Teksti: Maria Katajavuori

Pandemiat saavat usein alkunsa tuhottujen luonnonympäristöjen monimuotoisista mikrobeista. Toisaalta monimuotoiset mikrobit ovat välttämättömyys immuunipuolustuksemme kehittymiselle. Ihmisen terveys on biodiversiteetistä riippuvainen niin hyvässä kuin pahassa, emmekä voi jättää tätä huomiotta, mikäli mielimme välttyä sairauksilta.

Vuosikymmeniä sitten eräälle malesialaiselle sikatilalle lensi nälkäinen hedelmälepakko. Se laskeutui farmimaalle istutettuun mangopuuhun, levitteli jättimäisiä nahkasiipiään ja katseli tyytyväisenä ympärillään roikkuvia pulleita hedelmiä. Kettumainen naama tahrautui mangomehuun, kun täyteläisen kullanruskea otus ryhtyi tyydyttämään nälkäänsä. Lepakolla oli hyvä syy ruokailla ahnaasti: sen luontaisessa elinympäristössä ei nimittäin enää ollut puita, joista syödä. Sikatila oli raivannut tieltään lepakon aiemman asuttaman metsän.

Osa hedelmistä putosi syöminkien tuoksinassa maahan ja päätyi sikojen suihin. Samalla siat altistuivat lepakon kantamalle virukselle, joka lopulta hyppäsi sioista farmareihin.

Näin sai todennäköisesti alkunsa ihmisen ensimmäinen tunnistettu Nipah-virusaalto. Nipah tappaa noin puolet infektoimistaan uhreista, eli toisin sanoen se on yli kymmenkertaisesti kuolettavampi kuin COVID-19. Vaikka taudista selviäisikin, muistoksi voi jäädä neurologisia häiriöitä. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut Nipah-viruksen yhdeksi kymmenestä tärkeimmästä patogeenista, joita tulisi tutkia ja monitoroida. Tästä huolimatta lääkettä tai rokotetta virusta vastaan ei ole, joten tartunnan saaneilla on korkea riski kuolla akuuttiin hengitystieinfektioon tai aivotulehdukseen.

Sitten malesialaisen hedelmälepakon vierailun, kymmeniä miljoonia hehtaareja metsää on raivattu viljely- ja laidunmaiden tieltä ympäri maapalloa. Suurin osa tuhotuista elinympäristöistä on jäänyt nautakarjan, soijaviljelmien ja palmuöljytuotannon jalkoihin. Kaiken kaikkiaan ihmiskuntaa syöttävät pellot ja laitumet ovat vallanneet noin puolet maapallon jäävapaasta pinnasta. Ihminen vähentää biosfäärin monimuotoisuutta paitsi ottamalla luonnollisia ympäristöjä maatalouskäyttöön, myös hävittämällä metsiä ja levittämällä asutusta aiemmin koskemattomille maille. Jäljelle jäävillä biodiversiteetin rippeillä on kuitenkin tapana iskeä takaisin: maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan mitä monimuotoisinta viruskirjoa, josta väkisinkin löytyy patogeenejä, joilla on kyky sairastuttaa myös ihmisiä.

Pirstottu monimuotoisuus patogeenilähteenä

Maankäytön muutosten seurauksena lähes kolme neljäsosaa maapallon metsistä sijaitsee korkeintaan yhden kilometrin säteellä metsän reunasta. Kun luontaiset elinympäristöt tuhoutuvat, eläimet ajautuvat asumaan nurkkiimme ja tulevat samalla tartuttaneeksi meidät kuljettamillaan taudinaiheuttajilla. Mitä suurempi on hävittämiemme alueiden biodiversiteetti, sitä todennäköisempää on, että sillä on takataskussaan tarttuva koston väline. Ja mitä enemmän korkean biodiversiteetin alueet pirstaloituvat, sitä todennäköisemmin niissä piileksivät patogeenit pääsevät hyppäämään oman lajiemme kiusaksi.

Neljä viidestä ihmiskunnan merkittävimmistä tautiriesasta on arvioitu olevan eläinperäisiä. Lähes puolet vuosien 1945 ja 2005 välillä ilmenneistä eläinperäisistä sairauksista oli tavalla tai toisella yhteyksissä maankäytön muutoksiin. Esimerkiksi yli kymmenentuhatta kuolonuhria vaatinut Ebola iski rankimmin metsäkadon vaivaamiin alueisiin Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tästä huolimatta alueen ekosysteemejä tuhotaan yhä kiivasta tahtia: kumi- ja kaakaoviljelmät leviävät pitkin Guineaa, ja Kongon allas menettää yli miljoona hehtaaria metsää joka vuosi.

Osa biodiversiteetistä päätyy laittomille ja laillisille eläinmarkkinoille, joilla eläinkirjoa arvostetaan pseudolääketieteellisistä, kulinaristisista, tai puhtaan turhamaisista syistä. Kun saatamme yhteen apinat, salamanterit ja muurahaiskävyt, saamme mitä tilaamme – monimuotoiset markkinat, mutta ei vain myyntiartikkelien, vaan myös patogeenien muodossa. Vaikka on yhä epäselvää, minkä väli-isäntien kautta COVID-19 siirtyi ihmiseen, tiedämme, että se on eläinperäinen virus, ja sai mitä todennäköisemmin alkunsa Kiinan eläinmarkkinoilla.

Keinotekoisten patogeenikeitosten vaarallisuuden ei pitäisi olla mikään yllätys. Vuosituhannen taitteen SARS-epidemian epäillään lähteneen liikkeelle Etelä-Kiinan Guangdongin provinssin villieläinmarkkinoilta, joilla ihmiset altistuivat supikoirien ja sivettieläimien kantamalle virukselle. Tauti levisi nopeasti 26 maahan, vaati yli 700 uhria ja kustansi yli 40 miljardia USA:n dollaria. SARS nostatti aikanaan kansainvälistä paniikkia, mutta välittömän uhan väistyttyä kiinnostus Kiinan eläinmarkkinoiden ongelmiin hiipui, ja olosuhteet meneillään olevalle COVID-19-kriisille alkoivat kypsyä.

Ihminen on ymmärrettävistä syistä huolissaan maapallon biodiversiteetin säilyttämisestä. Nautimme muun muassa lajirikkaista kansallispuistoista, monimuotoisten hyönteisyhteisöjen tarjoamista pölytyspalveluista ja lajirunsauden mukanaan tuomasta ekologisesta stabiiliudesta. Meille kuitenkin sallittakoon se, ettemme ole yhtä huolissamme patogeenien biodiversiteetistä. Modernin lääketieteen aikakaudella olemme ajaneet onnistuneesti sukupuuttoon muun muassa isorokon, jota kukaan tuskin kaipaa. Ylenmääräisellä sterilisaatiolla on kuitenkin kääntöpuolensa: kohtuullinen määrä mikro-organismien biodiversiteettiä on nimittäin välttämätöntä ihmisen terveydelle.

Mikrobien mukavampi puoli

Immuunipuolustuksen kehittyminen on riippuvainen elimistöä stimuloivista mikrobeista. Erilaisilla pieneliöillä on ratkaiseva vaikutus ihmisen vastustuskykyyn erityisesti yksilökehityksen alkuvaiheessa. Siinä missä monet globaalin etelän maat altistavat itsensä yliannostukselle vaarallisen monimuotoista patogeenijoukkoa tuhotessaan biodiversiteettiä, länsimaat ovat hankkiutuneet mikro-organismeista eroon liiankin kanssa. Tämä on altistanut länsimaiden asukkaat erilaisille tulehdushäiriöille, esimerkiksi allergioille. Yksipuolisissa kaupunkiympäristöissä elävillä tiedetään olevan suurempi riski kehittää allergioita kuin monimuotoisissa maalaisympäristöissä elävillä. Jopa länsimaihin aikuisiällä saapuvat maahanmuuttajat näyttävät altistuvan allergioille päädyttyään monotoniseen mikrobitilaan.

Tutkijat ovat löytäneet yliherkkyyksiltä suojaavia mikrobeja mitä moninaisimmista paikoista. Prevotellaceae-, Lachnospiraceae– ja Ruminococcae-bakteerit asustavat ihmisen suolistossa ja kehittävät muun muassa immuniteettia muokkaavia lyhytketjuisia rasvahappoja. Ihmisen iholla elävä Acinetobacter-bakteeri tuottaa immuniteettiin vaikuttavaa proteiinia, joka niin ikään suojaa kehoa. Gram-negatiiviset bakteerit puolestaan sisältävät endotoksiinia, joka saattaa vaikuttaa valkosolujen toimintaan. Perinteisillä maitotiloilla kasvaneiden on todettu olevan hyvin suojassa allergioilta, mikä saattaa olla endotoksiinien ansiota. Jos imeväisten elimistössä ei ole riittävästi Veillonella-, Lachnospira-, Rothia– ja Faecalibacterium-mikrobeja, yksilöllä on kohonnut riski sairastua aikuisena tulehdushäiriöihin. Matala ruoansulatuskanavan mikrobien diversiteetti ensimmäisen elinvuoden aikana näyttää altistavan erilaisille ruoka-aineiden yliherkkyyksille. Bakteerien tärkeys voi tulla esille jopa ennen syntymää. Esimerkiksi bakteeri nimeltä Acinetobacter lwoffii vaikuttaa jälkikasvun immuniteettigeenien toimintaan epigeneettisten muutosten kautta, jos äiti altistuu kyseiselle bakteerille. Mikrobialtistuksen puute näyttää olevan todennäköinen syy sille, miksi harmaissa kaupunkiympäristöissä elävillä esiintyy enemmän vastustuskykyyn liittyviä sairauksia verrattuna vihreissä, monimuotoisemman mikrobiympäristön tarjoavissa ympäristöissä eläviin.

Ihmisten, eläinten ja ympäristön terveys on sidoksissa toisiinsa niin ekologisten, ekonomisten kuin kulttuuristenkin linkkien kautta. Tiedämme, että ihminen on yksi laji muiden joukossa, ja että hyvinvointimme on saumattomasti yhteyksissä muuhun elokehään. WHO:n One Health, Yhteinen terveys -konsepti on korostanut tätä näkökulmaa jo vuosia. Tästä huolimatta konkreettiset toimet pandemialähteiden eliminoimiseksi ovat olleet heikkoja. Olemme esimerkiksi epäonnistuneet lähes kaikkien vuodelle 2020 asetettujen biodiversiteettitavoitteiden saavuttamisessa. Tiedämme myös, etteivät vuodelle 2030 asetetut tavoitteet ole saavutettavissa, jos maankäyttömuutokset jatkuvat nykyistä rataa. Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin IPBES:n mukaan kolme neljäsosaa maapallon maa pinta-alasta on ihmisen merkittävästi muokkaamaa. Maapallon kosteikoista yli 85 prosenttia on hävitetty. Pelkästään vuosina 2010–2015 tuhottiin 32 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää. Biodiversiteettikato jatkuu satoja kertoja normaalia sukupuuttotahtia nopeammin, ja maapallon viimeiset trooppiset metsät kaventuvat jatkuvasti. Jopa niin sanotut suojellut alueet kärsivät usein esimerkiksi laittomasta salametsästyksestä ja elävien eläinten pyynnistä. Länsimaat eivät näytä olleen sen parempia säilyttämään vastustuskyvyn kaipaamia mikrobeja: allergioiden määrä on yhä tasaisessa nousussa.

Terveytemme tulevaisuus riippuu pieneliöistä

Niin allergioita kuin eläinperäisiä tartuntatauteja on helpompi estää kehittymästä kuin yrittää hallita jälkikäteen. Mikäli mielimme ylläpitää normaalin immuniteettimme, emme voi eristää itseämme kokonaan muista organismeista. Toisaalta, jos haluamme välttyä COVID-19:en kaltaisilta pandemioilta, ylenmääräinen monimuotoisuus on parempi jättää sinne, minne se kuuluu: kauas ihmisistä.

Eläinperäisiä tauteja on toisinaan yritetty saada hallintaan aivan päinvastaisella strategialla. Jos ympäristötuho viedään loppuun asti hankkiutumalla eroon viimeisistäkin potentiaalisista tautien kantajista, voisimme teoriassa tuhota elinympäristöjä niiden ikäviä patogeenejä pelkäämättä. Lepakot ovat usein joutuneet erilaisten eliminointiprojektien kohteeksi, koska niiden tiedetään olevan erityisen tehokkaita mikrobien levittäjiä. Lepakot voivat kantaa suurta virustaakkaa tulematta itse sairaiksi. Lisäksi ne tapaavat pesiä kolonioissa ja liikkua pitkiä matkoja, tarjoten ihanteelliset olosuhteet patogeenien leviämiselle. Lepakontappo-ohjelmat eivät kuitenkaan ole olleet menestyksekkäitä, vaan ne voivat päinvastoin lisätä ihmisten altistumista virukselle. Esimerkiksi Ugandan yritykset hankkiutua eroon pahamaineisista siivekkäistä johti Marburg-viruksen esiintymisen kasvuun. Pahimmillaan häiritty lepakkopopulaatio pakenee lentäen uusille alueille levittäen taudinaiheuttajia mukanaan.

Ainoa syy sille, miksei Nipah-viruksesta ole kehittynyt COVID-19:en kaltaista pandemiaa on, ettei se ole koskaan päässyt leviämään kovin kauas tartuntakeskuksista. Nipah voi siirtyä ihmisestä ihmiseen, mutta ei kovin tehokkaasti. Vuonna 2007 eräs Nipah-virukselle altistunut bangladeshilainen virui kotonaan taudin kourissa neljä päivää. Hänen vaimonsa hoiti kuumeista ja yskivää miestä, syötti ja piti hänet puhtaana, ja jakoi sängyn sairaan kanssa. Neljäntenä päivänä serkku ja eräs ystävä tukivat hengitysvaikeuksista kärsivän miehen moottoripyörän selkään ja kuljettivat tämän lääkäriin. Seuraavana päivänä matka jatkui bussilla sairaalaan samaisen serkun, ystävän, vaimon ja tämän kälyn kanssa. Bussin kuljettaja auttoi joukkoa kantamaan sairaan sisälle. Kaikki viisi sairastuneen kanssa lähikontaktissa ollutta henkilöä sairastuivat Nipah-infektioon, ja vaimo, serkku sekä mies itse kuolivat. Kaiken kaikkiaan virus ei kuitenkaan tappanut kyseisenä vuonna Bangladeshissa kahdeksaa henkeä enempää. Nipah on aiheuttanut tautiaaltoja yli kaksi vuosikymmentä, mutta ne ovat jääneet varsin paikallisiksi: vuoden 1998 Nipah-tartunnat Malesiassa vaativat 105 uhria ja vuoden 2007 tartunnat Intiassa 5 uhria. Viimeksi virus pääsi leviämään vuonna 2018, jolloin 19 vahvistetusta tartunnan saaneesta 17 kuoli. Vuosien varrella virus on vaatinut useamman sataa uhria Malesiassa, Bangladeshissa ja Intiassa, mutta länsimaissa nämä kaukaiset tapahtumat hädin tuskin ylittävät uutiskynnyksen. Nipah-viruksen tekee kuitenkin erityisen arvaamattomaksi se, että se on RNA-virus, minkä ansiosta se mutatoituu ja kehittyy nopeasti. Jos virus muuttuisi tarttuvammaksi ja onnistuisi leviämään Etelä-Aasian tiheästi asuttuihin keskuksiin, voisi edessä olla globaali pandemia, jonka rinnalla COVID-19-kriisi kalpenee pelkäksi hätätilaharjoitukseksi.

Maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan patogeenitaakkaa, jolla on kaikki edellytykset luoda tauti, joka on yhtä tarttuva kuin COVID-19 ja yhtä tappava kuin Nipah. Mitä enemmän biodiversiteettiä tuhoamme, sitä enemmän altistamme itsemme sen kuolettavammalle puolelle. Biosfäärin mikrobeissa on kuitenkin myös hyvinvointimme avain. Mitä yksipuolisemmaksi elinympäristöjemme mikrobikirjo muuttuu, sitä enemmän altistamme itsemme yliherkkyyksille. Terveen ihmiskunnan salaisuus piilee monimuotoisuuden tasapainossa, biodiversiteetin kumpienkin kasvojen kunnioittamisessa. Sikatila voi olla terveellisempi elinympäristö kuin monotoninen betoniviidakko – olettaen, ettei tila kuhise trooppisia lepakoita.

Lähteet ja lisää luettavaa:

Aguirre A. A., Catherina R., Frye H. & Shelley L. (2020): ”Illicit wildlife trade, wet markets, and COVID‐19: preventing future pandemics”. World Medical & Health Policy 12(3): 256–265.

IPBES (2019): ”Summary for policymakers of the global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services”. IPBES secretariat, Bonn, Germany.

Luby S.P. (2013): ”The pandemic potential of Nipah virus”. Antiviral research 100(1): 38–43.

Ruokolainen L., Fyhrquist N. & Haahtela T. (2016): ”The rich and the poor: environmental biodiversity protecting from allergy”. Current opinion in allergy and clinical immunology 16(5): 421–426.

Terraube J. & Fernández-Llamazares Á. (2020): ”Strengthening protected areas to halt biodiversity loss and mitigate pandemic risks”. Current Opinion in Environmental Sustainability.

WHO (2018): ”Nipah virus”. WHO, 30.5.2018, www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/nipah-virus. Luettu 17.10.2020.

Wilkinson D. A., Marshall J. C., French N. P. & Hayman D. T. (2018): ”Habitat fragmentation, biodiversity loss and the risk of novel infectious disease emergence”. Journal of the Royal Society Interface 15(149): 20180403.

WWF (2020): ”COVID-19: Urgent call to protect nature and people”. WWF International, www.worldwildlife.org/publications/covid19-urgent-call-to-protect-people-and-nature. Luettu 17.10.2020.

Teksti ja kuva: Martin Shaw. Suomennos: Kaarne Karjalainen

Kas näinpä aloitan tekstini tutulla ajatuksella – meidän on mentävä luontoon – mutta tuen sitten tuota ajatusta tarkemmilla neuvoilla. Oman työni loimilankaa seuraillen voisin kutsua niitä myytinkerronnan peruskiviksi. Ennen kuin aloitan, haluan jakaa tarinan, joka paljastaa tämän harjoituksen intensiivisyyden.

Olipa kerran Tuvan erämaassa vastanaitu nuoripari. He läksivät vierailulle morsiamen vanhempien luokse, söivät mahansa täyteen paahdettua lammasta ja asettuivat vieraisille. Nuorta miestä pyydettiin kertomaan tarina. Nuotion lämmön unettamana nuorukainen kieltäytyi. Kolme tarinoiden henkeä kokoontui jurtan ovelle harmissaan miehen käytöksestä. Henget kurkistivat sisään ja mulkoilivat laiskaa kertojaa. Kun nuorukaisen käly, näkijätär, kulki jurtan oviaukolle, hän kuuli henkien keskustelevan – yksi niistä aikoi muuttua jouseksi ja vahingoittaa nuorukaista, toinen aikoi muuttua nuoleksi samaiseen jouseen ja kolmas veitseksi. Kun henget tajusivat, että heitä kuunnellaan, ne myös väittivät muuttavansa kiveksi jokaisen, joka kertoo nuorukaiselle heidän aikeistaan.

Sinä yönä nuorukainen uneksi mahtavasta jousesta, nuolesta ja veitsestä ja heräsi innostuneena. Kotimatkalla hän näkikin jousen roikkuvan puussa. Käly hyppäsi väliin ja särki hienon jousen ennen kuin nuorukainen ehti koskea siihen. Tietenkään hän ei voinut selittää tekoaan nuorukaiselle. Sama tilanne toistui nuolen ja veitsen kanssa. Nuorukainen oli vihoissaan, kuin raivon pilvi, tuomion nyrkki. Kotosalla käly saikin kärsiä nahoissaan ja niinpä hän laihtui ja riutui. Kun appivanhemmat tulivat vierailulle, he saivat kuulla tarinan molemmat puolet – kälyn karsean kohtelun ja jousen, nuolen ja veitsen särkemisen. Epätoivoisena käly meni ulos ja tarttui vuohta hännästä: ”Kuunnelkaa mitä vuohi sanoo! Vuohi puhuu, en minä! Tämä mies kieltäytyi kertomasta tarinaa, vaikka hän tiesi kolmekin! Näin ei henkien kanssa toimita! Ne meinasivat tappaa hänet jousella, nuolella ja veitsellä, minkä vuoksi särjin ne.” Vuohen ynähtäessä se muuttui tosiaan yhtäkkiä kiveksi. Nuorukainen oli kovin pahoillaan, pyysi anteeksi vaimonsa sisarelta ja kokosi kaikki tulen ääreen kertoakseen tarinansa. Sanaakaan ei tullut hänen suustaan. Tarinat olivat lähteneet ikiajoiksi.

Ymmärrän jotain näistä suhteista. Tarinat keskustelevat myös keskenään – vaihtavat juoruja, näkemyksiä ja toisinaan hahmojakin. Jos ne jättäisivät minut, pelkäänpä että kuolisin surusta. Niinpä pyrinkin olemaan hyvä isäntä, henkitarinankertoja, tarinaklaanini Seanchai ja kutsumaan ne tämän kirjan ja sinun hedelmällisen mielikuvituksesi lämpimille sivuille. Kukapa tietää, ehkä huomenna heräät ja ovellasi odottaa tarina. Ja kuka onkaan se nainen, joka elää maailman äärimmäisellä reunalla? Se joka on viuluakin sointuisampi, ja jolla on silmät kuin kirkasta kristallia. Se joka on kukkiva oksa, aamunkoiton taivasnainen, ja jonka ääni on vesiputouksen ikiaikainen ääni. Se joka on omenan tuoksuva kukinto – vasa, hylje, susi – kuin pisarallinen kuumaa kuuta villikukkien joukossa. No, jos aloitat tämän matkan, saat sen selville. Näin ollen ja jos tunnet tarinoiden kutsun, luehan eteenpäin.

