Teksti Tom Pesch ja Tiina Ollila

Julkaistu Elonkehässä 4/21.

Satakunta vuotta sitten ihmiskunta oli uuden tilanteen edessä. Ensimmäisessä maailmansodassa käytössä olleet konetuliaseet, panssarivaunut, lentopommit, taistelukaasut ja räjähtävät tykistöammukset olivat muuttaneet sodankäynnin luonnetta: ihminen kykeni nyt teknologian ansiosta tuhoamaan massoittain ihmisiä kerralla muutamien yksilöiden sijasta. Tarvittiin uusia ideoita, jotka suojelisivat ihmistä ihmiseltä. Luovuttamattoman ihmisoikeuden ajatus oli syntymässä, ja tämän ajatuksen suojaksi perustettiin Kansainliitto.

Siihen saakka ihmisoikeuksilla oli tarkoitettu lähinnä uskonnonvapautta ja suojaa orjuudelta. Westfalenin rauhansopimuksessa vuonna 1648 kolmekymmenvuotisen sodan osapuolet pääsivät sopuun siitä, että Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella oli sallittua harjoittaa sekä katolista että protestanttista uskoa ilman pelkoa vainotuksi tulemisesta. Tämä uskonvapauden pykälä tuntuu nykyään itsestään selvältä läntisten yhteiskuntien perusperiaatteelta, mutta 1600-luvulla se oli vielä uutta ja radikaalia ajattelua, joka vaati syntyäkseen pitkän sodankäynnin eri uskontokuntien kesken.

Orjuus kiellettiin Euroopassa vuonna 1815 ja Yhdysvalloissa vuonna 1862. Tuohon saakka Euroopassa oli pidetty normaalina ja hyväksyttävänä, että ihmisrotujen välillä vallitsi jonkinlainen luonnollinen hierarkia. Valkoiset eurooppalaiset kokivat, että heillä oli jumalalta saatu oikeutus orjuuttaa muun värisiä ihmisiä ja käyttää heitä taloudellisten intressiensä tukemiseksi. Yhdysvaltojen maatalousvaltaisten etelävaltioiden talous pyöri pitkälti orjuuden voimalla. Teollistuneiden pohjoisvaltioiden talous toimi mainiosti ilman orjiakin, ja heidän näkökulmastaan orjuus alkoi näyttää eettisesti kyseenalaiselta. Jo Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa oli todettu, että kaikki ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisia. Vasta sisällissodan jälkeen sen tulkittiin koskevan myös Afrikasta väkipakolla tuotuja orjia.

Pian Kansainliiton perustamisen jälkeen maailmassa luisuttiin vielä suurempaan inhimilliseen katastrofiin. Toisen maailmansodan jälkeen tarve ihmisoikeuksien määrittelyyn kävi vielä selvemmäksi, sillä ihmiskunnan kyky teollisen mittakaavan tuhoamiseen siihen tarkoitukseen perustetuilla tuhoamisleireillä ja atomipommeilla oli säikäyttänyt kaikki. Vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistukseen perustuu pitkälti koko globalisoitunut maailmanjärjestys. Maailmassa, jossa ihmiset siirtyvät valtiosta, mantereesta ja yhteiskunnasta toiseen tarvitaan perustavanlaatuinen ihmisyyden tunnustus. Se tarvittiin, jotta yhdenkään perusoikeudet eivät voisi mennä toisen perusoikeuksien edelle. Perusoikeudet ovat riippumattomia sukupuolesta, ihonväristä, etnisestä taustasta, uskonnosta ja muista ominaisuuksista.

1900-luvun mittaan törmäsimme kokonaan uudenlaiseen ongelmaan: teollistunut yhteiskunta kykeni vaikuttamaan paikallisesti ympäristöön vahingollisella tavalla. Pilaantuneet vesistöt, happosateet ja maaperän pintaeroosio olivat paikallisia ympäristöongelmia. Ratkaisuiksikin keksittiin paikallisia keinoja: tehtaille asetettiin päästörajoituksia, myrkyllisiä aineita kiellettiin ja maatalouden sääntelyä lisättiin.

2000-luvulla olemme joutuneet toteamaan, että ympäristöongelmien mittakaava on täysin toista kuin ennen. Ensimmäinen globaalin mittakaavan ympäristöongelma oli otsonikato, johon heräsimme 1980-luvun lopulla. Ratkaisukin keksittiin: meidän tarvitsi vain lopettaa ponnekaasujen syytäminen ilmakehään. Maailma kykeni kansainvälisellä sopimuksella vuonna 1988 kieltämään ponnekaasujen käytön. Otsonikerros on vähitellen alkanut palautua ennalleen.

Ilmastonmuutos, lajikato, merien happamoituminen, mikromuoviongelma sekä typen ja fosforin kierron häiriöt ovat planetaarisen kokoluokan ympäristöongelmia, joiden edessä ponnekaasujen kieltosopimus tuntuu laihalta voitolta. Ilmastosopimukset epäonnistuvat kasvihuonekaasupäästöjen hillitsemisessä vuosikymmenestä toiseen, ja lajikadon estämiseksi olemme vasta aloittamassa samanlaista kansainvälisten sopimusten prosessia. Ehkä käsityksemme ongelmien luonteesta onkin täysin väärä. Kuinka paljon elämän keskinäisriippuvaista verkostoa voidaan suojella ylhäältä alaspäin?

Mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa?

Ensimmäisen ydinaseen arkkitehti Robert Oppenheimer totesi ydinräjähdyksen nähdessään, että hänestä on tullut itse kuolema. Hän ymmärsi, että mahdollistaessaan ydinpommin hän mahdollisti oman lajinsa, myös itsensä kuoleman. Tämän ymmärryksestä kehittyi myöhemmin ydinsulkusopimus, halu estää ydinaseiden leviäminen. Ihmiskunta kykeni itsesuojeluun pakon edessä.

Eläinpopulaatiot hupenevat nyt vauhdilla, mitä voi planeetan näkökulmasta hyvin verrata räjähdykseen. Kokonaisia lajeja katoaa ikuisiksi ajoiksi ihmistoiminnan levittäytyessä luonnontilaisten alueiden kustannuksella ja ilmakehän lämmetessä fossiilisten polttoaineiden vuoksi. Tärkeimpiä ilmastonmuutoksen ja lajikadon aiheuttajia on eläintuotanto, joka vaatiessaan paljon resursseja ja fossiilisia polttoaineita vie elintilaa luonnonvaraisilta eläimiltä ja niiden elinalueilta. Tällä hetkellä Suomessa pelkästään teurastamoissa tapetaan yli 82 miljoonaa eläintä vuosittain. Mukana luvussa eivät ole tuotannossa kuolleet eivätkä kalat.

Luonnonsuojeluliike on perinteisesti samastanut luonnonsuojelun ja eläimet, mutta ihmisten käsitys nykymuotoisen eläinten tehotuotannon mittakaavasta ja vaikutuksista on jäänyt puutteelliseksi. Syväekologiset arvot eivät ole saaneet jalansijaa. Monet puhuvat jopa ympäristöstä ja luontokadosta, mutta eläimistä ja luonnonsuojeluliikkeen eläinoikeusaukosta harvemmin. Entä jos uskaltaudummekin katsomaan kokonaisten eläinpopulaatioiden sijasta yksilöitä?

