa. Ja enemmän. Sen on suojeltava myös sitä, minkä ei ole määrä koskaan syntyä – sitä se suojelkoon syntymältä täsmälleen samalla antaumuksella kuin sen on autettava sitä, minkä ei soisi koskaan kuolevan. Toisin sanoen: miten tahansa työ määritelläänkin, sitä ei tehdä eikä ole koskaan tehty vain eläville.

***

Käytännössä otollista on pyrkiä rajaamaan tehdyn työn vaikutusten siroamista hallitsemattomasti ja tarpeettoman tuhoavasti, siis muiden eläväisyyttä ja kuolevaisuutta, tai pelkkää olemassaolevuutta, mitätöiden. Tehtävä on toki jokseenkin lohduton: Planetarisoituneen fossiilikapitalismin olosuhteissa voi olla lähes varma, että lähes millä tahansa nykyhegemonian myöntävällä materiaalis-energeettisellä jokapäiväisellä eleellä on vähintäänkin epäilyttäviä ja useimmiten suoranaisen karuja seuraus- ja kerrannaisvaikutuksia.

Onko passiivinen tai aktiivinen hyödyttömyys, hiottu työnvälttelyn kyky ja tuotannosta kieltäytyminen sitten ainut johdonmukainen ja syväekologisesti kestävä työkäsitys? Ei välttämättä, mutta toisinaan se on vaadittava lähtökohta, tarpeellinen selänkääntö ja itse-ehtoisamman elon avautuma³. Luovuttamattomana tavoitteena on herruudettomuus, siis palvelemattomuus, joka kykenee sanomaan ei ja kävelemään pois, jos niikseen. Vastaava omatunnon askel on kapitalistisesti katsoen outo ellei semminkin kauhea ele: jos on olemassa tahoja, jotka kieltäytyvät yhteisestä tai yksityisestä hyödystä jonkin paremman tähden, on pakko myöntää, että kaikkien tarpeet eivät ole samat, kaikkien halut eivät ole yhtenevät ja hallitsemisesta tulee hankalaa. Mainittuja tahoja on olemassa.

Kulutuksella ja tuotannolla – siis produktivismin ideologialla, joka läpäisee niin oikeiston kun vasemmistonkin – on kaikesta huolimatta useita ulkopuolia, pakopisteitä ja vihollisuuksia liittouduttavaksi. Tuottamaton tuhlaus ja kuluttamaton askeesi lyökööt kättä: kohtuuden nimissä ja järjen ikeessä nykytilanteesta ulospääsy on jollei suoranaisen mahdotonta, vähintäänkin eksistentiaalisesti heikkolaatuista. Kysymyksen valinkauhassa eivät ole ”yksilön valinnat”. Tarvitaan kulttuurisia käytäntöjä, ylipolvisesti merkityksellistäviä merkityksellisyyksiä ja kosolti ei-inhimillistä ja inhimillistä taitavuutta, jotta uudelleenarvioitu energiaymmärrys voidaan koetella. Sitten voidaan alkaa oikeisiin töihin.

[PS. 14.2.2021.: Metsä Fibren Kemiin suunniteltava sellutehdas on pysäytettävä.]

1 Gary Snyder, ”Runosta ’Mitä runoilijoihin tulee’”. Teoksessa Kilpikonnasaari, 179–180. Suom. Aki Räsänen. Basam, Helsinki 2014.

2 Vrt. Pauli Pylkkö, ”Askenaarinen purkaminen”, 7. (http://www.uunikustannus.fi/askenaarinen.pdf): ”Mikä tahansa itseisarvo voidaan tilanteen niin vaatiessa tulkita jonkin intressiryhmän itsekkääksi tavoitteeksi. Ja toisin päin: mitä tahansa itsekästä tavoitetta voidaan perustella sopivasti muotoillulla itseisarvolla, jos puhetilanne niin vaatii tai odottaa. Lopultakin molemmat toimivat tiedostamattomien eleiden naamioina. ’Itseisarvo’ on akateeminen nimike vaatimukselle, jonka joku sopivasti koulutettu ja sopivasti vähintäänkin keskiluokkainen länsimaalainen, useimmiten akateeminen henkilö tai ryhmä muotoilee riittävän yleiseen muotoon. Tämän jälkeen vaatimus esitellään muille sillä odotuksella, että hekin sitä noudattaisivat. Samalla muotoilun on kätketysti oltava niin moniselitteinen, ettei vaatimuksen sisältöä voida tarkasti naulata kirkon oveen. Tästä syystä vaatimuksessa aina lymyävää pahuutta ei ole helppo huomata.”

3 Poliittiseksi minimivaatimukseksi muotoiltuna tätä vastaisi ”ekologinen perustulo” (jonka yksityiskohdista voidaan neuvotella), jonka niukin mutta kohtuullisin turvin kääntää selkänsä niin sanotulle ”työelämälle”. Näin siis, jos valtiolta jotain sopii odottaa tai siltä vaatia. Viisaan varovaisesti valtiolta ja valtiollisuudelta ylisummaan voi odottaa tässä tilanteessa liian vähän ja liian myöhään, ja siksi siltä vaadittakoon kaikki ja ei-mitään.

Teksti: Maria Katajavuori

Pandemiat saavat usein alkunsa tuhottujen luonnonympäristöjen monimuotoisista mikrobeista. Toisaalta monimuotoiset mikrobit ovat välttämättömyys immuunipuolustuksemme kehittymiselle. Ihmisen terveys on biodiversiteetistä riippuvainen niin hyvässä kuin pahassa, emmekä voi jättää tätä huomiotta, mikäli mielimme välttyä sairauksilta.

Vuosikymmeniä sitten eräälle malesialaiselle sikatilalle lensi nälkäinen hedelmälepakko. Se laskeutui farmimaalle istutettuun mangopuuhun, levitteli jättimäisiä nahkasiipiään ja katseli tyytyväisenä ympärillään roikkuvia pulleita hedelmiä. Kettumainen naama tahrautui mangomehuun, kun täyteläisen kullanruskea otus ryhtyi tyydyttämään nälkäänsä. Lepakolla oli hyvä syy ruokailla ahnaasti: sen luontaisessa elinympäristössä ei nimittäin enää ollut puita, joista syödä. Sikatila oli raivannut tieltään lepakon aiemman asuttaman metsän.

Osa hedelmistä putosi syöminkien tuoksinassa maahan ja päätyi sikojen suihin. Samalla siat altistuivat lepakon kantamalle virukselle, joka lopulta hyppäsi sioista farmareihin.

Näin sai todennäköisesti alkunsa ihmisen ensimmäinen tunnistettu Nipah-virusaalto. Nipah tappaa noin puolet infektoimistaan uhreista, eli toisin sanoen se on yli kymmenkertaisesti kuolettavampi kuin COVID-19. Vaikka taudista selviäisikin, muistoksi voi jäädä neurologisia häiriöitä. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut Nipah-viruksen yhdeksi kymmenestä tärkeimmästä patogeenista, joita tulisi tutkia ja monitoroida. Tästä huolimatta lääkettä tai rokotetta virusta vastaan ei ole, joten tartunnan saaneilla on korkea riski kuolla akuuttiin hengitystieinfektioon tai aivotulehdukseen.

Sitten malesialaisen hedelmälepakon vierailun, kymmeniä miljoonia hehtaareja metsää on raivattu viljely- ja laidunmaiden tieltä ympäri maapalloa. Suurin osa tuhotuista elinympäristöistä on jäänyt nautakarjan, soijaviljelmien ja palmuöljytuotannon jalkoihin. Kaiken kaikkiaan ihmiskuntaa syöttävät pellot ja laitumet ovat vallanneet noin puolet maapallon jäävapaasta pinnasta. Ihminen vähentää biosfäärin monimuotoisuutta paitsi ottamalla luonnollisia ympäristöjä maatalouskäyttöön, myös hävittämällä metsiä ja levittämällä asutusta aiemmin koskemattomille maille. Jäljelle jäävillä biodiversiteetin rippeillä on kuitenkin tapana iskeä takaisin: maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan mitä monimuotoisinta viruskirjoa, josta väkisinkin löytyy patogeenejä, joilla on kyky sairastuttaa myös ihmisiä.

Pirstottu monimuotoisuus patogeenilähteenä

Maankäytön muutosten seurauksena lähes kolme neljäsosaa maapallon metsistä sijaitsee korkeintaan yhden kilometrin säteellä metsän reunasta. Kun luontaiset elinympäristöt tuhoutuvat, eläimet ajautuvat asumaan nurkkiimme ja tulevat samalla tartuttaneeksi meidät kuljettamillaan taudinaiheuttajilla. Mitä suurempi on hävittämiemme alueiden biodiversiteetti, sitä todennäköisempää on, että sillä on takataskussaan tarttuva koston väline. Ja mitä enemmän korkean biodiversiteetin alueet pirstaloituvat, sitä todennäköisemmin niissä piileksivät patogeenit pääsevät hyppäämään oman lajiemme kiusaksi.

Neljä viidestä ihmiskunnan merkittävimmistä tautiriesasta on arvioitu olevan eläinperäisiä. Lähes puolet vuosien 1945 ja 2005 välillä ilmenneistä eläinperäisistä sairauksista oli tavalla tai toisella yhteyksissä maankäytön muutoksiin. Esimerkiksi yli kymmenentuhatta kuolonuhria vaatinut Ebola iski rankimmin metsäkadon vaivaamiin alueisiin Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tästä huolimatta alueen ekosysteemejä tuhotaan yhä kiivasta tahtia: kumi- ja kaakaoviljelmät leviävät pitkin Guineaa, ja Kongon allas menettää yli miljoona hehtaaria metsää joka vuosi.

Osa biodiversiteetistä päätyy laittomille ja laillisille eläinmarkkinoille, joilla eläinkirjoa arvostetaan pseudolääketieteellisistä, kulinaristisista, tai puhtaan turhamaisista syistä. Kun saatamme yhteen apinat, salamanterit ja muurahaiskävyt, saamme mitä tilaamme – monimuotoiset markkinat, mutta ei vain myyntiartikkelien, vaan myös patogeenien muodossa. Vaikka on yhä epäselvää, minkä väli-isäntien kautta COVID-19 siirtyi ihmiseen, tiedämme, että se on eläinperäinen virus, ja sai mitä todennäköisemmin alkunsa Kiinan eläinmarkkinoilla.

Keinotekoisten patogeenikeitosten vaarallisuuden ei pitäisi olla mikään yllätys. Vuosituhannen taitteen SARS-epidemian epäillään lähteneen liikkeelle Etelä-Kiinan Guangdongin provinssin villieläinmarkkinoilta, joilla ihmiset altistuivat supikoirien ja sivettieläimien kantamalle virukselle. Tauti levisi nopeasti 26 maahan, vaati yli 700 uhria ja kustansi yli 40 miljardia USA:n dollaria. SARS nostatti aikanaan kansainvälistä paniikkia, mutta välittömän uhan väistyttyä kiinnostus Kiinan eläinmarkkinoiden ongelmiin hiipui, ja olosuhteet meneillään olevalle COVID-19-kriisille alkoivat kypsyä.

Ihminen on ymmärrettävistä syistä huolissaan maapallon biodiversiteetin säilyttämisestä. Nautimme muun muassa lajirikkaista kansallispuistoista, monimuotoisten hyönteisyhteisöjen tarjoamista pölytyspalveluista ja lajirunsauden mukanaan tuomasta ekologisesta stabiiliudesta. Meille kuitenkin sallittakoon se, ettemme ole yhtä huolissamme patogeenien biodiversiteetistä. Modernin lääketieteen aikakaudella olemme ajaneet onnistuneesti sukupuuttoon muun muassa isorokon, jota kukaan tuskin kaipaa. Ylenmääräisellä sterilisaatiolla on kuitenkin kääntöpuolensa: kohtuullinen määrä mikro-organismien biodiversiteettiä on nimittäin välttämätöntä ihmisen terveydelle.

Mikrobien mukavampi puoli

Immuunipuolustuksen kehittyminen on riippuvainen elimistöä stimuloivista mikrobeista. Erilaisilla pieneliöillä on ratkaiseva vaikutus ihmisen vastustuskykyyn erityisesti yksilökehityksen alkuvaiheessa. Siinä missä monet globaalin etelän maat altistavat itsensä yliannostukselle vaarallisen monimuotoista patogeenijoukkoa tuhotessaan biodiversiteettiä, länsimaat ovat hankkiutuneet mikro-organismeista eroon liiankin kanssa. Tämä on altistanut länsimaiden asukkaat erilaisille tulehdushäiriöille, esimerkiksi allergioille. Yksipuolisissa kaupunkiympäristöissä elävillä tiedetään olevan suurempi riski kehittää allergioita kuin monimuotoisissa maalaisympäristöissä elävillä. Jopa länsimaihin aikuisiällä saapuvat maahanmuuttajat näyttävät altistuvan allergioille päädyttyään monotoniseen mikrobitilaan.

Tutkijat ovat löytäneet yliherkkyyksiltä suojaavia mikrobeja mitä moninaisimmista paikoista. Prevotellaceae-, Lachnospiraceae– ja Ruminococcae-bakteerit asustavat ihmisen suolistossa ja kehittävät muun muassa immuniteettia muokkaavia lyhytketjuisia rasvahappoja. Ihmisen iholla elävä Acinetobacter-bakteeri tuottaa immuniteettiin vaikuttavaa proteiinia, joka niin ikään suojaa kehoa. Gram-negatiiviset bakteerit puolestaan sisältävät endotoksiinia, joka saattaa vaikuttaa valkosolujen toimintaan. Perinteisillä maitotiloilla kasvaneiden on todettu olevan hyvin suojassa allergioilta, mikä saattaa olla endotoksiinien ansiota. Jos imeväisten elimistössä ei ole riittävästi Veillonella-, Lachnospira-, Rothia– ja Faecalibacterium-mikrobeja, yksilöllä on kohonnut riski sairastua aikuisena tulehdushäiriöihin. Matala ruoansulatuskanavan mikrobien diversiteetti ensimmäisen elinvuoden aikana näyttää altistavan erilaisille ruoka-aineiden yliherkkyyksille. Bakteerien tärkeys voi tulla esille jopa ennen syntymää. Esimerkiksi bakteeri nimeltä Acinetobacter lwoffii vaikuttaa jälkikasvun immuniteettigeenien toimintaan epigeneettisten muutosten kautta, jos äiti altistuu kyseiselle bakteerille. Mikrobialtistuksen puute näyttää olevan todennäköinen syy sille, miksi harmaissa kaupunkiympäristöissä elävillä esiintyy enemmän vastustuskykyyn liittyviä sairauksia verrattuna vihreissä, monimuotoisemman mikrobiympäristön tarjoavissa ympäristöissä eläviin.

Ihmisten, eläinten ja ympäristön terveys on sidoksissa toisiinsa niin ekologisten, ekonomisten kuin kulttuuristenkin linkkien kautta. Tiedämme, että ihminen on yksi laji muiden joukossa, ja että hyvinvointimme on saumattomasti yhteyksissä muuhun elokehään. WHO:n One Health, Yhteinen terveys -konsepti on korostanut tätä näkökulmaa jo vuosia. Tästä huolimatta konkreettiset toimet pandemialähteiden eliminoimiseksi ovat olleet heikkoja. Olemme esimerkiksi epäonnistuneet lähes kaikkien vuodelle 2020 asetettujen biodiversiteettitavoitteiden saavuttamisessa. Tiedämme myös, etteivät vuodelle 2030 asetetut tavoitteet ole saavutettavissa, jos maankäyttömuutokset jatkuvat nykyistä rataa. Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin IPBES:n mukaan kolme neljäsosaa maapallon maa pinta-alasta on ihmisen merkittävästi muokkaamaa. Maapallon kosteikoista yli 85 prosenttia on hävitetty. Pelkästään vuosina 2010–2015 tuhottiin 32 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää. Biodiversiteettikato jatkuu satoja kertoja normaalia sukupuuttotahtia nopeammin, ja maapallon viimeiset trooppiset metsät kaventuvat jatkuvasti. Jopa niin sanotut suojellut alueet kärsivät usein esimerkiksi laittomasta salametsästyksestä ja elävien eläinten pyynnistä. Länsimaat eivät näytä olleen sen parempia säilyttämään vastustuskyvyn kaipaamia mikrobeja: allergioiden määrä on yhä tasaisessa nousussa.

Terveytemme tulevaisuus riippuu pieneliöistä

Niin allergioita kuin eläinperäisiä tartuntatauteja on helpompi estää kehittymästä kuin yrittää hallita jälkikäteen. Mikäli mielimme ylläpitää normaalin immuniteettimme, emme voi eristää itseämme kokonaan muista organismeista. Toisaalta, jos haluamme välttyä COVID-19:en kaltaisilta pandemioilta, ylenmääräinen monimuotoisuus on parempi jättää sinne, minne se kuuluu: kauas ihmisistä.

Eläinperäisiä tauteja on toisinaan yritetty saada hallintaan aivan päinvastaisella strategialla. Jos ympäristötuho viedään loppuun asti hankkiutumalla eroon viimeisistäkin potentiaalisista tautien kantajista, voisimme teoriassa tuhota elinympäristöjä niiden ikäviä patogeenejä pelkäämättä. Lepakot ovat usein joutuneet erilaisten eliminointiprojektien kohteeksi, koska niiden tiedetään olevan erityisen tehokkaita mikrobien levittäjiä. Lepakot voivat kantaa suurta virustaakkaa tulematta itse sairaiksi. Lisäksi ne tapaavat pesiä kolonioissa ja liikkua pitkiä matkoja, tarjoten ihanteelliset olosuhteet patogeenien leviämiselle. Lepakontappo-ohjelmat eivät kuitenkaan ole olleet menestyksekkäitä, vaan ne voivat päinvastoin lisätä ihmisten altistumista virukselle. Esimerkiksi Ugandan yritykset hankkiutua eroon pahamaineisista siivekkäistä johti Marburg-viruksen esiintymisen kasvuun. Pahimmillaan häiritty lepakkopopulaatio pakenee lentäen uusille alueille levittäen taudinaiheuttajia mukanaan.