Psyyken villi tulikoe

Mene vuorille, rukoile ja paastoa. Matkusta ainakin päivä sinne päästäksesi. Älä tee tätä yksin, etsi koulutettu siirtymäriittiopas tueksesi. Varaa ainakin neljä päivää. Avaa itsesi suunnattomalle tarinalle, ja niin tehdessäsi, oivallukselle siitä, että psyykeesi on suurempi kuin kehosi. Hiljenny kunnolla, huuda kun siltä tuntuu, rakastu kuuntelemiseen. Kuuntele ymmärryksesi reunoja äläkä edes yritä ”tajuta” yhtikäs mitään pitkään aikaan. Älä kerro kenellekään mitään tapahtuneesta ainakaan vuoteen.

Tiedän yli kahdenkymmenen vuoden erämaatyöskentelyn kokemuksesta, että monien paastoajien ykköspelko ei ole kohtaaminen eläimen vaan ihmisen kanssa. Se on suuri muutos.

Tiedän, millaista on kertoa tarinoita kojootteja, ilveksiä, puumia ja satunnaisia mustakarhuja kuhisevissa metsissä. Se on hyvä ja pyhä tunne. On elävöittävää tietää, että joku saattaisi pistellä minut poskiinsa. Britanniassa vaeltaessani kukkuloilla, joilta näiden voimakkaiden olentojen läsnäolo puuttuu, käy varsin selväksi ihmisen perintö pääpetona. Hiljalleen laskeutuva suru voi olla yksi syvimpiä kohtaamisia pusikoissa, kun kohtaa vain menneiden eläinten haamupolkuja, joilla unitassut kimaltelevat aamukasteessa joka aamu kun venytät surullisia luitasi vanhojen tammilehtojen siimeksessä, solisevan puron äärellä.

Jotkut ihmettelevät onko ylipäätään mahdollista todella avautua autenttisesti villeydelle niin haamumaisessa paikassa. Minä en. Juuri puutteellisen kosmologian tunnustaminen on tämän toimituksen autenttinen osa – siis sen myöntäminen, että kulttuurina me olemme heiluttaneet kuolemankalistinta komean hautakummun yllä, sen kummun johon on haudattu kaikki ne eläimet, asukit, kielet jotka on aikaa sitten riuhtaistu kotikonnuiltaan ja pyyhitty pois. Sadankaan vuoden itku ei olisi tarpeeksi.

Mutta Finn McCool, irlantilaisen mytologian sankari, kehottaa meitä rakastamaan ”olevaisen musiikkia”, eikä kuolemaan menetyksen suruun. Kivikautisen mielen tahrattomuus tai keskiajan sielukäsityksen monimutkaiset konstruktiot häilähtävät meille hetkittäin, kuin hevoset jotka laukkaavat ohitse iltahämärissä. Tämän todellisuuden tuskan tunnustaminen viiltää syvältä – tunnemme surumme – mutta niille, joilla on silmää sellaiselle, ei aika ole muutenkaan mikään suora viiva. Tarinalla ja villiydellä on yllätyksiä meitä varten. Epätäydellisyytemme on autenttisuutemme.

Minä uskon että myytinkerronta voi olla alue, jossa nuo vaiennetut eläimet löytävät ainakin kaiun alkuperäisestä, majesteettisesta tassunjäljestään ja voivat asetella märkiä höyheniä ja jalokivimäisiä kuvajaisia kuuntelijan mielikuvituksen laakeille aakeille. Sellaiset tarinat saavat naiset ja miehet hankkiutumaan kanervikkoon ja keltaisen kuun alle, elämään elämää joka on täynnä kutsumusta, suhteellisuutta, halua ja hankaluuksia. Sellaisissa paikoissa suru tekee kauneutensa nähtäväksi, mutta niin tekee myös toivo.

Sellaiset tarinat saavat meidät rakastumaan menetyksen tunteeseen sen sijaan, että vain taltioisimme menetykset tilastotietoina.

Yksi myytin paljastamista asioista on se, että monet kuolleina pitämämme asiat ovatkin vain unessa ja ilmeisesti tarinan suullinen kertominen tekee jotain sitä ympäröivälle hyörinälle – myrkkykatkolle ja ukonhatulle, navetalliselle kesästä haaveilevia rapaisia lehmiä, deptfordilaisen yläasteen nuorten poikien suurille silmille, talviluolastaan tuijottavan viimeisen skotlantilaisen suden haamun murisevalle turkille, väsyneelle naiselle joka kuulee venäläisen sadun ja päättää pysytellä hengissä vielä yhden päivän. Jokainen, joka kertoo tarinoita, on saanut todistaa ihmeen toisensa jälkeen.

Tarina on terävä veitsi

Tarina on henkiolento, ei tarinankertojan repertuaaria, allegoriaa tai psykologian muoto.

Jos tarina päättää tulla sinun kertomaksesi, tässä muutamia ehdotuksia asiallisen kunnioituksen luomiseksi. Ensiksi on syytä ruokkia tarinaa. Kirjaimellisesti ruokkia. Jätä sille lasillinen jotain hyvää – ehkä lasillinen Ardbeg-viskiä ja kaurakeksi hyvän hunajan kera. Jätä ne samaan paikkaan joka kerralla, jotta tarinat tietävät minne mennä vastaanottamaan lahjoja. Pienen puisen tarinamajan rakentaminen ja koristeleminen kaiverruksilla voisi olla alku sekin.

Toiseksi, opiskele sitä. Tarkastele niin montaa eri versiota tarinasta kuin vain mahdollista. Jos tarinassa puhutaan valastiestä tai miekkataistelusta, mene meren äärelle tai ryhdy miekkailemaan – seuraa tarinan esimerkkiä. Tällainen tavoitteleminen on kunnioittamista, osoitus siitä että otat tarinan vakavasti. Muistathan kuitenkin, etteivät tutkimuksesi tai rivit paperilla ole tarinan todellinen koti. Tässä on kysymys pikemminkin säädyllisyyden ja valmiuden eleestä.

Jos tarina todella haluaa sinun kertovan itsensä, huomaat ennen pitkää pystyväsi eläytymään kaikkiin tarinan karkeisiin hahmoihin, mukaan lukien eläimiin. Jos et siihen pysty, voi olla että kannattaa odottaa hetki. Tarinoissa ei ole kysymys salamannopeasta esitysmuotoon saattamisesta: kerran hauduttelin yhtä tarinaa viidentoista vuoden ajan ennen kuin harkitsin mutisevani sanaakaan siitä.

Tarinan kunnioittaminen pitää sisällään sen tunnustamisen, että tarinan vaikutus muuttuu paitsi historian kuluessa, myös joka kerta kun ihmiset kokoontuvat kertomaan sitä. Taustatietämys on välttämätöntä, mutta sittenkin toissijaista suhteessa tarinan ensisijaiseen kokemukseen, elävän tarinan vaikutukseen huoneessa sen kerronnan hetkellä – elävänä tapahtumana.

Jos kerrot tarinaa monen päivän ajan, niin monet itämaiset tarinankertojat suosittelevat jokaisen päivän päättämistä kohtaukseen, jossa kaikki hahmot ovat syömässä tai lepäämässä – eivät konfliktissa. Jos et jatka kertomista 24 tunnin kuluessa, tarinan hahmot alkavat ilmestyä elämääsi provosoidakseen sinut kunnioittamaan tarinaa jatkamalla kertomusta. Tämä voi olla mentaalisesti ahdistavaa: tällä tavoin vainotuksi tuleminen on hyvin häiritsevää.

Kun opit tarinan sanasta sanaan, saatat pystyä luomaan kiillotettujen kuvien nuorallakävelynäytöksen. Sellainen voi olla hyvin kaunista ja nautinnollista kuultavaa. Jotkut tarinankertojat ovat tehneet tästä todellista taidetta – erittäin koskettavaa, parhaimmillaan taianomaista. Mutta tässä on ongelmana se, että tarina ei pysty vastaamaan kerronnan hetkeen ja paikkaan . Jos sallit spontaaniuden, liikut puutarhasta villiin luontoon – paikkaan jossa tarina todellisuudessa asuu. Sinun tehtävänäsi on taustatutkimuksen tekeminen, rituaalinen syöttäminen ja tarinan luiden tunteminen. Mutta taikuudeksi kertominen muuttuu vasta astuessaan välitilaiseen yhteisöön, jossa tarina kaikessa kummallisuudessaan pyörähtää keskelle ruokasalia.

On hyvä oppia tuntemaan oma sisäinen ilmanalansa – jos olet yleensä tyyntä, lempeää sorttia, voi olla haastavaa jättää tuopillinen punaista olutta Beowulfin hengelle, vaikka se saattaisikin tuoda esiin arvaamattomia syvyyksiä. Mutta mikä tahansa yleisö aistii sekunnin murto-osassa kaikki katkokset sinun ja tarinan tekstuureiden välillä. Vähän niin kuin jos minun kaltaiseni möhkäle yrittäisi kahlata Bhagavad Gitan lävitse. Tarinat eivät ole ”meidän käytettävissämme” tällä tavoin, se on holtiton ajatus.

Vaaditaan myös kykyä varjonyrkkeilyyn. On hyvä tutustua oman luontonsa petolliseen, hyökkäävään, kostonhimoiseen puoleen – tunnustaa se. En tarkoita, että tuota puolta tarvitsisi toteuttaa. Mutta on välttämätöntä, että hankaudut tarinan villisti poikkeavia hahmoja vasten. Jos et pysty asettumaan noihin hahmoihin, tarinaan jää yllättäviä tyhjiä aukkoja ja energia kaikkoaa kerronnastasi.

Tarinankertoja Robin Williamson – bardien, näkijöiden ja druidien veljeskunnan pääbardi – istui kerran talossani harpun kanssa ja puhui kuusi tuntia putkeen Mabinogionin neljästä oksasta. Kävi selväksi, kuinka huonosti sana ääni kuvasi sitä mitä hänen suustaan tuli. Seitsemänkymmenen tällä planeetalla vietetyn vuoden jälkeen se on vuoroin käheä, enkelimäinen, rouhea ja melodinen. Se kääntyy hypähdellen yllättävissä hetkissä. Se on kuin sorapohjainen joenuoma, jolle oivalluksen lohi laskee mätinsä.

Tarkasta siis intonaatiosi, murteesi, äänesi tanssi. Jos olet nuori, älä masennu äänesi eloisuudesta ja korkeudesta. Elämä kyllä hioo sen pois, älä siis kiirehdi. Myytinkerronta osoittaa vanhimpien elinvoimaisuuden – iän myötä avautuu jotain sellaista, jota emme voi jättää huomiotta. Joten voimme olla kuin lohta odotteleva myyttinen tietäjä Finnegas Boyne-joen varrella, kärsivällisiä ja hyvällä tuulella, vartoilemassa olevaisen musiikissa.

Äänemme on osa henkilökohtaista ekosysteemiämme. Sen sisällä on erilaisia heimoryhmiä. Perheemme ja kotiseutumme intonaatio, television brutaalisti lisäämät äänensävyt sekä työtovereiden, reissaamisen tai yliopiston mukanaan tuomat sanat. Yhden ainoan tarinankertojan ääni on kokonainen esivanhemmilta perittyjen, paikallisten ja pakotettujen vaikutteiden kohtaamispaikka. Voisimme vielä palata paikallismurteiden herkullisuuteen, sen kehräykseen ja kähinään ja outoihin sanankäänteisiin.

Kun Robin pakkasi lähteäkseen, hänen kuskinsa kertoi minulle heidän matkakokemuksistaan Irlannissa. Jotakuinkin jokainen lähde, kukkula ja kaupunki kirvoitti laulun tai tarinan Robinilta – maa oli hänelle kuin sarja akupisteitä, joista päästä käsiksi myytteihin, ja myytit puolestaan sarja maan akupisteitä. Tänä aikana, jolloin uskonnot vaikuttavat joko yhä fundamentalistisemmilta tai vain taantuvilta, tällaiset tarinat eivät ole ”pelkkiä” tarinoita vaan syvällinen vihje siitä, kuinka tullaan ihmisiksi. Lännessä ollaan havahtumassa siihen, että monoteistisen uskon vanhat muodot ovat käymässä läpi eräänlaista kyseenalaistamisen prosessia. Olemme altistuneet niin monille palvonnan, filosofian ja mielipiteen muodoille, että toisinaan tuntuu kuin olisimme joko täysin valanvannoneita ”uskovaisia” tai viisastuneita eksistentialisteja, eikä mitään välimaastoa olisi olemassakaan.

Myytit ja niiden suullinen kerronta eivät ole välimaastoa vaan erilaista maastoa – maastoa, jossa psyyke voi yhä saada ravintoa kuvista, hehkua ihmeissään, juurtua maisemaan ja muistaa todellisen tarinansa eloisat tuulet. Tämä pyhän kosiskelu ei siis rajoitu pelkästään kotipiirin uskontoihin.

Vertailusta mielleyhtymiin

Jotta tarina voisi astua huoneeseen, myös villiyden on tultava sisälle. Kertojan sisäinen vanha nainen pitää tarinan luita ja oppia ja rakennetta kasassa, samalla kun joku resuinen tyttö tanssahtelee kielen päälle ja täyttää tuon luurangon sen tarvitsemilla elimillä, jotta tarina voi nousta ylös tanssimaan. Kielenkäyttö saattaa onnahdella siellä sun täällä, eikä ulosanti aina ole sujuvimmasta päästä, mutta ei syytä huoleen.

Tarinat ovat aina vain osittain ihmisten yhteisöä varten. Meidän kannattaisi pitää päämme käännettyinä kumpaankin suuntaan – ylistää tummaa verta leijonan suonissa. Kertojan suusta kuultavat sanat voivat olla kuin pörröisen kananpojan ensimmäiset, vaeltavat askeleet tai kaljupääkotkan luottavaiset siiveniskut – kummallakin on viehätyksensä elävässä maailmassa.

Tällainen kerrontatapa avaa mielleyhtymien tien kaikille läsnäolijoille. Se estää tarinaa kompastumasta liiallisiin historiallisiin viittauksiin ja samalla siitä tulee huomattavasti valaisevampi. Emme ole vain kurkistamassa johonkin toiseen kulttuuriin jossakin toisessa ajassa, vaan antamassa samalla tarinan tehdä tehtävänsä meidän kanssamme täällä ja tänään. Jos jokin tarina on ilmiselvästi syvästi pinttynyt jonkin hyvin erilaisen kulttuurin viitekehykseen, voi olla viisaampaa jättää se rauhaan. Ruoki sitä, kunnioita sitä, opi siltä, mutta älä yritä kertoa sitä vielä. En rohkaise pyhien kertomusten ryöstämiseen.

Monet antropologiset tutkimukset keskittyvät tarinankerronnan toistuvuuden arvoon suullisissa kulttuureissa – tämä on krapulaista seurausta Frazerin Kultaisesta oksasta ja tarinoiden agraarisista, vuodenaikarituaaleihin ja vakauteen sovitetuista toisinnoista. Kun taas viettää aikaa metsästäjä-keräilijöiden kertojien parissa (ja kyllä, heitäkin on vielä olemassa) ei mene kauaakaan, kun tajuaa että tarina voi taipua, venyä, supistua ja hypätä, riippuen sekä tarinan, kertojan että ympäristön mielialoista. Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän arvaamattomuutta.

Nämä tiet vievät meidät vertailuista mielleyhtymiin – sillä tarkoitan sitä, että olemme astuneet pois pelkästä myyttisten kuvien dualistisesta vertailusta moninaiselle tiedon maaperälle, joka kumpuaa sielujemme tilasta, taiteen historiasta, peukaloisen ovelasta älykkyydestä. Myytti ei siis eläkään akateemisissa käännöksissä vaan sinnittelee mielleyhtymien moninaisuudessa. Kun liikumme harmoniasta polyfonian moniäänisyyteen, lähestymme samalla omaa villiä luontoamme ja poistamme imperiumin ikeet.

Paikka ja arvon ilmeneminen

Revi itsesi pois sivulta ja palaa siihen välittömyyteen, jossa todellisuudessa asut. Pyhitä uudelleen suhteesi edessäsi aukeavaan elävään maisemaan. Haluat ehkä rajata tätä jollain tavalla. Sanotaan, että raja on vaikka viisi mailia. Kuka tahansa voi löytää villiä luontoa viiden mailin säteellä etuovestaan, jos on valmis hyväksymään sekä isommat että pienemmät luonnon ilmentymät – viisi metriäkin riittänee.

Anna tuon rajatun suuruuden tulvia itseesi ja päätä olla paikkasi mytologioiden kulttuurihistorioitsija. Ole kuin Parzival, tai Finn, tai Riekalehuppu tai Kädetön Neito ja istu puiden alla, aavemaisten vesistöjen äärellä ja katsele. Mene lähelle, ui paikkasi liiveihin – kohtaa se kasvoista kasvoihin, äläkä luota yhdenkään kirjan tai tekstin toimivan korvikkeena.

Kun alat sulauttaa itseesi näitä paljastavia kuvia – näitä juomapaikan, mustaseljan ja vierailevan närhen tarinoita – älä kirjoita niitä ylös. Jos tarvitset muistiapua, kävele nuo tarinat kehoosi, laula ne itseesi, tanssi ne itseesi. Jos kynä osuu paperiin, käytä sitä tarinan piirtämiseen, älä sen kirjoittamiseen. Tee kartta tapahtumista. Kerro tarinoita pienissä kokoontumisissa ja muista ettei noiden kokoontumisten tarvitse olla pelkästään ihmisiä varten. Joskus riemukkain kertominen voi olla siilille, tuulelle tai suolle kertomista.

Heti kun muste osuu paperiin, olet muuttanut suhdettasi tarinaan. Kun kerrot sitä, voit joutua haparoimaan tahroja paperilla ja niiden lineaarista sovitusta etkä niinkään todella sinuun vaikuttaneen tarinan kehollisia impulsseja. Toinen esoteerinen yksityiskohta: käytä karttaa tehdessäsi vihreää mustetta. Lorca väittää mustan säikyttävän pienet henkiolennot, jotka haluaisivat ryöpsähtää paperille.

Jos olet toisenlainen eläin, kuinka se välittyy kertoessasi tarinaa? Onko äänesi antelias kurlaus, vaiko ohut ja terävä kuin korppikotkan nokka? Jolkotatko sakaalin tavoin vai oletko hiljaa paikoillasi, kuin kissa aurinkoisella paikalla? Tässä suhteessa on syytä seurata oman kehonsa energioita ja pysyä autenttisena.

Pyöreäsilmäisenä nuorena poikana en nauttinut mistään niin suuresti kuin isäni seuraamisesta hänen pitkillä kävelyretkillään. Hän on innokas kävelijä. Niinpä noilta kävelyiltä on peräisin iso osa omasta koulutuksestani tarinoiden ja paikkojen suhteen ymmärtämiseksi. Tavallaan me kävimme rajoja, vakiinnutimme sitä viiden mailin sädettä, josta olen puhunut. Joskus hän näytti minulle vanhan kivisen kaariportin tai jonkun tietyn yksinäisten pyökkien ryppään tai toisinaan, pitkällä sormellaan, osoitti kaukaisuuteen kohti Dartmoorin nummia.

Vielä tänäkin päivänä voisin kävellä kanssasi tuon saman reitin pikkuruisilla Devonshiren kujilla ja näyttää kummitusten riivaamia viktoriaanisia lyhtypylväitä, tai vanhoja heimoasutuksia pysäköintipaikkojen alla, piilopolkuja meren äärelle Babbacombessa sekä juuri sen penkin jolla isäni ja äitini istuivat silloin kun isäni kosi äitiäni. Näillä kävelyillä myytit ja jutuniskentä kohtasivat juuri sopivassa suhteessa. Se oli hyvä sekoitus villiä luontoa ja inhimillisen kulttuurin monimutkaisuuksia.

Isänä kuljen tyttäreni kanssa Ashburtonin muinaisen tinakaivoskaupungin halki Ashburton-joelle. Tiputamme kolikoita sillan alle Kutty Dyer -nimiselle hengelle, joka elää sillan varjoisimmissa kätköissä. Tai vaellamme ylös kaupungin laitamille eteläisen nummen alaosiin. Kun katselemme peltojen ja avoimen nummen muodostamaa kuviota, tarinat kiitävät luoksemme. Paikallisen kansanperinteen kudos piirittää meitä – luuvaunuilla ratsastavat naiset, lumiset sorkanjäljet Widdicomben kirkon katon korkeuksissa, keijut säikyttelemässä kiinteistögryndereitä.

Kaarramme katseemme ulospäin ja näemme neljän luostarin väliä kulkeneiden munkkien jälkiurat, alemmilla kukkuloilla yrmeiden keltaisten pilvien alla karitsoja synnyttävät uuhet, kuusamat kesäisten kujien reunamilla, traktorin raatamassa heinää tihkuvien peräkärryjen kanssa, sormetjäätävää lunta aaltopeltisuojan katolla, jonka alla mudantahrimat vuohet värjöttelevät. Ja kaiken tuon alla suuri eläin nimeltä Dartmoor uneksii ja lähettää meille lihaksikkaita tarinoitaan. Tuijottaessamme viljelijän portin takaa näemme vilahdukselta tämän perintömme ja se hiljentää meidät.