Syväekologiassa muiden lajien – koko luonnon – arvo ei perustu ihmisen näkökulmaan, vaan kaikelle elolliselle tunnustetaan oma itseisarvo, joka on riippumaton ihmisen olemassaolosta. Silti tätä itseisarvoa ei ole onnistuttu käytännön teoissa kunnioittamaan eikä sitä ole vahvistettu lainsäädännössä. Moraalinen kompassimme on tällä hetkellä kovin sekaisin, mitä tulee eläinkysymyksiin. Tällä hetkellä perusoikeuksien osalta eläinten suoja on hyvin kapea-alaista; perustuslain 20 §:n 1 momentissa säädetty vastuu luonnosta, sen monimuotoisuudesta ja ympäristöstä voi ajatella kattavan korkeintaan villieläimet. Käytännön politiikassa villieläimetkin luokitellaan säilytettäviin, uhanalaisiin tai hävitettäviin lajin mukaisesti. Luonnonsuojelu voi yhä tarkoittaa tiettyjen lajien edustajien tappamista, huvimetsästyksen sallimista tai kalojen syömistä. Vieraslajisiksi tuomittuja yksilöitä jahdataan luonnonsuojelun nimissä. Luonnonsuojelija suojelee intohimoisesti luontoa, mutta tulee samalla määritelleeksi tavoiteltavan, alkuperäisen ja suojelun arvoisen luonnon.

Onko talousmetsässä elävä orava vähemmän tärkeä kuin luonnonsuojelualueella elävä? Onko uhanalaiseen lajiin kuuluva liito-orava arvokkaampi kuin tuiki tavallinen lähiöorava? Onko luonnonsuojelualueen kuusi tärkeämpi kuin kerrostalon pihakuusi? Millä perusteella tuomitsemme kokonaisen lajin kaikki edustajat tuholaisiksi? Millä oikeudella tuomitsemme yhden eläimen koko elämän mittaiseen vankeuteen, pakkosiittämiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan samalla kun suojelemme toisen eläimen koko idyllisen elinympäristön ihmistoiminnalta? Luonnonsuojelijalla ei ole tässä maailmanajassa varaa eristää itseään keskusteluista, jotka koskevat luonnonvaraisten eläinten ahdinkoa ja tuotantoon kasvatettujen eläinten tehotuotantoa – ja nämä asiat eivät ole erillisiä vaan kytkeytyvät yhteen. Eläin- ja luontosuhteemme ristiriita on huutava, mutta kuuleeko eläimen ääntä kukaan?

Se, että jaamme luonnon ja ihmisen toisistaan erilleen ja erotamme itsemme toisista eläinlajeista, kertoo siitä, että uskomme edelleen olevamme jotenkin erityisiä: ravintoketjun huippuja ja luomakunnan kruunuja. Olemme ottaneet itsellemme oikeuden sanella kuka saa elää ja kuolla, ja kuka joutuu luovuttamaan ruumiinsa meille ruoaksemme, vaatteiksemme ja nautinnoksemme. Onneksi tästä yhdistetystä kuninkaan, ylituomarin, teloittajan ja vanginvartijan roolista voi vapautua. Eläinten käyttö ei enää ole helposti perusteltavissa, sillä eläimetön kuluttaminen tulee vuosi vuodelta helpommaksi.

Elämän kunnioittamisen on tarkoitettava myös eläinyksilöiden suojelua

Uuteen eläinlakiin ollaan lisäämässä hyvinvoinnin henkeä: lain nimi vaihtuu eläinsuojelulaista eläinten hyvinvointilaiksi. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan? Jo nykyisen eläinsuojelulain tarkoituksena on suojella eläimiä kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta sekä edistää eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua ja kunnioitusta. Uudistus on merkittävä hanke, sillä eläinsuojelulaki koskee periaatteessa kaikkia eläimiä. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:ssa on linjattu, että ”uudistettavan eläinsuojelulain tulee olla maailman paras eläinsuojelulaki, joka huomioi sekä tuotantoeläinten että maatalousyrittäjien hyvinvoinnin ja varmistaa kotimaisen maataloustuotannon jatkuvuuden”. Yhtälö on mahdoton: laki ei voi olla samaan aikaan paras tuottajien rahapussin ja eläinten kannalta.

Kasvissyönnin terveys- ja ympäristöargumentit ovat julkisessa puheessa vieläkin keskiössä, kun taas moraaliargumentit ja eläinten käyttämättömyysajattelu pysyvät akateemisissa julkaisuissa ja satunnaisina mainintoina tai blogiteksteinä suuren yleisön tavoittamattomissa. Puutteellisten ja ristiriitaisten eläinsuojelulakien ja vegaanisten einesten lisäksi eläinkunta tarvitsee lakiin kirjattuja eläinoikeuksia. Yhteiskunta voi olla eettisesti ja ekologisesti kestävä vasta sitten, kun eläinten hyväksikäyttö, vangitseminen ja niihin kohdistuva väkivalta on lähtökohtaisesti kielletty, ja kun eläinten oikeudet elää vapaina omissa kodeissaan on turvattu. Eläinten kotejahan ovat luonnontilaiset paikat, niin rakennetuissa kuin rakentamattomissakin ympäristöissä, jotka tehokkuuteen ja ylisuorittamiseen taipuvainen kulttuurimme pyrkii hävittämään sivilisaation voittokulun tieltä.

Suomen eläinoikeusjuristien tekemä kampanja syksyllä 2020 eläinten perusoikeuksien puolesta oli tarpeellinen alku uudenlaiselle keskustelulle. Eläinoikeusjuristit ja eläinoikeusajattelijat tietävät, että eläinsuojelulaki ei suojele eläimiä eikä luonnonsuojelulaki luontoa. On mentävä pidemmälle, kurkotettava tulevaisuuksiin, jossa sortavia rakenteita puretaan ja ekokriisi ratkaistaan yhtäaikaisesti. Eläinten perusoikeuksista keskustelu vie ajattelun pakostikin hyppäyksittäin eteenpäin, sillä ajatus eläimistä, itseisarvosta ja vaihtoehtoisista tulevaisuuksista on monilla valtaapitävillä vähäisissä kantimissa.

Lajien rauhanomainen rinnakkaiselo voi toteutua vain, jos myönnämme kaikilla eläinyksilöillä olevan perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia hieman ihmisten perusoikeuksien tapaan. Eläimet vain tarvitsevat omat perusoikeutensa, ei tietenkään ihmisten perusoikeuksia. Terveys- ja ympäristöargumentit täytyy toki pitää suojelupuheissa työkalupakissa mukana, mutta myös moraalista ja lainsäädännön muuttamisesta on puhuttava. Työhön tarvitaan luonnonsuojeluliikettä ja puhetta eläinoikeuksista – kaikkea mikä edistää eläinten käyttämättömyyttä, elonkehän suojelua ja välttämättömien muutosten sisäänajamista. Nykyinen ihmisen aiheuttama häiriö ei-inhimilliselle elämälle ja muunlajisille eläimille on kohtuuton. On tärkeää suojella kokonaisia ekosysteemejä ja elinympäristöjä, mutta suojelun keskiössä tulee olla yksilöt, joiden oikeudesta lajityypilliseen elämään ja elinympäristöön on kysymys.