Ainoa syy sille, miksei Nipah-viruksesta ole kehittynyt COVID-19:en kaltaista pandemiaa on, ettei se ole koskaan päässyt leviämään kovin kauas tartuntakeskuksista. Nipah voi siirtyä ihmisestä ihmiseen, mutta ei kovin tehokkaasti. Vuonna 2007 eräs Nipah-virukselle altistunut bangladeshilainen virui kotonaan taudin kourissa neljä päivää. Hänen vaimonsa hoiti kuumeista ja yskivää miestä, syötti ja piti hänet puhtaana, ja jakoi sängyn sairaan kanssa. Neljäntenä päivänä serkku ja eräs ystävä tukivat hengitysvaikeuksista kärsivän miehen moottoripyörän selkään ja kuljettivat tämän lääkäriin. Seuraavana päivänä matka jatkui bussilla sairaalaan samaisen serkun, ystävän, vaimon ja tämän kälyn kanssa. Bussin kuljettaja auttoi joukkoa kantamaan sairaan sisälle. Kaikki viisi sairastuneen kanssa lähikontaktissa ollutta henkilöä sairastuivat Nipah-infektioon, ja vaimo, serkku sekä mies itse kuolivat. Kaiken kaikkiaan virus ei kuitenkaan tappanut kyseisenä vuonna Bangladeshissa kahdeksaa henkeä enempää. Nipah on aiheuttanut tautiaaltoja yli kaksi vuosikymmentä, mutta ne ovat jääneet varsin paikallisiksi: vuoden 1998 Nipah-tartunnat Malesiassa vaativat 105 uhria ja vuoden 2007 tartunnat Intiassa 5 uhria. Viimeksi virus pääsi leviämään vuonna 2018, jolloin 19 vahvistetusta tartunnan saaneesta 17 kuoli. Vuosien varrella virus on vaatinut useamman sataa uhria Malesiassa, Bangladeshissa ja Intiassa, mutta länsimaissa nämä kaukaiset tapahtumat hädin tuskin ylittävät uutiskynnyksen. Nipah-viruksen tekee kuitenkin erityisen arvaamattomaksi se, että se on RNA-virus, minkä ansiosta se mutatoituu ja kehittyy nopeasti. Jos virus muuttuisi tarttuvammaksi ja onnistuisi leviämään Etelä-Aasian tiheästi asuttuihin keskuksiin, voisi edessä olla globaali pandemia, jonka rinnalla COVID-19-kriisi kalpenee pelkäksi hätätilaharjoitukseksi.

Maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan patogeenitaakkaa, jolla on kaikki edellytykset luoda tauti, joka on yhtä tarttuva kuin COVID-19 ja yhtä tappava kuin Nipah. Mitä enemmän biodiversiteettiä tuhoamme, sitä enemmän altistamme itsemme sen kuolettavammalle puolelle. Biosfäärin mikrobeissa on kuitenkin myös hyvinvointimme avain. Mitä yksipuolisemmaksi elinympäristöjemme mikrobikirjo muuttuu, sitä enemmän altistamme itsemme yliherkkyyksille. Terveen ihmiskunnan salaisuus piilee monimuotoisuuden tasapainossa, biodiversiteetin kumpienkin kasvojen kunnioittamisessa. Sikatila voi olla terveellisempi elinympäristö kuin monotoninen betoniviidakko – olettaen, ettei tila kuhise trooppisia lepakoita.

Lähteet ja lisää luettavaa:

Aguirre A. A., Catherina R., Frye H. & Shelley L. (2020): ”Illicit wildlife trade, wet markets, and COVID‐19: preventing future pandemics”. World Medical & Health Policy 12(3): 256–265.

IPBES (2019): ”Summary for policymakers of the global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services”. IPBES secretariat, Bonn, Germany.

Luby S.P. (2013): ”The pandemic potential of Nipah virus”. Antiviral research 100(1): 38–43.

Ruokolainen L., Fyhrquist N. & Haahtela T. (2016): ”The rich and the poor: environmental biodiversity protecting from allergy”. Current opinion in allergy and clinical immunology 16(5): 421–426.

Terraube J. & Fernández-Llamazares Á. (2020): ”Strengthening protected areas to halt biodiversity loss and mitigate pandemic risks”. Current Opinion in Environmental Sustainability.

WHO (2018): ”Nipah virus”. WHO, 30.5.2018, www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/nipah-virus. Luettu 17.10.2020.

Wilkinson D. A., Marshall J. C., French N. P. & Hayman D. T. (2018): ”Habitat fragmentation, biodiversity loss and the risk of novel infectious disease emergence”. Journal of the Royal Society Interface 15(149): 20180403.

WWF (2020): ”COVID-19: Urgent call to protect nature and people”. WWF International, www.worldwildlife.org/publications/covid19-urgent-call-to-protect-people-and-nature. Luettu 17.10.2020.

Teksti ja kuva: Martin Shaw. Suomennos: Kaarne Karjalainen

Kas näinpä aloitan tekstini tutulla ajatuksella – meidän on mentävä luontoon – mutta tuen sitten tuota ajatusta tarkemmilla neuvoilla. Oman työni loimilankaa seuraillen voisin kutsua niitä myytinkerronnan peruskiviksi. Ennen kuin aloitan, haluan jakaa tarinan, joka paljastaa tämän harjoituksen intensiivisyyden.

Olipa kerran Tuvan erämaassa vastanaitu nuoripari. He läksivät vierailulle morsiamen vanhempien luokse, söivät mahansa täyteen paahdettua lammasta ja asettuivat vieraisille. Nuorta miestä pyydettiin kertomaan tarina. Nuotion lämmön unettamana nuorukainen kieltäytyi. Kolme tarinoiden henkeä kokoontui jurtan ovelle harmissaan miehen käytöksestä. Henget kurkistivat sisään ja mulkoilivat laiskaa kertojaa. Kun nuorukaisen käly, näkijätär, kulki jurtan oviaukolle, hän kuuli henkien keskustelevan – yksi niistä aikoi muuttua jouseksi ja vahingoittaa nuorukaista, toinen aikoi muuttua nuoleksi samaiseen jouseen ja kolmas veitseksi. Kun henget tajusivat, että heitä kuunnellaan, ne myös väittivät muuttavansa kiveksi jokaisen, joka kertoo nuorukaiselle heidän aikeistaan.

Sinä yönä nuorukainen uneksi mahtavasta jousesta, nuolesta ja veitsestä ja heräsi innostuneena. Kotimatkalla hän näkikin jousen roikkuvan puussa. Käly hyppäsi väliin ja särki hienon jousen ennen kuin nuorukainen ehti koskea siihen. Tietenkään hän ei voinut selittää tekoaan nuorukaiselle. Sama tilanne toistui nuolen ja veitsen kanssa. Nuorukainen oli vihoissaan, kuin raivon pilvi, tuomion nyrkki. Kotosalla käly saikin kärsiä nahoissaan ja niinpä hän laihtui ja riutui. Kun appivanhemmat tulivat vierailulle, he saivat kuulla tarinan molemmat puolet – kälyn karsean kohtelun ja jousen, nuolen ja veitsen särkemisen. Epätoivoisena käly meni ulos ja tarttui vuohta hännästä: ”Kuunnelkaa mitä vuohi sanoo! Vuohi puhuu, en minä! Tämä mies kieltäytyi kertomasta tarinaa, vaikka hän tiesi kolmekin! Näin ei henkien kanssa toimita! Ne meinasivat tappaa hänet jousella, nuolella ja veitsellä, minkä vuoksi särjin ne.” Vuohen ynähtäessä se muuttui tosiaan yhtäkkiä kiveksi. Nuorukainen oli kovin pahoillaan, pyysi anteeksi vaimonsa sisarelta ja kokosi kaikki tulen ääreen kertoakseen tarinansa. Sanaakaan ei tullut hänen suustaan. Tarinat olivat lähteneet ikiajoiksi.

Ymmärrän jotain näistä suhteista. Tarinat keskustelevat myös keskenään – vaihtavat juoruja, näkemyksiä ja toisinaan hahmojakin. Jos ne jättäisivät minut, pelkäänpä että kuolisin surusta. Niinpä pyrinkin olemaan hyvä isäntä, henkitarinankertoja, tarinaklaanini Seanchai ja kutsumaan ne tämän kirjan ja sinun hedelmällisen mielikuvituksesi lämpimille sivuille. Kukapa tietää, ehkä huomenna heräät ja ovellasi odottaa tarina. Ja kuka onkaan se nainen, joka elää maailman äärimmäisellä reunalla? Se joka on viuluakin sointuisampi, ja jolla on silmät kuin kirkasta kristallia. Se joka on kukkiva oksa, aamunkoiton taivasnainen, ja jonka ääni on vesiputouksen ikiaikainen ääni. Se joka on omenan tuoksuva kukinto – vasa, hylje, susi – kuin pisarallinen kuumaa kuuta villikukkien joukossa. No, jos aloitat tämän matkan, saat sen selville. Näin ollen ja jos tunnet tarinoiden kutsun, luehan eteenpäin.

Psyyken villi tulikoe

Mene vuorille, rukoile ja paastoa. Matkusta ainakin päivä sinne päästäksesi. Älä tee tätä yksin, etsi koulutettu siirtymäriittiopas tueksesi. Varaa ainakin neljä päivää. Avaa itsesi suunnattomalle tarinalle, ja niin tehdessäsi, oivallukselle siitä, että psyykeesi on suurempi kuin kehosi. Hiljenny kunnolla, huuda kun siltä tuntuu, rakastu kuuntelemiseen. Kuuntele ymmärryksesi reunoja äläkä edes yritä ”tajuta” yhtikäs mitään pitkään aikaan. Älä kerro kenellekään mitään tapahtuneesta ainakaan vuoteen.

Tiedän yli kahdenkymmenen vuoden erämaatyöskentelyn kokemuksesta, että monien paastoajien ykköspelko ei ole kohtaaminen eläimen vaan ihmisen kanssa. Se on suuri muutos.

Tiedän, millaista on kertoa tarinoita kojootteja, ilveksiä, puumia ja satunnaisia mustakarhuja kuhisevissa metsissä. Se on hyvä ja pyhä tunne. On elävöittävää tietää, että joku saattaisi pistellä minut poskiinsa. Britanniassa vaeltaessani kukkuloilla, joilta näiden voimakkaiden olentojen läsnäolo puuttuu, käy varsin selväksi ihmisen perintö pääpetona. Hiljalleen laskeutuva suru voi olla yksi syvimpiä kohtaamisia pusikoissa, kun kohtaa vain menneiden eläinten haamupolkuja, joilla unitassut kimaltelevat aamukasteessa joka aamu kun venytät surullisia luitasi vanhojen tammilehtojen siimeksessä, solisevan puron äärellä.

Jotkut ihmettelevät onko ylipäätään mahdollista todella avautua autenttisesti villeydelle niin haamumaisessa paikassa. Minä en. Juuri puutteellisen kosmologian tunnustaminen on tämän toimituksen autenttinen osa – siis sen myöntäminen, että kulttuurina me olemme heiluttaneet kuolemankalistinta komean hautakummun yllä, sen kummun johon on haudattu kaikki ne eläimet, asukit, kielet jotka on aikaa sitten riuhtaistu kotikonnuiltaan ja pyyhitty pois. Sadankaan vuoden itku ei olisi tarpeeksi.

Mutta Finn McCool, irlantilaisen mytologian sankari, kehottaa meitä rakastamaan ”olevaisen musiikkia”, eikä kuolemaan menetyksen suruun. Kivikautisen mielen tahrattomuus tai keskiajan sielukäsityksen monimutkaiset konstruktiot häilähtävät meille hetkittäin, kuin hevoset jotka laukkaavat ohitse iltahämärissä. Tämän todellisuuden tuskan tunnustaminen viiltää syvältä – tunnemme surumme – mutta niille, joilla on silmää sellaiselle, ei aika ole muutenkaan mikään suora viiva. Tarinalla ja villiydellä on yllätyksiä meitä varten. Epätäydellisyytemme on autenttisuutemme.

Minä uskon että myytinkerronta voi olla alue, jossa nuo vaiennetut eläimet löytävät ainakin kaiun alkuperäisestä, majesteettisesta tassunjäljestään ja voivat asetella märkiä höyheniä ja jalokivimäisiä kuvajaisia kuuntelijan mielikuvituksen laakeille aakeille. Sellaiset tarinat saavat naiset ja miehet hankkiutumaan kanervikkoon ja keltaisen kuun alle, elämään elämää joka on täynnä kutsumusta, suhteellisuutta, halua ja hankaluuksia. Sellaisissa paikoissa suru tekee kauneutensa nähtäväksi, mutta niin tekee myös toivo.

Sellaiset tarinat saavat meidät rakastumaan menetyksen tunteeseen sen sijaan, että vain taltioisimme menetykset tilastotietoina.

Yksi myytin paljastamista asioista on se, että monet kuolleina pitämämme asiat ovatkin vain unessa ja ilmeisesti tarinan suullinen kertominen tekee jotain sitä ympäröivälle hyörinälle – myrkkykatkolle ja ukonhatulle, navetalliselle kesästä haaveilevia rapaisia lehmiä, deptfordilaisen yläasteen nuorten poikien suurille silmille, talviluolastaan tuijottavan viimeisen skotlantilaisen suden haamun murisevalle turkille, väsyneelle naiselle joka kuulee venäläisen sadun ja päättää pysytellä hengissä vielä yhden päivän. Jokainen, joka kertoo tarinoita, on saanut todistaa ihmeen toisensa jälkeen.

Tarina on terävä veitsi

Tarina on henkiolento, ei tarinankertojan repertuaaria, allegoriaa tai psykologian muoto.

Jos tarina päättää tulla sinun kertomaksesi, tässä muutamia ehdotuksia asiallisen kunnioituksen luomiseksi. Ensiksi on syytä ruokkia tarinaa. Kirjaimellisesti ruokkia. Jätä sille lasillinen jotain hyvää – ehkä lasillinen Ardbeg-viskiä ja kaurakeksi hyvän hunajan kera. Jätä ne samaan paikkaan joka kerralla, jotta tarinat tietävät minne mennä vastaanottamaan lahjoja. Pienen puisen tarinamajan rakentaminen ja koristeleminen kaiverruksilla voisi olla alku sekin.

Toiseksi, opiskele sitä. Tarkastele niin montaa eri versiota tarinasta kuin vain mahdollista. Jos tarinassa puhutaan valastiestä tai miekkataistelusta, mene meren äärelle tai ryhdy miekkailemaan – seuraa tarinan esimerkkiä. Tällainen tavoitteleminen on kunnioittamista, osoitus siitä että otat tarinan vakavasti. Muistathan kuitenkin, etteivät tutkimuksesi tai rivit paperilla ole tarinan todellinen koti. Tässä on kysymys pikemminkin säädyllisyyden ja valmiuden eleestä.

Jos tarina todella haluaa sinun kertovan itsensä, huomaat ennen pitkää pystyväsi eläytymään kaikkiin tarinan karkeisiin hahmoihin, mukaan lukien eläimiin. Jos et siihen pysty, voi olla että kannattaa odottaa hetki. Tarinoissa ei ole kysymys salamannopeasta esitysmuotoon saattamisesta: kerran hauduttelin yhtä tarinaa viidentoista vuoden ajan ennen kuin harkitsin mutisevani sanaakaan siitä.

Tarinan kunnioittaminen pitää sisällään sen tunnustamisen, että tarinan vaikutus muuttuu paitsi historian kuluessa, myös joka kerta kun ihmiset kokoontuvat kertomaan sitä. Taustatietämys on välttämätöntä, mutta sittenkin toissijaista suhteessa tarinan ensisijaiseen kokemukseen, elävän tarinan vaikutukseen huoneessa sen kerronnan hetkellä – elävänä tapahtumana.

Jos kerrot tarinaa monen päivän ajan, niin monet itämaiset tarinankertojat suosittelevat jokaisen päivän päättämistä kohtaukseen, jossa kaikki hahmot ovat syömässä tai lepäämässä – eivät konfliktissa. Jos et jatka kertomista 24 tunnin kuluessa, tarinan hahmot alkavat ilmestyä elämääsi provosoidakseen sinut kunnioittamaan tarinaa jatkamalla kertomusta. Tämä voi olla mentaalisesti ahdistavaa: tällä tavoin vainotuksi tuleminen on hyvin häiritsevää.

Kun opit tarinan sanasta sanaan, saatat pystyä luomaan kiillotettujen kuvien nuorallakävelynäytöksen. Sellainen voi olla hyvin kaunista ja nautinnollista kuultavaa. Jotkut tarinankertojat ovat tehneet tästä todellista taidetta – erittäin koskettavaa, parhaimmillaan taianomaista. Mutta tässä on ongelmana se, että tarina ei pysty vastaamaan kerronnan hetkeen ja paikkaan . Jos sallit spontaaniuden, liikut puutarhasta villiin luontoon – paikkaan jossa tarina todellisuudessa asuu. Sinun tehtävänäsi on taustatutkimuksen tekeminen, rituaalinen syöttäminen ja tarinan luiden tunteminen. Mutta taikuudeksi kertominen muuttuu vasta astuessaan välitilaiseen yhteisöön, jossa tarina kaikessa kummallisuudessaan pyörähtää keskelle ruokasalia.