Jokin tämän kaltainen odottaa meitä kaikkia. Blake löysi sen Lontoon East Endistä. Ryhdy siis kävelemään. Ensimmäisinä ulkoilmavuosinani saatoin kulkea kymmenestä kahteentoista mailia päivässä. Se oli aina mielenkiintoista. Se, etten osannut ajaa autoa auttoi suuresti. Kulje omat rajasi, tarjoa juomauhrisi. Kuvittele, että olemme kaikki tulossa ovellesi joskus piakkoin. Vie meidät kävelylle, näytä asuttamasi paikan sisäinen tarina. Kaikki myytinkertojat tietävät, että juhlimisen ja tarinoiden täyttämässä illassa tulee aina se hetki, jolloin isäntäväki kääntyy vieraan puoleen ja pyytää tätä laulamaan laulun kotipaikastaan. Meille englantilaisille tämä saattaa nostaa pintaan nolostuneen version Monty Pythonin laulusta ”Always look on the bright side of life.” Käännämme menetyksemme vitsiksi. Mutta mitä on imeytynyt sinun paikkasi hoitamisen työhön – kyntämisen, olkeamisen, torppareiden, lauttureiden lauluja? Ennen aamunkoittoa Brixhamin satamasta merelle lähtevien kalastajien lauluja? Ne voisivat toimia rikkaana maaperänä.

Mihin kaikki tämä johtaa? Lopulta, hitaasti, se saattaa saatella meidät hyvin autenttisiin arvoihin. Ei valtioiden tai kirkkojen valvomiin arvoihin, vaan sydämen vallankumouksen vahvistamiin. Sydän aukeaa panostamalla: luomalla hellillä tunteilla ja kovalla työllä yhteyttä tarinoiden ja paikkojen punomaan maisemaan.

Pieni varoituksen sana. Kaikkeen tähän ryhtyminen voi aluksi luoda sangen varteenotettavan hahmon. Sellaisen, joka vaeltelee ympäriinsä nokkostakissa, omassa virtsassaan värjäämissään paidoissa ja mutisee lauluja Widdicomben markkinoista ohimeneville autoille. Hieman epätodellisen siis. Ei tämän tarvitse mennä niin. Tuollainen kyllä hioutuu pois ajan mennessä.

Älkäämme siis hylätkö päämääriä taikka sitä hassua osaa meistä, joka rakastaa toisen ihmisen silmien hymyä. Pieni ristiriitaisuus on seksikästä. Mutta, kuten Gary Snyder sanoo, ole kuuluisa viiden mailin säteellä. Ole kuuluisa hylättyjen rakennusten välissä kasvavalle hennolle heinikolle, ole kuuluisa sille tietylle kottaraisen pesälle kukkulan takana. Se on eräänlaista höyhenpeitteistä sankaruutta ja samalla hempeä tapa ilmaista omaa haluamme tulla tämän maailman todistamiksi.

Tähän ei ole mitään nopeaa reittiä ja vain vähän selkeitä askeleita. Se on kuitenkin elämänmittainen pesti ja kuinka usein nykyään kuulee moisesta? Kuten vanhimmat sanovat: ”Jos et ole saanut syödäksesi, muutu leiväksi.”

Joskus tämän paikkaan juurtumisen on oltava vähemmän fyysistä ja enemmän mielikuvituksellista. Jotkut paikat ovat meidän kannaltamme vihonviimeisiä. Elämä on usein rankkaa. Jos näin on, voit etsiä ”kätkettyä maata” – uniaikaa. Se on lumisen tundran, irlantilaisten kalastajakylien ja turbaanipäisten maagikoiden paikka, ontoissa puissa asuvien tummasilmäisten tyttöjen, laulavien leopardien ja muinaisten skottilaisten niittyjen lohikäärmelinjoja kulkevien tiibetiläisten astrologien paikka. Ennen kuin löydät oman fyysisen paikkasi, voit oleskella siellä aina kun mahdollista. Minä asuin siellä vuosikaupalla.

Meillä päin sanotaan, että tämän maan vieressä on Sídhen maa – keijujen maa. Sinne päästäkseen on ylitettävä savea. Sen tuolla puolen on Monivärinen maa. Siellä tulet ylittämään vettä. Seuraavana on Ihmeiden maa. Siellä on tulen vuoro. Mutta kaikkien noiden tuolla puolen on Lupausten maa. Sinne päästäksesi sinun on kuljettava tarinoiden suloisella henkäyksellä. Tapaan sinut siellä.

©Martin Shaw 2019. Katkelma teoksesta Wolf Milk: Chthonic Memory in the Deep Wild (Cista Mystica Press). Käännetty ja julkaistu tekijän luvalla.

Tri Martin Shaw on arvostettu mytologian opettaja. Hän on kirjoittanut aiheesta lukuisia palkittuja kirjoja sekä edistänyt mytologian ja suullisen kulttuurin opetusta mm. Stanfordin yliopistossa. Hän on myös Westcountry School of Mythin johtaja. Hän on toiminut myös siirtymäriittioppaana, kirjoittajana ja kääntäjänä.

Lisää Martin Shaw’n työstä:

cistamystica.com | drmartinshaw.com | schoolofmyth.com

Teksti: Kai Vaara

Savotta tarkoittaa puunkorjuutalkoita. Elvytyssavotta viittaa osin päinvastaiseen: talkoihin monimuotoisen metsän ja elävän maaperän palauttamiseksi. Ihminen voi monipuolistaa elinpiirejään kestävästi elättäviksi kokonaisuuksiksi!

Elonkehän elvytyssavotta eli Elossa! on hahmotelma osallistavasta kansalaistoiminta-aloitteesta näiden tavoitteiden edistämiseksi. Aloite pohjautuu Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n vuoden 2019 kevätseminaariin, Katajamäen yhteisössä pidettyihin jatkopohdoksiin sekä aiheen parissa työskennelleen työryhmän ja ystäväpiirien kommentteihin.

Aloitteen lähtökohta

Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin heikkeneminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne tuhoavat tulevien sukupolvien elinehtoja. Fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutuksen lisäksi tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia kaventavat humuskato ja metsäpeitteen pitkäaikainen väheneminen. Elävä maaperä on elinehto. Sen palauttaminen elvyttää myös ilmaston, mutta haastaa sitä useampaa sukupolvea, mitä hitaammin toimeen tartutaan.

Eläviä, elättäviä, kestäviä ja parhaita hiilinieluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat monimuotoiset metsät ja niihin liittyvä viljely mineraali-, mikrobi- ja sienirihmastopitoisine maaperineen. Niiden edistäminen turvaa viime kädessä ihmisten elinehdot, vähentää elämälle tarpeetonta kuluttamista ja luo toimeentuloedellytyksiä ilman kestämättömäksi osoittautuvaa talouskasvua. Haasteena on palauttaa ihmisen ja elävän elinympäristön luova yhteys, ekologinen kädenjälki. Monimuotoistamalla elinympäristöjä voidaan turvata myös villejä elinpiirejä ja hillitä ilmastonmuutosta kosteutta ylläpitävillä ja humusta kasvattavilla pienilmastoilla.

Biodiversiteetti, terve elinympäristö ja niitä luova ilmapiiri eivät ole kaupan, vaan ne on turvattava omaehtoisesti ja yhteisvastuullisesti sekä kaupungeissa että maaseudulla.On myös etsittävä lähtökohtia ja periaatteita, jotka ovat yhdenmukaisia globaalisti kaikille ihmisille. Jatkuva kaupungistuminen syö tulevaisuuden elinehtoja. Kaupungeissa asuville on mahdollista luoda yhteyksiä maahan, kestävää ruokahuoltoa ja mielekkäitä väyliä myös maalle muuttamiseen.

Teollistumisen, markkinoille tuotteistamisen ja niihin kytkeytyvän ammatillisen koulutuksen myötä elämän edellytyksiä ja jatkuvuutta ylläpitävät koti- ja omavaraistaidot paikallisymmärryksineen ja ”resurssitajuineen” ovat pitkälti syrjäytyneet. Näillä perinnöillä on kuitenkin ylläpidetty elinympäristön hiilensidontakykyä, pienilmastoja ja vesikiertoja puutarhoineen, laidunmaineen ja monimuotoisine metsineen viimeistään fossiilikapitalismin viime vuosisataiseen läpimurtoon asti. Koti- ja pienteollisuuden turvaaminen, paikallistalouksien edistäminen ja yhteisöllisiin toimeentulotapoihin tukeutuminen eivät ole saaneet oikeutta kolonialismin ja teollisen läpimurron globaalissa valtataistelussa ja resurssisodissa.

Koululaisten ja muidenkin ilmastohätään vastaamiseksi yhteiskunnan tulisi edistää kaikille halukkaille mahdollisuuksia käytännön toimiin hiilen sitomiseksi kasvustoon ja maaperään – eikä vastata ongelmaan vain ”kuluttajina”; vähentämällä turhaa ja vahingollista kulutustaan ja vaatimalla niin sanotulle tuotantoelämälle päästövähennystavoitteita. Kansalaistoiminta ja -oikeudet elonkehän käytäntöjen elvyttämiseksi voisivat vähentää mielenterveydellisiä ongelmia, luoda siltoja sukupolvien välille ja elvyttää sellaista perinnetietoa ja historiallista ymmärrystä, joka auttaa hiilen sitomista kasvustoon ja maaperään.

Valitettavasti kulutuksen kasvattaminen eli talouskasvu – ja jo pelkästään rahataloudellinen elämäntapa tai toimeentulomuoto – on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. Ruokaturva ei voi perustua oman kontrollimme ulkopuolisiin edellytyksiin, tarvitaan riittävää ruokasuvereniteettia. Elinympäristömme monimuotoisuutta ja hiilensidontaa maaperään eivät turvaa ydinvoima tai bioenergialähteet. Tehtailtu ravinto ei vastaa ihmiskehon muinaisiin terveydellisiin tarpeisiin eikä edistä elävää maaperää eli humusta luovaa kulttuuria. Elämää ylläpitävän ”vihreän infrastruktuurin” vahvistaminen ei voi olla vain bisnes tai luonnonsuojelua. Sen on oltava yhteisvastuullista, yhteiskunnan tunnustama ja jopa kannustama tapa elää ja tulla toimeen, vaikka hyvin vaatimattomastikin.

Haasteena on sellaisen taloudenpidon, toimeentulotapojen ja kulttuurin edistäminen, mikä lähtee korjaamaan ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia tuleville sukupolville – edistää maan palauttamista hedelmälliseksi sitomalla hiiltä kasvikuntaan, metsiin ja maahan, vahvistaa paikalliset vesikierrot ja sen myötä myös pienilmastoja – luoden samalla edellytyksiä hyvälle ja terveelle elämälle ja paikallisyhteisöllisyydelle sekä maankäytön kestävälle säätelylle. Metsien käsittelytavat vaativat uudistumista hiiltä sitoviksi: aukot umpeen ja metsäojat tukkoon! Metsätuotteet ovat muutakin kuin puuntuotantoa; marjat, sienet, villivihannekset, kalat, riista, lääkekasvit, virkistys ja monimuotoisuutta kunnioittava pientuotanto on ymmärrettävä todellisiksi toimeentulomahdollisuuksiksi.

Kun talouskasvun kestämättömyyteen (talouslaskuun tai laskutalouteen) ja mahdollisesti hallitsemattomaan romahdukseenkin tulisi varautua, onko talouden ja toimeentuloedellytystemme ”vientivetoisuus” välttämätöntä? Eikö suunta paikallisempaan talouteen, vaihdannan ja jakamisen eri muotojen edistämiseen ja omavaraistumiseenkin vahvistaisi itsehallinnollisempia ja paikallisempia toimeentulon edellytyksiä sekä innovaatioita myös pientuotantoa edistäville ja mahdollisesti laajemmillekin markkinoille?

Elonkehän elvyttämisen luonnollisena lähtökohtana on virallisten luonnonsuojelualueiden ja paikallisyhteisöjen omaehtoisten suojelualueiden ympärille ja niiden välille luotavat puskuri- tai suojavyöhykkeet, ”elämänsuojeluvyöhykkeet” (”Territories of Life”), joita luomalla biodiversiteetti pääsee vahvistumaan ja lajisto myös siirtymään alueilta toisille ilmastonmuutoksen myötä. Näin myös alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen kestäviä elämänperintöjä ja uusien ekokylien elinmahdollisuuksia voidaan turvata – ja niiden kokemuksista voi jotain välittyä laajemminkin sovellettavaksi.

Vain Maan uudelleen viljavoittaminen takaa ihmiskunnan tulevaisuuden elinehdot. Tarvitaan mahdollisuuksia kaikille voida osallistua elvytyssavottaan tarpeettoman tuottamisen ja kulutuksen sijaan. Tämä on välttämätön oppimisen sarka ja haaste useammille sukupolville.

Seuraavat teesit on pyritty osin muodostamaan niin, että ne loisivat pohjaa jonkinlaiselle globaalille ”solidaarisuusaloitteelle”, johon myös erilaisissa konfliktitilanteissa voitaisiin viitata.

Teesit

1)Ilmastohätä ja biodiversiteettikato ovat saman asian kaksi puolta liittyen ihmisen ja luonnon erottamiseen, ei niidenyhteyteen. Ihmiset on irrotettu ja irrotetaan elävää elinympäristöä kunnioittavasta ja vahvistavasta yhteisöllisyydestä ja omavaraisuuteen tukeutuvista keskinäisistä elä(ttä)vistä kokonaisuuksista. Luonnosta on tehty omistettavissa oleva luonnonvara, jota luonnontieteiden avulla hyödynnetään markkinoille kuluttajien kysynnän mukaan – paikallistiedon selviytymisperinteiden merkityksistä piittaamatta.

2) Kulutuksen ilmastokompensaatiot on suunnattava metsien monimuotoisuuden säilyttämiseen ja luomiseen paikallisyhteisöjen omaan käyttöön ja vain paikallisyhteisöjen ehdoilla viljelyyn ulkomarkkinoille. Pienimuotoinen, ympäristön kestokyvyn huomioon ottava viljely, monilajiset metsäpuutarhat sekä alkuperäiskansojen villeinä säilyneet metsäalueet ovat kestäviä eläviä hiilinieluja. Niiden vahvistaminen turvaa kestäviä toimeentuloedellytyksiä ja riippumattomuutta perusteettomasta talouskasvusta. Paikallisyhteisöille niin maalla kuin kaupungeissakin on taattava mahdollisuudet kehittää metsäpuutarhoja ja ruokaomavaraisuutta. Kaupunkiyhteisöt tarvitsevat myös sillanrakennusta maaseutuyhteisöihin.

3) Kaikille on sallittava (ihmis)oikeus elonkehää elvyttävään, humusta luovaan ja kulutusta vähentävään kulttuuriin – elonkehän paikallisiin jälleenrakennustoimiin, niiden yhteisölliseen luomiseen sekä niistä keskinäisesti oppimiseen. Tätä tehtävää on sitä haluavien edistettävä omaehtoisesti, mutta paremmin myös yhteiskunnan tuella. Vallitseva koulutus suuntautuu ammattiosaamisen edistämiseen tuotanto- ja kulutusmarkkinoille syrjäyttäen paikallisyhteisöllisen kehittämisen ja taidot uusiutuvien luonnonvarojen käytössä. Ihmisille on kuitenkin luotava käytännön edellytykset osallistua ”ilmaston ja elinympäristön elvyttämistalkoisiin tai -savottaan” omaksi ja yhteisölliseksi ”elonkehän jälleenrakennusopiksi”.

4) Elinympäristön monimuotoisuutta turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” vahvistamiseksi tarvitaan virallisten ja paikallisyhteisöjen suojelualueiden ympärille puskurivyöhykkeitä ja niiden välille käytäviä, joissa biodiversiteetti voi elpyä ja lajisto siirtyä alueilta toisille ilmastonmuutoksen edetessä. Julkisella vallalla ja yhteiskunnalla on vastuunsa infrastruktuurien kehittämisessä ja näin on myös biodiversiteettiä turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” suhteen. Tällaisilla alueilla ihmisille olisi turvattava mahdollisuus päästä yhteyteen kestävien elämänperintöjen kanssa ja luomaan ”inhimillistä vihreää infrastruktuuria” tai pikemminkin ”elämänsuojeluvyöhykkeitä” (”Territories of Life”).

5)”Elämänsuojeluvyöhykkeillä” ihmisen yhteys elävään ja hiiltä sitovaan elinympäristöön voidaan palauttaa tukemalla siirtymistä:

(a) maanviljelyssä luomu- ja peltometsäviljelyyn,

(b) metsänhoidossa jatkuvaan kasvatukseen ja metsien moninaiskäyttöön ja

(c) yleisesti maankäytössä ”villin ja inhimillisen vihreän infrastruktuurin” luomiseen

puutarhametsillä tai metsäpuutarhoilla, ihmisten mökittämällä tai asuttamalla, ekologisesti kestävällä elämällä, jolla voidaan vahvistaa paikallisia vesikiertoja ja pienilmastoja.

6) ”Elvytyssavotta” tarjoaa uutta väylää sosiaali- ja terveystoimelle, toimeentulomuodoille, kotouttamiselle sekä koulutukselle. Se luo integroivia oppimismahdollisuuksia luonnontieteiden, historian, taiteen, käsityön, puutarhanhoidon, terveydenhoidon, sosiaalityön, kotouttamisen yms. aloilla. Se luo myös kestävän elämän erilaisia vaatimattoman toimeentulon perspektiivejä, jotka eivät perustu niinkään rahatalouteen kuin ”maalle omistautumiseen”, vaihdantaan ja omavaraistumiseen – vaikka voivat poikia innovaatioita ja hyvinvointia edistävää toimintaa laajemmallekin. Agroekologian ja permakulttuurin aloilla on myös kehitetty monenlaisia menetelmiä, joita voidaan soveltaa näihin pyrintöihin. Asettuminen elämänsuojelualueille ei niinkään vahvista verotuloja, mutta vähentää sosiaali- ja terveysmenoja, vaikka toimeentulo ensivaiheessa perustuisikin tukiaisiin.

7)”Inhimillisen vihreän infrastruktuurin” alueita voidaan luoda vain paikallisesti koulujen ja oppilaitosten, oppilaiden ja vanhempien, kuntien ja seurakuntien, maan- ja metsänomistajien, vapaaehtoisten perinnetaitajien sekä kiinnostuneiden yksilöiden ja yhteisöjen omaehtoisella keskinäisellä yhteistyöllä. Yhteys paikallistahojen kanssa kartuttaa ymmärrystä kestävän elämän mahdollisuuksista tukeutuen kullakin alueella myös paikallistietämykseen, sen perintöihin ja sen jälleenluomiseen. Kaupunkikoulut voivat verkottua maaseutukoulujen kanssa ja yksittäiset oppilaat perheineen mökkiyhteyksiensä kautta. Näin kouluyhteistyö voi muodostaa kaupungeissa asuvillekin mahdollisen väylän päästä maahan kiinni. Tällainen Maan puolustus elvytyssavotalla voi toimia uutena keskinäisenä, ryhmädynaamisena ”oppiaineena” ja kansalaispalveluna täydentäen mahdollisesti perinteistä maanpuolustusvelvollisuuttakin.

8)Tällaisille ”elämänsuojeluvyöhykkeille” voi olla tarvetta muodostaa uusia maankäytön, kaavoituksen, rakentamisen, työllistämisen sekä soten kokeiluja, poikkeuksia ja oikeuksia, jotka tukeutuvat paikallisen monimuotoisuuden ja omavaraistumisen vahvistamiseen. Näille ”vastakkaisena” vertailukohtana ovat rahataloudellisen globalisaation myötä yleistyvät ”erityistalousvyöhykkeet” (Special Economic Zones, SEZ), joissa työntekijöiden ja ympäristön oikeudet on syrjäytetty. Elämänsuojeluvyöhykkeillä sen sijaan poikkeamiset voisivat liittyä esimerkiksi siirtymätukiin viljelyssä ja metsänhoidossa, rahataloudesta riippumattomien ja ekologisesti kestävien toimeentulomahdollisuuksien edistämiseen sekä asutuksen mahdollistamiseen myös ilman kunnallistekniikkaa. Itsenäiset paikallisyhteisöt voisivat rakentuakseen saada tarvitsemiaan helpotuksia alueille asettuvina uudisasutuksen airueina.

9) Kansainvälisissä sopimuksissa ja oikeuksissa alkuperäiskansoilla ja paikallisyhteisöillä on erityisoikeuksia perinteisten kestävien elämänmuotojensa turvaamiseen. Jos uusia paikallisyhteisöjä perustettaisiin biodiversiteetin palauttamiseksi, metsäpuutarhojen rakentamiseksi ja näihin perustuvien toimeentulomuotojen ja ruokasuvereniteetin edistämiseksi sekä luotaisiin omalle paikallistietämykselleen ja -kulttuurilleen perustuvia tapoja, niiden oikeuksia olisi voitava turvata vastaavasti kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niin perinteiset kuin uudetkin paikallisyhteisöt yhteystahoineen voisivat oppia toistensa käytännöistä. Ne voisivat muodostua kestävien elämäntaitojen oppimissijoiksi ja ne voisivat muodostaa kansainvälistä solidaarisuusverkostoa biodiversiteettiä vahvistavien yhteisöjen oikeuksien puolustamiseksi mahdollisissa kiistakysymyksissä.