Teksti: Pasi Takkinen

Kuinka energiaa voidaan ymmärtää ilmastonmuutoksen, konfliktien ja energiakriisin aikakaudella? Tere Vadén ja Pasi Takkinen pohtivat, kuinka monet energiaan liittyvät totuudet ja tottumukset ovat muutoksessa. Keskustelu käytiin Helsingin Kaivopuistossa, hiljattain toimintansa aloittaneella Tieteen ja toivon talolla, jonka tarkoitus on edistää ympäristökriisin vaatimaa nopeaa kulttuurimuutosta.

Pasi Takkinen: Olet jo toista vuosikymmentä tutkinut energiaa filosofisesti. Kuinka kiinnostuksesi energiaan heräsi?

Tere Vadén: Yksinkertaisesti sattumalta. Lukiessani internetissä muita asioita päädyin öljyhuippua käsittelevälle Oil Drum -sivustolle, missä teollisuuden asiantuntijat ja maallikot kävivät kiinnostavaa keskustelua. Sieltä nousi esiin hätkähdyttävä ajatus, että moderni yhteiskunta riippuu öljystä ja että öljy tulee loppumaan. Ajattelin että jos se on totta, miksei siitä puhuta muualla? Nyt kun muistelen, niin filosofisesti mielenkiintoisin ja oireellisin huomio on, että energian filosofiaa ei oikeastaan ole tehty. Tosin nykyään kestävyys- ja ilmastokriisin myötä sitä alkaa syntyä.

PT: Teillä on Antti Salmisen kanssa käsite ”naftismi”¹, joka mielestäni selittää tätä aikaa. Se siis merkitsee öljyyn liittyvää ajatusvirhettä tai sokeutta?

TV: Naftismi on hyvin ironinen ajatusvirhe, missä jonkin öljyn synnyttämän asian ajatellaan olevan riippumatonta öljystä. Fossiilienergiaa tutkinut Timothy Mitchell kirjoittaa osuvasti, että 1900-luvun alussa öljyä alkoi olla niin paljon, että ”voitiin olla varmoja, ettei öljystä tarvitse välittä䔲. Ja niin öljy hävisi laskelmista ja näkyvistä.

PT: Eli tiede ja tekniikka eivät yksinään kannattele elämäntapaamme, ellei ole energiaa tätä koneistoa pyörittämään?

TV: Niin juuri. Ja tämä olisi pitänyt havaita. Filosofia on kritisoinut kapitalismia, teknologiaa ja massayhteiskuntaa, mutta ei energiaa.

PT: Oletkin maininnut, että vielä sata vuotta sitten taloustiede oli hyvin kiinnostunut raaka-aineista ja maan tuottavuudesta. Sitten öljyn ehtymätön runsaus irrotti taloustieteen puhtaaksi lukujen pyörittelyksi.

TV: Kyllä, ja tässä tullaan siihen, että jos taloustiede ja yhteiskuntatiede ovat muodostuneet tämän hurjan energialisäyksen aikana, ja jos jatkossa energiaa on käytössä vähemmän, kuinka hyvin nämä kasvun aikakauden teoriat pätevät? Osa ehkä pätee, osa ei päde ollenkaan. Ei kuitenkaan huvittaisi sanoa mitään tulevaisuudesta tai seuraavista vuosista, koska on niin isoja asioita jotka voivat muuttua niin nopeasti. Voi tulla vaikka valtava nälänhätä, joka koskee satoja miljoonia ihmisiä. Olisi hyvin vaikea ennakoida sen seurauksia. Joskus puhutaan sodan sumusta (engl. fog of war), niin nyt tämä ”öljyn sumu” on todella vahva. Nämä äsken mainitsemani öljylle sokeat oletukset peittävät näkymää niin paljon.

PT: Ja tämä öljyn sumu hämärtää myös kestävyyssiirtymää?

TV: Kyllä. Siis eihän kukaan oikeasti esimerkiksi tiedä, pystytäänkö uusiutuvalla energialla tuottamaan yhtä paljon energiaa kuin on saatu fossiilisista polttoaineista. Siitä on tehty muutamia perusteellisia laskelmia. Mutta niissä laskelmissa taas voi hyvinkin olla naftistisia kupruja.

PT: Öljyssä on siis jotain, joka kätkeytyy luonnontieteelliseltä ja laskennalliselta järjeltä. Olettekin Antti Salmisen kanssa kuvanneet öljyä demoniseksi. Mitä se merkitsee?

TV: Öljy sitoo meidät asioihin, joista emme ole tietoisia, emmekä edes voi olla täysin tietoisia, esimerkiksi öljyn tuotannon olosuhteet, mikromuovi ja ilmastonmuutos. Öljyn loppukäyttäjä, vaikka autoa tankatessa tai muoviesineen kautta sitoutuu asioihin, jotka eivät tule esiin. Bensan ja muovin kohdalla ei ole – eikä kuulu olla – mitään väliä, mistä öljylähteestä se aine alun perin tulee, se on molekyylitasolla standardisoitua ainetta.

PT: Mytologioissahan demoni on joku, jonka aina uskotaan palvelevan, mutta joka ei lopulta palvele, tai palvelee oikullisesti. Öljyssäkin on siis tällainen ei-inhimillinen tai enemmän-kuin-inhimillinen puoli, jonka oikkuja me nyt ihmettelemme?

TV: Käyttämämme käsite ”anergia” juuri merkitsee tuota puolta: energian hallitsematonta puolta, jota fossiiliset polttoaineet tekevät meidän laskelmistamme ja tahdostamme huolimatta ja meidän huomaamattamme.³ Tiedämme niin luotettavasti kuin voimme ylipäänsä mitään tieteellisesti tietää, että fossiilikapitalismi tulee loppumaan muutaman vuosikymmenen sisällä; Joko ympäristökatastrofien myötä tai yhteiskuntien energiasiirtymän myötä. Todennäköisintä on näiden kahden sekamuoto. Silloin fossiilikapitalismin iäksi voitaisiin laskea noin kaksisataa vuotta, vuodesta 1850 vuoteen 2050. Kun sivilisaatio, jonka keskeinen lupaus on jatkuva kasvu, kestää kaksisataa vuotta, niin…

PT: (nauraa)

TV: …niin se osaamistaso ei kerta kaikkiaan ole kovin korkea. On paljon sivilisaatioita, jotka ovat kestäneet tuhansia vuosia tuhoamatta omaa ekologista perustaansa. Ja lisäksi, kuten käsite ”antroposeeni” kertoo, tämän sivilisaation suurimmat jälkeensä jättämät jäljet, kuten muovijäte, ilmastonmuutos ja lajikato, niin nehän ovat vahinkoja. Käsittämättömän ironista. Tekeekö kaikkein taitavin sivilisaatio kaikkein näkyvimmät saavutuksensa vahingossa? Jos saamme aikaan tietyn elintason nousun, mutta samalla vahingossa tapamme suuren osan eläimistä, niin eihän se osaamistaso ole kovin hääppöinen.

Kestävyyssiirtymän avainkysymyksiä

PT: Seuraat tarkasti kestävyystutkimusta työssäsi BIOS-tutkimusyksikössä. Nyt kun Ukrainan sodan myötä energiakysymys on kaikkien huulilla, niin onko käynyt mielessä, että ”mitäs me sanottiin”?

