Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin – karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2025. 416 s.
Karhukaiset ovat mikroskooppisen pieniä otuksia, jotka tunnetaan kyvystä vaipua kryptobioosiin. Kryptobioosilla tarkoitetaan tilaa, jossa eläimen elintoiminnot pysähtyvät. Karhukaiset voivat olla vaikkapa viisi vuotta pakasteessa ja virota uudelleen henkiin.
Suvi Auvisen karhukaisinnostus on vakavaa laatua. Auvinen kulkee karhukaisten perässä Amsterdamiin ja Saksaan, osallistuu karhukaissymposiumiin Krakovassa ja käy tapaamassa alan tutkijaa Kristianstadissa. Vaikka tietokirjailija Auvinen on karhukaisasioissa maallikko, hän pääsee mukaan tieteellisiin kenttätöihin, Japaniin tulivuoren rinteille karhukaistutkijoiden kanssa. Innostuksen ja taustatyön tulos on tuore tietokirja Maailman viimeinen eläin.
Nautin Auvisen sujuvasta kielestä ja tavasta yhdistellä asioita. Ja tietenkin nautin karhukaistiedosta. En esimerkiksi tiennyt, että karhukaiset muodostavat eliökunnassa oman pääjaksonsa. Niinpä ne eivät vertaudu esimerkiksi nisäkkäisiin tai edes selkärankaisiin, vaan selkäjänteisiin.
Monet karhukaislajit syövät nähtävästi sammalta. Kirjan luettuaan sammalikkoa katsoo toisin: sammalet eivät ole enää kasveja, vaan meille vieraita ekosysteemejä ja tuntemattomia universumeita.[1]
Karhukaisten ohella kirjan fokuksessa on ihminen, joka on nimennyt nuo otukset ja joka tarkkailee niitä ja itseään. Kirjailija katsoo karhukaisia mikroskoopissa, ja kohta hän alkaa katsoa myös ihmistä lajina ikään kuin mikroskoopin läpi. Hän kysyy, keitä me ihmiset olemme ja mikä on meidän osamme maailmassa, joka hapristuu ja riutuu kohti tuhoaan. Yhtenä sivuteemana on Auvisen puolison sairaus: masennus uhkaa suistaa puolisonkin kryptobioosiin.
”Ihmiselämän tragedia on se, että ymmärrämme katoavaisuutemme ja joudumme silti elämään kuin sillä mitä teemme olisi merkitystä. Merkitys voikin löytyä siitä, että pystymme näkemään lajimme yhtenä muiden joukossa, osana elonkehää, osana jatkumoa”, Auvinen kirjoittaa kirjan lopussa.
Ympäristökriisi on myös mielen kriisi. Tänä aikana tarvitaan ihmisen osan sanallistamista ja jäsentämistä, ja siinä Auvinen mielestäni onnistuu. Meidän tulee oppia olemaan pimeyden kanssa ja hyväksymään, että ihmisellä kuten kaikilla eläinlajeilla on tietty elinkaari.
Yksi sanallistamisen tapa löytyy filosofi Timothy Mortonilta. Hänen mukaansa luonnossa on kolmenlaista pimeyttä, masentavaa, häiritsevää ja suloista. Masentava pimeys lannistaa ja saa murehtimaan. Häiritsevä pimeys liittyy tilanteisiin, joissa tajuamme olevamme erottamaton osa luontoa. Suloinen pimeys voi löytyä vaikeiden tunteiden kohtaamisesta ja hyväksymisestä.
”Masennus voi muuttua häiritseväksi, ja häiritsevyyden hyväksyminen voi avata uudenlaisen, melankolisen mutta merkityksellisen tavan olla osa luontoa”, Auvinen kirjoittaa.
Auvisen mukaan olemme laji, joka ei osaa suojella itseään itseltään. Karhukaisten strategiana on ollut pienentyä ja sopeutua. Ihminen pyrkii muokkaamaan elinpiiriään ja ottamaan sen haltuun. Auvinen spekuloi, että ihminen lajina voi olla erittäin uhanalaisten joukossa jo tämän vuosisadan lopussa.
Topi Linjama
[1] Toim. huom. Lisää karhukaisten ja sammalten yhteiselosta Elonkehän 2/2026 artikkelissa ”Minne matka, jäätikköhiiri?”