On hyvä oppia tuntemaan oma sisäinen ilmanalansa – jos olet yleensä tyyntä, lempeää sorttia, voi olla haastavaa jättää tuopillinen punaista olutta Beowulfin hengelle, vaikka se saattaisikin tuoda esiin arvaamattomia syvyyksiä. Mutta mikä tahansa yleisö aistii sekunnin murto-osassa kaikki katkokset sinun ja tarinan tekstuureiden välillä. Vähän niin kuin jos minun kaltaiseni möhkäle yrittäisi kahlata Bhagavad Gitan lävitse. Tarinat eivät ole ”meidän käytettävissämme” tällä tavoin, se on holtiton ajatus.

Vaaditaan myös kykyä varjonyrkkeilyyn. On hyvä tutustua oman luontonsa petolliseen, hyökkäävään, kostonhimoiseen puoleen – tunnustaa se. En tarkoita, että tuota puolta tarvitsisi toteuttaa. Mutta on välttämätöntä, että hankaudut tarinan villisti poikkeavia hahmoja vasten. Jos et pysty asettumaan noihin hahmoihin, tarinaan jää yllättäviä tyhjiä aukkoja ja energia kaikkoaa kerronnastasi.

Tarinankertoja Robin Williamson – bardien, näkijöiden ja druidien veljeskunnan pääbardi – istui kerran talossani harpun kanssa ja puhui kuusi tuntia putkeen Mabinogionin neljästä oksasta. Kävi selväksi, kuinka huonosti sana ääni kuvasi sitä mitä hänen suustaan tuli. Seitsemänkymmenen tällä planeetalla vietetyn vuoden jälkeen se on vuoroin käheä, enkelimäinen, rouhea ja melodinen. Se kääntyy hypähdellen yllättävissä hetkissä. Se on kuin sorapohjainen joenuoma, jolle oivalluksen lohi laskee mätinsä.

Tarkasta siis intonaatiosi, murteesi, äänesi tanssi. Jos olet nuori, älä masennu äänesi eloisuudesta ja korkeudesta. Elämä kyllä hioo sen pois, älä siis kiirehdi. Myytinkerronta osoittaa vanhimpien elinvoimaisuuden – iän myötä avautuu jotain sellaista, jota emme voi jättää huomiotta. Joten voimme olla kuin lohta odotteleva myyttinen tietäjä Finnegas Boyne-joen varrella, kärsivällisiä ja hyvällä tuulella, vartoilemassa olevaisen musiikissa.

Äänemme on osa henkilökohtaista ekosysteemiämme. Sen sisällä on erilaisia heimoryhmiä. Perheemme ja kotiseutumme intonaatio, television brutaalisti lisäämät äänensävyt sekä työtovereiden, reissaamisen tai yliopiston mukanaan tuomat sanat. Yhden ainoan tarinankertojan ääni on kokonainen esivanhemmilta perittyjen, paikallisten ja pakotettujen vaikutteiden kohtaamispaikka. Voisimme vielä palata paikallismurteiden herkullisuuteen, sen kehräykseen ja kähinään ja outoihin sanankäänteisiin.

Kun Robin pakkasi lähteäkseen, hänen kuskinsa kertoi minulle heidän matkakokemuksistaan Irlannissa. Jotakuinkin jokainen lähde, kukkula ja kaupunki kirvoitti laulun tai tarinan Robinilta – maa oli hänelle kuin sarja akupisteitä, joista päästä käsiksi myytteihin, ja myytit puolestaan sarja maan akupisteitä. Tänä aikana, jolloin uskonnot vaikuttavat joko yhä fundamentalistisemmilta tai vain taantuvilta, tällaiset tarinat eivät ole ”pelkkiä” tarinoita vaan syvällinen vihje siitä, kuinka tullaan ihmisiksi. Lännessä ollaan havahtumassa siihen, että monoteistisen uskon vanhat muodot ovat käymässä läpi eräänlaista kyseenalaistamisen prosessia. Olemme altistuneet niin monille palvonnan, filosofian ja mielipiteen muodoille, että toisinaan tuntuu kuin olisimme joko täysin valanvannoneita ”uskovaisia” tai viisastuneita eksistentialisteja, eikä mitään välimaastoa olisi olemassakaan.

Myytit ja niiden suullinen kerronta eivät ole välimaastoa vaan erilaista maastoa – maastoa, jossa psyyke voi yhä saada ravintoa kuvista, hehkua ihmeissään, juurtua maisemaan ja muistaa todellisen tarinansa eloisat tuulet. Tämä pyhän kosiskelu ei siis rajoitu pelkästään kotipiirin uskontoihin.

Vertailusta mielleyhtymiin

Jotta tarina voisi astua huoneeseen, myös villiyden on tultava sisälle. Kertojan sisäinen vanha nainen pitää tarinan luita ja oppia ja rakennetta kasassa, samalla kun joku resuinen tyttö tanssahtelee kielen päälle ja täyttää tuon luurangon sen tarvitsemilla elimillä, jotta tarina voi nousta ylös tanssimaan. Kielenkäyttö saattaa onnahdella siellä sun täällä, eikä ulosanti aina ole sujuvimmasta päästä, mutta ei syytä huoleen.

Tarinat ovat aina vain osittain ihmisten yhteisöä varten. Meidän kannattaisi pitää päämme käännettyinä kumpaankin suuntaan – ylistää tummaa verta leijonan suonissa. Kertojan suusta kuultavat sanat voivat olla kuin pörröisen kananpojan ensimmäiset, vaeltavat askeleet tai kaljupääkotkan luottavaiset siiveniskut – kummallakin on viehätyksensä elävässä maailmassa.

Tällainen kerrontatapa avaa mielleyhtymien tien kaikille läsnäolijoille. Se estää tarinaa kompastumasta liiallisiin historiallisiin viittauksiin ja samalla siitä tulee huomattavasti valaisevampi. Emme ole vain kurkistamassa johonkin toiseen kulttuuriin jossakin toisessa ajassa, vaan antamassa samalla tarinan tehdä tehtävänsä meidän kanssamme täällä ja tänään. Jos jokin tarina on ilmiselvästi syvästi pinttynyt jonkin hyvin erilaisen kulttuurin viitekehykseen, voi olla viisaampaa jättää se rauhaan. Ruoki sitä, kunnioita sitä, opi siltä, mutta älä yritä kertoa sitä vielä. En rohkaise pyhien kertomusten ryöstämiseen.

Monet antropologiset tutkimukset keskittyvät tarinankerronnan toistuvuuden arvoon suullisissa kulttuureissa – tämä on krapulaista seurausta Frazerin Kultaisesta oksasta ja tarinoiden agraarisista, vuodenaikarituaaleihin ja vakauteen sovitetuista toisinnoista. Kun taas viettää aikaa metsästäjä-keräilijöiden kertojien parissa (ja kyllä, heitäkin on vielä olemassa) ei mene kauaakaan, kun tajuaa että tarina voi taipua, venyä, supistua ja hypätä, riippuen sekä tarinan, kertojan että ympäristön mielialoista. Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän arvaamattomuutta.

Nämä tiet vievät meidät vertailuista mielleyhtymiin – sillä tarkoitan sitä, että olemme astuneet pois pelkästä myyttisten kuvien dualistisesta vertailusta moninaiselle tiedon maaperälle, joka kumpuaa sielujemme tilasta, taiteen historiasta, peukaloisen ovelasta älykkyydestä. Myytti ei siis eläkään akateemisissa käännöksissä vaan sinnittelee mielleyhtymien moninaisuudessa. Kun liikumme harmoniasta polyfonian moniäänisyyteen, lähestymme samalla omaa villiä luontoamme ja poistamme imperiumin ikeet.

Paikka ja arvon ilmeneminen

Revi itsesi pois sivulta ja palaa siihen välittömyyteen, jossa todellisuudessa asut. Pyhitä uudelleen suhteesi edessäsi aukeavaan elävään maisemaan. Haluat ehkä rajata tätä jollain tavalla. Sanotaan, että raja on vaikka viisi mailia. Kuka tahansa voi löytää villiä luontoa viiden mailin säteellä etuovestaan, jos on valmis hyväksymään sekä isommat että pienemmät luonnon ilmentymät – viisi metriäkin riittänee.

Anna tuon rajatun suuruuden tulvia itseesi ja päätä olla paikkasi mytologioiden kulttuurihistorioitsija. Ole kuin Parzival, tai Finn, tai Riekalehuppu tai Kädetön Neito ja istu puiden alla, aavemaisten vesistöjen äärellä ja katsele. Mene lähelle, ui paikkasi liiveihin – kohtaa se kasvoista kasvoihin, äläkä luota yhdenkään kirjan tai tekstin toimivan korvikkeena.

Kun alat sulauttaa itseesi näitä paljastavia kuvia – näitä juomapaikan, mustaseljan ja vierailevan närhen tarinoita – älä kirjoita niitä ylös. Jos tarvitset muistiapua, kävele nuo tarinat kehoosi, laula ne itseesi, tanssi ne itseesi. Jos kynä osuu paperiin, käytä sitä tarinan piirtämiseen, älä sen kirjoittamiseen. Tee kartta tapahtumista. Kerro tarinoita pienissä kokoontumisissa ja muista ettei noiden kokoontumisten tarvitse olla pelkästään ihmisiä varten. Joskus riemukkain kertominen voi olla siilille, tuulelle tai suolle kertomista.

Heti kun muste osuu paperiin, olet muuttanut suhdettasi tarinaan. Kun kerrot sitä, voit joutua haparoimaan tahroja paperilla ja niiden lineaarista sovitusta etkä niinkään todella sinuun vaikuttaneen tarinan kehollisia impulsseja. Toinen esoteerinen yksityiskohta: käytä karttaa tehdessäsi vihreää mustetta. Lorca väittää mustan säikyttävän pienet henkiolennot, jotka haluaisivat ryöpsähtää paperille.

Jos olet toisenlainen eläin, kuinka se välittyy kertoessasi tarinaa? Onko äänesi antelias kurlaus, vaiko ohut ja terävä kuin korppikotkan nokka? Jolkotatko sakaalin tavoin vai oletko hiljaa paikoillasi, kuin kissa aurinkoisella paikalla? Tässä suhteessa on syytä seurata oman kehonsa energioita ja pysyä autenttisena.

Pyöreäsilmäisenä nuorena poikana en nauttinut mistään niin suuresti kuin isäni seuraamisesta hänen pitkillä kävelyretkillään. Hän on innokas kävelijä. Niinpä noilta kävelyiltä on peräisin iso osa omasta koulutuksestani tarinoiden ja paikkojen suhteen ymmärtämiseksi. Tavallaan me kävimme rajoja, vakiinnutimme sitä viiden mailin sädettä, josta olen puhunut. Joskus hän näytti minulle vanhan kivisen kaariportin tai jonkun tietyn yksinäisten pyökkien ryppään tai toisinaan, pitkällä sormellaan, osoitti kaukaisuuteen kohti Dartmoorin nummia.

Vielä tänäkin päivänä voisin kävellä kanssasi tuon saman reitin pikkuruisilla Devonshiren kujilla ja näyttää kummitusten riivaamia viktoriaanisia lyhtypylväitä, tai vanhoja heimoasutuksia pysäköintipaikkojen alla, piilopolkuja meren äärelle Babbacombessa sekä juuri sen penkin jolla isäni ja äitini istuivat silloin kun isäni kosi äitiäni. Näillä kävelyillä myytit ja jutuniskentä kohtasivat juuri sopivassa suhteessa. Se oli hyvä sekoitus villiä luontoa ja inhimillisen kulttuurin monimutkaisuuksia.

Isänä kuljen tyttäreni kanssa Ashburtonin muinaisen tinakaivoskaupungin halki Ashburton-joelle. Tiputamme kolikoita sillan alle Kutty Dyer -nimiselle hengelle, joka elää sillan varjoisimmissa kätköissä. Tai vaellamme ylös kaupungin laitamille eteläisen nummen alaosiin. Kun katselemme peltojen ja avoimen nummen muodostamaa kuviota, tarinat kiitävät luoksemme. Paikallisen kansanperinteen kudos piirittää meitä – luuvaunuilla ratsastavat naiset, lumiset sorkanjäljet Widdicomben kirkon katon korkeuksissa, keijut säikyttelemässä kiinteistögryndereitä.

Kaarramme katseemme ulospäin ja näemme neljän luostarin väliä kulkeneiden munkkien jälkiurat, alemmilla kukkuloilla yrmeiden keltaisten pilvien alla karitsoja synnyttävät uuhet, kuusamat kesäisten kujien reunamilla, traktorin raatamassa heinää tihkuvien peräkärryjen kanssa, sormetjäätävää lunta aaltopeltisuojan katolla, jonka alla mudantahrimat vuohet värjöttelevät. Ja kaiken tuon alla suuri eläin nimeltä Dartmoor uneksii ja lähettää meille lihaksikkaita tarinoitaan. Tuijottaessamme viljelijän portin takaa näemme vilahdukselta tämän perintömme ja se hiljentää meidät.

Jokin tämän kaltainen odottaa meitä kaikkia. Blake löysi sen Lontoon East Endistä. Ryhdy siis kävelemään. Ensimmäisinä ulkoilmavuosinani saatoin kulkea kymmenestä kahteentoista mailia päivässä. Se oli aina mielenkiintoista. Se, etten osannut ajaa autoa auttoi suuresti. Kulje omat rajasi, tarjoa juomauhrisi. Kuvittele, että olemme kaikki tulossa ovellesi joskus piakkoin. Vie meidät kävelylle, näytä asuttamasi paikan sisäinen tarina. Kaikki myytinkertojat tietävät, että juhlimisen ja tarinoiden täyttämässä illassa tulee aina se hetki, jolloin isäntäväki kääntyy vieraan puoleen ja pyytää tätä laulamaan laulun kotipaikastaan. Meille englantilaisille tämä saattaa nostaa pintaan nolostuneen version Monty Pythonin laulusta ”Always look on the bright side of life.” Käännämme menetyksemme vitsiksi. Mutta mitä on imeytynyt sinun paikkasi hoitamisen työhön – kyntämisen, olkeamisen, torppareiden, lauttureiden lauluja? Ennen aamunkoittoa Brixhamin satamasta merelle lähtevien kalastajien lauluja? Ne voisivat toimia rikkaana maaperänä.

Mihin kaikki tämä johtaa? Lopulta, hitaasti, se saattaa saatella meidät hyvin autenttisiin arvoihin. Ei valtioiden tai kirkkojen valvomiin arvoihin, vaan sydämen vallankumouksen vahvistamiin. Sydän aukeaa panostamalla: luomalla hellillä tunteilla ja kovalla työllä yhteyttä tarinoiden ja paikkojen punomaan maisemaan.

Pieni varoituksen sana. Kaikkeen tähän ryhtyminen voi aluksi luoda sangen varteenotettavan hahmon. Sellaisen, joka vaeltelee ympäriinsä nokkostakissa, omassa virtsassaan värjäämissään paidoissa ja mutisee lauluja Widdicomben markkinoista ohimeneville autoille. Hieman epätodellisen siis. Ei tämän tarvitse mennä niin. Tuollainen kyllä hioutuu pois ajan mennessä.

Älkäämme siis hylätkö päämääriä taikka sitä hassua osaa meistä, joka rakastaa toisen ihmisen silmien hymyä. Pieni ristiriitaisuus on seksikästä. Mutta, kuten Gary Snyder sanoo, ole kuuluisa viiden mailin säteellä. Ole kuuluisa hylättyjen rakennusten välissä kasvavalle hennolle heinikolle, ole kuuluisa sille tietylle kottaraisen pesälle kukkulan takana. Se on eräänlaista höyhenpeitteistä sankaruutta ja samalla hempeä tapa ilmaista omaa haluamme tulla tämän maailman todistamiksi.

Tähän ei ole mitään nopeaa reittiä ja vain vähän selkeitä askeleita. Se on kuitenkin elämänmittainen pesti ja kuinka usein nykyään kuulee moisesta? Kuten vanhimmat sanovat: ”Jos et ole saanut syödäksesi, muutu leiväksi.”

Joskus tämän paikkaan juurtumisen on oltava vähemmän fyysistä ja enemmän mielikuvituksellista. Jotkut paikat ovat meidän kannaltamme vihonviimeisiä. Elämä on usein rankkaa. Jos näin on, voit etsiä ”kätkettyä maata” – uniaikaa. Se on lumisen tundran, irlantilaisten kalastajakylien ja turbaanipäisten maagikoiden paikka, ontoissa puissa asuvien tummasilmäisten tyttöjen, laulavien leopardien ja muinaisten skottilaisten niittyjen lohikäärmelinjoja kulkevien tiibetiläisten astrologien paikka. Ennen kuin löydät oman fyysisen paikkasi, voit oleskella siellä aina kun mahdollista. Minä asuin siellä vuosikaupalla.

Meillä päin sanotaan, että tämän maan vieressä on Sídhen maa – keijujen maa. Sinne päästäkseen on ylitettävä savea. Sen tuolla puolen on Monivärinen maa. Siellä tulet ylittämään vettä. Seuraavana on Ihmeiden maa. Siellä on tulen vuoro. Mutta kaikkien noiden tuolla puolen on Lupausten maa. Sinne päästäksesi sinun on kuljettava tarinoiden suloisella henkäyksellä. Tapaan sinut siellä.

©Martin Shaw 2019. Katkelma teoksesta Wolf Milk: Chthonic Memory in the Deep Wild (Cista Mystica Press). Käännetty ja julkaistu tekijän luvalla.

Tri Martin Shaw on arvostettu mytologian opettaja. Hän on kirjoittanut aiheesta lukuisia palkittuja kirjoja sekä edistänyt mytologian ja suullisen kulttuurin opetusta mm. Stanfordin yliopistossa. Hän on myös Westcountry School of Mythin johtaja. Hän on toiminut myös siirtymäriittioppaana, kirjoittajana ja kääntäjänä.