TV: No… joo, mutta en myönnä sitä (naurahtaa). Tätä ”polykriisin” eli monikriisin maailmaahan me alettiin ennakoimaan yli kymmenen vuotta sitten, mutta nyt kun se on käsillä, niin ei se silti kivalta tunnu. Ennakoidut näkymät toteutuvat juuri konfliktien ja autoritäärisyyden lisääntymisenä. Tällä hetkellä näkyy selvästi, että kun oikeistolta putoaa ideologinen oikeutus pois, jäljelle jää puhdas voimapolitiikka. Siinä mielessä asiat ovat menneet ennakoidusti.

PT: Seuraat tätä tilannetta niin sanotusti sormi pulssilla. Mitkä olisivat Suomelle nyt oikeita askeleita kestävyyssiirtymän kannalta?

TV: Jos sanon ensin filosofiselta kannalta. Olen BIOS -työssä havainnut sellaisen periaatteen, jota kutsun ”huippujen leikkaamiseksi”. Kestävyyssiirtymässä ja energiantuotannossa pätee moneen asiaan, että päästäisiin todella paljon vähemmällä, jos suostuisimme vain leikkaamaan huiput, siis kulutuspiikit. Tämä tuli ilmi kun perehdyimme Helsingin kaukolämmön tuotantoon. Vuodessa vain parin viikon ajan tarvitaan maksimaalinen tuotantoteho, suurin osa vuodesta on noin puolet siitä. Tämän kaltainen jakauma näyttää pätevän monessa asiassa. Jos kaukolämmön hiili korvataan vaikka puulla, ja se mitoitetaan kattamaan myös tuotantohuippu, tarvittu voimalakapasiteetti ja päästöt kasvavat liian suuriksi. Mutta jos se tuotannon pääosuus tehtäisiin vaikka lämpöpumpuilla, päästöt olisivat minimaaliset. Silloin ei saada katettua sitä huippua, ja voitaisiin myös päättää, että silloin ei yksinkertaisesti kateta sitä huippua. Kovilla pakkasilla voitaisiin sitten laittaa ostoskeskuksia kiinni, laskea lämpötiloja ja kärvistellä ne pari kylmää viikkoa. Tällaisilla järjestelyillä saataisiin aineellisesti ja energeettisesti valtavan paljon kevyempi järjestelmä. Tai ajatellaan autoa. Jos autolta vaaditaan, että sillä pääsee perävaunua vetäen pysähtymättä Helsingistä Lappiin kerran vuodessa, niin tämä tarvehuippu määrittää, että auto on massiivinen loota, jolla sitten arjessa tehdään pientä matkaa ja kärrätään kauppakasseja. Mutta jos se vuosittainen tarvehuippu leikataan ja ajetaan autoilun peruskuorma pienellä kotterolla, tällä laadullisella pudotuksella säästetään valtavasti resursseja. Mutta öljysokeus on totuttanut meidät siihen, että saamme kaikissa olosuhteissa täyden palvelunlaadun, jopa silloin kun se vie tolkuttomasti energiaa ja raaka-aineita. Tai ajatellaan sähköä, muistan kokeneeni sähkökatkon vain lapsuudessani, ehkä 70 -luvulla. Luulen kuitenkin että suurimmassa osassa maailman maista sähkökatkot ovat tavallisia. Monissa kaupungeissa sähköä saa joitain tunteja päivässä. Meidän tasainen sähkön- ja lämmönsaantimme on aika poikkeuksellista globaalisti.

PT: Helsingin kulttuurien museossa oli aikoinaan vitriinissä kiinalainen polkupyörä, jonka peräkärry oli liikkuva fillarinkorjauspaja työkaluineen ja varaosineen. Se liikkui suurkaupungin polkupyöräruuhkassa tarjoten palveluaan. Nyt kun ajattelee, niin ehkä joskus se pyörä on taas liikenteessä ja sen tilalla vitriinissä on massiivinen loota-auto. Suuri osa kaupunkiliikenteestä Suomessakin hoituisi matalan energiaintensiteetin teknologioilla, kuten kävelemällä tai polkupyörillä.

TV: Aivan, ja osa näistä kevyemmistä teknologioista on juurikin paikallisesti huollettavia. Ja siihen olisi hyvä pyrkiä. Siis kun kysyit oikeista askeleista kestävyyssiirtymään, niin niiden käytäntöjen, joihin nyt sitoudutaan, olisi toimittava myös tulevaisuudessa. Hallitus ja teollisuushan tähtäävät siihen, että jatkossa saadaan nykyistä isommat energiatarpeet katettua, mutta itse ehdottaisin, että kohtuullinen peruskäyttö turvattaisiin kaikissa tilanteissa, ja se huippu jätettäisiin tuottamatta ekologisten syiden takia. Tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa energiateknologiset ratkaisut voivat olla hyvin erilaiset kuin ensimmäisessä.

PT: Entäs ydinvoima, se jakaa mielipiteet poteroituneisiin leireihin. Nytkäyttääköhän kulunut vuosi ydinvoimakantoja johonkin suuntaan?

TV: Nyt monikin mielipide muuntuu, vaikkapa suhteessa ydinvoimaan, tuulivoimaan ja metsiin. Oma näkemykseni ydinvoimasta ei ole muuttunut: ongelmana on sen tekninen hankaluus ja kalleus. Jos jollain on varaa, rakentakoon vain, mutta intoa ei tunnu olevan. Entä ovatko olosuhteet niin vakaat, että ydinvoimaa pystytään huoltamaan ja ylläpitämään tulevina vuosikymmeninä? Pahoin pelkään, että ei.

Elämän näkymiä

PT: Tutkitte hiljattain Antti Majavan kanssa energiantuotannon vaikutuksia maankäyttöön⁴. Mitä saitte selville? Mieleeni tulee Elonkehän teemanumero kaivosteollisuudesta⁵ ja monen valju ounastelu kotirauhan ja itse kodin menetyksestä. Tuleeko uusiutuva energia pian itse kunkin takapihoille?

TV: Fossiilienergia tuotti meille paljon energiaa hyvin pienellä maankäytön jalanjäljellä. Jos sama energia halutaan tuuli- ja aurinkovoimalla, se tulee näkymään maisemassa. Jos ydinvoimastakin lasketaan mukaan uraanikaivokset, niin kyllähän se näkyy ja tuntuu. Näitä uusiutuvia pitäisikin rakentaa jo rakennettuun ympäristöön, teollisuuden ja asutuksen yhteyteen, niin metsä saisi jäädä metsäksi. Mutta Antin kanssa myös muistutamme, että Suomen maisemahan on jo nyt täysin myllätty talous- ja energiasyistä, kuten soiden ojituksen, metsäautoteiden ja energiapuun takia. Tuulivoimamyllyt ovat sitten vain uusi lisä tähän muutokseen.

PT: Entäs tämän kriisitalven energiansäästö? Itsestäni tuntuu, että kaikkia kanavia pitkin, bussipysäkkimainoksia myöten, säästötalkoot vyörytetään kotitalouksien harteille. Onko tämä vain näköharha? Mikä on markkinoiden ja julkisen puolen rooli?