10) Mikäli Suomi (tai joku muu maa) voisi edistää tällaisia ”ilmaston- ja elämänsuojeluvyöhykkeitä”, voisi se toimia kansainvälisesti merkittävänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen torjunnassa ihmis- ja yhteisöoikeuksia sekä ”Maan oikeuksia sen elämää ylläpitäviin yhteisöihin” edistävällä tavalla. Suomella tai ns. suomalaisilla, edustaen vanhaa vaikka monin tavoin edesmennyttä metsäkansaa, voisi taustaansa nähden olla arvokas antinsa tällaiselle tulevaisuusperspektiiville. Myös kuntien tai kaupunkien kansainvälinen verkottuminen kokemusten keskinäiseksi välittämiseksi ja niistä oppimiseksi olisi aiheellinen kehityssarkansa.

Jatkosta

Aloitteen muotoilua jatketaan tänä vuonna. Tarkoituksena on koota täsmällisemmät perustelut yksittäisille kohdille. Tarvitaan myös laajempaa faktapohjaista tekstiä aiheesta tavoitteineen ja perusteluineen sekä tavoitteen ytimen kirkastamista.

Toteutuakseen aloite vaatisi paikallistason toimijoita ja myös kuntatason yhteistoimintaa. Lisäksi toiveena on muotoilla aloitetta hyödynnettäväksi myös kansainvälisesti kestävien yhteisöllisten oikeuksien eteen.

Olisi myös hienoa hahmottaa Suomen karttaa niin, että luonnonsuojelualueille kuviteltaisiin suojavyöhykkeitä ja niiden väleihin ”elämänsuojelukäytäviä”. Tämä edellyttäisi kuitenkin miltei kuntakohtaista hahmottelua, sillä suojelualueet ovat hyvin pirstaleisia.

Aloitteen edistämisestä kiinnostuneet voivat olla yhteydessä kirjoittajaan: kai.vaara[at]gmail.com.

Teksti: Taina Tokkari

Kuvat: Museoviraston kuva-arkisto

Kaupungit ovat kehittyneet maaseudun tuottaman elintarvikeylijäämän varaan. Miten kaupunkilaisten käy, kun maaseudun elintarviketuotanto ja elintarvikkeiden jakelu kriisiytyy? Taina Tokkari kuvailee artikkelissaan helsinkiläisten kokemuksia jatkosodan ajalta.

Viimeisin iso kriisi Suomessa oli jatkosota vuosina 1941–1944. Jatkosodan aikana Suomeen kehittyi vakava elintarvikepula ja ensimmäisenä sotatalvena myös nälänhätä oli lähellä. Jatkosodan ruokapulan takia helsinkiläiset joutuivat valitsemaan kahden vaihtoehdon väliltä: joko he tyytyivät hyvin pieniin säännöstellyn ruoan annoksiinsa ja näkivät nälkää tai he alkoivat aktiivisesti hankkia ruokaa ja siirtyivät näin osittaiseen omavaraisuuteen. Oli toki myös kolmas mutta laiton tie, eli siirtyminen mustan pörssin kauppiaiden asiakkaaksi. Tämä vaihtoehto oli kuitenkin monelle mahdoton sekä moraalisista että taloudellisista syistä.

Miten kaupunkilaiset sitten muuttivat ruoanhankintatapojansa? Ensinnäkin helsinkiläiset lisäsivät luonnontuotteiden keruuta: he alkoivat sienestää ja marjastaa, ja osa uskaltautui myös käyttämään luonnonkasveja kuten nokkosta ja voikukkaa. Lisäksi keväästä 1942 lähtien helsinkiläiset alkoivat viljellä puutarhakasveja ja varsinkin perunaa palsta-alueilla. Onnekkaat omakotitaloasukkaat ja siirtolapuutarhamökkien omistajat hyödynsivät tonttinsa perusteellisesti. Ruokavalio muuttui ja ruokaa syötiin vähemmän kuin mihin aiemmin oli totuttu. Pulan syvetessä yhä useampi helsinkiläinen alkoi myös kokeilla eläintenpitoa. Kaupunkilaiset aloittivat ruoanhakumatkat maaseudulle ja hyödynsivät sukulais- ja tuttavaverkostoja. Osa päätti hylätä kokonaan kaupunkielämän ja siirtyi koko sodan ajaksi maaseudulle. Tämä tehtiin maaseudun paremman elintarviketilanteen vuoksi ja ilmapommitusten välttämiseksi. Kaikille kaupungin hylkääminen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Artikkeli perustuu vuonna 2012 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani: ”Nälkä vai oma apu – helsinkiläisten naisten kokemuksia omaehtoisesta ruoanhankinnasta jatkosodan aikana”. Tekstin suorat lainaukset ovat joko Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen Naisten työ -muistitietokeräyksestä tai gradua varten tekemistäni haastatteluista.

Jatkosodan elintarvikepulan synty

Pula-aikana olin aina nälkäinen. (MV:SO/95)

Jatkosodan alussa Suomen sodanjohto ja väestö ylipäänsä oli varautunut lyhyeen kesäsotaan. Jatkosota ei ollut kuitenkaan lyhyt kesäsota, vaan se kesti yli kolme vuotta. Kaikki sotavuodet olivat sääolosuhteiltaan hyvin haastavia, käytännössä katovuosia. Oli aikaisin tulleita syyspakkasia, kuivuutta ja väärään aikaan tulleita sateita. Sääolot itsessään heikensivät ruokaomavaraisuutta. Vasta vuonna 1944 oli sääolojen suhteen normaali satovuosi.

Yksi lisäsyy elintarvikepulaan oli Moskovan rauhassa menetetyt maa-alueet, jotka vastasivat noin 10 prosenttia koko peltoviljelyalasta. Maa-alueiden menetyksen vaikutuksia lisäsi se, että esimerkiksi Kannaksen alueen peltojen laatu ja samalla myös tuotto oli ollut erinomaista. Maito- ja lihaomavaraisuutta jatkosodan aikana heikensi se, että evakkomatkalla menetettiin tai jouduttiin rehun ja tilojen puutteessa teurastamaan noin 300 000 lypsykarjaeläintä.

Kolmen vuoden sota aiheutti vakavan työvoimapulan maaseudun tuottajatalouksiin. Työvoimapulaa pyrittiin paikkaamaan mm. yleisellä työvelvollisuudella, talkoilla, neuvostoliittolaisilla sotavangeilla ja työtyttötoiminnalla. Tavallisimpana käytännön ratkaisuna maatilojen emännät sekä alaikäiset lapset vain venyivät, raatoivat ja tekivät useamman ihmisen työt muiden vaihtoehtojen puutteessa.

Elintarvikeomavaraisuutta heikensi myös se, että maailmansodan vuoksi normaali ulkomaankauppa oli jäissä. Ulkomaankaupan myötä Suomi menetti myös maatalouskoneisiin tarvittavan polttoaineen. Illuusio suomalaisesta hevosvetoisesta maataloudesta ei pidä paikkaansa, sillä varsinkin Etelä- ja Länsi-Suomen tuottoisat suurtilat olivat pitkälle koneistuneita esimerkiksi viljanpuinnin suhteen. Hevosistakaan ei tosin olisi ollut apua, sillä armeija takavarikoi suuren osan maatilojen työhevosista rintamalle. Suomen maatalous oli myös riippuvainen ulkomailta tuoduista lannoitteista.

Suomi oli siis sodan aikana tilanteessa, jossa jouduttiin turvautumaan kansalliseen omavaraisuuteen, vaikka niin moni asia vaikeutti sitä. Jatkosota myös paljasti Suomen johdolle sen, millaiselle juoksuhiekalle suomalaisen maatalouden ”omavaraisuus” oli rakennettu. Jatkosodan aikana Suomen viljasato väheni kolmanneksella ja heinäsato puolella normaalivuosista. Karjatalous kärsi, kun elintarvikepulassa mm. leseiden, naattien ja juureksien syöttäminen lehmille kiellettiin. Näillä oli perinteisesti korvattu heinäsadon puutteita. Tilalle tarjottiin paperikoneiden tuottamaa selluloosarehua, käytännössä paperia. Sillä ei moni lehmä lypsänyt ja maidontuotanto heikkeni voimakkaasti.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu kansanhuoltoministeriö huolehtimaan elintarvikkeiden ja kulutushyödykkeiden säännöstelystä. Säännöstely alkoi vähitellen, koskien aluksi vain lähinnä siirtomaatavaratuotteita ja polttoaineita, mutta laajeni jatkosodan aikana koskemaan lähes kaikkia hyödykkeitä. Säännöstelyllä pyrittiin turvaamaan se että jokainen kansalainen saisi yhtä paljon – tai puutteen ollessa pahimmillaan – yhtä vähän. Säännöstelyllä oli merkittävä vaikutus yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä poikkeusoloissa, olihan vuoden 1917 elintarvikepula, säännöstelyn toimimattomuus ja pakko-otot olleet merkittäviä syitä sisällissodan syntyyn.

Säännöstelyyn kuului tärkeänä osana ostokorttijärjestelmä. Aina ostotilanteessa oli tiskillä näytettävä henkilökohtainen ostokortti, joka määritti, kuinka paljon kyseistä tuotetta sai ostaa. Ostokortteja varten kaikki siviilit jaettiin ammattiluokituksien avulla ryhmiin. Suuri osa kaupunkilaisista sai kaikkein pienimmät kevyen työn tekijän kortit. Kaikkein pienintä korttia sanottiin myös ”henkisen työn tekijän kortiksi”. Moni helsinkiläinen koulutettu nainen päätti lähteä osittaisen omavaraisuuden tielle, koska kuului juuri tähän ryhmään. Korttien osto-oikeuteen vaikutti myös henkilön ikä. Lapsille turvattiin suurempi määrä kaloreita kuin aikuisille ja he saivat muun muassa maitotuotteita ja kananmunia silloinkin, kun aikuisille näitä tuotteita ei pystytty tarjoamaan.

Nälkätalvi 1941–1942

Helsinkiläisestä näkökulmasta Helsinki on kaiken keskus. Jos asiaa katsotaan maantieteellisesti, sijaitsee Helsinki kuitenkin Suomen mittapuulla kaukana kaikesta. Tämä vaikeutti merkittävästi Helsingin huoltoa jatkosodan aikana. Polttoainepula haittasi elintarvikekuljetuksia maaseudulta Helsinkiin. Junat toki kulkivat, mutta ne olivat jatkuvasti alttiita Neuvostoliiton pommituslennoille. Ensimmäisenä sotatalvena elintarviketilanne Helsingissä kriisiytyi. Vuodenvaihteessa 1942 kansanhuoltoministeriössä huomattiin, että ruokatilanne asutuskeskuksissa oli kestämättömällä pohjalla, ja jos lisää perunoita ja viljaa ei saataisi, korttiannoksia ei voitaisi jakaa ja maata uhkaisi nälänhätä.

Elin täysin korttiannosten varassa. (…) Helsinkiläisenä ilman ’’maalaisserkkuja’’ olin jatkuvasti nälkäinen. (MV:K34/2116)

Kansanhuollon tiedotusosasto ja muun muassa Martat olivat tehneet kovan työn ja käännyttäneet helsinkiläiset käyttämään perunaa viljan asemasta. Syksyllä 1941 kovat pakkaset saapuivat aikaisin. Osa perunasta jäi työvoimapulan ja pakkasten takia korjaamatta ja satoa menetettiin. Peruna ja juurekset säilöttiin maaseudulla perinteisesti aumoihin eli maakuoppiin ja lisäksi käytettiin kellareita. Aumoja ja kellareita ei kuitenkaan voi avata pakkasella, muuten niiden lämpötila laskee liikaa ja perunat paleltuvat. Kansanhuolto huolestui Helsingin heikosta perunatilanteesta ja vaati peruna-aumoja avattavaksi. Pakon edessä perunaa kuljetettiin Helsinkiin hitaasti keskellä pakkasia. Perunakellareissa olleet perunat paleltuivat joskus myös siksi, että maaseudulla kellareita käytettiin pommisuojina.

Tilannetta kiristi myös se, että kovien pakkasten vuoksi Saksasta ei saatu edes jo sovittuja viljalasteja. Kolme saksalaista perunalastissa ollutta laivaa oli kyllä päässyt jäiden läpi Suomen puolelle, mutta perille päästyä huomattiin, että osa näistäkin perunoista oli jäässä. Helsinkiläiset siis lopulta saivat kauppoihin perunaa, mutta se oli paleltunutta. Kotona perunat sulivat ja mädäntyivät. Näitäkin perunoita kuitenkin jonotettiin. Eräs muistitietoaineiston helsinkiläinen perheenäiti käytti luovuutta ja ratkaisi tilanteen. Hän valmisti paleltuneista perunoista ruislimppuja, ne kun maistuivat paleltuneina valmiiksi imelletyiltä. Lapset olivat tyytyväisiä kun saivat makeaa leipää. Perunoiden sijaan helsinkiläiset joutuivat syömään lanttua, sillä se kesti kylmää kuljetusta paremmin. Ajanjaksoa alettiin kutsumaan ”lanttutalveksi”, nimitys kiteytti helsinkiläisissä kerrostalorapuissa leijuvan keitetyn lantun tuoksun ja jatkuvan kurnivan nälän.

Laskennallisesti pienimmillä korttiannoksilla olisi periaatteessa voinut tulla toimeen. Pienimmät kortit turvasivat noin 1400 kaloria päivässä. Kortti ei kuitenkaan taannut, että kaupassa todella oli jotain ostettavaa. Kuluttajan ajasta suurin osa kului erilaisissa jonoissa, joissa seisottiin ja toivottiin parasta. Jos aikaa tai mahdollisuutta jonottamiseen ei ollut, oli hyvin tavallista, että kortit jäivät käyttämättä ja vanhenivat.

Kaupassa sai jonottaa päivittäin ja aina oli pelko jos ei saa edes sitä pientä leipäannostaan tai ½ lt lanttukeittoa. (MV:SO/680)

Nälästä tuli totta ja arkipäivää kaupungissa. Varsinkin kevättalvi oli hyvin hankala. Ihmiset eivät olleet millään tavalla olleet varautuneita elintarvikepulaan sillä talvisodan aikana vastaavaa puutetta ei ollut. Tilanne tuli monelle shokkina. Mitään muuta ei oikeastaan voinut tehdä kuin vain yrittää jatkaa arkea.

En aina ehtinyt ruokatunnilla kotiin Kruununhakaan asti ja pyörryinkin nälästä kerran ylioppilastalon vaihtopysäkillä. Ruokatilanne oli silloin melko hintelä ja vaikka olin laiha, olin kova syömään. Se oli raskasta työaikaa. (MV:K34/1133)

Lanttua keitettiin vedessä ja yritettiin ostaa ihan mitä tahansa mitä kaupoista sai, mutta moni laihtui paljon tuona keväänä. Muistitietoaineistossa erityisen vaikea tilanne oli niin sanotuilla virkanaisilla. Heillä ei ollut työn takia aikaa seistä kauppajonoissa. Helsinkiä myös pommitettiin, ja jos sattui niin, että työpäivä keskeytyi pommitusten takia, piti töitä jatkaa illalla varsinaisen työpäivän jälkeen, mikä aiheutti jatkuvan aikapulan.

Annoin oman voiannokseni eräälle nuorelle rouvalle, tuttavalleni Helsingissä. Hän odotti lasta ja hän oli niin kaino, ettei sinä pahimpanakaan puutteen aikana saanut puhuneeksi kenellekään, että oli aliravittu ja olisi kipeästi tarvinnut lisäravintoa. Hänen miehensä oli pitkään rintamalla pääsemättä lomalle, joten hänkään ei tiennyt vaimonsa todellisesta kunnosta. Olin kauhuissani kun näin tämän ennestäänkin sorjan ystävättäreni luurangoksi laihtuneen, vain vatsa oli kasvanut. (MV:SO/955)

Vuotta 1942 voidaankin pitää eräänlaisena uudelleenarvioinnin aikana, jolloin elintarvikepula sai osaltaan Suomen sodanjohdon punnitsemaan suhteensa sotaan uusiksi. Vaikka Suomi oli sotilaallisesti jo saavuttanut alkuperäiset tavoitteensa, sota ei näyttänyt olevan lähelläkään päättymistä. Sama uudelleenarviointi tehtiin monessa helsinkiläiskeittiössä. Suhde kuluttajuuteen muuttui ja helsinkiläiset ottivat askeleen kohti osittaista omavaraisuutta. Luottamus siihen, että jokin ylempi taho, kuten valtio, voisi turvata elintarvikkeiden saannin murtui, ja ihmiset ottivat asian omiin käsiinsä.

Puistoista perunamaiksi

Lanttutalven jälkeen alkoi ymmärrettävästi suuri kaupunkiviljelyinnostus. Helsingin kaupunki vastasi kysyntään ja kaavoitti pikavauhtia uusia palsta-alueita. Palstoja rakennettiin jo vakiintuneiden palsta-alueiden jatkeeksi, otettiin käyttöön tyhjiä tontteja, puolivalmiita puistoja, piha-alueita ja lisäksi kaupunki osti niin sanottuja syöttömaita yksityisiltä maanomistajilta. Kaikkialle kaavoitettiin lisää palstoja. Moni suuri työnantaja hankki työsuhdepalstoja työntekijöilleen. Lapset saivat palstoja koulun ja järjestöjen kautta.

Helsingin kuva muuttui. Puistoihin oli toki kaivettu pommisuojia jo ennen sodan alkamista, mutta nyt koristeistutukset korvattiin hyötykasveilla. Kun puistojen nurmet oli joka tapauksessa avattu, ei ollut niin suurta surkua repiä ylös loppujakin kukkapenkkejä. Erityisen suosittu viljelykasvi oli peruna. Se oli helppo kasvattaa, se sopi vastamuokattuun heikkoonkin maahan ja sen juuret valmistivat tilaa seuraavan vuoden viljelyksille. Nurmikoita voitiin helposti muuttaa perunamaiksi.

Pimeisiin palstoihin päädyttiin, jos ei oltu saatu virallista palstaa, jos palstavuokra oli liian kallis tai palsta sijaitsi liian kaukana kotoa. Pimeän palstan pitäjä altistui kuitenkin varkauksille. Ne vaivasivat myös virallisten palstojen vuokraajia, joten palsta-alueilla olikin tavallista järjestää vartiointi sadonkorjuuaikaan. Pitkäkyntiset olivat ongelma myös kerrostaloissa.

Vanhemmillani oli vuokrattuna palsta H:gin kaupungilta perunan viljelyä varten. Perunat riittivät talveksi paitsi -41 kun perunat varastettiin kellarista. (MV:K34/1845)

Kaupunki suhtautui hyvin positiivisesti kaikkiin asukkaiden yrityksiin helpottaa ruokatilannettaan. Sodan jälkeen suhtautuminen kaupunkitilan käyttöön kuitenkin muuttui nopeasti. Tonttimaa tarvittiin asuntojen rakentamiseen ja normaalitila palasi. Sota-aika muodosti poikkeuksen suhteessa kaupunkitilan käyttöön.

Kaupunkiviljelijän käytännön haasteita

Helsinkiläisille palstoilla oli suuri merkitys. Itseviljellyt juurekset ja peruna olivat koko ruokatalouden perusta. Vastaava tilanne koettiin 1990-luvun alussa Venäjällä kun Neuvostoliitto hajosi ja venäläiset joutuivat rakentuvan kapitalismin koekaniineina turvautumaan datsojensa antiin.

Kun kaupasta saatava peruna Helsingissä ylen usein oli pakkasen panemaa, imeltynyttä ja helposti mätänevää, saimme omista perunoista erinomaisen perustan koko ruokavaliollemme.

Erityinen ongelma oli kuitenkin kulkeminen palstalle. Polttoainepula vaikutti myös joukkoliikenteeseen, bussit kulkivat harvoin kaupungissa. Häkäpönttöautoja oli otettu käyttöön, mutta ne olivat tavallisempia pitkän matkan linja-autoissa. Henkilöautoihin eivät siviilit saaneet lainkaan polttoainetta, ja osa autoista oli takavarikoitu armeijan käyttöön jo talvisodan aikana. Polkupyörä oli joillekin vaihtoehto, mutta pyörien sisäkumit ja paikat olivat korttitavaraa, joihin oli todella vaikea saada ostolupaa. Ratkaisuna oli usein raitiovaunut ja käveleminen.

Saimme vuokrattua Pukinmäeltä isohkon peltosaran, jossa viljelimme perunaa. (…) Pukinmäen perunamaan viljeleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Matka sinne Pakilasta oli 5 km. Kun hevosta ei ollut saatavissa maan kyntämiseen ja multaamiseen, jouduimme kuljettamaan sekä siemenperunat että kaikki työkalut, myös käsin vedettävän auran sinne kottikärryille kuormattuna. Tie oli huonokuntoinen ja mäkinen ja matka vei kumpaankin suuntaan 2 tuntia. Yksi sunnuntai kului aamuvarhaisesta iltamyöhään jokaisella retkellä. Pakilan viljelykset hoidettiin arki-iltoina, koska päivät, myös lauantait, olimme kaikki ansiotyössä. Kulku Pakilaankin oli sotavuosina hankalaa, bussien kulku satunnaista ja autoa meillä ei ollut. Ainoa keino oli ajaa raitiovaunulla Käpylään ja kävellä sieltä n. 3 km matka. (MV:K34/2435)

Palstojen pidossa ilmeni myös muita ongelmia. Osa helsinkiläisistä oli tottumattomia puutarhatyöhön, oli pulaa tiedosta ja kokemuksesta. Osalla ei ollut sopivia työkaluja käytössään ja lisäksi osa oli niin nälän heikentämiä, että fyysinen työ itsessään oli liian raskasta. Lisäksi merkittävä syy oli myös se, että viljelymaan laatu saattoi olla hyvin huono.