Lisää Martin Shaw’n työstä:

cistamystica.com | drmartinshaw.com | schoolofmyth.com

Teksti: Kai Vaara

Savotta tarkoittaa puunkorjuutalkoita. Elvytyssavotta viittaa osin päinvastaiseen: talkoihin monimuotoisen metsän ja elävän maaperän palauttamiseksi. Ihminen voi monipuolistaa elinpiirejään kestävästi elättäviksi kokonaisuuksiksi!

Elonkehän elvytyssavotta eli Elossa! on hahmotelma osallistavasta kansalaistoiminta-aloitteesta näiden tavoitteiden edistämiseksi. Aloite pohjautuu Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n vuoden 2019 kevätseminaariin, Katajamäen yhteisössä pidettyihin jatkopohdoksiin sekä aiheen parissa työskennelleen työryhmän ja ystäväpiirien kommentteihin.

Aloitteen lähtökohta

Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin heikkeneminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne tuhoavat tulevien sukupolvien elinehtoja. Fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutuksen lisäksi tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia kaventavat humuskato ja metsäpeitteen pitkäaikainen väheneminen. Elävä maaperä on elinehto. Sen palauttaminen elvyttää myös ilmaston, mutta haastaa sitä useampaa sukupolvea, mitä hitaammin toimeen tartutaan.

Eläviä, elättäviä, kestäviä ja parhaita hiilinieluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat monimuotoiset metsät ja niihin liittyvä viljely mineraali-, mikrobi- ja sienirihmastopitoisine maaperineen. Niiden edistäminen turvaa viime kädessä ihmisten elinehdot, vähentää elämälle tarpeetonta kuluttamista ja luo toimeentuloedellytyksiä ilman kestämättömäksi osoittautuvaa talouskasvua. Haasteena on palauttaa ihmisen ja elävän elinympäristön luova yhteys, ekologinen kädenjälki. Monimuotoistamalla elinympäristöjä voidaan turvata myös villejä elinpiirejä ja hillitä ilmastonmuutosta kosteutta ylläpitävillä ja humusta kasvattavilla pienilmastoilla.

Biodiversiteetti, terve elinympäristö ja niitä luova ilmapiiri eivät ole kaupan, vaan ne on turvattava omaehtoisesti ja yhteisvastuullisesti sekä kaupungeissa että maaseudulla.On myös etsittävä lähtökohtia ja periaatteita, jotka ovat yhdenmukaisia globaalisti kaikille ihmisille. Jatkuva kaupungistuminen syö tulevaisuuden elinehtoja. Kaupungeissa asuville on mahdollista luoda yhteyksiä maahan, kestävää ruokahuoltoa ja mielekkäitä väyliä myös maalle muuttamiseen.

Teollistumisen, markkinoille tuotteistamisen ja niihin kytkeytyvän ammatillisen koulutuksen myötä elämän edellytyksiä ja jatkuvuutta ylläpitävät koti- ja omavaraistaidot paikallisymmärryksineen ja ”resurssitajuineen” ovat pitkälti syrjäytyneet. Näillä perinnöillä on kuitenkin ylläpidetty elinympäristön hiilensidontakykyä, pienilmastoja ja vesikiertoja puutarhoineen, laidunmaineen ja monimuotoisine metsineen viimeistään fossiilikapitalismin viime vuosisataiseen läpimurtoon asti. Koti- ja pienteollisuuden turvaaminen, paikallistalouksien edistäminen ja yhteisöllisiin toimeentulotapoihin tukeutuminen eivät ole saaneet oikeutta kolonialismin ja teollisen läpimurron globaalissa valtataistelussa ja resurssisodissa.

Koululaisten ja muidenkin ilmastohätään vastaamiseksi yhteiskunnan tulisi edistää kaikille halukkaille mahdollisuuksia käytännön toimiin hiilen sitomiseksi kasvustoon ja maaperään – eikä vastata ongelmaan vain ”kuluttajina”; vähentämällä turhaa ja vahingollista kulutustaan ja vaatimalla niin sanotulle tuotantoelämälle päästövähennystavoitteita. Kansalaistoiminta ja -oikeudet elonkehän käytäntöjen elvyttämiseksi voisivat vähentää mielenterveydellisiä ongelmia, luoda siltoja sukupolvien välille ja elvyttää sellaista perinnetietoa ja historiallista ymmärrystä, joka auttaa hiilen sitomista kasvustoon ja maaperään.

Valitettavasti kulutuksen kasvattaminen eli talouskasvu – ja jo pelkästään rahataloudellinen elämäntapa tai toimeentulomuoto – on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. Ruokaturva ei voi perustua oman kontrollimme ulkopuolisiin edellytyksiin, tarvitaan riittävää ruokasuvereniteettia. Elinympäristömme monimuotoisuutta ja hiilensidontaa maaperään eivät turvaa ydinvoima tai bioenergialähteet. Tehtailtu ravinto ei vastaa ihmiskehon muinaisiin terveydellisiin tarpeisiin eikä edistä elävää maaperää eli humusta luovaa kulttuuria. Elämää ylläpitävän ”vihreän infrastruktuurin” vahvistaminen ei voi olla vain bisnes tai luonnonsuojelua. Sen on oltava yhteisvastuullista, yhteiskunnan tunnustama ja jopa kannustama tapa elää ja tulla toimeen, vaikka hyvin vaatimattomastikin.

Haasteena on sellaisen taloudenpidon, toimeentulotapojen ja kulttuurin edistäminen, mikä lähtee korjaamaan ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia tuleville sukupolville – edistää maan palauttamista hedelmälliseksi sitomalla hiiltä kasvikuntaan, metsiin ja maahan, vahvistaa paikalliset vesikierrot ja sen myötä myös pienilmastoja – luoden samalla edellytyksiä hyvälle ja terveelle elämälle ja paikallisyhteisöllisyydelle sekä maankäytön kestävälle säätelylle. Metsien käsittelytavat vaativat uudistumista hiiltä sitoviksi: aukot umpeen ja metsäojat tukkoon! Metsätuotteet ovat muutakin kuin puuntuotantoa; marjat, sienet, villivihannekset, kalat, riista, lääkekasvit, virkistys ja monimuotoisuutta kunnioittava pientuotanto on ymmärrettävä todellisiksi toimeentulomahdollisuuksiksi.

Kun talouskasvun kestämättömyyteen (talouslaskuun tai laskutalouteen) ja mahdollisesti hallitsemattomaan romahdukseenkin tulisi varautua, onko talouden ja toimeentuloedellytystemme ”vientivetoisuus” välttämätöntä? Eikö suunta paikallisempaan talouteen, vaihdannan ja jakamisen eri muotojen edistämiseen ja omavaraistumiseenkin vahvistaisi itsehallinnollisempia ja paikallisempia toimeentulon edellytyksiä sekä innovaatioita myös pientuotantoa edistäville ja mahdollisesti laajemmillekin markkinoille?

Elonkehän elvyttämisen luonnollisena lähtökohtana on virallisten luonnonsuojelualueiden ja paikallisyhteisöjen omaehtoisten suojelualueiden ympärille ja niiden välille luotavat puskuri- tai suojavyöhykkeet, ”elämänsuojeluvyöhykkeet” (”Territories of Life”), joita luomalla biodiversiteetti pääsee vahvistumaan ja lajisto myös siirtymään alueilta toisille ilmastonmuutoksen myötä. Näin myös alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen kestäviä elämänperintöjä ja uusien ekokylien elinmahdollisuuksia voidaan turvata – ja niiden kokemuksista voi jotain välittyä laajemminkin sovellettavaksi.

Vain Maan uudelleen viljavoittaminen takaa ihmiskunnan tulevaisuuden elinehdot. Tarvitaan mahdollisuuksia kaikille voida osallistua elvytyssavottaan tarpeettoman tuottamisen ja kulutuksen sijaan. Tämä on välttämätön oppimisen sarka ja haaste useammille sukupolville.

Seuraavat teesit on pyritty osin muodostamaan niin, että ne loisivat pohjaa jonkinlaiselle globaalille ”solidaarisuusaloitteelle”, johon myös erilaisissa konfliktitilanteissa voitaisiin viitata.

Teesit

1)Ilmastohätä ja biodiversiteettikato ovat saman asian kaksi puolta liittyen ihmisen ja luonnon erottamiseen, ei niidenyhteyteen. Ihmiset on irrotettu ja irrotetaan elävää elinympäristöä kunnioittavasta ja vahvistavasta yhteisöllisyydestä ja omavaraisuuteen tukeutuvista keskinäisistä elä(ttä)vistä kokonaisuuksista. Luonnosta on tehty omistettavissa oleva luonnonvara, jota luonnontieteiden avulla hyödynnetään markkinoille kuluttajien kysynnän mukaan – paikallistiedon selviytymisperinteiden merkityksistä piittaamatta.

2) Kulutuksen ilmastokompensaatiot on suunnattava metsien monimuotoisuuden säilyttämiseen ja luomiseen paikallisyhteisöjen omaan käyttöön ja vain paikallisyhteisöjen ehdoilla viljelyyn ulkomarkkinoille. Pienimuotoinen, ympäristön kestokyvyn huomioon ottava viljely, monilajiset metsäpuutarhat sekä alkuperäiskansojen villeinä säilyneet metsäalueet ovat kestäviä eläviä hiilinieluja. Niiden vahvistaminen turvaa kestäviä toimeentuloedellytyksiä ja riippumattomuutta perusteettomasta talouskasvusta. Paikallisyhteisöille niin maalla kuin kaupungeissakin on taattava mahdollisuudet kehittää metsäpuutarhoja ja ruokaomavaraisuutta. Kaupunkiyhteisöt tarvitsevat myös sillanrakennusta maaseutuyhteisöihin.

3) Kaikille on sallittava (ihmis)oikeus elonkehää elvyttävään, humusta luovaan ja kulutusta vähentävään kulttuuriin – elonkehän paikallisiin jälleenrakennustoimiin, niiden yhteisölliseen luomiseen sekä niistä keskinäisesti oppimiseen. Tätä tehtävää on sitä haluavien edistettävä omaehtoisesti, mutta paremmin myös yhteiskunnan tuella. Vallitseva koulutus suuntautuu ammattiosaamisen edistämiseen tuotanto- ja kulutusmarkkinoille syrjäyttäen paikallisyhteisöllisen kehittämisen ja taidot uusiutuvien luonnonvarojen käytössä. Ihmisille on kuitenkin luotava käytännön edellytykset osallistua ”ilmaston ja elinympäristön elvyttämistalkoisiin tai -savottaan” omaksi ja yhteisölliseksi ”elonkehän jälleenrakennusopiksi”.

4) Elinympäristön monimuotoisuutta turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” vahvistamiseksi tarvitaan virallisten ja paikallisyhteisöjen suojelualueiden ympärille puskurivyöhykkeitä ja niiden välille käytäviä, joissa biodiversiteetti voi elpyä ja lajisto siirtyä alueilta toisille ilmastonmuutoksen edetessä. Julkisella vallalla ja yhteiskunnalla on vastuunsa infrastruktuurien kehittämisessä ja näin on myös biodiversiteettiä turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” suhteen. Tällaisilla alueilla ihmisille olisi turvattava mahdollisuus päästä yhteyteen kestävien elämänperintöjen kanssa ja luomaan ”inhimillistä vihreää infrastruktuuria” tai pikemminkin ”elämänsuojeluvyöhykkeitä” (”Territories of Life”).

5)”Elämänsuojeluvyöhykkeillä” ihmisen yhteys elävään ja hiiltä sitovaan elinympäristöön voidaan palauttaa tukemalla siirtymistä:

(a) maanviljelyssä luomu- ja peltometsäviljelyyn,

(b) metsänhoidossa jatkuvaan kasvatukseen ja metsien moninaiskäyttöön ja

(c) yleisesti maankäytössä ”villin ja inhimillisen vihreän infrastruktuurin” luomiseen

puutarhametsillä tai metsäpuutarhoilla, ihmisten mökittämällä tai asuttamalla, ekologisesti kestävällä elämällä, jolla voidaan vahvistaa paikallisia vesikiertoja ja pienilmastoja.

6) ”Elvytyssavotta” tarjoaa uutta väylää sosiaali- ja terveystoimelle, toimeentulomuodoille, kotouttamiselle sekä koulutukselle. Se luo integroivia oppimismahdollisuuksia luonnontieteiden, historian, taiteen, käsityön, puutarhanhoidon, terveydenhoidon, sosiaalityön, kotouttamisen yms. aloilla. Se luo myös kestävän elämän erilaisia vaatimattoman toimeentulon perspektiivejä, jotka eivät perustu niinkään rahatalouteen kuin ”maalle omistautumiseen”, vaihdantaan ja omavaraistumiseen – vaikka voivat poikia innovaatioita ja hyvinvointia edistävää toimintaa laajemmallekin. Agroekologian ja permakulttuurin aloilla on myös kehitetty monenlaisia menetelmiä, joita voidaan soveltaa näihin pyrintöihin. Asettuminen elämänsuojelualueille ei niinkään vahvista verotuloja, mutta vähentää sosiaali- ja terveysmenoja, vaikka toimeentulo ensivaiheessa perustuisikin tukiaisiin.

7)”Inhimillisen vihreän infrastruktuurin” alueita voidaan luoda vain paikallisesti koulujen ja oppilaitosten, oppilaiden ja vanhempien, kuntien ja seurakuntien, maan- ja metsänomistajien, vapaaehtoisten perinnetaitajien sekä kiinnostuneiden yksilöiden ja yhteisöjen omaehtoisella keskinäisellä yhteistyöllä. Yhteys paikallistahojen kanssa kartuttaa ymmärrystä kestävän elämän mahdollisuuksista tukeutuen kullakin alueella myös paikallistietämykseen, sen perintöihin ja sen jälleenluomiseen. Kaupunkikoulut voivat verkottua maaseutukoulujen kanssa ja yksittäiset oppilaat perheineen mökkiyhteyksiensä kautta. Näin kouluyhteistyö voi muodostaa kaupungeissa asuvillekin mahdollisen väylän päästä maahan kiinni. Tällainen Maan puolustus elvytyssavotalla voi toimia uutena keskinäisenä, ryhmädynaamisena ”oppiaineena” ja kansalaispalveluna täydentäen mahdollisesti perinteistä maanpuolustusvelvollisuuttakin.

8)Tällaisille ”elämänsuojeluvyöhykkeille” voi olla tarvetta muodostaa uusia maankäytön, kaavoituksen, rakentamisen, työllistämisen sekä soten kokeiluja, poikkeuksia ja oikeuksia, jotka tukeutuvat paikallisen monimuotoisuuden ja omavaraistumisen vahvistamiseen. Näille ”vastakkaisena” vertailukohtana ovat rahataloudellisen globalisaation myötä yleistyvät ”erityistalousvyöhykkeet” (Special Economic Zones, SEZ), joissa työntekijöiden ja ympäristön oikeudet on syrjäytetty. Elämänsuojeluvyöhykkeillä sen sijaan poikkeamiset voisivat liittyä esimerkiksi siirtymätukiin viljelyssä ja metsänhoidossa, rahataloudesta riippumattomien ja ekologisesti kestävien toimeentulomahdollisuuksien edistämiseen sekä asutuksen mahdollistamiseen myös ilman kunnallistekniikkaa. Itsenäiset paikallisyhteisöt voisivat rakentuakseen saada tarvitsemiaan helpotuksia alueille asettuvina uudisasutuksen airueina.

9) Kansainvälisissä sopimuksissa ja oikeuksissa alkuperäiskansoilla ja paikallisyhteisöillä on erityisoikeuksia perinteisten kestävien elämänmuotojensa turvaamiseen. Jos uusia paikallisyhteisöjä perustettaisiin biodiversiteetin palauttamiseksi, metsäpuutarhojen rakentamiseksi ja näihin perustuvien toimeentulomuotojen ja ruokasuvereniteetin edistämiseksi sekä luotaisiin omalle paikallistietämykselleen ja -kulttuurilleen perustuvia tapoja, niiden oikeuksia olisi voitava turvata vastaavasti kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niin perinteiset kuin uudetkin paikallisyhteisöt yhteystahoineen voisivat oppia toistensa käytännöistä. Ne voisivat muodostua kestävien elämäntaitojen oppimissijoiksi ja ne voisivat muodostaa kansainvälistä solidaarisuusverkostoa biodiversiteettiä vahvistavien yhteisöjen oikeuksien puolustamiseksi mahdollisissa kiistakysymyksissä.

10) Mikäli Suomi (tai joku muu maa) voisi edistää tällaisia ”ilmaston- ja elämänsuojeluvyöhykkeitä”, voisi se toimia kansainvälisesti merkittävänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen torjunnassa ihmis- ja yhteisöoikeuksia sekä ”Maan oikeuksia sen elämää ylläpitäviin yhteisöihin” edistävällä tavalla. Suomella tai ns. suomalaisilla, edustaen vanhaa vaikka monin tavoin edesmennyttä metsäkansaa, voisi taustaansa nähden olla arvokas antinsa tällaiselle tulevaisuusperspektiiville. Myös kuntien tai kaupunkien kansainvälinen verkottuminen kokemusten keskinäiseksi välittämiseksi ja niistä oppimiseksi olisi aiheellinen kehityssarkansa.

Jatkosta

Aloitteen muotoilua jatketaan tänä vuonna. Tarkoituksena on koota täsmällisemmät perustelut yksittäisille kohdille. Tarvitaan myös laajempaa faktapohjaista tekstiä aiheesta tavoitteineen ja perusteluineen sekä tavoitteen ytimen kirkastamista.