TV: Ensinnäkin, kyllä kotitalouksille voisi laittaa vielä enemmänkin vastuuta. Mutta myös julkinen puoli voisi tehdä enemmän. Tässä mielessä olemme kasvaneet pumpulissa, tottuneet tasaiseen ja hyvään palveluiden laatuun. Suomessahan kyse on toistaiseksi vain valistuskampanjoista, ei ole edes säännöstelyä tai pakkoa. Toki tämä tilanne on jo nyt joillekin kotitalouksille mahdoton ja kohtuuton, ja siihen olisi puututtava. Mutta kyllä se tekee hyvää että ihmiset miettivät omaa sähkönkulutustaan. Ja suurella osalla teollisuutta ja kotitalouksia on kiinteät sähkön sopimushinnat, joten hintasignaalien vaihtelu vaikuttaa suoraan vain pörssisähkön ostajiin, joita oli äskettäin vain noin 15 prosenttia kotitalouksista. Koska hintasignaali vaikuttaa vain murto-osaan sähkönkulutusta, niin vastuukysymyksiä ja kokonaisuutta on hyvä pitää esillä.

PT: Suomalaiset ovat hyvin perillä ilmastonmuutoksesta, mutta energiankulutus laski tilastoissa nähtävällä tavalla vasta hintojen noustessa. Mitä tämä kertoo meistä?

TV: Energiasta on vaikea pysyä tietoisena kun se piiloutuu vaikka kaukolämmöksi tai rahan ostovoimaksi. Rahalla sitten käsketään näitä ”energiaorjia”, jotka palvelevat meitä arjessa. Muistan kun toistakymmentä vuotta sitten eräässä radiolähetyksessä puhuimme energiasta, niin lähetykseen soitti yksi mummo ja kysyi vilpittömästi että kun hän elelee kotona kynttilänvalossa, niin mistä hän vielä voisi säästää energiaa. Tässä ongelma on juuri se, että eniten ylikuluttavat, joiden pitäisi säästää energiaa, eivät viestiä kuule. Sitten ne, jotka elävät jo ennestään niukasti, kuuntelevat tunnollisesti.

PT: Pari päivää sitten Teemu Selänne valitteli isoa sähkölaskuaan…

TV: No just niin, se sähkön säästö voitaisiin aloittaa ensin muualta, ja sitten vasta siirtää huomio sen mummon tupaan. Laitetaan ensin vaikka yksityis- ja reittilentely kuriin. Aloitetaan säästö sieltä, missä se vähiten vaikuttaa elämänlaatuun.

PT: Elämänlaadusta puheen ollen, mieleeni on jäänyt BIOSin ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmasta ajatus, että fossiilienergian yltäkylläisyydestä luopuminen voi väkevöittää elämää. Kuulostaa hyvältä, mutta kuinka se ilmenee?

TV: Monesti eniten energiaa kuluttavat asiat ja käytännöt ovat täyttämässä kokemuksellista tyhjyyttä. Jos ökykulutus leikataan pois, se voi paljastaa tyhjyyden. Mutta siihen saattaa myös ilmestyä merkityksellisiä asioita.

PT: Sitä väkevöittävää merkitystähän ei väistämättä tule tilalle. Vuoden ainoan etelänmatkan pois jääminen voi olla pelkästään musertavaa.

TV: Totta, ja tämä on ydinongelma, jota Veli-Matti Värri on hyvin sanoittanut⁶: energian nousukaudella olemme oppineet haluamaan ja toivomaan tiettyjä asioita. Ja olettamaan, että menestys ja hyvä elämä näyttävät tietynlaiselta. Mutta nyt jos meidän pitäisi ryhtyä haluamaan ja toivomaan muita asioita, sepä ei onnistukaan nappia painamalla. Ihminen ei voi pelkästään haluamalla muuttaa omaa halurakennettaan. Voihan sitä harjoitella ja harjoittaa, asettumalla tilanteisiin ja olosuhteisiin, joissa halun muutoksia yleensä tapahtuu, ja toivoa parasta.

PT: Niin, Värrin ilmaus ”halun kultivointi” on mielestäni hieno. Halun jalostaminen ja uudelleen suuntaaminen on pitkä ja vaikea tehtävä, joka muuttaa koko ihmistä. Siihen tarvitaan ehkä sattumaa, yhteisöä, perinteitä, yrityksiä ja erehdyksiä. Ehkä juuri syväekologian tai omavaraisuuden äärellä voi tavoittaa tällaista?

TV: Kyllä, ja koska olemme sosiaalisia olentoja, yhteisö on todella tärkeä. Ja myös materiaaliset olosuhteet, missä olemme ja vietämme aikaa, vaikuttavat suuresti siihen, kuinka ajattelemme ja mitä haluamme. Mutta lopulta halussa on mystinen ja arvoituksellinen elementti, eihän vaikka eroottista halua voi ymmärtää tai hallita.

PT: Millaiset olosuhteet olisivat halun kultivoinnin kannalta suotuisia?

TV: Suomessa varmaan hyvä ja yleinen esimerkki on mökkielämä. Siinähän rentoudutaan modernin näkökulmasta nurinkurisesti hakeutumalla huonompiin, epämukavampiin ja raskaampiin olosuhteisiin. Puhun siis nyt perinteisestä mökkeilystä, maalle menemisestä, en ökymökkeilystä. Hakeudutaan elementaaristen voimien äärelle, kuten Ernst Jünger kirjoitti.

PT: Itselleni tulee mieleen kaupunkielämän päällisin puolin tavalliset kokemukset, kävely ja pyöräily, jotka ovat energiatehokkuudessaan lyömättömiä liikkumismuotoja. Ja siinä tiedossa on jotain voimaannuttavaa, kun arjessa sumplii autoliikenteen ”elementaaristen voimien” seassa. Ja omavaraisnäkökulmasta energiasta ovat kirjoittaneet vaikkapa Lasse Nordlund ja Maria Dorff⁷ sekä Topi Linjama, joka kuvaa hienosti ”hikiloikkaa”: ”Hikiloikka tarkoittaa koneiden tekemän työn uudelleenorganisointia ihmisen tekemäksi työksi. Auto hikitoidaan korvaamalla se polkupyörällä, traktori talikolla ja lentokone purjeveneellä tai vaikka mielikuvituksella.”⁸ Energiatehokkuuden kannalta modernit koneet enemmänkin hukkaavat energiaa verrattuna matalateknologisiin käytäntöihin, jossa ihminen syöttää prosessiin oman kehonsa energiaa.

TV: Ja uudemmassa teknologiassa tulee mukana suurempi sivuvaikutusten laahus: Teslalla kiihdyttäessä mukana kulkee kaivosteollisuutta, Kiinan tilannetta, Piilaaksoa ja Yhdysvaltojen tukia Elon Muskille. Mökin kirveessä tulee mukana terästehdasta, mutta siinä se.

PT: Kuinka vetäisit yhteen tulevaisuuteen avautuvia näkymiä? Hiljattainhan fuusiovoima saatiin ensimmäistä kertaa tuottamaan energiaa. Tuotettu määrä riittäisi parin vesipannullisen keittämiseen. Muuttaako tämä jotain?