Sitten sain kuulla että kaupunki vuokraa pieniä palstoja halukkaiden saatavaksi. Niin sain palstan radan kupeelta Käpylästä. Maa oli aivan raakaa, kuokalla hakkasin 2 aarin palstan kylvökuntoon, sinne kylvin kasviksia ja suurin osa tuli tietysti perunamaata. Myöhemmin maa otettiin rakennusmaaksi. (MV:K34/1479)

Perunaa kasvatimme Käpylän kuntoutuskeskuksen lähellä josta tuskin tuli sitä määrää mitä istutettiin, oli kovin huono maa. (MV:SO/169)

Kaupungin omat arviot perunapalstojen tilasta ennen vuokralle antoa ovatkin tässä mielessä kuvaavia. Koska pula palstoista oli niin suuri, palsta-alueiksi otettiin mitä vain: ”entisiä perunamaita, päässeet nyt metsittymään, kelpaavat kumminkin syöttömaiksi”, ja ”osaksi ruohottunutta, osaksi viljeltyä vanhaa peltoa”kuvailtiin uusien palsta-alueiden kuntoa kaupungin raportissa. Kaupungilla oli kuitenkin aina tapana pienentää palstan vuosivuokraa, jos viljelijän oli raivattava palsta raakaan maahan. Joskus palstan muokkaus vaati äärimmäisiä tekoja.

Se oli niin kovaa savimaata, se oli niin kovaa. Ja mä muistan kun kerran yksin sitä koetin saada, en saanut varmaan neliömetriäkään se oli niin kovaa ja raskasta. (…) Niin sitä mä muistelin että isä teki siihen sellaisen auran, ja hevosina oltiin sitten sisareni ja minä, ja isä sitten työnsi. Ja hehheh, se oli kyllä niin raskasta, että mä luulen että se oli kyllä isän voimien varassa se työntäminen. Kyllä meitä vähän naurattikin mutta ei sentään itkettänyt. (Haastattelu 1.)

Ne kaupunkilaiset, jotka kokivat onnistuneensa huonosti viljelyssä tänä ensimmäisenä vuonna, keskittyivät jatkossa muihin ruoanhankintatapoihin. Ne jotka kokivat, että viljelyyn käytetty aika ja energia olivat järkevässä suhteessa sen tuottoon, jatkoivat viljelyä myös seuraavina sotavuosina. Tämä oli järkevää resurssien käyttöä ja osoitus kaupunkilaisjärjen käytöstä. Palstaviljelyyn kuuluva fyysinen työ, sen viemä aika ja jopa keväiset perunat, jotka piti syömisen sijasta uhrata siemenperunoiksi, olivat kaikki arvokkaita resursseja, joiden käyttöä piti tarkkaan harkita.

Sadon säilöntää

Varastointikysymykset olivat tärkeitä. Monia vanhoja kerrostaloja oli ennen sotia uudistettu ja otettu keskuslämmityksen piiriin. Keskuslämmitetyissä taloissa kellari ei ollut soveltuva juuresten ja muiden elintarvikkeiden säilytykseen. Hyvästä kellarista tuli kultaakin kalliimpi. Hyviä kellareita vuokrattiin eteenpäin ja lainattiin osa kellarinhyllyistä sukulaisille. Ne joilla ei kellaria ollut, joutuivat pohtimaan tarkemmin sadon säilömistä. Yksi mahdollisuus oli vinttikomeron käyttö. Vintit olivat usein lämmittämätöntä tilaa, joten ne soveltuivat säilytykseen. Perunat oli kuitenkin syytä siirtää pois ennen pakkasten alkamista.

Säilöntä ainakin jossain muodossa oli ollut tavallista myös rauhanaikana. Siitä tuli tärkeämpää pulan aikana, mutta samalla se vaikeutui. Sokeria ei juurikaan saanut, korttiannos oli noin 500 g kuukaudessa, ja toisin kuin muut kortit, sokerikortti oli sidottu tupakkakorttiin. Kuluttajalla oli siis mahdollisuus valita vain toinen tuote, sokeri tai tupakka. Sotilashuumorissa hyvän tyttöystävän ehtona pidettiinkin sitä että nuorikko oli valmis uhraamaan omat sokeriannoksensa ja postittamaan tupakat rintamalle. Näin pystyi kuulemma tunnistamaan hyvän tulevan vaimon. Sokeri korvattiin säilönnässä sakariinilla ja uusilla teollisilla säilöntäaineilla kuten Atamonilla. Säilykkeiden säilyvyys oli kuitenkin monille ongelma. Säilykkeitä tarkkailtiin pilaantumisen varalta, ja vaikka hometta olisi ehtinyt tulla, ne käytettiin silti.

Muita säilöntämenetelmiä olivat keittäminen, hilloaminen ilman sokeria, rexaaminen (erityisesti säilöntään suunnitellut lasipurkit erikoiskorkeilla), umpioiminen, kuivaaminen ja suolaaminen. Suolaa kaupoista onneksi sai. Vihanneksia ja sieniä säilöttiin myös etikkaliemiin. Martat yrittivät parhaansa mukaan opettaa mm. hapattamista, mutta vastarinta uusia tapoja kohtaan oli ilmeistä. Osa naisista kokeili näitä uusiakin tapoja, mutta kovan pulan takia haluttiin yleensä pysyä tutuissa keinoissa hyvän lopputuloksen varmistamiseksi. Puute vähensi riskinottohaluja. Juureksia, vihanneksia, marjoja ja kalaa kuivattiin, ja menetelmä olikin kaupunkilaiselle sopiva tapa, sillä lopputuote vei vain vähän tilaa. Umpioiminen oli erityisen suosittua lihatuotteille.

Onnekkaat omakotitaloasukkaat

Helpointa viljely oli tietysti omakotitaloalueilla. Omakotiasujan ei tarvinnut pohtia kuljetus- tai varastointikysymyksiä samassa määrin kuin kerrostaloasukkaiden ja palstaviljelijöiden. Lisäksi viljelykokemusta oli jo ehtinyt kertyä. Omakotitalotontit olivat vielä 1940-luvulla merkittävästi suurempia kuin nykyiset postimerkkitontit. Moni puutarha oli jo rauhan aikana ollut osittaisessa viljelykäytössä, mutta sodan aikana omakotitaloasukkaat viljelivät intensiivisemmin. Kun moni helsinkiläisistä muistelijoista kertoi lähinnä perunan ja muiden juurikasvien viljelystä, omakotitaloasujien muistitietokertomuksissa näkyi myös kunnianhimoisempi ote puutarhaviljelyyn.

Meidän tontin ylänurmikot otettiin auki ja viljeltiin perunaa. Meillä oli muualta vuokrattua maatakin perunalla. Marjapensaitakin oli, mustia ja punaisia viinimarjapensaita ja karviaisiakin eri lajeja. Omenapuut paleltuivat v. 1939 niissä kovissa pakkasissa, mutta niitä ostettiin sitten lisää. Porkkanaa, herneitä, kukkakaalia, keräkaalia, kyssäkaaliakin oli, ruskeita papuja. Ruskeat pavut idätettiin keittiön edessä olevalla kujalla johon aurinko paistoi lämpimästi. Ne idätettiin matalissa laatikoissa jotka isä oli tehnyt. Kylmiksi öiksi ne laatikot nostettiin sisään. (MV:K34/2239)

Myös pienet pihan otettiin hyötykäyttöön.

Vanhempani asuivat suurimman osan sota-ajasta Helsingin Käpylässä. Pihalla oli pieni pläntti maata jota tarkkaan viljeltiin. (MV:K34/1801)

Omakotitaloasukkaat ottivat mahdollisuuksien mukaan myös lisämaita viljelyyn.

Asuin Helsingin pohjoislaidalla vanhempieni kanssa omakotitalossa jossa vähän yli tuhannen neliön tontilla oli joka neliö viljelty ja naapurin tyhjältä tontilta vuokrasimme lisää perunamaata. Keittiövihanneksien lisäksi viljelimme vehnää. Saimme tuttujen viljelijöiden avulla viljan puitua ja kahvimyllyllä jauhoimme oikein makoisat puuroaineet.(…) Vanhempani olivat kotoisin maalta joten taitoa riitti, mutta teurastaja haettiin naapurista. (MV:SO/897)

Eräs vaihtoehto kaupunkilaiselle oli myös siirtää viljely kokonaan maaseudulle, kuten kesähuvilalle tai mökille. Siellä oli myös mahdollisuus pitää epävirallisia eli ”mustia” kotieläimiä joista ei kansanhuollolle kerrottu. Toisaalta maaseudulla tapahtuvassa viljelyssä kohdattiin samat tai jopa haastavammat kuljetuskysymykset kuin kaupunkiviljelyssäkin. Miten saada sato syksyllä takaisin kaupunkiin?

Helsingissähän raitiovaunut kulki, jos ei ollut hälytystä. Olin yhden kesän Kangasniemellä pojan kanssa. Vuokrasimme sieltä pienen mökin kesäksi. Siellä oli liikenne vaikeaa. Joutsalainen sekajuna siis linja-auto jossa oli peräosa tavaroilla. Se kulki kolme kertaa viikossa muistaakseni. Pyörällä kuljin 12 kilometriä kirkonkylän kauppaan (…). Sekajuna meni Mikkeliin. Syksyllä siinä veimme kasvattamamme perunat, poimimamme marjat, siis mehut ja hillot, sekä kesälampaan lihat junalla Mikkeliin ja siitä junalla Helsinkiin. Tosin se lammas oli ns. musta lammas. Pytyssä ne lihat menivät puolukoina. MV:K34/1082.

Muutoksia keittiössä ja lautasella

Kaupunkilaiset joutuivat ruokapulan vuoksi muuttamaan ruokavaliotaan ja arkeaan. Kotitaloustyön määrä kasvoi valtavasti. Lisäksi työn sisältö muuttui niin, että ruoanhankintaan kuluva aika ylitti merkittävästi ajan, joka kului itse ruoanvalmistukseen. Ruoanvalmistusta muutettiin yksinkertaisemmaksi käytännön syistä: koska esimerkiksi rasvaa paistamiseen ei ollut, suurin osa ruoasta kypsennettiin keittämällä. Onneksi kotitalousneuvontajärjestöt aktivoituivat ja ruoanvalmistusta helpottamaan kehitettiin muun muassa heinälaatikko, johon esilämmitetty ruoka voitiin asettaa hautumaan työpäivän ajaksi. Tästä innovaatiosta tuli monen helsinkiläisnaisen arjen pelastaja.

Kaupunkilaisten ruokavalio, joka ennen sotia oli sisältänyt runsaammin maitorasvoja ja eläinperäisiä tuotteita, muuttui, ja sen perustaksi tulivat itseviljellyt juurekset ja vihannekset sekä itse noukitut marjat ja sienet. Viljatuotteet olivat säännöstelyn alaisia, ja niiden määrä ruokavaliossa vaihteli. Ylipäänsä proteiinin määrä väheni, ja sitä korvattiin kasviperäisillä hiilihydraateilla. Moni kuitenkin kaipasi lihatuotteita ruokavalioonsa. Tämän vuoksi pulan jatkuessa kaupunkilaiset laajensivat omavaraisuuttaan eläintenpitoon. Helsingin kaupunki vastasi muuttuneeseen tilanteeseen poikkeussäädöksellä, joka salli kotieläinten pitämisen kaupungissa. Kaupungin terveystarkastajana työskentelevä nuori nainen näki tilanteen aitiopaikalta:

Oli aivan hämmästyttävää miten paljon kaupunkiin saatiin mahtumaan lampaita, vuohia, kanoja ja jopa satoja sikoja. MV:K34/2239H

Kaupunkilaisten eläintenpidossa oli kuitenkin monia ongelmia, kuten tilanpuute. Eläimiä kasvatettiin sisällä asunnoissa, tyhjentyneissä autotalleissa, piharakennuksissa, itserakennetuissa suojissa ja häkeissä sekä kesäasunnoilla. Monella oli myös tottumattomuutta eläintenpidossa, mikä johti usein yllättävään ongelmaan, kasvattajan kiintymiseen eläimeen.

Kotieläimiäkin meillä oli (…). Jokaisella perheellä oli lammas ja sitten oli yksi yhteinen sika. (…) Hyvin niitä ruokittiin (…), mutta ei se lampaanliha oikein tahtonut maistua, ne kun tulivat niin rakkaiksi. Oli niistä huvia ja harmiakin, mutta oli uudenlaista puuhaa meille kaupunkilaisille. MV:SO/706

Eläimille kerättiin heinää ja kerppuja puistoista, radanvarresta ja joutomailta. Perunankuorista ja nokkosesta haudutettiin ruokaa possuille. Kanien kasvatus tuli suosituksi, vaikka osalle oli vaikeaa kohdata lemmikkikani lautasella.

Isäni rakensi kaneille komeita koppeja. Helsingistä kaneille löytyi pajunoksia ja ruohoa yllin kyllin. Kanit auttoivat ruokataloudessa sillä niistä saatiin paisteja. Rasvakin käytettiin, esim. leipomiseen. Minä olin niin kiintynyt kaneihin, etten niitä koskaan syönyt. Söin suolasilakoita silloin kun toiset söivät kania. Äitini kertoi että isäni ei pitänyt kanien teurastamisesta. Hän vetosi siihen että toisten miesten piti tappaa ihmisiä joten isäni piti tappaa kaneja. (Isäni oli ylikonemestarina Helsingin sähkölaitoksessa joten hän ei joutunut sotaan). MV:K34/833

Ajan riittäminen, tieto, luovuus, suhteet ja henkinen jaksaminen olivat tärkeimmät ei-aineelliset resurssit sota-aikana. Sodan realiteetit ja uhkakuvat vaikeuttivat toki tilannetta entisestään. Materiaalisista seikoista painottuivat pääsy metsiin, viljelymaa ja hyvä kellari. Nämä pitivät pinnalla, kun ruokahuolto yhtäkkiä kriisiytyi.

Voisiko historiasta vetää jotain yhtäläisyysmerkkejä tähän päivään? Törmäävätkö historian ja nykyisyyden ”omavaraistaistelijat” osittain samoihin haasteisiin esimerkiksi aikapulan suhteen? Miten yhdistää esimerkiksi palkkatyö kaupungissa ja omavaraistelu maaseudulla? Mitä jos omavaraistelu onkin todellisuudessa täysin riippuvaista autoista ja polttoaineista? Miten nykyään kuljetettaisiin sato ja ihmiset ilman näitä arkipäiväisiä välineitä? Mistä ja millaisilla ehdoilla voi nykyään löytää viljelykelpoista maata? Miten ja mihin sato säilöttäisiin? On kiinnostavaa miettiä, miten nykyään selviäisi, jos äkillisen kriisin takia kaupoista ei saisikaan ruokaa.

Alkuperäislähteet

Käytetty muistitietoaineisto:

– Museovirasto: Keruuarkisto: Muistitietoaineisto: Naisten elämä ja työpanos sotien 1939–1944 aikana. K34 ja SO

Kansanhuollon kehitys Helsingissä:

– Helsingin kaupunginarkisto: Kansanhuoltolautakunta, kansanhuoltotoimisto

Hels.kaupungin toimet palstaviljelyssä:

– Helsingin Kaupunginarkisto: Kiinteistövirasto, palstahistoriaa

Valikoitua kirjallisuutta

Hietanen, Silvo (1990): ”Perunan ja rukiin maa – Ravinto ja asuminen sotavuosien Suomessa”, kirjassa Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä, toim. Hietanen, Silvo. Valtion painatuskeskus, Helsinki

Hintikka, Onerva & Häppölä, Kirsti (2006): Tuntematon Emäntä, Kotirintama kertoo. Maahenki.

Hytönen, Elina (2009): Perhe sodassa 1939–1945, Minerva.

Jaatinen, Satu (2004): Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa. Multikustannus.

Teksti ja kuva: Topi Linjama

Kokemuksellinen suhde käytössämme olevaan energiaan on pahoin hämärtynyt. Toimittaja ja hyötykasviharrastaja Topi Linjama tarjoaa lääkkeeksi vaivaan hikiloikkaa.

Vuonna 2015 ruotsalainen ratapyöräilyn maailmanmestari Robert Förstemann haastettiin testiin: hänen tuli kuntopyörää polkemalla pitää pari minuuttia käynnissä 700 watin leivänpaahdinta. Tämä arkipäiväinen tehtävä vaati mieheltä – jonka reiden ympärysmitta on 74 cm – äärimmäisiä ponnisteluita. Paahtoleipä jäi melko vaaleaksi.

Haasteen tarkoitus oli havainnollistaa, kuinka paljon kulutamme energiaa verrattuna energiaan, jonka voimme saada ulos kehostamme. Auton ratissa ojennamme hieman oikeaa jalkaterää ja 180 förstemannia alkaa paiskia hommia. Matkustajakoneen nousuun tarvittaisiin kymmenientuhansien förstemannien työ.

Suuri osa ympäristöongelmista palautuu siihen, että meillä on käytössämme liikaa energiaa, liikaa voimaa. Tuhlaamme energiaa holtittomasti, emmekä ymmärrä energiankäytön suuruusluokkia tai seurauksia. Ymmärrys lisääntyy, jos energian tuotanto palautetaan kokemukselliseksi, keholliseksi tapahtumaksi. Tässä auttaa hikiloikka.

Hikiloikka tarkoittaa koneiden tekemän työn uudelleenorganisointia ihmisen tekemäksi työksi. Auto hikitoidaan korvaamalla se polkupyörällä, traktori talikolla ja lentokone purjeveneellä tai vaikka mielikuvituksella. Tällainen hikilaitteisiin siirtyminen voi tapahtua askel kerrallaan; tärkeintä on suunta kohti hikitalisaatiota, maailmaa, jossa energiaa kulutetaan merkittävästi nykyistä vähemmän, ja sen tuottaminen on merkittävästi nykyistä kiinteämmin kytköksissä kokemukseen.

Hikiloikka on hyppy kestämättömästä elämänmuodosta kohti kestävyyttä ja merkityksettömyyden tunteesta kohti kokemuksen täyteyttä. Hikiloikan avulla maailma muuttuu käsitettävämmäksi.

Omavaraisuus suuntana

Inspiroiduin aikanaan valtimolaisen omavaraiseläjä Lasse Nordlundin elämäntavasta. Olisin halunnut hypätä samantapaiseen elämäntapaan, mutta asuntolaina, pienet lapset ja hengen velttous pitivät minut kaupungissa.

Viime vuonna aloin jakaa omavaraisuutta osiin. Oivalsin, että äkkikäännöksen ja suuren hikiharppauksen sijaan voin edetä hikiaskel kerrallaan omavaraisuuden suuntaan. Ajattelin keskittyä ruokaomavaraisuusasteen kasvattamiseen lisäämällä itse tuotetun ja kerätyn kasvisruuan määrää. Hikiloikan hengessä pyrin minimoimaan konevoiman käytön. Eläinperäisiä tuotteita käytän niukasti.

Nordlundin mukaan ihminen pärjää viiden aarin viljelyalalla, jos hän marjastaa ja sienestää ahkerasti ja tyytyy vaatimattomaan ruokaan. Oman ruokaomavaraisuuteni reunaehdot muodostavat tällä hetkellä yhteensä noin kolmen aarin kasvimaapalsta ja piha, jossa on pieni kasvimaa ja muutama omenapuu ja marjapensas. Marja- ja sienimaat ovat paljolti pyörämatkan päässä. Kesäisin kalastan jonkin verran ja talvisaikaan olen kasvattanut sisällä osterivinokkaita, mutta kumpikin näistä on varsin marginaalista puuhaa.

Puuhastelua oli myös lehtokotiloiden laittaminen ruuaksi tai juolavehnän juurien paahtaminen kahviksi viime keväänä. Vaikka voissa paistetut lehtokotilot ovat herkullisia eikä juolavehnäkahvikaan maultaan juuri häviä sikurikahville, ruokaomavaraisuuden kannalta niillä ei ole merkitystä. Ruuan tuottaminen on kovaa työtä, jossa gramman painoiset nilviäiset voivat olla korkeintaan koristeita.

Energia mittariksi

Jotta tietää, eteneekö hikiloikka, on oltava mittari. Päädyin valitsemaan mittariksi ruoka-aineiden sisältämän energian, vaikka tämä karkea mittaustapa sivuuttaa esimerkiksi mausteiden tai nautintoaineiden roolin. Pienimuotoista marjojen myyntiä en ottanut laskelmiin mukaan, vaikka olisinkin käyttänyt niistä saadut rahat ruokaan. Sen sijaan vähäisen vaihdannan – mustikkaa kuhafileisiin – olen sisällyttänyt laskelmaan.

Arvioin oman energiantarpeeni olevan keskimäärin 2500 kilokaloria päivässä. Kevätkylvöjen, sadonkorjuun ja marjaretkien aikaan päivätarve nousee huomattavasti suuremmaksi, mutta talvella pärjään vähemmällä. Vuositasolla energiantarpeeni olisi näin ollen suunnilleen 900 000 kcal. Olennaisesti alemmas on vaikea päästä, sillä ihminen, iso nisäkäs, tarvitsee perusaineenvaihduntaansa ja ylisuurien aivojensa ruokkimiseen noin 1700 kcal päivässä.