Toteutuakseen aloite vaatisi paikallistason toimijoita ja myös kuntatason yhteistoimintaa. Lisäksi toiveena on muotoilla aloitetta hyödynnettäväksi myös kansainvälisesti kestävien yhteisöllisten oikeuksien eteen.

Olisi myös hienoa hahmottaa Suomen karttaa niin, että luonnonsuojelualueille kuviteltaisiin suojavyöhykkeitä ja niiden väleihin ”elämänsuojelukäytäviä”. Tämä edellyttäisi kuitenkin miltei kuntakohtaista hahmottelua, sillä suojelualueet ovat hyvin pirstaleisia.

Aloitteen edistämisestä kiinnostuneet voivat olla yhteydessä kirjoittajaan: kai.vaara[at]gmail.com.

Teksti: Taina Tokkari

Kuvat: Museoviraston kuva-arkisto

Kaupungit ovat kehittyneet maaseudun tuottaman elintarvikeylijäämän varaan. Miten kaupunkilaisten käy, kun maaseudun elintarviketuotanto ja elintarvikkeiden jakelu kriisiytyy? Taina Tokkari kuvailee artikkelissaan helsinkiläisten kokemuksia jatkosodan ajalta.

Viimeisin iso kriisi Suomessa oli jatkosota vuosina 1941–1944. Jatkosodan aikana Suomeen kehittyi vakava elintarvikepula ja ensimmäisenä sotatalvena myös nälänhätä oli lähellä. Jatkosodan ruokapulan takia helsinkiläiset joutuivat valitsemaan kahden vaihtoehdon väliltä: joko he tyytyivät hyvin pieniin säännöstellyn ruoan annoksiinsa ja näkivät nälkää tai he alkoivat aktiivisesti hankkia ruokaa ja siirtyivät näin osittaiseen omavaraisuuteen. Oli toki myös kolmas mutta laiton tie, eli siirtyminen mustan pörssin kauppiaiden asiakkaaksi. Tämä vaihtoehto oli kuitenkin monelle mahdoton sekä moraalisista että taloudellisista syistä.

Miten kaupunkilaiset sitten muuttivat ruoanhankintatapojansa? Ensinnäkin helsinkiläiset lisäsivät luonnontuotteiden keruuta: he alkoivat sienestää ja marjastaa, ja osa uskaltautui myös käyttämään luonnonkasveja kuten nokkosta ja voikukkaa. Lisäksi keväästä 1942 lähtien helsinkiläiset alkoivat viljellä puutarhakasveja ja varsinkin perunaa palsta-alueilla. Onnekkaat omakotitaloasukkaat ja siirtolapuutarhamökkien omistajat hyödynsivät tonttinsa perusteellisesti. Ruokavalio muuttui ja ruokaa syötiin vähemmän kuin mihin aiemmin oli totuttu. Pulan syvetessä yhä useampi helsinkiläinen alkoi myös kokeilla eläintenpitoa. Kaupunkilaiset aloittivat ruoanhakumatkat maaseudulle ja hyödynsivät sukulais- ja tuttavaverkostoja. Osa päätti hylätä kokonaan kaupunkielämän ja siirtyi koko sodan ajaksi maaseudulle. Tämä tehtiin maaseudun paremman elintarviketilanteen vuoksi ja ilmapommitusten välttämiseksi. Kaikille kaupungin hylkääminen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Artikkeli perustuu vuonna 2012 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani: ”Nälkä vai oma apu – helsinkiläisten naisten kokemuksia omaehtoisesta ruoanhankinnasta jatkosodan aikana”. Tekstin suorat lainaukset ovat joko Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen Naisten työ -muistitietokeräyksestä tai gradua varten tekemistäni haastatteluista.

Jatkosodan elintarvikepulan synty

Pula-aikana olin aina nälkäinen. (MV:SO/95)

Jatkosodan alussa Suomen sodanjohto ja väestö ylipäänsä oli varautunut lyhyeen kesäsotaan. Jatkosota ei ollut kuitenkaan lyhyt kesäsota, vaan se kesti yli kolme vuotta. Kaikki sotavuodet olivat sääolosuhteiltaan hyvin haastavia, käytännössä katovuosia. Oli aikaisin tulleita syyspakkasia, kuivuutta ja väärään aikaan tulleita sateita. Sääolot itsessään heikensivät ruokaomavaraisuutta. Vasta vuonna 1944 oli sääolojen suhteen normaali satovuosi.

Yksi lisäsyy elintarvikepulaan oli Moskovan rauhassa menetetyt maa-alueet, jotka vastasivat noin 10 prosenttia koko peltoviljelyalasta. Maa-alueiden menetyksen vaikutuksia lisäsi se, että esimerkiksi Kannaksen alueen peltojen laatu ja samalla myös tuotto oli ollut erinomaista. Maito- ja lihaomavaraisuutta jatkosodan aikana heikensi se, että evakkomatkalla menetettiin tai jouduttiin rehun ja tilojen puutteessa teurastamaan noin 300 000 lypsykarjaeläintä.

Kolmen vuoden sota aiheutti vakavan työvoimapulan maaseudun tuottajatalouksiin. Työvoimapulaa pyrittiin paikkaamaan mm. yleisellä työvelvollisuudella, talkoilla, neuvostoliittolaisilla sotavangeilla ja työtyttötoiminnalla. Tavallisimpana käytännön ratkaisuna maatilojen emännät sekä alaikäiset lapset vain venyivät, raatoivat ja tekivät useamman ihmisen työt muiden vaihtoehtojen puutteessa.

Elintarvikeomavaraisuutta heikensi myös se, että maailmansodan vuoksi normaali ulkomaankauppa oli jäissä. Ulkomaankaupan myötä Suomi menetti myös maatalouskoneisiin tarvittavan polttoaineen. Illuusio suomalaisesta hevosvetoisesta maataloudesta ei pidä paikkaansa, sillä varsinkin Etelä- ja Länsi-Suomen tuottoisat suurtilat olivat pitkälle koneistuneita esimerkiksi viljanpuinnin suhteen. Hevosistakaan ei tosin olisi ollut apua, sillä armeija takavarikoi suuren osan maatilojen työhevosista rintamalle. Suomen maatalous oli myös riippuvainen ulkomailta tuoduista lannoitteista.

Suomi oli siis sodan aikana tilanteessa, jossa jouduttiin turvautumaan kansalliseen omavaraisuuteen, vaikka niin moni asia vaikeutti sitä. Jatkosota myös paljasti Suomen johdolle sen, millaiselle juoksuhiekalle suomalaisen maatalouden ”omavaraisuus” oli rakennettu. Jatkosodan aikana Suomen viljasato väheni kolmanneksella ja heinäsato puolella normaalivuosista. Karjatalous kärsi, kun elintarvikepulassa mm. leseiden, naattien ja juureksien syöttäminen lehmille kiellettiin. Näillä oli perinteisesti korvattu heinäsadon puutteita. Tilalle tarjottiin paperikoneiden tuottamaa selluloosarehua, käytännössä paperia. Sillä ei moni lehmä lypsänyt ja maidontuotanto heikkeni voimakkaasti.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu kansanhuoltoministeriö huolehtimaan elintarvikkeiden ja kulutushyödykkeiden säännöstelystä. Säännöstely alkoi vähitellen, koskien aluksi vain lähinnä siirtomaatavaratuotteita ja polttoaineita, mutta laajeni jatkosodan aikana koskemaan lähes kaikkia hyödykkeitä. Säännöstelyllä pyrittiin turvaamaan se että jokainen kansalainen saisi yhtä paljon – tai puutteen ollessa pahimmillaan – yhtä vähän. Säännöstelyllä oli merkittävä vaikutus yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä poikkeusoloissa, olihan vuoden 1917 elintarvikepula, säännöstelyn toimimattomuus ja pakko-otot olleet merkittäviä syitä sisällissodan syntyyn.

Säännöstelyyn kuului tärkeänä osana ostokorttijärjestelmä. Aina ostotilanteessa oli tiskillä näytettävä henkilökohtainen ostokortti, joka määritti, kuinka paljon kyseistä tuotetta sai ostaa. Ostokortteja varten kaikki siviilit jaettiin ammattiluokituksien avulla ryhmiin. Suuri osa kaupunkilaisista sai kaikkein pienimmät kevyen työn tekijän kortit. Kaikkein pienintä korttia sanottiin myös ”henkisen työn tekijän kortiksi”. Moni helsinkiläinen koulutettu nainen päätti lähteä osittaisen omavaraisuuden tielle, koska kuului juuri tähän ryhmään. Korttien osto-oikeuteen vaikutti myös henkilön ikä. Lapsille turvattiin suurempi määrä kaloreita kuin aikuisille ja he saivat muun muassa maitotuotteita ja kananmunia silloinkin, kun aikuisille näitä tuotteita ei pystytty tarjoamaan.

Nälkätalvi 1941–1942

Helsinkiläisestä näkökulmasta Helsinki on kaiken keskus. Jos asiaa katsotaan maantieteellisesti, sijaitsee Helsinki kuitenkin Suomen mittapuulla kaukana kaikesta. Tämä vaikeutti merkittävästi Helsingin huoltoa jatkosodan aikana. Polttoainepula haittasi elintarvikekuljetuksia maaseudulta Helsinkiin. Junat toki kulkivat, mutta ne olivat jatkuvasti alttiita Neuvostoliiton pommituslennoille. Ensimmäisenä sotatalvena elintarviketilanne Helsingissä kriisiytyi. Vuodenvaihteessa 1942 kansanhuoltoministeriössä huomattiin, että ruokatilanne asutuskeskuksissa oli kestämättömällä pohjalla, ja jos lisää perunoita ja viljaa ei saataisi, korttiannoksia ei voitaisi jakaa ja maata uhkaisi nälänhätä.

Elin täysin korttiannosten varassa. (…) Helsinkiläisenä ilman ’’maalaisserkkuja’’ olin jatkuvasti nälkäinen. (MV:K34/2116)

Kansanhuollon tiedotusosasto ja muun muassa Martat olivat tehneet kovan työn ja käännyttäneet helsinkiläiset käyttämään perunaa viljan asemasta. Syksyllä 1941 kovat pakkaset saapuivat aikaisin. Osa perunasta jäi työvoimapulan ja pakkasten takia korjaamatta ja satoa menetettiin. Peruna ja juurekset säilöttiin maaseudulla perinteisesti aumoihin eli maakuoppiin ja lisäksi käytettiin kellareita. Aumoja ja kellareita ei kuitenkaan voi avata pakkasella, muuten niiden lämpötila laskee liikaa ja perunat paleltuvat. Kansanhuolto huolestui Helsingin heikosta perunatilanteesta ja vaati peruna-aumoja avattavaksi. Pakon edessä perunaa kuljetettiin Helsinkiin hitaasti keskellä pakkasia. Perunakellareissa olleet perunat paleltuivat joskus myös siksi, että maaseudulla kellareita käytettiin pommisuojina.

Tilannetta kiristi myös se, että kovien pakkasten vuoksi Saksasta ei saatu edes jo sovittuja viljalasteja. Kolme saksalaista perunalastissa ollutta laivaa oli kyllä päässyt jäiden läpi Suomen puolelle, mutta perille päästyä huomattiin, että osa näistäkin perunoista oli jäässä. Helsinkiläiset siis lopulta saivat kauppoihin perunaa, mutta se oli paleltunutta. Kotona perunat sulivat ja mädäntyivät. Näitäkin perunoita kuitenkin jonotettiin. Eräs muistitietoaineiston helsinkiläinen perheenäiti käytti luovuutta ja ratkaisi tilanteen. Hän valmisti paleltuneista perunoista ruislimppuja, ne kun maistuivat paleltuneina valmiiksi imelletyiltä. Lapset olivat tyytyväisiä kun saivat makeaa leipää. Perunoiden sijaan helsinkiläiset joutuivat syömään lanttua, sillä se kesti kylmää kuljetusta paremmin. Ajanjaksoa alettiin kutsumaan ”lanttutalveksi”, nimitys kiteytti helsinkiläisissä kerrostalorapuissa leijuvan keitetyn lantun tuoksun ja jatkuvan kurnivan nälän.

Laskennallisesti pienimmillä korttiannoksilla olisi periaatteessa voinut tulla toimeen. Pienimmät kortit turvasivat noin 1400 kaloria päivässä. Kortti ei kuitenkaan taannut, että kaupassa todella oli jotain ostettavaa. Kuluttajan ajasta suurin osa kului erilaisissa jonoissa, joissa seisottiin ja toivottiin parasta. Jos aikaa tai mahdollisuutta jonottamiseen ei ollut, oli hyvin tavallista, että kortit jäivät käyttämättä ja vanhenivat.

Kaupassa sai jonottaa päivittäin ja aina oli pelko jos ei saa edes sitä pientä leipäannostaan tai ½ lt lanttukeittoa. (MV:SO/680)

Nälästä tuli totta ja arkipäivää kaupungissa. Varsinkin kevättalvi oli hyvin hankala. Ihmiset eivät olleet millään tavalla olleet varautuneita elintarvikepulaan sillä talvisodan aikana vastaavaa puutetta ei ollut. Tilanne tuli monelle shokkina. Mitään muuta ei oikeastaan voinut tehdä kuin vain yrittää jatkaa arkea.

En aina ehtinyt ruokatunnilla kotiin Kruununhakaan asti ja pyörryinkin nälästä kerran ylioppilastalon vaihtopysäkillä. Ruokatilanne oli silloin melko hintelä ja vaikka olin laiha, olin kova syömään. Se oli raskasta työaikaa. (MV:K34/1133)

Lanttua keitettiin vedessä ja yritettiin ostaa ihan mitä tahansa mitä kaupoista sai, mutta moni laihtui paljon tuona keväänä. Muistitietoaineistossa erityisen vaikea tilanne oli niin sanotuilla virkanaisilla. Heillä ei ollut työn takia aikaa seistä kauppajonoissa. Helsinkiä myös pommitettiin, ja jos sattui niin, että työpäivä keskeytyi pommitusten takia, piti töitä jatkaa illalla varsinaisen työpäivän jälkeen, mikä aiheutti jatkuvan aikapulan.

Annoin oman voiannokseni eräälle nuorelle rouvalle, tuttavalleni Helsingissä. Hän odotti lasta ja hän oli niin kaino, ettei sinä pahimpanakaan puutteen aikana saanut puhuneeksi kenellekään, että oli aliravittu ja olisi kipeästi tarvinnut lisäravintoa. Hänen miehensä oli pitkään rintamalla pääsemättä lomalle, joten hänkään ei tiennyt vaimonsa todellisesta kunnosta. Olin kauhuissani kun näin tämän ennestäänkin sorjan ystävättäreni luurangoksi laihtuneen, vain vatsa oli kasvanut. (MV:SO/955)

Vuotta 1942 voidaankin pitää eräänlaisena uudelleenarvioinnin aikana, jolloin elintarvikepula sai osaltaan Suomen sodanjohdon punnitsemaan suhteensa sotaan uusiksi. Vaikka Suomi oli sotilaallisesti jo saavuttanut alkuperäiset tavoitteensa, sota ei näyttänyt olevan lähelläkään päättymistä. Sama uudelleenarviointi tehtiin monessa helsinkiläiskeittiössä. Suhde kuluttajuuteen muuttui ja helsinkiläiset ottivat askeleen kohti osittaista omavaraisuutta. Luottamus siihen, että jokin ylempi taho, kuten valtio, voisi turvata elintarvikkeiden saannin murtui, ja ihmiset ottivat asian omiin käsiinsä.

Puistoista perunamaiksi

Lanttutalven jälkeen alkoi ymmärrettävästi suuri kaupunkiviljelyinnostus. Helsingin kaupunki vastasi kysyntään ja kaavoitti pikavauhtia uusia palsta-alueita. Palstoja rakennettiin jo vakiintuneiden palsta-alueiden jatkeeksi, otettiin käyttöön tyhjiä tontteja, puolivalmiita puistoja, piha-alueita ja lisäksi kaupunki osti niin sanottuja syöttömaita yksityisiltä maanomistajilta. Kaikkialle kaavoitettiin lisää palstoja. Moni suuri työnantaja hankki työsuhdepalstoja työntekijöilleen. Lapset saivat palstoja koulun ja järjestöjen kautta.

Helsingin kuva muuttui. Puistoihin oli toki kaivettu pommisuojia jo ennen sodan alkamista, mutta nyt koristeistutukset korvattiin hyötykasveilla. Kun puistojen nurmet oli joka tapauksessa avattu, ei ollut niin suurta surkua repiä ylös loppujakin kukkapenkkejä. Erityisen suosittu viljelykasvi oli peruna. Se oli helppo kasvattaa, se sopi vastamuokattuun heikkoonkin maahan ja sen juuret valmistivat tilaa seuraavan vuoden viljelyksille. Nurmikoita voitiin helposti muuttaa perunamaiksi.

Pimeisiin palstoihin päädyttiin, jos ei oltu saatu virallista palstaa, jos palstavuokra oli liian kallis tai palsta sijaitsi liian kaukana kotoa. Pimeän palstan pitäjä altistui kuitenkin varkauksille. Ne vaivasivat myös virallisten palstojen vuokraajia, joten palsta-alueilla olikin tavallista järjestää vartiointi sadonkorjuuaikaan. Pitkäkyntiset olivat ongelma myös kerrostaloissa.

Vanhemmillani oli vuokrattuna palsta H:gin kaupungilta perunan viljelyä varten. Perunat riittivät talveksi paitsi -41 kun perunat varastettiin kellarista. (MV:K34/1845)

Kaupunki suhtautui hyvin positiivisesti kaikkiin asukkaiden yrityksiin helpottaa ruokatilannettaan. Sodan jälkeen suhtautuminen kaupunkitilan käyttöön kuitenkin muuttui nopeasti. Tonttimaa tarvittiin asuntojen rakentamiseen ja normaalitila palasi. Sota-aika muodosti poikkeuksen suhteessa kaupunkitilan käyttöön.