TV: Tämä on juuri esimerkki EROEI-laskelmien⁹ ongelmista. Koe tuotti enemmän energiaa kuin koejärjestelyyn sillä hetkellä syötettiin. Mutta yhtälöön ei laskettu koelaitoksen rakentamista ja ylläpitoa. Jos ihmiskunta nyt kehittäisi ehtymättömän, päästöttömän ja luontoa tuhoamattoman energialähteen, niin sehän olisi kamalaa. Itse kysyisin niin päin, että eläisimmekö todellakin paratiisissa täydellisen energianlähteen löydyttyä? Mehän juuri löysimme fossiiliset polttoaineet, jotka ovat ominaisuuksiltaan aivan ihmeellisiä, eikä siitä seurannut mitään paratiisia, vaan päinvastoin. Ei hyvä energianlähde välttämättä tuota hyvää meidän käsissämme. Isossa kuvassa siis olemme nyt energiankäytön pomppivassa lakipisteessä, jossa fossiilisten väheneminen ja korvaaminen aiheuttaa heilahteluja. On hyvin vaikea nähdä vuosien päähän, miten joku pikku paikka kuten Suomi tulee pärjäämään tässä kokonaisuudessa. Mutta melko varmasti hajautetumpi, räätälöidympi ja paikallisempi energiajärjestelmä on tulevaisuuskestävämpi kuin nykyisen kaltainen. Ja muistuttaisin, että termostaattien vääntelyä tärkeämpää on se, että tutustuu naapuriinsa, osallistuu asioihin ja käy äänestämässä, sillä tulevaisuudessa tiettyä teknologiaa tärkeämpää on toimiva yhteiskunta ja politiikka.

PT: Ihmisen viisauden eräs koetinkivi on siis se, kuinka hän valjastaa ja käyttää energiaa?

TV: Ilman muuta. Antropologinen näkökulma osoittaa, että ihmiskulttuurit ovat suhtautuneet hyvin eri tavoilla energiaan. Energialöydöksiä ei ole aina valjastettu maksimaalisella tehokkuudella, ja energiaa on myös jätetty käyttämättä tai tuhlattu ilman hyödyn tavoittelua. Monissa kulttuureissa on myös energian käyttöä rajoittavia ja vakauttavia käytäntöjä. Energian viisas käyttö on siis inhimillisesti mahdollista.

1Antti Salminen & Tere Vadén (2013) Energia ja kokemus.

2(engl: ”oil could be counted on not to count”)

3Antti Salminen & Tere Vadén (2018) Elo ja anergia.

4Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa, Alue ja ympäristö 2/2022

5Elonkehä 3/2021

6Veli-Matti Värri (2018) Kasvatus ekokriisin aikakaudella

7Lasse Nordlund & Maria Dorff (2014) Elämämme perusteista. Www.omavaraopisto.fi/elaman-perusteet/

8”Hikiloikka kohti ruokaomavaraisuutta”, Elonkehä 1/2020. www.elonkeha.com/juttuarkisto/

9EROEI (Energy Return on Energy Investment) on energiantuotannon hyötysuhdetta kuvaava suhdeluku.

Teksti: Olli-Pekka Haavisto

Artikkeli julkaistu alunperin Elonkehässä 3/22.

Maailman makean veden tila on karmea. Miten veden erityisyyden huomioivista suurista uskonnoista huolimatta uusliberalismi on aiheuttanut tämän katastrofin? Miten alkuperäiskansat ovat kyenneet todennetusti vastustamaan tuhokehitystä?

”Toisin kuin useat ei-alkuperäiskansojen kulttuurit, natiivi henkisyys ei ole erillinen osa elämää, vaan kietoutunut kulttuurin kokonaisuuteen, luontoon ja menneisiin sukupolviin”, toteaa alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien puolustamiseen omistautunut Cultural Survival -järjestö tekstissään ”Indigenous Religions”, Alkuperäiskansojen uskonnot.

Antropologi David Groenfeldt sanoo alkuperäiskansojen yhteisöissä asetettavan suuren merkityksen veden, vesiesiintymien ja vesistöjen henkisille ulottuvuuksille. Assembly of First Nations erittelee tätä tarkemmin: ”Vesi on Maa-äidin eniten elämää ylläpitävä lahja ja yhteys kaikkien elävien olentojen välillä; vesi ylläpitää meitä, virtaa meidän välillämme ja meissä sekä täydentää meitä; vesi on Maa-äidin veri ja sellaisena puhdistaa kaikki elävät olennot eikä vain meitä; vesi tulee monissa muodoissa ja niitä kaikkia tarvitaan Maa-äidin ja meidän terveytemme ylläpitämiseksi.”

Alkuperäiskansojen asuma-alueilla kukoistaa neljä viidesosaa planeetan lajikirjosta. Kukoistuksen mahdollistaa kaiken ytimessä oleva vesi.

Maailman suuret uskonnot ja vesi

Suurin maailmanuskontoihin luetaan buddhismi, islam, kristinusko, hindulaisuus ja juutalaisuus, joka on pääuskontona vain Israelissa.

Alkuperäiskansojen alueet uskomusjärjestelmineen ovat hajallaan eri mantereilla ja valtioissa.

Buddhismissa pidetään syntisenä veden saastuttamista, sillä sen mukaan elämän kaikki muodot ovat selviytyäkseen riippuvaisia vedestä. Buddhalaisuus neuvoo ihmistä elämään sopusoinnussa luonnon kanssa taistelematta sitä vastaan.

Islamissa veden katsotaan edeltäneen taivaan ja maan olemassaoloa. Islamin kaikkein pyhimpien kvaliteettien katsotaan yhdistyvän veteen, josta elävät olennot on tehty ihminen mukaan lukien.

Muinaisessa hindu-mytologiassa vettä pidettiin koko maailman perustana jo kauan ennen ajanlaskun alkua kirjoitetuissa pyhissä teksteissä. Niissä vettä kuvataan ”elämän lähtökohtana” ja ”kuolemattomuuden eliksiirinä”. Hindujen elämässä vedelle on varattuna erityinen asema: joet ovat pyhiä ja pyhitettyjä, temppelitankit eli keinojärvijärjestelmät suovat siunaustaan; veteen liittyviä palvontauhrauksia tehdään pitkin päivää.

Kristinuskon Vanhassa testamentissa ei esiinny käsitettä luonto, vaan kreikankielisessä alkuteoksessa maailmaan kokonaisuutena viitataan maa- tai maanpiiri-käsitteillä, jotka esiintyvät taivaan ja joskus meren vastaparina. Luomiskertomuksesta alkaen Raamatussa vesi ja elämä liittyvät toisiinsa välillä samastaen ne. Vesi esiintyy usein Pyhän Hengen symbolina.

Ympäristöfilosofi Markku Oksanen toteaa kristinuskosta historioitsija L. Whitea lainaten, että kristinusko on ”kaikkein ihmiskeskeisin uskonto, mitä maailma on nähnyt”.

Kristinuskon ihmiskeskeisyys ja erillisyys muusta luonnosta ilmaistaan jo Raamatun ensimmäisillä sivuilla ensimmäisessä Mooseksen kirjassa: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi”

Veden tila suurten maailmanuskontojen alueilla

Tiibetin ylängön ekologinen tila heikkenee ilmastonmuutoksen aiheuttaman kutistuvien jäätiköiden seurauksena. Kasvihuonekaasupäästöt ovat peräisin koko maailmasta, joita alueen asukkaiden on ollut mahdoton estää. Jääkato yläkorkeusasteilla uhkaa valuma-alueiden välityksellä satojen miljoonien ihmisten vesiturvaa. Itse ylängön vesiä ovat raskasmetalleilla saastuttaneet rankasti avolouhoskaivokset, maatalous ja laiduntaminen.