Terveyssuositusten valossa kannattaa suosia ruokia, joissa on paljon ravintoaineita kilokaloriyksikköä kohden. Käytännössä kaikki luonnosta kerättävä ja itse viljelty on tällaista ravintoa. Energiaa kasvimaan ja marjametsän antimissa on vähän. Jos haluaisin saada päivän energian perunasta, minun olisi syötävä sitä 3,3 kiloa. Mustikkaa tarvitsisin 3,8 kg, puolukkaa 4,5 kg, porkkanaa 7,6 kg ja suppilovahveroita peräti yli kymmenen kiloa. Pelkästään tällaisella ruualla olisi vaikea elää jo sen vuoksi, ettei mahalaukkuun mahdu ruokaa määräänsä enempää.

Vaikka ruokaomavarainen kasvissyöjä saattaisi joutua miettimään tiettyjen vitamiinien ja kivennäisaineiden saantia, suurempi ongelma liittyy energian saantiin. Ruokavaliossa olisi oltava myös energiatiheitä ravintoaineita, jollaisia ovat esimerkiksi siemenet ja pähkinät, tai sellaiset peruselintarvikkeet kuin sokeri – päivän tarpeeksi riittäisi 0,6 kg – ja ruokaöljy – päivän energia 0,3 kilossa. Kuivaamalla ruoka-aineiden energiapitoisuutta saa hinattua ylös, mutta toistaiseksi aion hikiloikassani tukeutua sokerin, rasvan ja jauhojen kaltaisiin elintarvikkeisiin.

Puutarhuriystäväni huomautti, että itse kerättyjen marjojen ja itse kasvatettujen puutarhakasvien typistäminen kaloreiksi tuntuu vähän pahalta. Ehkä niinkin. Mutta laskelmista pidättäytyminen ei muuta sitä tosiasiaa, että jostain ihmisen on kalorinsa saatava.

Energianäkökulman tiedostaminen ei estä nauttimasta piparminttuteen mausta tai maa-artisokankukkien kauneudesta. Voi kuitenkin olla hyvä ymmärtää, ettei muutaman kurpitsan ja lehtikaalin viljelyllä ole paljoakaan merkitystä ruokaomavaraisuuden kannalta, niin monin tavoin hyödyllistä kuin viljely muutoin onkin.

Satokausi 2019

Satokausi 2019 jäi mieleen kahdesta erikoisuudesta: elokuun alun halla vei suurimman osan viidestäkymmenestä kurpitsasta ja sienisyksy oli historiallisen heikko. Kasvimaalta ja puutarhasta sain hieman satoa, kuten 72 kg perunaa (54 000 kcal), 23 kg omenaa (9 000 kcal) ja 21 kg porkkanaa (7 000 kcal). Vähäisemmässä määrin viljelin monia muita kasveja, kuten härkäpapua, joka on vaivaton kasvatettava, ja josta saa mainiota hummusta. Metsästä keräsimme omaan käyttöön mustikkaa yli 90 kg (60 000 kcal) ja vadelmaa 19 kg (9 000 kcal).

Pidin viime satokaudella summittaista kirjaa tunneista, jotka käytin ruuan hankintaan ja säilöntään. Pahiten hukkaan menivät kurpitsoihin satsatut tunnit. Energianäkökulmasta parhaiten tunnin työpanos tuotti perunaa (1,7 kg) ja mustikkaa (2 kg). Jos tuottaisin kaiken ruokani tällä tehokkuudella, minun pitäisi työskennellä ruuan tuottamisen ja säilönnän parissa kaksi tuntia päivässä – ja tyytyä sangen yksinkertaiseen ruokavalioon.

Jos työpanos siirretään rahatalouden piiriin, tunnin perunanviljely olisi parin euron arvoinen rutistus, mutta mustikanpoiminnasta saisi tunnissa ansioita kymmenkertaisesti. Tämä kertoo suoraan siitä, että perunantuotanto on koneellistunutta ja pyörii halvan fossiilisen energian avulla, kun taas mustikanpoiminta on käsityötä.

Satokauden energiamäärä jäi vaatimattomaksi, noin 200 000 kilokaloriin. Tällä energiamäärällä pysyisin kylläisenä kaksi ja puoli kuukautta. Seuraavina vuosina pyrin lisäämään määrää joka vuosi samalla kalorimäärällä siten, että vuonna 2022 olisin lähellä laskennallista yhden ihmisen ruokaomavaraisuutta.

Säilöntä ja käyttö

Kasvimaan hoito ja sadonkorjuu sekä marja- ja sieniretket ovat vasta ruokaomavaraisuuden ensimmäinen vaihe. Sato on kyettävä myös säilömään ja käyttämään.

Marjat pääasiassa pakastamme. Omenoista ja puolukoista keitetään hilloa. Sienille kuivaaminen on ehdottomasti paras säilömistapa, sillä kuivatut sienet säilyvät vuosikausia.

Merkittävin säilöntään liittyvä ongelma on kellarin puute. Osittain siitä syystä olen viljellyt kurpitsoita, jotka säilyvät huoneenlämmössä helposti puoli vuotta. Ratkaisuksi juuresten säilöntään olen kaavaillut kellaritilojen vuokraamista tai pienen kellarin rakentamista omalle pihalle.

Sadon käyttö vaatii suunnittelua. Nyt, kun taloudessamme vielä asuu useampia ihmisiä ja satomäärät ovat melko pieniä, suunnittelu on helppoa. Mustikkavadelmasoppaa voi huoleti tehdä kolme litraa joka toinen päivä ja aina kattila tyhjenee. Perunoita lapset söivät lähes mukisematta pari kuukautta joka päivä. Kun omavaraisuusaste nousee ja lapset muuttavat kotoa, ruokalistan suunnittelu vaatii enemmän suunnittelua.

Sekä sadon säilömiseen että ruuanlaittoon tarvitaan sähköä. Kaupunkilainen on riippuvainen ulkopuolelta tuodusta sähköstä näillä näkymin hamaan maailman tappiin. Tämä on yksi syy siihen, miksi puhun omavaraisuuden sijaan mieluummin matkasta kohti omavaraisuutta.

Päivän ruokavalio

Jos laatisin tässä jutussa mainituista ruoka-aineista päivän ruokalistan, mitä se sisältäisi? Paljonko saisin energiaa?

Perunaa ja juureksia voisin syödä reilun kilon päivässä, jolloin niiden osuus energiansaannin näkökulmasta olisi noin 30 prosenttia. Niiden kanssa söisin vaikkapa puoli kiloa haukea tai kuhaa (15 % energiansaannista). Mustikkaa voisin ajatella syöväni päivässä puoli kiloa (10 %) ja puolukkaa 100 grammaa (2 %). Lähes puolet energiasta pitäisi saada muualta, kuten leivästä, rasvasta ja puolukkahilloon lisätystä sokerista. Tämäntapaista ruokavaliota olen joinakin päivinä noudattanut.

Sienten käyttö on oma lukunsa. Keskivertosuomalainen käyttää vuodessa puoli kiloa sieniä. Haastattelin eräässä keskusteluryhmässä himosienestäjiä, eivätkä hekään yleensä näytä käyttävän sieniä kovin montaa kymmentä kiloa vuodessa.

Lasse Nordlund on tutkinut sienten käytön ylärajoja ehkä perusteellisemmin kuin kukaan Suomessa. Hän kertoo syöneensä vuodessa hämmästyttävät 200 kiloa sieniä. Energiansaannin näkökulmasta tämä tarkoittaa 10–15 prosentin osuutta. Tällaisiin määriin ei päästä pelkällä perunamuusin kylkiäisenä syödyllä sienikastikkeella ja -salaatilla, vaan se vaatii systemaattisuutta. Ja epäilemättä myös sopeutumista ruuansulatukselta.

Omassa ruokavaliossani voisin saada sienten osuuden nousemaan muutamaan prosenttiin energiansaannista. Jos sieniä ensi syksynä löytyy normaaliin tapaan, aion kerätä muiden ruokasienien ohella haperoita ja suppilovahveroita, kuivata ne ja tehdä sienijauhoa, jota lisään leipätaikinaan. Jauhona sieniä kuluu huomaamatta suuria määriä ja samalla leivästä saa enemmän kuituja, proteiineja ja kivennäisaineita.

Teksti: Pauliina Kainulainen, kuvat: Kaisa Naukkarinen

Mistä löytyisi riittävän väkevää tietoa, joka saisi aikaan muutoksen ihmisen mielessä ja toiminnassa? Tässä artikkelissa Pauliina Kainulainen etsii sitä kotoperäisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkiskelevista mietiskelyperinteistä.

Mieleni joutuu koville, jos en torju tietoa siitä, mitä luonnolle lähellämme ja maailman mittakaavassa tapahtuu. Ahdistus ja turhautuminen saavuttavat ajoittain kolossaaliset mittasuhteet, kun tämänhetkiset vallanpitäjät, kauniista luontopuheistaan huolimatta, takertuvat edelleen talouskasvuun ainoana pelastuksena. Tietoisuus muun muassa ilmastonmuutoksen vakavuudesta kasvaa, mutta samaan aikaan tavallisten suomalaisten lentomatkailu ja lihansyöntikin jatkavat kasvuaan.

Toisaalta turhauttaa sekin, miten monet tieteentekijät vain toistelevat uhkakuvien vakavuutta, kykenemättä hahmottelemaan aineksia ekokriisin lieventämiseen (”ratkaisu” on liikaa pyydetty). Sama pätee ajoittain myös kansalaistoimijoihin: nähdään, että elämänmuodon muutos on välttämätön ja kiireellinen, mutta muutosta tapahtuu kovin marginaalisesti ja hitaasti. Keskustelut junnaavat siinä, mitä pitäisi tehdä. Mutta miten merkityksellinen muutos syntyy? Vai täytyykö vain ottaa vastaan menetyksiä toisensa perään tumput suorina?

Heinäkuisen hellepäivän iltana istuin ystäväni kanssa Enonkosken Kurtinvuoren korkealla rantatöyräällä. Edessä aukeni kimaltava Saimaan Enonvesi. Olimme juuri vierailleet viereisellä kalliomaalauspaikalla, joka on oikeastaan pieni luola. Sen edustalla lepää suurehko hirvenkallon muotoinen kivi, jonka ihmiskäsi on maalannut punamullalla kenties viisi–kuusituhatta vuotta sitten. Kiven päälle, luolan katon muodostavaan lippaan, on maalattu hirven kuva.

Paikka on vaikuttava, se hiljentää, se laittaa pohtimaan syntyjä syviä. Ystäväni oli osannut reitin luolalle, jota ei laajasti tunneta. Se ei ole turistikohde, mitään polkua maalauksille ei vie. Luola maalauksineen on kuin halunnut kätkeytyä pitkäksi aikaa. Sen vierellä mietimme, millainen on mahtanut olla ammoin näillä vesillä liikkuneiden ja saalista pyytäneiden ihmisten kokemus luonnosta. Sen on täytynyt olla järisyttävän voimakas tunne yhteenkuuluvuudesta järven, metsän ja eläinten kanssa – maalaukset tuntuvat viestivän tarvetta ilmaista kaiken olevan pyhyyttä, erityisesti hirven, joka ikään kuin syntyy maan povesta.

Onko kivikauden ihmisen maailmankuva ollut eläinkeskeinen, ehkäpä hirvikeskeinen? Luulen, että siihen on sisältynyt voimallinen tunto luonnon sielullisuudesta. Tällainen tunto on ollut elävä vielä siinä vaiheessa, kun ihmiset täällä ovat omaksuneet suomalais-ugrilaisen kielen ja sen heijastaman maailmankuvan. Pikkuisen järisyttävää on, että meillä tämän ajan suomalaisillakin on vielä jokin kosketus sellaiseen tapaan ymmärtää maailma. Esimerkiksi kielemme kantaa yhä tietoa siitä, että kalaa tai muuta saalista pyydetään, ei oteta.

Olisiko jossain sellaista kätkettyä tietoa, joka voisi olla riittävän väkevää saadakseen aikaan välttämättömän muutoksen ihmisen mielessä ja sitä kautta hänen kaikessa toiminnassaan? Heitän keskusteluun kaksi tiedon muotoa, jotka koen olennaisiksi: kotoperäisen itämerensuomalaisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkistelevan, mietiskelyperinteiden säilyttämän tiedon.

Murros kohti kotoperäistä maailmankuvaa

Ihmis- ja kulutuskeskeinen maailmankuva on murtumassa. Se on myönteistä, mutta koska ihmismieli ei hevin hyppää tyhjän päälle, on tarpeen hahmottaa myös millainen voi olla uusi, kohtuullisempi maailmankuva.

Virolainen kirjailija Valdur Mikita pukee kotoperäistä tietoa sanoiksi teoksessaan Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (2018). Mikita tekee sen tervejärkisen ei-nationalistisesti, tietäen hyvin, että virolainen samoin kuin suomalainen kulttuuri ovat sekoituksia vanhoista kotoperäisistä aineksista ja eri suunnilta, varsinkin lännestä tulleista vaikutteista. Silti on viisasta koettaa erottaa, mitä erityistä ekologista viisautta itämerensuomalainen ajattelu voi tarjota.

Mikitan mukaan luonnonsuojelu on tähän saakka ollut kilpajuoksua ajan kanssa, jotta edes viimeiset villin luonnon saarekkeet saataisiin säilytettyä. ”Mutta ihmismielen syvyyksiä ei juuri ole tultu vastaan.” Hänen mukaansa nyt tarvitaan henkilökohtaista ekologiaa, yksityistä tilaa, jossa erityislaatuinen kohtaaminen luonnon kanssa voi tapahtua. Suuri osa itämerensuomalaisista on luontoherkkiä ihmisiä, joille henkisyys tai hengellisyys kiinnittyy erityisesti tiettyihin luonnonpaikkoihin.

Moderni läntinen valtakulttuurimme, valistuksen vanavedessä, ei ole hyvä tunnistamaan syvyysulottuvuutta. Esimerkiksi luonnon sielullistamisesta, luonnon lumosta, haluttiin tietoisesti eroon 1600–1700-lukujen teknis-tieteellisen ja maailmankuvallisen vallankumouksen myötä. Pyhyyden tuntoon on sisään rakennettu tietty rajan taju; pyhyys tuo mukanaan kunnioituksen ja koskemattomuuden vaateen. Läntisen ihmisen mielestä tällainen rajan taju juurittiin pois. Kun teknologia saavutti nykyiset mittasuhteet, muun muassa fossiilisten polttoaineiden käyttöön valjastamisen myötä, alkoi paljastua tällaisen maailmankuvan tuhoisuus.

Länsimainen ihminen siis muutti tietoisesti maailmankuvansa mekanistiseksi, konemaiseksi, muutama vuosisata sitten. Mikä estää meitä muuttamasta nyt, tietoisesti, ajatteluamme kestäväksi? Ensimmäinen askel muutokseen on tulla tietoiseksi siitä, millainen tämänhetkinen maailmankuvamme on ja miten tähän on tultu. Olen itse koettanut hahmotella aatehistoriallisia kaaria teoksessani Metsän teologia (2013). Uusimmassa kirjassani Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli (2019) jatkan pohdintojani, mitä seuraisi jos ottaisimme kotoperäisen maailmankuvan tosissamme.

Kotoperäisyys meissä on enemmän kuin ”mytologiaa”. En tarkoita, että kaikkia piirteitä menneisyytemme uskomusmaailmasta on tarpeen arvottaa yhtä lailla, vaan sitä, että itämerensuomalaisen maailmankuvan monet peruspiirteet ovat arvokkaita ja ajankohtaisia. Ne ovat kuin kätketty luolamaalaus, joka on nousemassa tietoisuuteen tässä ekokriisin ajassamme.

Kotoperäisen maailmankuvan elementtejä ovat esimerkiksi tasapainon ihanne jatkuvan, rajattoman kasvun sijaan. Kotoperäisyydessä arvostetaan kohtuullisuutta: luonnosta otetaan vain mitä välttämättä tarvitaan, kiitollisina, ja käytetään se tarkkaan hyväksi. Myös syklisyyden eli kehämäisyyden taju on olennaista. Ihmisen tulee tuntea ja ymmärtää luonnon suurten kiertojen merkitys ja vaalia niitä. Suhde eläimiin on lähtökohtaisesti kunnioittava sukulaisuussuhde.

Kaiken kaikkiaan kotoperäisessä maailmassa kaikki on elävää, kaikessa on jossain mielessä sielu. Merkittävyydestään huolimatta kotoperäisyyttämme ei ole syytä ihannoida eikä kullata menneisyyttä. Luonto on näissä maisemissa ollut myös karu ja elämä ajoittain armotonta. Itämerensuomalaisuuden heikkoutena voi pitää – toisissa olosuhteissa arvostettavaa – konfliktien välttämisen tarvetta. Nyt olemme monessa suhteessa tulleet rajalle, jossa vetäytyminen ei enää ole vaihtoehto. Elonkirjon puolustaminen edellyttää osallistumista kamppailuun, mutta ei väkivalloin vaan etsien mielen syvyyksien voimaa ja viisautta.

Mietiskelyperinteiden vanha tieto

Nykyinen työpaikkani on Enonkosken luterilainen luostariyhteisö, joka sijaitsee vain joidenkin kilometrien etäisyydellä Kurtinvuoresta. Kyseessä ei ole luostari sanan perinteisessä mielessä, vaan enemmänkin retriittikeskus ja ”hiljaisuuden talo”. Mutta sen olemassaolon tarkoitus liittyy tarpeeseen vaalia kristinuskon usein kätköön painunutta syvän hengellisyyden traditiota, kontemplatiivista rukousta. Kontemplaatiolla tarkoitetaan sanatonta, katselevaa ja kuuntelevaa mietiskelyn muotoa.

Olen tietoinen kristinuskon taakasta luontosuhteemme muotoutumisen kannalta. Läntinen kulttuuripiiri omaksui kritiikittömästi luonnonhallinnan ajatuksen, jonka juuret juontavat Raamatun alkukertomuksiin. Kristinusko on pitkään ollut passiivinen ja hampaaton kehkeytyvän ekokriisin kysymysten suhteen. Muutos on kuitenkin tapahtumassa. Esimerkiksi niin kutsuttu ekoteologia on nostanut tietoisuuteen sekä kristinuskon itsekritiikin ja muutoksen tarpeen että tradition luontomyönteisiä aineksia, joita on syytä vahvistaa.

Näen omana roolinani tässä laajassa keskustelussa sen, että koetan vahvistaa tietoisuutta syvän hengellisyyden merkityksestä ekologisessa kamppailussa. Vaikka oma traditioni on kristinusko, seuraavat pohdinnat mietiskelyperinteiden tiedosta liittyvät muihinkin merkittäviin henkisiin ja hengellisiin virtauksiin eri uskontojen ja kulttuuripiirien sisällä. Lisäksi pohdin kontemplatiivisen kristinuskon suhdetta kotoperäiseen maailmankuvaamme. Nämä molemmat ovat itselleni merkittävimmät vastavoimat ajoittain yli vyöryvälle ahdistukselle ja lamaantumisen uhalle.

Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä koskettelee juuri niitä inhimillisiä tarpeita, jotka muodostavat kulutuskulttuurin perustan. Kohtuuton kulutus nousee peloista ja tarpeesta varmistella omaa turvallisuutta. Se kumpuaa vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta. Moderni aika kammoaa katoavaisuutta eikä siksi siedä vaikkapa lahoavaa puuta puistoissa tai metsissä. Välillä kestämättömään kulutukseen johtaa yksinkertaisesti mukavuudenhalu. Kellepä meistä se ei olisi tuttu ja voimallinen vastustaja hyville aikeillemme.

Näihin juurisyihin tarttuu mietiskelevä ihminen. Eri virtausten mietiskelyperinteille on usein yhteistä irti päästämisen eetos. Ihminen viestittää sisimmälleen: päästän irti hengissä selviytymisen ja turvallisuuden tarpeestani; päästän irti arvostuksen tarpeestani; päästän irti hallinnan tarpeestani. On hyväksi päästää irti myös pakonomaisesta asioiden (maailman, itsenikin) muuttamisen tarpeesta. ”Palkintona” on sisäinen vapaus ja riippumattomuus, tyyneys keskellä kriisejä.

Mietiskely tarjoaa ”korvaavia nautintoja” kulutukselle. Tietty ykseydellisyyden tunne, jossa elämän arkinen taso ja syvätaso ovat yhtä aikaa elossa, on myös ilon ja elinvoiman lähde. Tällaisen sisäisen siirtymän myötä ihminen kykenee luopumaan paljosta, mitä siihen saakka on pitänyt tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena.

Mietiskelevä rukous mahdollistaa ahdistuksen kohtaamisen ja tyynen tarkastelun. Ihminen vapautuu voimakkaiden tunteiden yliotteesta, tarpeestaan puolustautua tai paeta, ja kykenee sen sijaan harkittuun toimintaan sisäisestä keskuksestaan käsin. Tosin tie tällaiseen kokonaisempaan mieleen on pitkä ja hidas, mutta yhä useamman mielestä tavoittelemisen arvoinen.