Kaupunkiviljelijän käytännön haasteita

Helsinkiläisille palstoilla oli suuri merkitys. Itseviljellyt juurekset ja peruna olivat koko ruokatalouden perusta. Vastaava tilanne koettiin 1990-luvun alussa Venäjällä kun Neuvostoliitto hajosi ja venäläiset joutuivat rakentuvan kapitalismin koekaniineina turvautumaan datsojensa antiin.

Kun kaupasta saatava peruna Helsingissä ylen usein oli pakkasen panemaa, imeltynyttä ja helposti mätänevää, saimme omista perunoista erinomaisen perustan koko ruokavaliollemme.

Erityinen ongelma oli kuitenkin kulkeminen palstalle. Polttoainepula vaikutti myös joukkoliikenteeseen, bussit kulkivat harvoin kaupungissa. Häkäpönttöautoja oli otettu käyttöön, mutta ne olivat tavallisempia pitkän matkan linja-autoissa. Henkilöautoihin eivät siviilit saaneet lainkaan polttoainetta, ja osa autoista oli takavarikoitu armeijan käyttöön jo talvisodan aikana. Polkupyörä oli joillekin vaihtoehto, mutta pyörien sisäkumit ja paikat olivat korttitavaraa, joihin oli todella vaikea saada ostolupaa. Ratkaisuna oli usein raitiovaunut ja käveleminen.

Saimme vuokrattua Pukinmäeltä isohkon peltosaran, jossa viljelimme perunaa. (…) Pukinmäen perunamaan viljeleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Matka sinne Pakilasta oli 5 km. Kun hevosta ei ollut saatavissa maan kyntämiseen ja multaamiseen, jouduimme kuljettamaan sekä siemenperunat että kaikki työkalut, myös käsin vedettävän auran sinne kottikärryille kuormattuna. Tie oli huonokuntoinen ja mäkinen ja matka vei kumpaankin suuntaan 2 tuntia. Yksi sunnuntai kului aamuvarhaisesta iltamyöhään jokaisella retkellä. Pakilan viljelykset hoidettiin arki-iltoina, koska päivät, myös lauantait, olimme kaikki ansiotyössä. Kulku Pakilaankin oli sotavuosina hankalaa, bussien kulku satunnaista ja autoa meillä ei ollut. Ainoa keino oli ajaa raitiovaunulla Käpylään ja kävellä sieltä n. 3 km matka. (MV:K34/2435)

Palstojen pidossa ilmeni myös muita ongelmia. Osa helsinkiläisistä oli tottumattomia puutarhatyöhön, oli pulaa tiedosta ja kokemuksesta. Osalla ei ollut sopivia työkaluja käytössään ja lisäksi osa oli niin nälän heikentämiä, että fyysinen työ itsessään oli liian raskasta. Lisäksi merkittävä syy oli myös se, että viljelymaan laatu saattoi olla hyvin huono.

Sitten sain kuulla että kaupunki vuokraa pieniä palstoja halukkaiden saatavaksi. Niin sain palstan radan kupeelta Käpylästä. Maa oli aivan raakaa, kuokalla hakkasin 2 aarin palstan kylvökuntoon, sinne kylvin kasviksia ja suurin osa tuli tietysti perunamaata. Myöhemmin maa otettiin rakennusmaaksi. (MV:K34/1479)

Perunaa kasvatimme Käpylän kuntoutuskeskuksen lähellä josta tuskin tuli sitä määrää mitä istutettiin, oli kovin huono maa. (MV:SO/169)

Kaupungin omat arviot perunapalstojen tilasta ennen vuokralle antoa ovatkin tässä mielessä kuvaavia. Koska pula palstoista oli niin suuri, palsta-alueiksi otettiin mitä vain: ”entisiä perunamaita, päässeet nyt metsittymään, kelpaavat kumminkin syöttömaiksi”, ja ”osaksi ruohottunutta, osaksi viljeltyä vanhaa peltoa”kuvailtiin uusien palsta-alueiden kuntoa kaupungin raportissa. Kaupungilla oli kuitenkin aina tapana pienentää palstan vuosivuokraa, jos viljelijän oli raivattava palsta raakaan maahan. Joskus palstan muokkaus vaati äärimmäisiä tekoja.

Se oli niin kovaa savimaata, se oli niin kovaa. Ja mä muistan kun kerran yksin sitä koetin saada, en saanut varmaan neliömetriäkään se oli niin kovaa ja raskasta. (…) Niin sitä mä muistelin että isä teki siihen sellaisen auran, ja hevosina oltiin sitten sisareni ja minä, ja isä sitten työnsi. Ja hehheh, se oli kyllä niin raskasta, että mä luulen että se oli kyllä isän voimien varassa se työntäminen. Kyllä meitä vähän naurattikin mutta ei sentään itkettänyt. (Haastattelu 1.)

Ne kaupunkilaiset, jotka kokivat onnistuneensa huonosti viljelyssä tänä ensimmäisenä vuonna, keskittyivät jatkossa muihin ruoanhankintatapoihin. Ne jotka kokivat, että viljelyyn käytetty aika ja energia olivat järkevässä suhteessa sen tuottoon, jatkoivat viljelyä myös seuraavina sotavuosina. Tämä oli järkevää resurssien käyttöä ja osoitus kaupunkilaisjärjen käytöstä. Palstaviljelyyn kuuluva fyysinen työ, sen viemä aika ja jopa keväiset perunat, jotka piti syömisen sijasta uhrata siemenperunoiksi, olivat kaikki arvokkaita resursseja, joiden käyttöä piti tarkkaan harkita.

Sadon säilöntää

Varastointikysymykset olivat tärkeitä. Monia vanhoja kerrostaloja oli ennen sotia uudistettu ja otettu keskuslämmityksen piiriin. Keskuslämmitetyissä taloissa kellari ei ollut soveltuva juuresten ja muiden elintarvikkeiden säilytykseen. Hyvästä kellarista tuli kultaakin kalliimpi. Hyviä kellareita vuokrattiin eteenpäin ja lainattiin osa kellarinhyllyistä sukulaisille. Ne joilla ei kellaria ollut, joutuivat pohtimaan tarkemmin sadon säilömistä. Yksi mahdollisuus oli vinttikomeron käyttö. Vintit olivat usein lämmittämätöntä tilaa, joten ne soveltuivat säilytykseen. Perunat oli kuitenkin syytä siirtää pois ennen pakkasten alkamista.

Säilöntä ainakin jossain muodossa oli ollut tavallista myös rauhanaikana. Siitä tuli tärkeämpää pulan aikana, mutta samalla se vaikeutui. Sokeria ei juurikaan saanut, korttiannos oli noin 500 g kuukaudessa, ja toisin kuin muut kortit, sokerikortti oli sidottu tupakkakorttiin. Kuluttajalla oli siis mahdollisuus valita vain toinen tuote, sokeri tai tupakka. Sotilashuumorissa hyvän tyttöystävän ehtona pidettiinkin sitä että nuorikko oli valmis uhraamaan omat sokeriannoksensa ja postittamaan tupakat rintamalle. Näin pystyi kuulemma tunnistamaan hyvän tulevan vaimon. Sokeri korvattiin säilönnässä sakariinilla ja uusilla teollisilla säilöntäaineilla kuten Atamonilla. Säilykkeiden säilyvyys oli kuitenkin monille ongelma. Säilykkeitä tarkkailtiin pilaantumisen varalta, ja vaikka hometta olisi ehtinyt tulla, ne käytettiin silti.

Muita säilöntämenetelmiä olivat keittäminen, hilloaminen ilman sokeria, rexaaminen (erityisesti säilöntään suunnitellut lasipurkit erikoiskorkeilla), umpioiminen, kuivaaminen ja suolaaminen. Suolaa kaupoista onneksi sai. Vihanneksia ja sieniä säilöttiin myös etikkaliemiin. Martat yrittivät parhaansa mukaan opettaa mm. hapattamista, mutta vastarinta uusia tapoja kohtaan oli ilmeistä. Osa naisista kokeili näitä uusiakin tapoja, mutta kovan pulan takia haluttiin yleensä pysyä tutuissa keinoissa hyvän lopputuloksen varmistamiseksi. Puute vähensi riskinottohaluja. Juureksia, vihanneksia, marjoja ja kalaa kuivattiin, ja menetelmä olikin kaupunkilaiselle sopiva tapa, sillä lopputuote vei vain vähän tilaa. Umpioiminen oli erityisen suosittua lihatuotteille.

Onnekkaat omakotitaloasukkaat

Helpointa viljely oli tietysti omakotitaloalueilla. Omakotiasujan ei tarvinnut pohtia kuljetus- tai varastointikysymyksiä samassa määrin kuin kerrostaloasukkaiden ja palstaviljelijöiden. Lisäksi viljelykokemusta oli jo ehtinyt kertyä. Omakotitalotontit olivat vielä 1940-luvulla merkittävästi suurempia kuin nykyiset postimerkkitontit. Moni puutarha oli jo rauhan aikana ollut osittaisessa viljelykäytössä, mutta sodan aikana omakotitaloasukkaat viljelivät intensiivisemmin. Kun moni helsinkiläisistä muistelijoista kertoi lähinnä perunan ja muiden juurikasvien viljelystä, omakotitaloasujien muistitietokertomuksissa näkyi myös kunnianhimoisempi ote puutarhaviljelyyn.

Meidän tontin ylänurmikot otettiin auki ja viljeltiin perunaa. Meillä oli muualta vuokrattua maatakin perunalla. Marjapensaitakin oli, mustia ja punaisia viinimarjapensaita ja karviaisiakin eri lajeja. Omenapuut paleltuivat v. 1939 niissä kovissa pakkasissa, mutta niitä ostettiin sitten lisää. Porkkanaa, herneitä, kukkakaalia, keräkaalia, kyssäkaaliakin oli, ruskeita papuja. Ruskeat pavut idätettiin keittiön edessä olevalla kujalla johon aurinko paistoi lämpimästi. Ne idätettiin matalissa laatikoissa jotka isä oli tehnyt. Kylmiksi öiksi ne laatikot nostettiin sisään. (MV:K34/2239)

Myös pienet pihan otettiin hyötykäyttöön.

Vanhempani asuivat suurimman osan sota-ajasta Helsingin Käpylässä. Pihalla oli pieni pläntti maata jota tarkkaan viljeltiin. (MV:K34/1801)

Omakotitaloasukkaat ottivat mahdollisuuksien mukaan myös lisämaita viljelyyn.

Asuin Helsingin pohjoislaidalla vanhempieni kanssa omakotitalossa jossa vähän yli tuhannen neliön tontilla oli joka neliö viljelty ja naapurin tyhjältä tontilta vuokrasimme lisää perunamaata. Keittiövihanneksien lisäksi viljelimme vehnää. Saimme tuttujen viljelijöiden avulla viljan puitua ja kahvimyllyllä jauhoimme oikein makoisat puuroaineet.(…) Vanhempani olivat kotoisin maalta joten taitoa riitti, mutta teurastaja haettiin naapurista. (MV:SO/897)

Eräs vaihtoehto kaupunkilaiselle oli myös siirtää viljely kokonaan maaseudulle, kuten kesähuvilalle tai mökille. Siellä oli myös mahdollisuus pitää epävirallisia eli ”mustia” kotieläimiä joista ei kansanhuollolle kerrottu. Toisaalta maaseudulla tapahtuvassa viljelyssä kohdattiin samat tai jopa haastavammat kuljetuskysymykset kuin kaupunkiviljelyssäkin. Miten saada sato syksyllä takaisin kaupunkiin?

Helsingissähän raitiovaunut kulki, jos ei ollut hälytystä. Olin yhden kesän Kangasniemellä pojan kanssa. Vuokrasimme sieltä pienen mökin kesäksi. Siellä oli liikenne vaikeaa. Joutsalainen sekajuna siis linja-auto jossa oli peräosa tavaroilla. Se kulki kolme kertaa viikossa muistaakseni. Pyörällä kuljin 12 kilometriä kirkonkylän kauppaan (…). Sekajuna meni Mikkeliin. Syksyllä siinä veimme kasvattamamme perunat, poimimamme marjat, siis mehut ja hillot, sekä kesälampaan lihat junalla Mikkeliin ja siitä junalla Helsinkiin. Tosin se lammas oli ns. musta lammas. Pytyssä ne lihat menivät puolukoina. MV:K34/1082.

Muutoksia keittiössä ja lautasella

Kaupunkilaiset joutuivat ruokapulan vuoksi muuttamaan ruokavaliotaan ja arkeaan. Kotitaloustyön määrä kasvoi valtavasti. Lisäksi työn sisältö muuttui niin, että ruoanhankintaan kuluva aika ylitti merkittävästi ajan, joka kului itse ruoanvalmistukseen. Ruoanvalmistusta muutettiin yksinkertaisemmaksi käytännön syistä: koska esimerkiksi rasvaa paistamiseen ei ollut, suurin osa ruoasta kypsennettiin keittämällä. Onneksi kotitalousneuvontajärjestöt aktivoituivat ja ruoanvalmistusta helpottamaan kehitettiin muun muassa heinälaatikko, johon esilämmitetty ruoka voitiin asettaa hautumaan työpäivän ajaksi. Tästä innovaatiosta tuli monen helsinkiläisnaisen arjen pelastaja.

Kaupunkilaisten ruokavalio, joka ennen sotia oli sisältänyt runsaammin maitorasvoja ja eläinperäisiä tuotteita, muuttui, ja sen perustaksi tulivat itseviljellyt juurekset ja vihannekset sekä itse noukitut marjat ja sienet. Viljatuotteet olivat säännöstelyn alaisia, ja niiden määrä ruokavaliossa vaihteli. Ylipäänsä proteiinin määrä väheni, ja sitä korvattiin kasviperäisillä hiilihydraateilla. Moni kuitenkin kaipasi lihatuotteita ruokavalioonsa. Tämän vuoksi pulan jatkuessa kaupunkilaiset laajensivat omavaraisuuttaan eläintenpitoon. Helsingin kaupunki vastasi muuttuneeseen tilanteeseen poikkeussäädöksellä, joka salli kotieläinten pitämisen kaupungissa. Kaupungin terveystarkastajana työskentelevä nuori nainen näki tilanteen aitiopaikalta:

Oli aivan hämmästyttävää miten paljon kaupunkiin saatiin mahtumaan lampaita, vuohia, kanoja ja jopa satoja sikoja. MV:K34/2239H

Kaupunkilaisten eläintenpidossa oli kuitenkin monia ongelmia, kuten tilanpuute. Eläimiä kasvatettiin sisällä asunnoissa, tyhjentyneissä autotalleissa, piharakennuksissa, itserakennetuissa suojissa ja häkeissä sekä kesäasunnoilla. Monella oli myös tottumattomuutta eläintenpidossa, mikä johti usein yllättävään ongelmaan, kasvattajan kiintymiseen eläimeen.

Kotieläimiäkin meillä oli (…). Jokaisella perheellä oli lammas ja sitten oli yksi yhteinen sika. (…) Hyvin niitä ruokittiin (…), mutta ei se lampaanliha oikein tahtonut maistua, ne kun tulivat niin rakkaiksi. Oli niistä huvia ja harmiakin, mutta oli uudenlaista puuhaa meille kaupunkilaisille. MV:SO/706

Eläimille kerättiin heinää ja kerppuja puistoista, radanvarresta ja joutomailta. Perunankuorista ja nokkosesta haudutettiin ruokaa possuille. Kanien kasvatus tuli suosituksi, vaikka osalle oli vaikeaa kohdata lemmikkikani lautasella.

Isäni rakensi kaneille komeita koppeja. Helsingistä kaneille löytyi pajunoksia ja ruohoa yllin kyllin. Kanit auttoivat ruokataloudessa sillä niistä saatiin paisteja. Rasvakin käytettiin, esim. leipomiseen. Minä olin niin kiintynyt kaneihin, etten niitä koskaan syönyt. Söin suolasilakoita silloin kun toiset söivät kania. Äitini kertoi että isäni ei pitänyt kanien teurastamisesta. Hän vetosi siihen että toisten miesten piti tappaa ihmisiä joten isäni piti tappaa kaneja. (Isäni oli ylikonemestarina Helsingin sähkölaitoksessa joten hän ei joutunut sotaan). MV:K34/833

Ajan riittäminen, tieto, luovuus, suhteet ja henkinen jaksaminen olivat tärkeimmät ei-aineelliset resurssit sota-aikana. Sodan realiteetit ja uhkakuvat vaikeuttivat toki tilannetta entisestään. Materiaalisista seikoista painottuivat pääsy metsiin, viljelymaa ja hyvä kellari. Nämä pitivät pinnalla, kun ruokahuolto yhtäkkiä kriisiytyi.

Voisiko historiasta vetää jotain yhtäläisyysmerkkejä tähän päivään? Törmäävätkö historian ja nykyisyyden ”omavaraistaistelijat” osittain samoihin haasteisiin esimerkiksi aikapulan suhteen? Miten yhdistää esimerkiksi palkkatyö kaupungissa ja omavaraistelu maaseudulla? Mitä jos omavaraistelu onkin todellisuudessa täysin riippuvaista autoista ja polttoaineista? Miten nykyään kuljetettaisiin sato ja ihmiset ilman näitä arkipäiväisiä välineitä? Mistä ja millaisilla ehdoilla voi nykyään löytää viljelykelpoista maata? Miten ja mihin sato säilöttäisiin? On kiinnostavaa miettiä, miten nykyään selviäisi, jos äkillisen kriisin takia kaupoista ei saisikaan ruokaa.