Lähes kaikki Kaakkois-Aasian maat sijaitsevat suuren Mekongjoen valuma-alueella, jossa veden laatu on laskenut heikoksi. Myrkylliset saasteet aiheuttavat erilaisia syöpiä, käytös- ja oppimishäiriöitä, syntymävaurioita, diabetesta ja muita terveyshaittoja. Veteen vaikuttaa uusliberalistinen globaali ekstraktivismi kaivostoimintoineen, maatalouskemikaaleineen, vedenkäsittelyn puutteineen ja metsien hakkuineen.

Mekongjoen ekosysteemi on peruuttamattoman romahduksen partaalla. Tila on kehkeytynyt toisiaan vahvistavista ilmastonmuutoksen vaikutuksista, yhä lisää rakennetuista virtaamaa heikentävistä padoista ja edellä mainituista ihmisten toimista. Usein voimalaitospadoilla tuotettu sähkö siirretään turistien suosimiin kauppakeskuksiin, kuten Thaimaan Bangkokiin, jonka Siam Paragon -kauppakeskus käyttää vesivoimasähköä enemmän kuin jotkut Thaimaan maakunnat.

Indonesian väestöstä suurin osa on alttiina saastuneelle vedelle; vain 12 prosentilla on saatavillaan turvallista, puhdasta vettä. Pohjavesistä vain seitsemän prosenttia ylittää ihmiskäyttöön turvalliseksi määritellyn saastumisrajan. Pääkaupunki Jakarta vajoaa paikoin 25 senttimetriä vuodessa pohjaveden liiallisen oton vuoksi ja on siksi päätetty siirtää Jaavalta Borneoon.

Keski-Aasiassa ilmastonmuutos on keskeinen vesiongelmien tuoja. Luonnollista kiertoa enemmän sulavat vuoristojäätiköt heikentävät vesitasapainoa rajusti, kun valuma-alueet eivät saa riittävästi vuotuista virtaamaa. Kuivuminen, miljoonien ihmisten pakkopoismuutto ja kilpailu vähenevistä vesivaroista ovat alkaneet johtaa ratkaisemattomaan tilanteeseen.

Pakistanissa ei ole enää juuri lainkaan puhdasta vettä vuonna 2025. Jo nyt väestöstä neljä viidesosaa joutuu turvautumaan viemäriveden, maatalouskemikaalien ja teollisuussaasteiden pilaamaan veteen. Tilanteelle on moninaiset syyt alkaen brittikolonialismista uusliberaaliin maailmankauppaan ja ilmastonmuutokseen.

Länsi-Aasian – kolonialistisesti nimettynä Lähi-idän – ja Pohjois-Afrikan (Middle East & North Africa, MENA) maita rasittavat erittäin vakavat vesiongelmat. MENA:n alueella maatalous käyttää peräti 80 prosenttia otetusta makeasta vedestä. Varantoja ylikäytetään keinokastelulla, joka Iranissa on johtanut suuren Urmiajärven kuivumiseen lähes kokonaan. Vesiniukoista MENA-maista viedään maataloustuotteita eniten Euroopan unioniin. MENA:n lapsista yhdeksän kymmenestä elää vakavia terveys-, ravinnonsaanti- ja kehitysongelmia aiheuttavan vaikean vesirasitteen heikentämänä.

Intia kärsi vuonna 2018 siihen astisen historiansa pahimmasta vesikriisistä, jolloin miljoonien elämä ja toimeentulo oli uhattuna. Tuolloin 600 miljoonaa intialaista koki suurta tai äärimmäistä veden puutetta. Vuosittain 200 000 ihmistä on kuollut riittämättömän puhtaan veden saatavuuden takia.

Yli kolmasosa Intian piirikuntien pohjavesistä on kriittisessä tilassa ja ylikäytettyjä. Runsaat kaksi kolmasosaa saatavissa olevasta makeasta vedestä on saastunut ja suuret joet, joista usea kuuluu maailman suurimpiin, ovat käymässä elottomiksi.

Kriisi on vain pahenemassa. Liittohallituksen tutkimuslaitos ennusti vedentarpeen vuonna 2030 ylittävän kaksinkertaisesti käytettävissä olevan makean veden saatavuuden.

Australian pohjavesiä on uutettu keinokastelulla jokien kuivumiseen ja täyteen ekologiseen katastrofiin asti. Silti Australia vie tuotteissa yli 19 kertaa enemmän piilovettä kuin tuo sitä. Kun mantereen sadannasta melkein kaikki haihtuu takaisin taivaalle, kärjistää kuumeneva ilmakehä tilannetta radikaalisti.

Euroopassa vain alle puolet joista, järvistä, murtovesialueista ja rannikkovesistä yltää Euroopan vesidirektiivin määrittelemään ekologisesti hyväksyttävään tasoon. Maatalouden vedenotto on vähenemään päin johtuen vesien hallinnoinnin paranemisesta ja siksi, että globaalitalous mahdollistaa elintarvikkeiden ja muiden maataloustuotteiden tuonnin muualta maailmasta. Silti pohjavesiä ylikäytetään edelleen.

Vuoden 2022 alkupuolella lähes kaksi kolmasosaa Euroopasta kärsi kuivuudesta tai kuivuushätätilasta, mikä sittemmin on yhdessä lämpöaaltojen kanssa näivettänyt satoja, kuivattanut jokia ja tappanut kaloja. Eri vedenkäyttäjäryhmät kamppailevat niukkenevasta vedestä.

Yhdysvaltojen makea vesi on vaarantunut. Suuret järvet sisältävät viidesosan maailman pintavesistä, mutta vakavasti huonontunut veden laatu sekä saavutettavuus- ja infrastruktuuriongelmat rasittavat amerikkalaisten makeaa vettä. Keskeinen syy on maatalouden päästöt ja veden liikakäyttö.

Preeriatasankojen alla jättimäinen pohjavesiesiintymä Ogallalla-akviferi alkaa olla pumpattu tyhjiin maatalouden tarpeisiin, mistä väistämättä seuraa elinkeinon umpikuja. Mahtava Coloradojoki, kuten moni muukin joki, on kuivumassa ylikäytön ja ilmastonmuutoksen vuoksi.

Väli-Amerikassa pohjavesien ylikäyttö ja saastutus on jatkunut 1980-luvulta alkaen. Kaikesta Meksikon vedenotosta Yhdysvaltoja ruokkiva maatalous ja kaupunkien julkishallinto infrastruktuureineen käyttävät lähes neljä viidesosaa. Myös panimot ja juomavesitehtaat ottavat osansa.

Latinalaisessa Amerikassa sijainnee lähes kolmannes planeetan makeasta vedestä, suurin osa vähän asutuilla aluella. Mantereella elää vain kahdestoistaosa Maan väestöstä. Vesipulaa ei pitäisi olla. Pulan aiheuttaa jokiin, järviin ja merten rannikoille virtaavat käsittelemättömät jätevedet, Chilessä yksityisiin käsiin uusliberalismin oppien mukaisesti annetut vesioikeudet.