Tämäntyyppinen mietiskely ja sen välineet ovat pitkälti yhteisiä erilaisille perinteille. Esimerkiksi mindfulnessissa on tiettyjen itäisten mietiskelyperinteiden pohjalta kehitelty monen länsimaalaisen kaipaama, vakiintuneista uskonnoista riippumaton mietiskelyn muoto. Joanna Macy on buddhalainen ajattelija ja kansalaistoimija, joka ammentaa mietiskelystä ja kehittämästään ryhmätyöskentelystä eväitä luontosuhteemme elvyttämiseen. Kenialainen Wangari Maathai, merkittävän puunistutusliikkeen perustaja, kirjoitti myös auki työnsä yhtä aikaa hengellisiä ja maallisia periaatteita, joihin kuuluivat rakkaus luontoon, kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus, palvelun ja vapaaehtoisuuden henki sekä halu jatkuvasti voimistaa itseään tällaisessa prosessissa (self-empowerment, self-betterment).

Kristinuskossa tällainen syvätaso on, varsinkin protestanttisessa maailmassa, ollut vakavasti marginalisoitu. Samalla on heikentynyt se kristillisen kontemplatiivisen perinteen korostus, että hiljainen rukous ja aktiivinen toiminta kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kontemplatiivinen rukous mahdollistaa yhteyden viriämisen omaan sisimpään, jossa tämän perinteen sanoin on kohdattavissa jumalallisen Hengen voima ja ennenkokematon runsaus. Nämä on tarpeen saada mukaan mahdollistamaan siirtymää ekologisempaan elämänmuotoon.

Siirtymän henkiset edellytykset

Mielen ulottuvuus on keskeinen, kun etsitään tietä elämänmuotomme muutokseen. Moderni psykologinen tietämys mielestä on sekin tarpeen, se helpottaa ihmisten oloa jo mahdollistamalla sen, että ilmastoahdistuksesta kärsivä saa tunteilleen sanoja. Energiaa vapautuu toimintaan.

Mutta modernilla on rajoituksensa – se ei ole vahvoilla tunnistamaan mielen syvyyden ja syklisyyden ulottuvuuksia. Tässä kotoperäinen tunto voi tulla avuksi. Vanhan tiedon mukaan ihmisen mieli ei ole erillinen luonnosta. Pysyvä siirtymä edellyttää maailmankatsomuksellista käännettä, sitä, että vaikkapa itämerensuomalainen maailmankuva tai monien alkuperäiskansojen edelleen jossain määrin elinvoimaiset maailmankuvat otetaan tosissaan.

Maailman mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä on koeteltu tuhansien vuosien mittaan. Sitä ei ole hyväksi huitaista sivuun edistysuskon tieltä. Päinvastoin ”edistys” tai ”kehitys” tulee määritellä uudelleen niin, että ne todella tukevat ihmiskunnan ja elonkirjon toipumista kriisistä. Valistuksen perintö on uudelleenarvioitava. Säilytetään siitä sen pysyvästi tärkeät elementit, kuten jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioitus. Mutta otetaan mitä pikimmin etäisyyttä niihin valistusajattelun puoliin, jotka sitovan sen mekanistiseen maailmankuvaan, kritiikittömään teknologian ihannointiin ja yksipuoliseen järjen korostukseen ihmisyyden muiden puolien kustannuksella.

Sisäinen vapaus vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta ovat vastavoimaa myös yhä koukuttavammaksi suunnitellulle informaatioteknologialle. Ei ole varaa antaa älypuhelinfirmojen ja vastaavien hallita mieltämme ja ohjailla arkista käyttäytymistämme addiktioihin asti.

Syvätason siirtymä merkitsee myös sitä, että luonnon sielullisuuden ja pyhyyden tunto voi palata ajatteluumme, keskelle sitä. Metsän tai järven tai eläimen pyhyyden tunnustamisella on järisyttäviä käytännön vaikutuksia sille, miten niihin tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan.

Mielen ulottuvuus merkitsee henkistä valmistautumista vaikeisiin murrosaikoihin. On hyvä vahvistaa mieltään kohtaamaan menetyksiä lamaantumatta ja säilyttää toimintakykynsä. Mielen syvyyksistä kumpuaa myös mielikuvituksen runsas lähde, kun koetetaan kuvitella todeksi toisenlainen, kohtuuden yhteiskunta. Tämä tapahtuu parhaiten tasaveroisen jakamisen ja ideoinnin yhteisinä hetkinä, vaikkapa ruohonjuuritason kansalaistoiminnassa. Pohjois-Karjalassa toimivassa Kohtuus vaarassa -liikkeessä suosimme kiireettömiä, kasvokkaisia kohtaamisia ja suunnitteluiltoja. Aika ajoin kokoonnumme luonnon keskellä, nuotion äärellä keskustellen tai hiljaisuudessa vaeltaen.

Valdur Mikitakin kirjoittaa ”syvän luovuuden” mahdollisuudesta. Se toteutuu ennen muuta luonnossa. Jos itämerensuomalainen kokee, että elämä nykyisessä maailmassa on käynyt sietämättömäksi, hän luo mielessään toisenlaisen, toteaa Mikita.

Mielenmuutoksen ja syvätason siirtymän välineitä voivat olla riitit. Riitit ilmaisevat ja vahvistavat tietoisesti tai tiedostamatta jotain maailmankuvaa. Riitteihin on sitoutunut parantavaa tietoa ruumiillisessa muodossa. Ne ovat toimineet kulttuurisina hidasteina, vaikka niiden alkuperäinen käyttöyhteys olisi hämärtynyt.

Riitin suorittaminen saattaa vaikuttaa hyödyttömältä puuhailulta, mutta sillä on kulttuurinen tehtävänsä asettaa uusia asioita suhteeseen vanhan kanssa. Riitti auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia ja antaa yhteisölle aikaa arvioida uuden idean hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta. Tämä arvioinnin kyky on modernissa edistykseen uskovassa valtakulttuurissamme kadoksissa.

Riitit saattavat olla hyvinkin yksinkertaisen arkisia. Itselleni tärkeä riitti on hakeutua järven rantaan, vain katselemaan järven selkää. Se palauttaa sisäistä tasapainoani ja suhteellisuudentajuani, ja on samalla sanatonta rukousta. Kotoperäinen mietiskely tapahtuu usein luonnossa, ruumiillisesti. Monelle marjanpoiminta on meditaatiota. Saunominen on väkevä kotoperäinen riitti. Mielenosoituksissa hyödynnetään riittien voimaa, vaikkapa kovaäänisen rytmisen rummutuksen tai hiljaisuudessa sytytettävien kynttilöiden avulla.

Kurtinvuoren maalauskallion lähestyminen tuntui vaativan riitin hiljaisuutta ja syvää kunnioituksen asennetta. Ihmisillä, jotka punamullalla ammoin maalasivat, oli joissain suhteissa korkeatasoisempaa tietoa kuin meillä. Tulkitsen, että he ymmärsivät luonnon pyhyyden ja oman kohtuullisen paikkansa kokonaisuudessa.

On vaikea nähdä, että siirtymä kohtuulliseen, elonkirjoa kunnioittavaan elämänmuotoon voisi tapahtua ilman, että tullaan vastaan mielen syvyyksiä.

Kirjallisuus ja viitteet

Kainulainen, Pauliina (2013): Metsän teologia. Helsinki; Kirjapaja

Kainulainen, Pauliina (2019): Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli. Kirjapaja.

Maathai, Wangari (2010): Replenishing the Earth. Spiritual Values for Healing Ourselves and the World. New York: Doubleday.

Macym Joanna & Johnstone, Chris (2012): Active Hope. How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. Novato: New World Library.

Miettinen, Timo & Willamom Heikki (2007): Pyhät kuvat kalliossa. Helsinki: Otava.

Mikita, Valdur (2018): Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä. Suom. Anniina Ljokkoi. Turku: Sammakko.

Sponsel, Leslie E. (2012): Spiritual Ecology. A Quiet Revolution. Oxford: Praeger.

Teksti ja kuvat: Selma Eliisa Kilpi

Terra preta on ihmisen tekemää, pysyvästi ravinteikasta hiiltomaata. Se on myös kaikkien ulottuvilla oleva, yksinkertainen tapa vaikuttaa hiilen kiertoon. Ravinteilla ladattu musta murunen hoitaa maata ja viilentää ilmakehää jopa tuhansia vuosia.

Elinolosuhteet planeetallamme ovat aikojen saatossa vaihdelleet sen mukaan missä määrin elämälle välttämätön alkuaine hiili on sitoutunut maaperään ja elonkehään ja missä määrin ilmakehään. Suuri määrä hiiltä ilmakehässä aiheuttaa lämmittävän kasvihuoneilmiön.

Ihmispopulaation piikit ja notkahdukset piirtyvät ilmastohistoriaan. Kun eurooppalaisten tuomat taudit viimeistelivät Amazonin alueen alkuperäisväestön tuhon, ja sademetsä valtasi metsäpuutarhakulttuurin synnyttämät asutuskeskukset, ilmakehästä elonkehään nopeasti sitoutunut hiili saattoi osaltaan olla synnyttämässä niin kutsuttua pientä jääkautta noin vuosina 1500–1750. Tällä vuosituhannella tuhottujen sademetsien alta on paljastunut ihmisen tekemiä rakenteita. Monet tutkijat uskovat, että koko Amazonin sademetsä on hiiltä maaperään sitoneen kulttuurin tuote.

Vaikka taustalla on kokonaisen korkeakulttuurin lähes täydellinen tuhoutuminen, on tieto ihmistoiminnan synnyttämästä jääkaudesta lohdullinen. Se paljastaa, että elonkehän ja maaperän hiilivarastoja määrätietoisesti kasvattamalla voimme todella vaikuttaa ilmastoon.

Amazonin alueelta ihmisen tekemää hiiltomaata myös ensimmäisen kerran historiallisella ajalla löydettiin. Geologi Charles Hartt nimesi 1879 tekemänsä havainnon portugalin kielellä terra pretaksi – mustaksi maaksi. Se sisältää hiilen ja ravinteiden lisäksi kasviperäistä humusta, runsaan maaeliöstön ja saviruukun siruja. On arveltu, että maahan kaivetut saviruukut on niissä olleen sisällön maitohappokäymisen jälkeen puhkottu rikki, jotta bakteerit, sienet ja muut maaperän eliöt ovat päässeet tekemään oman osuutensa maan muokkauksessa. Tutkijoiden jahtaamaa tarkkaa reseptiä ei vielä ole löytynyt. Todennäköisesti sitä ei koskaan ole ollutkaan, vaan Amazonin metsäpuutarhakansat latasivat hiiltä kukin tyylillään saatavissa olevista tarpeista ja yhteistyössä paikallisen maaeliöstön kanssa.

Kun puu palaa ”tehokkaassa” hellassa tai lämmitysuunissa tuhkaksi, hiili vapautuu ilmakehään. Pyrolyysissä orgaanista ainesta kuumennetaan hapettomassa tilassa, jolloin palokaasut laajenevat ja purkautuvat hiiltimen aukoista liekeiksi. Netissä pyörii videoita, joissa hiilletään hiiltämisen vuoksi tynnyritolkulla avotulella lämpöenergiaa haaskaten. Vastuullisempaa on pyrkiä tuottamaan hiiltä muun energiantarpeen ohessa. Hiilen osuus puulla tuotetusta lämpöenergiasta on vähäinen, joten se on arvokkaampaa maanparannusaineena!

Erilaisia pyrolyysiin perustuvia keittimiä ja hiiltimiä on käytössä etenkin niin kutsutuissa kehittyvissä maissa. Muutamat kaupalliset retkikeittimet toimivat T-lud-periaatteella (top-lit, up draft – päältä sytytettävä, alavetoinen), mutta sellaisen voi myös rakentaa vanhoista peltipurkeista.

Arinaton pönttöuuni tuottaa kohtuullisen hiilisadon, mutta tuotantoa voi tehostaa hiiltimellä. Pikaruokapaikkojen metalliroskiksista dyykatuista purkeista syntyy sopivan kokoisia kierrätyshiiltimiä lämmitysuuniin.

Kierrätyshiillin lämmitysuuniin

Iske naulalla ja vasaralla reikiä uuniisi sopivan purkin yläosaan ja naputtele isommasta purkista leikattu kansi pienemmän purkin suuhun sopivaksi. Voit myös leikata peltisaksilla purkin reunaan pienet läpät, joilla purkin oman, irti leikatun kannen voi painella kiinni, mutta läpät väsyvät nopeasti käytössä.

Täytä pilkkeellä tai pätkityillä risuilla, kiinnitä kansi ja asettele purkki ylösalaisin uuniin valmiiksi ladattujen polttopuiden päälle. Kun tulipesä on kokonaan jäähtynyt, korjaa hiilisato.

HUOM! Lämpimänä avattu purkki saattaa leimahtaa liekkiin!

Parhaat purkit ovat paperietiketillisiä ja pinnoittamattomia. Jos saatavissa on vain maalipintaisia purkkeja, ne kannattaa mielestäni polttaa kunnon pihanuotiossa ennen hiillinkäyttöä. Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n syystapaamisen työpajassa todettiin, että reikien iskeminen kierrätyspurkkiin ei ehkä ole välttämätöntä, sillä kantta tuskin saa niin tiiviiksi, etteivätkö palokaasut pääsisi sen raoista purkautumaan.

Kierrätyshiillin hapertuu puhki parillakymmenellä käyttökerralla. Tärkkilän tukiyhdistys on teettänyt tulenkestävästä teräksestä hiiltimen prototyypin, ja etsii parhaillaan metalliyritystä hiiltimien valmistajaksi. Myynnistä saatava mahdollinen tuotto tullaan käyttämään täysimääräisesti Ikikaiku Elämänperintösäätiön perustamispääomaksi siirtyvän Tärkkilän kestävän kulttuuriperinnön keskuksen ylläpitoon.

Kon-Tiki -mallinen hiillin perustuu rakenteeseen, joka pyörtää syntyvät palokaasut takaisin kohti liekkejä. Kartion optimaalinen kulma on 63,5 astetta, mutta ihan hyvin toimii ilman astemittaa maahan kaivettu kartiomallinen kuoppa. Sen pohjalle ladataan ensimmäinen kerros risuja ja pilkettä. Kun nuotio hehkuu punaisena, lisätään seuraava kerros, joka estää hapen saannin alempana. Kerrostamista jatketaan, kunnes kuoppa alkaa täyttyä. Kun notskibileet päättyvät, hehkuva nuotio sammutetaan vedellä tai kunttakerroksella.

Kesällä tarkoitukseni on testata savella vuoratun tulistelupaikan toimivuutta hiiltomaan tuotannossa. Ajatuksena on, että nuotio polttaa ”ruukun” jotakuinkin nesteenpitäväksi. Kun kuoppa on hiiliä puolillaan, sammutan sen vedellä ja alan käyttää biojätekuoppana. Annan täyden kuopan muhia sadevedeltä suojaavan kannen alla muutaman viikon. Lopulta isken ruukun mäsäksi rautakangella ja päästän maaperäeliöt mylläämään. Ehkä seuraavana vuonna istutan paikalle kurpitsaa.

Tervahauta on myös kelpo tapa tuottaa suuri määrä biohiiltä kerralla, ja sivutuotteena saadaan mainiota suoja-ainetta puurakennelmiin varastoituvan hiilen turvaksi. Terveellisin tapa seuloa hiili tuhkasta on huuhtelu. Hiilipöly ei ole keuhkoille hyväksi, vaikka joskus hankikeleillä onkin houkuttelevaa auttaa aurinkoa kevään tekemisessä sirottelemalla tuhkaa siivilän läpi.

Erilaiset lämpötilat tuottavat erilaisia hiiliä. Alle 300 asteen lämmössä hiiltyy pieni ruohosilppu. Suomalainen kaupallinen biohiilen tuottaja markkinoi korkeassa lämpötilassa tuotettua hiiltä PAH-yhdisteistä vapaana, mutta The Biochar Solution -teoksen kirjoittajan Albert Batesin mukaan kohtuullisessa, noin 300–500 asteen kuumuudessa hiileen jäävät tervakset voivat olla mikrobitoiminnan käynnistymiselle hyödyllisiä. Yhtä ainoaa oikeaa reseptiä ei tässäkään ole. Lopputuotetta voi joka tapauksessa käyttää paitsi viljelyssä myös veden puhdistamiseen tai vaikka talon eristämiseen.

Pyrolyysillä tuotettua puuhiiltä kutsutaan biohiileksi erotukseksi vähemmän huokoisesta grillihiilestä ja maamassojen puristuksessa syntyneestä kivihiilestä. Hiili ei vielä ole erityisen hyvä maanparannusaine satokasveja ajatellen, vaikka se lisääkin maan ilmavuutta ja pidättää vettä. Sellaisenaan maahan sekoitettu hiili imee ravinteita ympäristöstään, jonka vuoksi biohiili kannattaa ladata ravinteilla. Se tapahtuu tehokkaasti maitohappobakteerien avulla hapettomassa tilassa, nestepinnan alla – siis hapattamalla.

Hiili on huokoista. Jos peukalonpään kokoisen hiilenpalan pinta-ala levitettäisiin tasolle, sen päällä voisi vaikka pelata jalkapallon suomenmestaruusottelun. Pinta-ala ei merkittävästi lisäänny hiiltä murskaamalla. Isotkin kimpaleet haurastuvat ja murenevat maassa muutamassa vuodessa, joten epäterveellinen hiilimurskan pöllyyttäminen ei ole vaivan arvoista.

Virtsa on ihmisen jätösten arvokkain osuus. Vielä virtsaputkessa se on terveellä ihmisellä puhdasta, mutta heti ulos päästyään se alkaa kasvaa bakteereja ja haihduttaa typpeä. Viemärijärjestelmään kytketty ihminen huuhtoo putkeen vuodessa keskimäärin 5 kiloa typpeä, 0,6 kiloa fosforia ja noin 20 kuutiota vettä – Suomessa yleensä puhdasta juomavettä.

Tärkkilässä on käytössä hyvin yksinkertainen, täysin hajuton, helppohoitoinen ja toimiva käymäläjärjestelmä, joka tuottaa muhevaa kompostia ja ravinteilla ladattua hiiltä. Vanhan tallin pilttuista ensimmäisessä on terra preta -urinaali. 45 litran muovisaavin pohjalle laitetaan hiiltä noin yksi kolmannes saavin tilavuudesta. Hiilen voi lisätä astiaan myös vähitellen nestemäärän lisääntyessä, sillä kuivan hiilen pinnalta haihtuva typpi voi alkuun tuoksahtaa. Käynnisteeksi voi laittaa lorauksen hapanlientä, mutta maitohappobakteereita saadaan prosessiin mukaan myös käyttämällä paperin sijaan vaikkapa pehmoisia leskenlehtiä. Lisäksi vain virtsaa – ei muuta. Mahdolliset vessapaperit kerätään roskikseen ja viskataan seuraavassa pilttuussa odottavaan humanure- eli ihmislantakompostiin.

Lämpimällä säällä hiilen hapattamiseen riittää neljä viikkoa. Jos hajua syntyy, on se merkki haihtuvasta typestä eli liian vähäisestä hiilen määrästä. Ongelma hoituu helposti hiiltä lisäämällä. Hiilihapate ei kovillakaan pakkasilla laajene rikkomaan urinaali-saavia. Ladatut hiilet sekoitetaan viljelysmaille ja jäljelle jäävä neste käytetään kasteluvetenä.

Myös humanure-kompostin pohjalle laitetaan ainakin kymmenen sentin kerros hiiltä keräämään kompostista ylimääräiset nesteet ja ravinteet. 60 litran saavissa kompostoituvat haittaeläimiltä suojassa kiinteiden jätösten lisäksi myös kotitalousjätteet. Joukkoon kelpaa liiterin pohjalta lapioitu kuivike, vessapaperi ja kohtuullinen määrä virtsaa, joka tehostaa kompostoitumista. Muutamien kuukausien muhimisen jälkeen humanure-saavit kipataan katon alle jälkikompostoitumaan pariksi vuodeksi.

Kolmanteen pilttuuseen on suunnitteilla oma osasto niille, jotka joutuvat turvautumaan lääke- tai hormonihoitoihin. Heidän tuotantopanoksensa käytetään pääasiassa koristekasveille ja -pensaille.

Saaviin napakasti mahtuva puinen istuin laitetaan kannen tilalle käytettäessä. Se on helppo siirtää seuraavaan saaviin, kun astia alkaa täyttyä. Täydet humanure- ja terra preta -saavit jäävät muutamaksi kuukaudeksi paikoilleen odottamaan tyhjennystä.

Metsäpuutarhan taitavimmat viljelijät asuvat maan alla. Ladattu hiilenpala houkuttelee hyödylliset eliöt ja sienirihmastot välittömästi luokseen kuin koralli merenelävät. Ne alkavat uutterasti kuljetella ravinnepaketteja yhteyttäville kasveille, joilla on hallussaan ainutlaatuinen taito sitoa hiiltä ilmakehästä elonkehään. Hiilen rakenteet toimivat kaappina, johon ravinteita ja vettä varastoidaan. Vähitellen kimpaleet murenevat ja pääsevät myös maan matosten mutusteltavaksi. Hiiliatomi voi kiertää elonkehässä jopa vuosituhansia, kunnes se tavalla tai toisella sananmukaisesti palaa ilmakehään tai eroosiossa lentää sinne tuulten mukana.