Alkuperäislähteet

Käytetty muistitietoaineisto:

– Museovirasto: Keruuarkisto: Muistitietoaineisto: Naisten elämä ja työpanos sotien 1939–1944 aikana. K34 ja SO

Kansanhuollon kehitys Helsingissä:

– Helsingin kaupunginarkisto: Kansanhuoltolautakunta, kansanhuoltotoimisto

Hels.kaupungin toimet palstaviljelyssä:

– Helsingin Kaupunginarkisto: Kiinteistövirasto, palstahistoriaa

Valikoitua kirjallisuutta

Hietanen, Silvo (1990): ”Perunan ja rukiin maa – Ravinto ja asuminen sotavuosien Suomessa”, kirjassa Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä, toim. Hietanen, Silvo. Valtion painatuskeskus, Helsinki

Hintikka, Onerva & Häppölä, Kirsti (2006): Tuntematon Emäntä, Kotirintama kertoo. Maahenki.

Hytönen, Elina (2009): Perhe sodassa 1939–1945, Minerva.

Jaatinen, Satu (2004): Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa. Multikustannus.

Teksti ja kuva: Topi Linjama

Kokemuksellinen suhde käytössämme olevaan energiaan on pahoin hämärtynyt. Toimittaja ja hyötykasviharrastaja Topi Linjama tarjoaa lääkkeeksi vaivaan hikiloikkaa.

Vuonna 2015 ruotsalainen ratapyöräilyn maailmanmestari Robert Förstemann haastettiin testiin: hänen tuli kuntopyörää polkemalla pitää pari minuuttia käynnissä 700 watin leivänpaahdinta. Tämä arkipäiväinen tehtävä vaati mieheltä – jonka reiden ympärysmitta on 74 cm – äärimmäisiä ponnisteluita. Paahtoleipä jäi melko vaaleaksi.

Haasteen tarkoitus oli havainnollistaa, kuinka paljon kulutamme energiaa verrattuna energiaan, jonka voimme saada ulos kehostamme. Auton ratissa ojennamme hieman oikeaa jalkaterää ja 180 förstemannia alkaa paiskia hommia. Matkustajakoneen nousuun tarvittaisiin kymmenientuhansien förstemannien työ.

Suuri osa ympäristöongelmista palautuu siihen, että meillä on käytössämme liikaa energiaa, liikaa voimaa. Tuhlaamme energiaa holtittomasti, emmekä ymmärrä energiankäytön suuruusluokkia tai seurauksia. Ymmärrys lisääntyy, jos energian tuotanto palautetaan kokemukselliseksi, keholliseksi tapahtumaksi. Tässä auttaa hikiloikka.

Hikiloikka tarkoittaa koneiden tekemän työn uudelleenorganisointia ihmisen tekemäksi työksi. Auto hikitoidaan korvaamalla se polkupyörällä, traktori talikolla ja lentokone purjeveneellä tai vaikka mielikuvituksella. Tällainen hikilaitteisiin siirtyminen voi tapahtua askel kerrallaan; tärkeintä on suunta kohti hikitalisaatiota, maailmaa, jossa energiaa kulutetaan merkittävästi nykyistä vähemmän, ja sen tuottaminen on merkittävästi nykyistä kiinteämmin kytköksissä kokemukseen.

Hikiloikka on hyppy kestämättömästä elämänmuodosta kohti kestävyyttä ja merkityksettömyyden tunteesta kohti kokemuksen täyteyttä. Hikiloikan avulla maailma muuttuu käsitettävämmäksi.

Omavaraisuus suuntana

Inspiroiduin aikanaan valtimolaisen omavaraiseläjä Lasse Nordlundin elämäntavasta. Olisin halunnut hypätä samantapaiseen elämäntapaan, mutta asuntolaina, pienet lapset ja hengen velttous pitivät minut kaupungissa.

Viime vuonna aloin jakaa omavaraisuutta osiin. Oivalsin, että äkkikäännöksen ja suuren hikiharppauksen sijaan voin edetä hikiaskel kerrallaan omavaraisuuden suuntaan. Ajattelin keskittyä ruokaomavaraisuusasteen kasvattamiseen lisäämällä itse tuotetun ja kerätyn kasvisruuan määrää. Hikiloikan hengessä pyrin minimoimaan konevoiman käytön. Eläinperäisiä tuotteita käytän niukasti.

Nordlundin mukaan ihminen pärjää viiden aarin viljelyalalla, jos hän marjastaa ja sienestää ahkerasti ja tyytyy vaatimattomaan ruokaan. Oman ruokaomavaraisuuteni reunaehdot muodostavat tällä hetkellä yhteensä noin kolmen aarin kasvimaapalsta ja piha, jossa on pieni kasvimaa ja muutama omenapuu ja marjapensas. Marja- ja sienimaat ovat paljolti pyörämatkan päässä. Kesäisin kalastan jonkin verran ja talvisaikaan olen kasvattanut sisällä osterivinokkaita, mutta kumpikin näistä on varsin marginaalista puuhaa.

Puuhastelua oli myös lehtokotiloiden laittaminen ruuaksi tai juolavehnän juurien paahtaminen kahviksi viime keväänä. Vaikka voissa paistetut lehtokotilot ovat herkullisia eikä juolavehnäkahvikaan maultaan juuri häviä sikurikahville, ruokaomavaraisuuden kannalta niillä ei ole merkitystä. Ruuan tuottaminen on kovaa työtä, jossa gramman painoiset nilviäiset voivat olla korkeintaan koristeita.

Energia mittariksi

Jotta tietää, eteneekö hikiloikka, on oltava mittari. Päädyin valitsemaan mittariksi ruoka-aineiden sisältämän energian, vaikka tämä karkea mittaustapa sivuuttaa esimerkiksi mausteiden tai nautintoaineiden roolin. Pienimuotoista marjojen myyntiä en ottanut laskelmiin mukaan, vaikka olisinkin käyttänyt niistä saadut rahat ruokaan. Sen sijaan vähäisen vaihdannan – mustikkaa kuhafileisiin – olen sisällyttänyt laskelmaan.

Arvioin oman energiantarpeeni olevan keskimäärin 2500 kilokaloria päivässä. Kevätkylvöjen, sadonkorjuun ja marjaretkien aikaan päivätarve nousee huomattavasti suuremmaksi, mutta talvella pärjään vähemmällä. Vuositasolla energiantarpeeni olisi näin ollen suunnilleen 900 000 kcal. Olennaisesti alemmas on vaikea päästä, sillä ihminen, iso nisäkäs, tarvitsee perusaineenvaihduntaansa ja ylisuurien aivojensa ruokkimiseen noin 1700 kcal päivässä.

Terveyssuositusten valossa kannattaa suosia ruokia, joissa on paljon ravintoaineita kilokaloriyksikköä kohden. Käytännössä kaikki luonnosta kerättävä ja itse viljelty on tällaista ravintoa. Energiaa kasvimaan ja marjametsän antimissa on vähän. Jos haluaisin saada päivän energian perunasta, minun olisi syötävä sitä 3,3 kiloa. Mustikkaa tarvitsisin 3,8 kg, puolukkaa 4,5 kg, porkkanaa 7,6 kg ja suppilovahveroita peräti yli kymmenen kiloa. Pelkästään tällaisella ruualla olisi vaikea elää jo sen vuoksi, ettei mahalaukkuun mahdu ruokaa määräänsä enempää.

Vaikka ruokaomavarainen kasvissyöjä saattaisi joutua miettimään tiettyjen vitamiinien ja kivennäisaineiden saantia, suurempi ongelma liittyy energian saantiin. Ruokavaliossa olisi oltava myös energiatiheitä ravintoaineita, jollaisia ovat esimerkiksi siemenet ja pähkinät, tai sellaiset peruselintarvikkeet kuin sokeri – päivän tarpeeksi riittäisi 0,6 kg – ja ruokaöljy – päivän energia 0,3 kilossa. Kuivaamalla ruoka-aineiden energiapitoisuutta saa hinattua ylös, mutta toistaiseksi aion hikiloikassani tukeutua sokerin, rasvan ja jauhojen kaltaisiin elintarvikkeisiin.

Puutarhuriystäväni huomautti, että itse kerättyjen marjojen ja itse kasvatettujen puutarhakasvien typistäminen kaloreiksi tuntuu vähän pahalta. Ehkä niinkin. Mutta laskelmista pidättäytyminen ei muuta sitä tosiasiaa, että jostain ihmisen on kalorinsa saatava.

Energianäkökulman tiedostaminen ei estä nauttimasta piparminttuteen mausta tai maa-artisokankukkien kauneudesta. Voi kuitenkin olla hyvä ymmärtää, ettei muutaman kurpitsan ja lehtikaalin viljelyllä ole paljoakaan merkitystä ruokaomavaraisuuden kannalta, niin monin tavoin hyödyllistä kuin viljely muutoin onkin.

Satokausi 2019

Satokausi 2019 jäi mieleen kahdesta erikoisuudesta: elokuun alun halla vei suurimman osan viidestäkymmenestä kurpitsasta ja sienisyksy oli historiallisen heikko. Kasvimaalta ja puutarhasta sain hieman satoa, kuten 72 kg perunaa (54 000 kcal), 23 kg omenaa (9 000 kcal) ja 21 kg porkkanaa (7 000 kcal). Vähäisemmässä määrin viljelin monia muita kasveja, kuten härkäpapua, joka on vaivaton kasvatettava, ja josta saa mainiota hummusta. Metsästä keräsimme omaan käyttöön mustikkaa yli 90 kg (60 000 kcal) ja vadelmaa 19 kg (9 000 kcal).

Pidin viime satokaudella summittaista kirjaa tunneista, jotka käytin ruuan hankintaan ja säilöntään. Pahiten hukkaan menivät kurpitsoihin satsatut tunnit. Energianäkökulmasta parhaiten tunnin työpanos tuotti perunaa (1,7 kg) ja mustikkaa (2 kg). Jos tuottaisin kaiken ruokani tällä tehokkuudella, minun pitäisi työskennellä ruuan tuottamisen ja säilönnän parissa kaksi tuntia päivässä – ja tyytyä sangen yksinkertaiseen ruokavalioon.

Jos työpanos siirretään rahatalouden piiriin, tunnin perunanviljely olisi parin euron arvoinen rutistus, mutta mustikanpoiminnasta saisi tunnissa ansioita kymmenkertaisesti. Tämä kertoo suoraan siitä, että perunantuotanto on koneellistunutta ja pyörii halvan fossiilisen energian avulla, kun taas mustikanpoiminta on käsityötä.

Satokauden energiamäärä jäi vaatimattomaksi, noin 200 000 kilokaloriin. Tällä energiamäärällä pysyisin kylläisenä kaksi ja puoli kuukautta. Seuraavina vuosina pyrin lisäämään määrää joka vuosi samalla kalorimäärällä siten, että vuonna 2022 olisin lähellä laskennallista yhden ihmisen ruokaomavaraisuutta.

Säilöntä ja käyttö

Kasvimaan hoito ja sadonkorjuu sekä marja- ja sieniretket ovat vasta ruokaomavaraisuuden ensimmäinen vaihe. Sato on kyettävä myös säilömään ja käyttämään.

Marjat pääasiassa pakastamme. Omenoista ja puolukoista keitetään hilloa. Sienille kuivaaminen on ehdottomasti paras säilömistapa, sillä kuivatut sienet säilyvät vuosikausia.

Merkittävin säilöntään liittyvä ongelma on kellarin puute. Osittain siitä syystä olen viljellyt kurpitsoita, jotka säilyvät huoneenlämmössä helposti puoli vuotta. Ratkaisuksi juuresten säilöntään olen kaavaillut kellaritilojen vuokraamista tai pienen kellarin rakentamista omalle pihalle.

Sadon käyttö vaatii suunnittelua. Nyt, kun taloudessamme vielä asuu useampia ihmisiä ja satomäärät ovat melko pieniä, suunnittelu on helppoa. Mustikkavadelmasoppaa voi huoleti tehdä kolme litraa joka toinen päivä ja aina kattila tyhjenee. Perunoita lapset söivät lähes mukisematta pari kuukautta joka päivä. Kun omavaraisuusaste nousee ja lapset muuttavat kotoa, ruokalistan suunnittelu vaatii enemmän suunnittelua.

Sekä sadon säilömiseen että ruuanlaittoon tarvitaan sähköä. Kaupunkilainen on riippuvainen ulkopuolelta tuodusta sähköstä näillä näkymin hamaan maailman tappiin. Tämä on yksi syy siihen, miksi puhun omavaraisuuden sijaan mieluummin matkasta kohti omavaraisuutta.

Päivän ruokavalio

Jos laatisin tässä jutussa mainituista ruoka-aineista päivän ruokalistan, mitä se sisältäisi? Paljonko saisin energiaa?

Perunaa ja juureksia voisin syödä reilun kilon päivässä, jolloin niiden osuus energiansaannin näkökulmasta olisi noin 30 prosenttia. Niiden kanssa söisin vaikkapa puoli kiloa haukea tai kuhaa (15 % energiansaannista). Mustikkaa voisin ajatella syöväni päivässä puoli kiloa (10 %) ja puolukkaa 100 grammaa (2 %). Lähes puolet energiasta pitäisi saada muualta, kuten leivästä, rasvasta ja puolukkahilloon lisätystä sokerista. Tämäntapaista ruokavaliota olen joinakin päivinä noudattanut.

Sienten käyttö on oma lukunsa. Keskivertosuomalainen käyttää vuodessa puoli kiloa sieniä. Haastattelin eräässä keskusteluryhmässä himosienestäjiä, eivätkä hekään yleensä näytä käyttävän sieniä kovin montaa kymmentä kiloa vuodessa.

Lasse Nordlund on tutkinut sienten käytön ylärajoja ehkä perusteellisemmin kuin kukaan Suomessa. Hän kertoo syöneensä vuodessa hämmästyttävät 200 kiloa sieniä. Energiansaannin näkökulmasta tämä tarkoittaa 10–15 prosentin osuutta. Tällaisiin määriin ei päästä pelkällä perunamuusin kylkiäisenä syödyllä sienikastikkeella ja -salaatilla, vaan se vaatii systemaattisuutta. Ja epäilemättä myös sopeutumista ruuansulatukselta.

Omassa ruokavaliossani voisin saada sienten osuuden nousemaan muutamaan prosenttiin energiansaannista. Jos sieniä ensi syksynä löytyy normaaliin tapaan, aion kerätä muiden ruokasienien ohella haperoita ja suppilovahveroita, kuivata ne ja tehdä sienijauhoa, jota lisään leipätaikinaan. Jauhona sieniä kuluu huomaamatta suuria määriä ja samalla leivästä saa enemmän kuituja, proteiineja ja kivennäisaineita.

Teksti: Pauliina Kainulainen, kuvat: Kaisa Naukkarinen

Mistä löytyisi riittävän väkevää tietoa, joka saisi aikaan muutoksen ihmisen mielessä ja toiminnassa? Tässä artikkelissa Pauliina Kainulainen etsii sitä kotoperäisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkiskelevista mietiskelyperinteistä.

Mieleni joutuu koville, jos en torju tietoa siitä, mitä luonnolle lähellämme ja maailman mittakaavassa tapahtuu. Ahdistus ja turhautuminen saavuttavat ajoittain kolossaaliset mittasuhteet, kun tämänhetkiset vallanpitäjät, kauniista luontopuheistaan huolimatta, takertuvat edelleen talouskasvuun ainoana pelastuksena. Tietoisuus muun muassa ilmastonmuutoksen vakavuudesta kasvaa, mutta samaan aikaan tavallisten suomalaisten lentomatkailu ja lihansyöntikin jatkavat kasvuaan.

Toisaalta turhauttaa sekin, miten monet tieteentekijät vain toistelevat uhkakuvien vakavuutta, kykenemättä hahmottelemaan aineksia ekokriisin lieventämiseen (”ratkaisu” on liikaa pyydetty). Sama pätee ajoittain myös kansalaistoimijoihin: nähdään, että elämänmuodon muutos on välttämätön ja kiireellinen, mutta muutosta tapahtuu kovin marginaalisesti ja hitaasti. Keskustelut junnaavat siinä, mitä pitäisi tehdä. Mutta miten merkityksellinen muutos syntyy? Vai täytyykö vain ottaa vastaan menetyksiä toisensa perään tumput suorina?

Heinäkuisen hellepäivän iltana istuin ystäväni kanssa Enonkosken Kurtinvuoren korkealla rantatöyräällä. Edessä aukeni kimaltava Saimaan Enonvesi. Olimme juuri vierailleet viereisellä kalliomaalauspaikalla, joka on oikeastaan pieni luola. Sen edustalla lepää suurehko hirvenkallon muotoinen kivi, jonka ihmiskäsi on maalannut punamullalla kenties viisi–kuusituhatta vuotta sitten. Kiven päälle, luolan katon muodostavaan lippaan, on maalattu hirven kuva.

Paikka on vaikuttava, se hiljentää, se laittaa pohtimaan syntyjä syviä. Ystäväni oli osannut reitin luolalle, jota ei laajasti tunneta. Se ei ole turistikohde, mitään polkua maalauksille ei vie. Luola maalauksineen on kuin halunnut kätkeytyä pitkäksi aikaa. Sen vierellä mietimme, millainen on mahtanut olla ammoin näillä vesillä liikkuneiden ja saalista pyytäneiden ihmisten kokemus luonnosta. Sen on täytynyt olla järisyttävän voimakas tunne yhteenkuuluvuudesta järven, metsän ja eläinten kanssa – maalaukset tuntuvat viestivän tarvetta ilmaista kaiken olevan pyhyyttä, erityisesti hirven, joka ikään kuin syntyy maan povesta.

Onko kivikauden ihmisen maailmankuva ollut eläinkeskeinen, ehkäpä hirvikeskeinen? Luulen, että siihen on sisältynyt voimallinen tunto luonnon sielullisuudesta. Tällainen tunto on ollut elävä vielä siinä vaiheessa, kun ihmiset täällä ovat omaksuneet suomalais-ugrilaisen kielen ja sen heijastaman maailmankuvan. Pikkuisen järisyttävää on, että meillä tämän ajan suomalaisillakin on vielä jokin kosketus sellaiseen tapaan ymmärtää maailma. Esimerkiksi kielemme kantaa yhä tietoa siitä, että kalaa tai muuta saalista pyydetään, ei oteta.

Olisiko jossain sellaista kätkettyä tietoa, joka voisi olla riittävän väkevää saadakseen aikaan välttämättömän muutoksen ihmisen mielessä ja sitä kautta hänen kaikessa toiminnassaan? Heitän keskusteluun kaksi tiedon muotoa, jotka koen olennaisiksi: kotoperäisen itämerensuomalaisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkistelevan, mietiskelyperinteiden säilyttämän tiedon.

Murros kohti kotoperäistä maailmankuvaa

Ihmis- ja kulutuskeskeinen maailmankuva on murtumassa. Se on myönteistä, mutta koska ihmismieli ei hevin hyppää tyhjän päälle, on tarpeen hahmottaa myös millainen voi olla uusi, kohtuullisempi maailmankuva.

Virolainen kirjailija Valdur Mikita pukee kotoperäistä tietoa sanoiksi teoksessaan Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (2018). Mikita tekee sen tervejärkisen ei-nationalistisesti, tietäen hyvin, että virolainen samoin kuin suomalainen kulttuuri ovat sekoituksia vanhoista kotoperäisistä aineksista ja eri suunnilta, varsinkin lännestä tulleista vaikutteista. Silti on viisasta koettaa erottaa, mitä erityistä ekologista viisautta itämerensuomalainen ajattelu voi tarjota.

Mikitan mukaan luonnonsuojelu on tähän saakka ollut kilpajuoksua ajan kanssa, jotta edes viimeiset villin luonnon saarekkeet saataisiin säilytettyä. ”Mutta ihmismielen syvyyksiä ei juuri ole tultu vastaan.” Hänen mukaansa nyt tarvitaan henkilökohtaista ekologiaa, yksityistä tilaa, jossa erityislaatuinen kohtaaminen luonnon kanssa voi tapahtua. Suuri osa itämerensuomalaisista on luontoherkkiä ihmisiä, joille henkisyys tai hengellisyys kiinnittyy erityisesti tiettyihin luonnonpaikkoihin.

Moderni läntinen valtakulttuurimme, valistuksen vanavedessä, ei ole hyvä tunnistamaan syvyysulottuvuutta. Esimerkiksi luonnon sielullistamisesta, luonnon lumosta, haluttiin tietoisesti eroon 1600–1700-lukujen teknis-tieteellisen ja maailmankuvallisen vallankumouksen myötä. Pyhyyden tuntoon on sisään rakennettu tietty rajan taju; pyhyys tuo mukanaan kunnioituksen ja koskemattomuuden vaateen. Läntisen ihmisen mielestä tällainen rajan taju juurittiin pois. Kun teknologia saavutti nykyiset mittasuhteet, muun muassa fossiilisten polttoaineiden käyttöön valjastamisen myötä, alkoi paljastua tällaisen maailmankuvan tuhoisuus.

Länsimainen ihminen siis muutti tietoisesti maailmankuvansa mekanistiseksi, konemaiseksi, muutama vuosisata sitten. Mikä estää meitä muuttamasta nyt, tietoisesti, ajatteluamme kestäväksi? Ensimmäinen askel muutokseen on tulla tietoiseksi siitä, millainen tämänhetkinen maailmankuvamme on ja miten tähän on tultu. Olen itse koettanut hahmotella aatehistoriallisia kaaria teoksessani Metsän teologia (2013). Uusimmassa kirjassani Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli (2019) jatkan pohdintojani, mitä seuraisi jos ottaisimme kotoperäisen maailmankuvan tosissamme.

Kotoperäisyys meissä on enemmän kuin ”mytologiaa”. En tarkoita, että kaikkia piirteitä menneisyytemme uskomusmaailmasta on tarpeen arvottaa yhtä lailla, vaan sitä, että itämerensuomalaisen maailmankuvan monet peruspiirteet ovat arvokkaita ja ajankohtaisia. Ne ovat kuin kätketty luolamaalaus, joka on nousemassa tietoisuuteen tässä ekokriisin ajassamme.

Kotoperäisen maailmankuvan elementtejä ovat esimerkiksi tasapainon ihanne jatkuvan, rajattoman kasvun sijaan. Kotoperäisyydessä arvostetaan kohtuullisuutta: luonnosta otetaan vain mitä välttämättä tarvitaan, kiitollisina, ja käytetään se tarkkaan hyväksi. Myös syklisyyden eli kehämäisyyden taju on olennaista. Ihmisen tulee tuntea ja ymmärtää luonnon suurten kiertojen merkitys ja vaalia niitä. Suhde eläimiin on lähtökohtaisesti kunnioittava sukulaisuussuhde.

Kaiken kaikkiaan kotoperäisessä maailmassa kaikki on elävää, kaikessa on jossain mielessä sielu. Merkittävyydestään huolimatta kotoperäisyyttämme ei ole syytä ihannoida eikä kullata menneisyyttä. Luonto on näissä maisemissa ollut myös karu ja elämä ajoittain armotonta. Itämerensuomalaisuuden heikkoutena voi pitää – toisissa olosuhteissa arvostettavaa – konfliktien välttämisen tarvetta. Nyt olemme monessa suhteessa tulleet rajalle, jossa vetäytyminen ei enää ole vaihtoehto. Elonkirjon puolustaminen edellyttää osallistumista kamppailuun, mutta ei väkivalloin vaan etsien mielen syvyyksien voimaa ja viisautta.

Mietiskelyperinteiden vanha tieto

Nykyinen työpaikkani on Enonkosken luterilainen luostariyhteisö, joka sijaitsee vain joidenkin kilometrien etäisyydellä Kurtinvuoresta. Kyseessä ei ole luostari sanan perinteisessä mielessä, vaan enemmänkin retriittikeskus ja ”hiljaisuuden talo”. Mutta sen olemassaolon tarkoitus liittyy tarpeeseen vaalia kristinuskon usein kätköön painunutta syvän hengellisyyden traditiota, kontemplatiivista rukousta. Kontemplaatiolla tarkoitetaan sanatonta, katselevaa ja kuuntelevaa mietiskelyn muotoa.

Olen tietoinen kristinuskon taakasta luontosuhteemme muotoutumisen kannalta. Läntinen kulttuuripiiri omaksui kritiikittömästi luonnonhallinnan ajatuksen, jonka juuret juontavat Raamatun alkukertomuksiin. Kristinusko on pitkään ollut passiivinen ja hampaaton kehkeytyvän ekokriisin kysymysten suhteen. Muutos on kuitenkin tapahtumassa. Esimerkiksi niin kutsuttu ekoteologia on nostanut tietoisuuteen sekä kristinuskon itsekritiikin ja muutoksen tarpeen että tradition luontomyönteisiä aineksia, joita on syytä vahvistaa.

Näen omana roolinani tässä laajassa keskustelussa sen, että koetan vahvistaa tietoisuutta syvän hengellisyyden merkityksestä ekologisessa kamppailussa. Vaikka oma traditioni on kristinusko, seuraavat pohdinnat mietiskelyperinteiden tiedosta liittyvät muihinkin merkittäviin henkisiin ja hengellisiin virtauksiin eri uskontojen ja kulttuuripiirien sisällä. Lisäksi pohdin kontemplatiivisen kristinuskon suhdetta kotoperäiseen maailmankuvaamme. Nämä molemmat ovat itselleni merkittävimmät vastavoimat ajoittain yli vyöryvälle ahdistukselle ja lamaantumisen uhalle.

Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä koskettelee juuri niitä inhimillisiä tarpeita, jotka muodostavat kulutuskulttuurin perustan. Kohtuuton kulutus nousee peloista ja tarpeesta varmistella omaa turvallisuutta. Se kumpuaa vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta. Moderni aika kammoaa katoavaisuutta eikä siksi siedä vaikkapa lahoavaa puuta puistoissa tai metsissä. Välillä kestämättömään kulutukseen johtaa yksinkertaisesti mukavuudenhalu. Kellepä meistä se ei olisi tuttu ja voimallinen vastustaja hyville aikeillemme.

Näihin juurisyihin tarttuu mietiskelevä ihminen. Eri virtausten mietiskelyperinteille on usein yhteistä irti päästämisen eetos. Ihminen viestittää sisimmälleen: päästän irti hengissä selviytymisen ja turvallisuuden tarpeestani; päästän irti arvostuksen tarpeestani; päästän irti hallinnan tarpeestani. On hyväksi päästää irti myös pakonomaisesta asioiden (maailman, itsenikin) muuttamisen tarpeesta. ”Palkintona” on sisäinen vapaus ja riippumattomuus, tyyneys keskellä kriisejä.

Mietiskely tarjoaa ”korvaavia nautintoja” kulutukselle. Tietty ykseydellisyyden tunne, jossa elämän arkinen taso ja syvätaso ovat yhtä aikaa elossa, on myös ilon ja elinvoiman lähde. Tällaisen sisäisen siirtymän myötä ihminen kykenee luopumaan paljosta, mitä siihen saakka on pitänyt tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena.

Mietiskelevä rukous mahdollistaa ahdistuksen kohtaamisen ja tyynen tarkastelun. Ihminen vapautuu voimakkaiden tunteiden yliotteesta, tarpeestaan puolustautua tai paeta, ja kykenee sen sijaan harkittuun toimintaan sisäisestä keskuksestaan käsin. Tosin tie tällaiseen kokonaisempaan mieleen on pitkä ja hidas, mutta yhä useamman mielestä tavoittelemisen arvoinen.

Tämäntyyppinen mietiskely ja sen välineet ovat pitkälti yhteisiä erilaisille perinteille. Esimerkiksi mindfulnessissa on tiettyjen itäisten mietiskelyperinteiden pohjalta kehitelty monen länsimaalaisen kaipaama, vakiintuneista uskonnoista riippumaton mietiskelyn muoto. Joanna Macy on buddhalainen ajattelija ja kansalaistoimija, joka ammentaa mietiskelystä ja kehittämästään ryhmätyöskentelystä eväitä luontosuhteemme elvyttämiseen. Kenialainen Wangari Maathai, merkittävän puunistutusliikkeen perustaja, kirjoitti myös auki työnsä yhtä aikaa hengellisiä ja maallisia periaatteita, joihin kuuluivat rakkaus luontoon, kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus, palvelun ja vapaaehtoisuuden henki sekä halu jatkuvasti voimistaa itseään tällaisessa prosessissa (self-empowerment, self-betterment).

Kristinuskossa tällainen syvätaso on, varsinkin protestanttisessa maailmassa, ollut vakavasti marginalisoitu. Samalla on heikentynyt se kristillisen kontemplatiivisen perinteen korostus, että hiljainen rukous ja aktiivinen toiminta kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kontemplatiivinen rukous mahdollistaa yhteyden viriämisen omaan sisimpään, jossa tämän perinteen sanoin on kohdattavissa jumalallisen Hengen voima ja ennenkokematon runsaus. Nämä on tarpeen saada mukaan mahdollistamaan siirtymää ekologisempaan elämänmuotoon.

Siirtymän henkiset edellytykset

Mielen ulottuvuus on keskeinen, kun etsitään tietä elämänmuotomme muutokseen. Moderni psykologinen tietämys mielestä on sekin tarpeen, se helpottaa ihmisten oloa jo mahdollistamalla sen, että ilmastoahdistuksesta kärsivä saa tunteilleen sanoja. Energiaa vapautuu toimintaan.

Mutta modernilla on rajoituksensa – se ei ole vahvoilla tunnistamaan mielen syvyyden ja syklisyyden ulottuvuuksia. Tässä kotoperäinen tunto voi tulla avuksi. Vanhan tiedon mukaan ihmisen mieli ei ole erillinen luonnosta. Pysyvä siirtymä edellyttää maailmankatsomuksellista käännettä, sitä, että vaikkapa itämerensuomalainen maailmankuva tai monien alkuperäiskansojen edelleen jossain määrin elinvoimaiset maailmankuvat otetaan tosissaan.

Maailman mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä on koeteltu tuhansien vuosien mittaan. Sitä ei ole hyväksi huitaista sivuun edistysuskon tieltä. Päinvastoin ”edistys” tai ”kehitys” tulee määritellä uudelleen niin, että ne todella tukevat ihmiskunnan ja elonkirjon toipumista kriisistä. Valistuksen perintö on uudelleenarvioitava. Säilytetään siitä sen pysyvästi tärkeät elementit, kuten jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioitus. Mutta otetaan mitä pikimmin etäisyyttä niihin valistusajattelun puoliin, jotka sitovan sen mekanistiseen maailmankuvaan, kritiikittömään teknologian ihannointiin ja yksipuoliseen järjen korostukseen ihmisyyden muiden puolien kustannuksella.

Sisäinen vapaus vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta ovat vastavoimaa myös yhä koukuttavammaksi suunnitellulle informaatioteknologialle. Ei ole varaa antaa älypuhelinfirmojen ja vastaavien hallita mieltämme ja ohjailla arkista käyttäytymistämme addiktioihin asti.

Syvätason siirtymä merkitsee myös sitä, että luonnon sielullisuuden ja pyhyyden tunto voi palata ajatteluumme, keskelle sitä. Metsän tai järven tai eläimen pyhyyden tunnustamisella on järisyttäviä käytännön vaikutuksia sille, miten niihin tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan.

Mielen ulottuvuus merkitsee henkistä valmistautumista vaikeisiin murrosaikoihin. On hyvä vahvistaa mieltään kohtaamaan menetyksiä lamaantumatta ja säilyttää toimintakykynsä. Mielen syvyyksistä kumpuaa myös mielikuvituksen runsas lähde, kun koetetaan kuvitella todeksi toisenlainen, kohtuuden yhteiskunta. Tämä tapahtuu parhaiten tasaveroisen jakamisen ja ideoinnin yhteisinä hetkinä, vaikkapa ruohonjuuritason kansalaistoiminnassa. Pohjois-Karjalassa toimivassa Kohtuus vaarassa -liikkeessä suosimme kiireettömiä, kasvokkaisia kohtaamisia ja suunnitteluiltoja. Aika ajoin kokoonnumme luonnon keskellä, nuotion äärellä keskustellen tai hiljaisuudessa vaeltaen.

Valdur Mikitakin kirjoittaa ”syvän luovuuden” mahdollisuudesta. Se toteutuu ennen muuta luonnossa. Jos itämerensuomalainen kokee, että elämä nykyisessä maailmassa on käynyt sietämättömäksi, hän luo mielessään toisenlaisen, toteaa Mikita.

Mielenmuutoksen ja syvätason siirtymän välineitä voivat olla riitit. Riitit ilmaisevat ja vahvistavat tietoisesti tai tiedostamatta jotain maailmankuvaa. Riitteihin on sitoutunut parantavaa tietoa ruumiillisessa muodossa. Ne ovat toimineet kulttuurisina hidasteina, vaikka niiden alkuperäinen käyttöyhteys olisi hämärtynyt.

Riitin suorittaminen saattaa vaikuttaa hyödyttömältä puuhailulta, mutta sillä on kulttuurinen tehtävänsä asettaa uusia asioita suhteeseen vanhan kanssa. Riitti auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia ja antaa yhteisölle aikaa arvioida uuden idean hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta. Tämä arvioinnin kyky on modernissa edistykseen uskovassa valtakulttuurissamme kadoksissa.

Riitit saattavat olla hyvinkin yksinkertaisen arkisia. Itselleni tärkeä riitti on hakeutua järven rantaan, vain katselemaan järven selkää. Se palauttaa sisäistä tasapainoani ja suhteellisuudentajuani, ja on samalla sanatonta rukousta. Kotoperäinen mietiskely tapahtuu usein luonnossa, ruumiillisesti. Monelle marjanpoiminta on meditaatiota. Saunominen on väkevä kotoperäinen riitti. Mielenosoituksissa hyödynnetään riittien voimaa, vaikkapa kovaäänisen rytmisen rummutuksen tai hiljaisuudessa sytytettävien kynttilöiden avulla.

Kurtinvuoren maalauskallion lähestyminen tuntui vaativan riitin hiljaisuutta ja syvää kunnioituksen asennetta. Ihmisillä, jotka punamullalla ammoin maalasivat, oli joissain suhteissa korkeatasoisempaa tietoa kuin meillä. Tulkitsen, että he ymmärsivät luonnon pyhyyden ja oman kohtuullisen paikkansa kokonaisuudessa.

On vaikea nähdä, että siirtymä kohtuulliseen, elonkirjoa kunnioittavaan elämänmuotoon voisi tapahtua ilman, että tullaan vastaan mielen syvyyksiä.

Kirjallisuus ja viitteet

Kainulainen, Pauliina (2013): Metsän teologia. Helsinki; Kirjapaja

Kainulainen, Pauliina (2019): Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli. Kirjapaja.

Maathai, Wangari (2010): Replenishing the Earth. Spiritual Values for Healing Ourselves and the World. New York: Doubleday.

Macym Joanna & Johnstone, Chris (2012): Active Hope. How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. Novato: New World Library.

Miettinen, Timo & Willamom Heikki (2007): Pyhät kuvat kalliossa. Helsinki: Otava.

Mikita, Valdur (2018): Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä. Suom. Anniina Ljokkoi. Turku: Sammakko.

Sponsel, Leslie E. (2012): Spiritual Ecology. A Quiet Revolution. Oxford: Praeger.