Missään ei ole vielä tullut vastaan ohjetta annosteluun, jolla ladattua hiiltä maaperään lisätään, mutta melko tymäkässä terra pretassa olen nähnyt tomaattien kasvavan. Mustan hiilen peittämä kasvualusta lämpiää auringossa nopeasti. Parvekeviljelmällä se kannattaa ehkä kesän edetessä peittää vaaleammalla humuskerroksella.

Teksti on julkaistu Elonkehän numerossa 2/2019.

Metsähakkuilta säästyneelle Ärjän saarelle Kajaaniin kokoontui heinäkuussa 2018 parin sadan hengen joukko tutkijoita, taiteilijoita ja festivaaliyleisöä. Ensimmäistä kertaa järjestetyn Ärjän Taidefestivaalin tavoitteena oli synnyttää taiteen keinoin tapoja kohdata ja käsitellä ilmastonmuutosta ja muita ekologisia teemoja.

Ärjän perintö

Oulujärven suurten selkien keskellä kohoavalla hiekkarantaisella Ärjänsaarella on värikäs historia. Aikoinaan sen harjumaisemissa piileskeli järvirosvoja väijymässä Oulusta Kajaaniin palaavia tervansoutajia. Saarella on myös pitkät perinteet kajaanilaisten tärkeänä lomanviettopaikkana. Monelle muulle Ärjänsaari on tuttu ainakin parin vuoden takaisista metsäkiistoista. Vuonna 2016 silloinen omistaja, metsäyhtiö UPM, aikoi suorittaa hakkuita saaren sisäosissa. Syntyi suoranainen kansanliike Ärjän metsien puolesta. UPM päätti lopulta keskeyttää hakkuut ja laittaa saaren myyntiin. Vuoden 2017 alkupuolella valtio osti Ärjänsaaren luonnonsuojelu- ja virkistysalueeksi.

Värikkyyttä tulee riittämään tulevaisuudessakin, sillä nyt saareen on suunnitteilla erilaisia tapahtumia ja taidetoimintaa. Kajaanilaisen Vaara-kollektiivin ja Metsähallituksen Luontopalveluiden järjestämä, jokavuotiseksi kaavailtu Ärjän Taidefestivaali haluaa koota taiteilijoita, tutkijoita ja muita kiinnostuneita pohtimaan yhdessä maapallon tulevaisuutta. Tapahtuman mainos julistaa: ”Ei kaljatelttoja, ei viherpesua. Tulossa on täysin toisenlainen festivaali, joka vaatii myös kävijäänsä suunnittelemaan osallistumisensa toisin.”

Kuulostaa lupaavalta. Siispä matkustan Ärjänsaareen.

”Täällä mikään ei ole tehokasta”

Oulujärven suuret ulapat yllättävät ensikertalaisen. Tämähän on kuin meri! Ja Ärjä hiekkarantoineen sen keskellä kohoava paratiisisaari. Palmujen tilalla kasvaa komeita vanhoja mäntyjä. ”Ärjä” tarkoittaa tuulista paikkaa tai jyrkkää rantatörmää, eikä ole ihme, että saari on saanut tällaisen nimen. Jatkuva tuulenvire tuntuu virkistävältä heinäkuun tukalassa helteessä.

Festivaalivieraita lipuu saarelle pitkin iltaa ja seuraavaa päivää. Olemme tulleet tänne venekuljetuksilla, surkuhupaisasti pääasiassa fossiilisia polttoaineita käyttäen. Poikkeuksiakin löytyy: tapahtuman paneelikeskusteluihin osallistuva historiantutkija Tero Toivanen on saapunut Ärjään soutaen lähes 50 kilometrin päästä Manamansalosta. Soutumatka voimakkaassa vastatuulessa oli kestänyt kaksi päivää.

Kokoonnumme Säipän hiekkarannalle festivaalin avajaisiin. Vaara-kollektiivin Veikko Leinosen avajaispuhe menee kaunistelematta suoraan asiaan:

”Nykymaailma on alati laajenevan teknisen tehokkuuden maailma. Myös tapahtumien järjestämisestä on tullut alati tehokkuuden vaatimuksia palvelevaa toimintaa. 1970-luvulla sekavalla tee-se-itse-meiningillä alkaneista musiikkifestivaaleista on tullut kaikkialla samanlaisena toteutuva koneisto, joka tarjoaa mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä mahdollisuuden kuluttaa mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri määrä kertakäyttönautintoja: kaljaa, tupakkaa, muovimukeja, ruokakääreitä, mainoskondomeja, hassuja muovihattuja, serpentiinejä.”

Puheessaan Leinonen kuvailee osuvasti myös mahdollisimman tehokkaan kuluttajan modernia ärsyyntymistä, jota ei suinkaan aiheuta ”Syyrian sota tai ilmastonmuutos, vaan hajoavat kengännauhat ja hidas mummo kaupan kassajonossa”. Leinosen mukaan festivaalitkin pyritään organisoimaan tehokkaasti niin, että ihmisten ei tarvitse ärsyyntyä esimerkiksi kuluttamista häiritsevästä turhasta jonottamisesta. Siksipä tämän avajaispuheenvuoron lopuksi toivotetaan:

”Hyvä ihmiset, tervetuloa Ärjään. Täällä mikään ei ole tehokasta tai hyvin järjestettyä. Täällä meillä ei ole kuin toisemme.”

Paratiisissa vaatimattomasti

Järjestäjien mukaan kyseessä on ”retkeilevä festivaali”. Ärjänsaaressa ei juurikaan ole rakennettuja puitteita muutamaa rapistunutta mökkiä ja huussia lukuun ottamatta. Yövymme omissa teltoissa ja riippumatoissa. Esitykset tapahtuvat lavojen sijasta hiekkarannalla ja metsässä. Juomavettä saa kaivosta. Roskat on vietävä mukanaan takaisin mantereelle. Ehkä tämä voi kaljatelttafestivaaleihin tottuneelle tuntua eksoottiselta. Luulen kuitenkin, että suurin osa tapahtumaan tulleista on tällaisissa leirioloissa varsin kotonaan.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa menneiden aikojen romantisointia ja kivikaudelle palaamista, johon toisinajattelijat kuulemma jatkuvasti syyllistyvät? Minäkin olen itsepäisesti ottanut mukaani huipputeknisten tallennusvälineiden sijaan vanhan filmikameran ja pari rullaa kaapin pohjalta löytynyttä filmiä, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt vuosia sitten. Välttelen kaikista moderneinta teknologiaa, koska kehityksellä ei ole minulle itseisarvoa, ja koska välttely tuntuu aina asettavan terveitä rajoja: esimerkiksi nyt kuvia tulee otettua paljon vähemmän ja lopputuloskin on vähemmän kontrolloitavissa.

Rähjäisyysromantiikasta huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta) Ärjän festivaalilla katse on menneisyyden sijaan tulevaisuudessa, jota voi onneksi yrittää hahmotella muutenkin kuin teknisen tehokkuuden ja jatkuvan kasvun ihanteiden kautta. Vanhoissa kameroissa ja rapistuneissa huusseissa on toki oma esteettinen viehätyksensä, mutta kyse ei ole vain kivasta tunnelmoimisesta, vaan siitä, että käyttämämme välineet vaikuttavat ajatteluumme ja kokemisen tapaamme.

Pidän siitä, miten Ärjän vaatimattomissa oloissa vastuut jakaantuvat toisin kuin yleisötapahtumissa ehkä yleensä. Kun esimerkiksi tuottamansa roskan kanssa joutuu olemaan tekemisissä usean päivän ajan, suhtautuminen roskaan muuttuu entistä tietoisemmaksi. Myös oman ruumiin toimintoja ja saaren säätiloja tulee havainnoitua tarkemmin, kun suojaa ei ole kaikkialla ja vettä on haettava välillä kaukaakin. Siinä mielessä tapahtuma muistuttaa enemmän metsäretkeä kuin festivaalia, ja hyvä niin. Täällä ei ole mahdollista killua pelkissä älyllisissä sfääreissä piittaamatta ihmiskehon ja luonnon todellisuuksista. Ehkä sen ansiosta olemme myös toisillemme enemmän läsnä. Saunassa, kaivolla ja järvessä syntyy ainakin hyviä keskusteluja.

Yhteisen näkemisen paikka

Ärjän Taidefestivaalia järjestävä Vaara-kollektiivi on vuonna 2014 Kajaanissa perustettu vapaa ammattiteatteri ja taiteilijayhteisö, joka toimii kollegiaalisesti, ilman johtajaa. Vaara-kollektiivin aiempaan tuotantoon on kuulunut mm. Talvivaara-aiheinen dokumenttiteatteriprojekti, joka onnistuneesti kokosi kainuulaisia yhteen keskustelemaan kaivoksen herättämistä ajatuksista.

”Kainuussa ei kauheasti ole tiloja julkiselle keskustelulle. Täällä on Kainuun Sanomat, ja sitten joku tämmöinen teatteriporukka. Ihmisillä on tarve saada kokonaiskuva siitä, mitä maailmassa tai paikallisesti tapahtuu ja miksi. Tähän taiteentekijöillä on mahdollisuus ainakin jollain lailla yrittää vastata”, Veikko Leinonen pohtii.

”Tarkoituksenamme on luoda tästä festivaalista yhteisen näkemisen ja yhteenkokoontumisen paikka”, niin ikään vaaralainen Elsa Lankinen jatkaa. Hän kertoo, että samalla Vaara on halunnut löytää vaihtoehtoisen tavan järjestää festivaaleja. ”Tarvitsemme siltoja pois kulutuskeskeisyydestä. Tämä tapahtuma oli yhdenlainen avaus ja tänä vuonna ekologisuus toteutui järjestelyissä tiettyyn pisteeseen asti. Ensi vuonna voimme mennä taas vähän pidemmälle.”

Maasta nousevaa ja maatuvaa taidetta

Osana festivaalin ohjelmistoa Ärjän maisemissa voi kokea erilaista esittävää taidetta – tai Ärjän maisemia voi kokea esittävän taiteen kautta. Miten päin sen nyt haluaakaan ajatella. Jukka Takalon Kajakkiorkesteri todellakin soittaa metsäisiä laulujaan kajakeissaan meloen, yleisön istuessa rannalla. Tuomas Rounakarin Shamaaniviulu puolestaan ilakoi mäntykankaalla, joten me kuulijat saamme uppoutua villiintyneen ja vireensä luovuttavan viulumusiikin lisäksi myös pehmeään sammaleeseen.

Teatterintekijä Hanna-Kaisa Tiaisen ja näyttelijä Marja Salon lyhyistä kohtauksista koostuva Metsäpuheita esittelee erilaisia tapoja katsoa metsää. Mukana ovat niin hömötiainen kuin metsämuseon turistiopaskin. Esitysten sovittaminen metsään ei tunnu teennäiseltä lisältä, vaan on olennainen osa kokemusta. Kaikissa Ärjän esityksissä on mukana leppoisan tuntuista tee-se-itse-meininkiä ja välittömyyttä – yleisön ja esiintyjän raja on olemassa, mutta se ei ole ehdoton.

Festivaalilla on lisäksi esillä useita ympäristötaideteoksia. Kainuulainen kuvataiteilija Riikka Keränen on rakentanut maahan pudonneista männyn käkkäräisistä oksista rannalle valtavaa kokkoa muistuttavan teoksen Maarönsyjä. Taiteilijakaksikko nabbteeri puolestaan on loihtinut sokerista minikokoisia veistoksia rantahiekkaan esimerkiksi muurahaisten iloksi. En onnistu paikantamaan yhtäkään sokeriveistosta, mutta tuntuu vain mukavalta ajatella, että kaikki ei ole eikä tarvitsekaan olla ihmisen ulottuvilla.

Kaikista riemastuttavin festivaalin ympäristötaideteoksista on kuitenkin Niko Tii Nurmi Sipiläisen Vessalukemista. Se on vessapaperille käsin painettu tekstitaideteos, joka löytyy huussista ja jota ”riittää niin kauan kuin sitä riittää”. Vessapaperille painetut tekstit käsittelevät ravinnekiertoa, esimerkiksi näin: ”Kasvimaan pito alkaa huussista, kompostin perustamisesta. Omaa kasvimaata aletaan pitää tulemalla siksi maaksi, josta on tullut.” Siksi tuntuu aivan luonnolliselta, että teoksella voi pyyhkiä ahterinsa, ja että se jää kompostoitumaan festarivieraiden tuotosten sekaan Ärjän huussiin.

Tilaa surulle

Ohjelmaan kuuluu taiteen lisäksi yhteensä kolme paneelikeskustelua. Niiden aiheet ovat ihailtavan kunnianhimoisia: Omavaraisuus ja yhteiskunnan muutos, Ympäristöahdistus ja ilmastonmuutos Suomessa sekä Tulevaisuus.

Tulevaisuudentutkija Minna Santaoja peräänkuuluttaa omassa puheenvuorossaan teknologian kritiikkiä. Hän puhuu luontokokemuksen sukupuutosta viitaten siihen, miten ihmiset ovat entistä enemmän vain mediavälitteisesti kontaktissa muuhun luontoon. Omavaraopiston Lasse Nordlund kiteyttää asian hyvin: ”Luontosuhde on monilla muuttunut virkistyssuhteeksi. Sekin on yhdenlaista kuluttamista, ja siinä jää todella paljon olennaista ulkopuolelle.”

Lauantai-illan keskustelu käsittelee ympäristöahdistusta ja toivoa. Ahtaudumme romahtamispisteessä olevaan vanhaan kahviorakennukseen suojaan rankkasateelta. Riikka Keräsen taideteos saa toimia symbolisena nuotiona, jonka ympärille muutaman kymmenen hengen joukkomme asettuu istumaan.

Kuten ympäristöahdistustutkija Panu Pihkala korostaa, vaikeat tunteet voivat ympäristökriisissä olla myös voimavara ja muutoksen käynnistäjä, jos ne kanavoituvat oikein. Ilmastokasvatuksen asiantuntija Anna Lehtonen muistuttaa, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytyksenä sille, että voi kohdata muiden tunteita, esimerkiksi lasten ympäristösurua. Lehtonen myös arvelee, että surulle ei ehkä vielä ole annettu tarpeeksi tilaa, jolloin siitä voi olla vaikeaa päästä eteenpäin.

Keskustelun päätteeksi vetäisemme etnomusikologi Tuomas Rounakarin johdolla yhteisen itkuvirren, jossa tunteet saavat purkautumisreitin ulos. Yksi itkee tulevien sukupolvien kohtaloa, toinen sitä, miksi ihmiset haluavat aina vain grillata makkaraa. Itkun rytmi tuntuu lohduttavalta. Muutumme keinahtelevaksi mereksi, josta tuon tuosta kohoaa yksittäisen ihmisen ääneen ilmaistu suru.

Tapahtuman yllättävin kohtaaminen syntyy kuitenkin varsinaisen festivaaliohjelman ulkopuolella. Istumme pienellä porukalla nuotiopaikalla iltapalalla, kun paikalle saapuu kolme miestä kaljatölkkeineen. He ovat tulleet Ärjänsaareen ”muistelemaan vanhoja ja ryyppäämään” ja päätyneet sattumalta festivaaliyleisön joukkoon. He naureskelevat itkuvirsillemme ja omituiselle kasvisruuallemme. En välitä, vaan kyselen heidän elämästään. Käy ilmi, että kaikki ovat paikallisia ja viettäneet kesänsä tällä saarella jo lapsena. Miltä parin vuoden takainen hakkuu-uhka heistä tuntui?

”No kyllähän se pahalta tuntui”, miehet muistelevat ja vakavoituvat. Ympäristösurua on monenlaista.

Metamorfooseja Ärjän yössä

Festivaalin päätapahtuma, Ärjän yö, on Vaara-kollektiivin toteuttama immersiivinen eli sisäänsä upottava esitys, jonka aikana kuljetaan ympäri Ärjänsaarta usean tunnin ajan. Esitys käynnistyy lauantai-illan auringonlaskusta ja loppuu sunnuntaiaamun auringonnousuun. Matkaan lähtee lähes 90 festivaalivierasta. Ennen lähtöä osallistujilta kerätään puhelimet pois.

Yö on tihkusateinen ja utuinen. Polulla yleisöä on ensimmäisenä vastaanottamassa muurahaismaisia ihmishahmoja. Erilaiset metamorfoosit toistuvat pitkin matkaa, eläin-ihmiset polun varrella vievät katsojan unenomaiseen maailmaan. Norpat uiskentelevat Oulujärvessä ja saksofonin äänet kajahtelevat hongikossa. Päähenkilönä on raivoava ilmastonmuutoksen kieltäjä Erkki Johannes Tahvanainen, ”mies, joka vihaa luontoa” (Panu Lyytinen). Myöhemmin paljastuu, että hän on aiemmin elämässään ajanut autolla oman äitinsä ylitse. Tämän voisi helposti nähdä kuvana ihmisestä, joka on tuhonnut oman luontoäitinsä ja vihaa siksi kaikkea elämää.

Draamapedagogi ja ympäristökasvattaja Anna Lehtonen on tullut osallistumaan tapahtumaan sekä paneelikeskustelijana että osana yleisöä. Hän on haltioissaan festivaalin tunnelmasta ja erityisesti Ärjän yö -esityksestä.

”Siinä ajantaju katosi ja uudet voimat löytyivät. Astuimme alitajunnan näyttämölle – maailmaan, joka ei ollut lineaaris-rationaalinen”, hän kuvailee seuraavana aamuna. Lehtonen pohtii, että esitys heijasteli hienolla tavalla myös sitä, miten hulluuden ja terveen mielen raja on muuttumassa ympäristökriisin myötä.

”Siitä, mitä pidetään sairaana, tuleekin tervettä. Esimerkiksi uupumus ja ilmastoahdistus voivat olla terveitä reaktioita nykymaailmassa.”

Malli, johon olemme kasvaneet

Ennen pakkaamista ja lähtöä takaisin kohti Kajaania ehdin vielä keskustella kahden Vaara-kollektiivin esiintyjän, Panu Huotarin ja Hemmo Kauppisen, kanssa yöllisen esityksen teemoista.

”Sehän on vähän sellainen dystopia, jossa kakka on jo osunut tuulettimeen. Jotkut yrittävät sitten pärjätä sopeutumalla, jotkut muuttumalla entistä enemmän osaksi luontoa vaikkapa hyönteistymällä”, Huotari kuvailee.

Esityksen loppukohtauksessa kaksi valkoista hahmoa saattelee luontovihaaja-Erkin rantatörmää pitkin järveen, ja he kahlaavat matalassa vedessä kaukaisuuteen. Kohtaus on avoin monenlaisille tulkinnoille. Huotari ja Kauppinen näkevät Erkin kohtalon sovintona luonnon kanssa, mutta myös eräänlaisena uhrautumisena. Se kuvastaa hyvin nykyihmisen kokemaa ristiriitaa.

”Merkittävällä osalla maapallon väestöstä luontosuhde on täysin kestämätön. Minuus rakentuu kestämättömään kulutukseen, ja sellainen elämäntapa on osa identiteettiä. Onhan se iso uhri heittää identiteettinsä pois. Siihen liittyy kipua. On niin saakelin vaikea päästää irti siitä mallista, johon olemme kasvaneet”, Huotari pohtii.

”Ja jos tekee muutoksen itselleen haitallisella tavalla ja rikkoo itsensä siinä prosessissa, niin meneekö muutos silloin hukkaan?” Kauppinen jatkaa.

Ekologiset teemat ovat nyt niin ajankohtaisia, että ne tulevat mukaan myös teatterin tekemiseen ainakin jollain tasolla melkein pakostakin, Huotari ja Kauppinen kertovat. Projekteissaan he ovat työskennelleet melko raskaiden aiheiden parissa. Onko teatterintekijöillä itsellään ympäristöahdistusta?

”Ympäristöteemaisia esityksiä tehdessä saa todella paljon lisää tietoa, ja kun koko ajan pakertaa niiden teemojen parissa, niin kyllä sellainen lisää tuskaa siitä, että tässä ollaan aika syvällä kusessa”, Panu Huotari sanoo. Hän ei kuitenkaan vaihtaisi tuota ymmärrystä pois, vaan kertoo haluavansa mieluummin yrittää katsoa maailmaa sellaisena kuin se on. Esitysten ja aineistohankintojen yhteydessä syntyneet kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa Huotari on puolestaan kokenut helpottavina ja toivoa lisäävinä.

Hemmo Kauppinen muistuttaa, että oma työskentely ja arkikokemus voivat kuitenkin olla ristiriidassa keskenään.

”Tällaiset projektit auttavat ympäristöahdistukseen ehkä vain sen hetken, kun tekee töitä. Kuitenkin arjessa pitää käydä marketissa ja se aina vähän vetää takaisin päin”, hän miettii. Tämä onkin varmasti monelle kestävään elämäntapaan pyrkivälle tuttu ristiriita. Pyristelemme ja ehkä hetkittäisesti pääsemmekin irti sellaisesta koneistosta, jonka osasia kuitenkin hyvin kiinteästi olemme olleet syntymästämme saakka.

Tämä epätodellinen todellisuus iskee vasten kasvoja heti festivaalin päätteeksi. Veneet hakevat vieraita takaisin mantereelle. Siirrymme bussikuljetuksella Kajaanin juna-asemalle. Alkaa matka kohti kotia, ja öljyä palaa. Istumme ravintolavaunussa ja puhumme ilmastonmuutoksesta. Maailma toimii taas kuin junan vessa: jätökset katoavat nappia painamalla viemäriverkoston näkymättömiin syövereihin.

Teksti ja kuvat: Isla Kaisa Naukkarinen. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Elonkehän numerossa 3/18.