Jätevedet valuvat kaupungeista ja ekstraktiivisesta teollisuudesta, kuten soijan viljelystä ja kaivostoiminnasta, jotka pahentavat ilmastonmuutoksen vaikutuksia niinkuin metsien hakkuut ja jättipadotkin. Mantereen 20 suurimmasta kaupungista jo 16 kärsii stressaavasta vesitilanteesta, ja São Paulon, Liman ja Mexico Cityn odotetaan jäävän kokonaan vaille vettä lähitulevaisuudessa.

Latinalaisessa Amerikassa ihmisten veden saatavuutta heikentävät myös saastuttavat öljy- ja kaasuhankkeet. Yritystoimintakin on jo keskellä vedenpuutteeseen liittyvää, pysyvää toiminnallista riesaa.

Uusliberalismista, vedestä ja tieteestä

Samoin kuin oikeus- ja valtiotieteiden professori T. J. Gunn kirjoittaa, myös uskontotieteen tohtori Jaakko Närvä on maininnut Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsitteen. Sitä mukaillen uskonnoilla voi olla useita piirteitä, mutta millään tietyllä uskonnolla ei tarvitse olla näitä kaikkia.

Närvä antaa uskonnolle, uskonnollisuudelle tai uskontoisuudelle määritelmän: ”Uskonto on psyykkisesti normaalia tai tervettä ajattelua, kokemista ja käyttäytymistä, jossa otetaan spontaanisti ja tunneperustaisesti todesta ei-empiirisiä intuitionvastaisia olentoja.”

Ei-empiiriseksi intuitionvastaiseksi olennoksi voidaan katsoa uusliberaalin markkinatalouden vaalima käsite ”näkymätön käsi”, joka ohjaa markkinoita yksilöiden oman edun tavoittelun eli ahneuden kautta ja jonka yhteiskuntafilosofi Adam Smith lanseerasi kahdessa teoksessaan The Theory of Moral Sentiments (1759) ja An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (1776).

Uusliberalismi korotti ahneuden hyveeksi, mitä myös voi pitää ei-empiirisenä ja intuition vastaisena. Professori Henry A. Giroux kirjoittaa: ”Sitoutuneena uskomukseen, että markkinoiden tulee olla organisoiva periaate kaikille poliittisille, yhteiskunnallisille ja taloudellisille päätöksille, uusliberalismi lietsoi hellittämättömään hyökkäykseen demokratiaa, julkisia palveluja ja aineettomia arvoja kohtaan. Uusliberalismissa kaikki on joko kaupan tai ryövätty voitonteolle.”

Tämä pätee myös veteen, toteaa antropologi David Groenfeldt: ”Maailmanpankki kehottaa lainanottajamaita tulkitsemaan veden taloudellisena hyödykkeenä, jota voi ostaa ja myydä, ja jolla on rahassa mitattavaa taloudellista arvoa.” Vaikka länsimaisen kulttuurin historiassa, siis kristillisen kulttuurin vaikutusaluella, on pitkä ympäristöön liittyvän henkisyyden traditio, se on Groenfeldtin mukaan aina – kuten Franciscus assisilainen – jäänyt ”turvallisesti syrjään valtavirrasta”.

Uusliberalismi täyttää uskonnon kriteerit, kun käytetään Närvän kahta määrittelyä.

Uskontotulkintaa tukee muutamien julkaisujen pitäminen ikäänkuin pyhinä kirjoina. Eläköitynyt, Suomen Akatemian arviointi- ja kehittämisjohtaja sekä eduskunnan ja valtioneuvoston kanslian yhteiskuntapolitiikan valmistelija Paavo Löppönen toteaa esseessään ”Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus” kolmesta ideologian perusteoksesta (Friedrich von Hayek: The Road to Serfdom 1944, Karl Popper: The Open Society and Its Enemies 1945, ja Ludwig von Mises: Bureaucracy 1944): ”…heidän kolmesta kirjastaan tuli yhdessä uusliberalismin alkuvaiheiden ideologinen peruskivi. Voidaan ehkä puhua raamatuista, koska nuo kirjat merkitsivät uusliberaaleille samaa kuin Raamattu kristityille: tekstiä, joka ilmoittaa oikean uskon ja pelastuksen tien. Uusliberalismi myös organisoitui näissä kirjoissa esitettyjen ajatusten pohjalta 1947.”

Täysin päinvastaisesti todetaan WHO:n julkaisussa: ”Makea vesi antaa ekosysteemipalveluja ja on monessa suhteessa tärkeä ihmisten terveydelle. Kaikki maa-alueiden makean veden ekosysteemit, metsät, kosteikot, maaperä ja vuoristoekosysteemit ovat keskeisiä vesikierron tukemisessa kuten myös ravinnekierron säätelylle ja maaperän eroosiolle. … Lajikirjo on keskeistä vuoristoekosysteemien ja jokien valuma-alueiden terveydelle.” Lisäksi todetaan: ”On laajalti hyväksyttyä, että monilajisten ekosysteemien tarjoamat vedenpuhdistuspalvelut kannattelevat vedenlaatua, mikä on yleismaailmallinen edellytys ihmisten terveyden ylläpitämiselle.”

Münchenin Ludwig-Maximilians-Universitätin julkaisu jatkaa: ”Sekä orgaanisten että epäorgaanisten aineiden rakenneosana että toimintansa johdosta liuottajana sekä reaktio- ja kuljetusaineena vesi on välttämätön kaikille Maan elottomille ja elollisille prosesseille.” Meidän täytyy vastustaa veden pitämistä itsestäänselvyytenä ja herättää uudestaan tietoisuus veden ainoalaatuisuudesta ja sen vastuullisesta käytöstä.

Kun Bretton Woods -instituutiot, Maailman pankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, alkoivat 1970-luvun lopulta alkaen myöntää lainoja globaalin etelän maille, nämä joutuivat hyväksymään lainaehdoiksi kullekin lainanottajamaalle räätälöityjä rakennesopeutusohjelmia (Structural Adjustment Programmes). Laajentunutta toimintaa alettiin 1990-luvun jälkipuoliskolla nimittää orwellilaisittain köyhyyden vähentämiseksi. Rahoitusta havittelevia suostuteltiin toteuttamaan ohjelmia, joita nimettiin Köyhyyden vähentämisen strategia-asiakirjoiksi (Poverty Reduction Strategy Papers, PRSP). Nämä olivat käytännössä rakennesopeutusohjelmia.

Uusliberalistiset lainaehdot olivat kovat: julkisten menojen vähentäminen, elintarvikkeiden hintatukien poistaminen, viennin lisääminen – useimmiten globaalin pohjoisen kannalta edullisesti – sekä julkisten laitosten, kuten vesi- ja sanitaatiohuollon, yksityistäminen. Ne johtivat useissa matalan tulotason maissa terveydenhuollon ja koulutuksen romahtamiseen, luonnonvarojen riistoon globaalin ekstraktivismin keinoin, elintarvikkeiden hintojen nousuun ja elintarvikehuollon huononemiseen. Julkista vesihuoltoa yksityistettiin monin tavoin ja luonnonvesiympäristöjä riistokäytettiin. The Economist väitti vuonna 1992, että ”vain hyväksymällä vesi kauppatavaraksi ovat mielekkäät päätökset mahdollisia.”

Bonnin 2013 julistuksessa 500 vesitutkijaa ilmoitti, että yhden tai kahden sukupolven kuluessa enemmistö planeetan asukkaista kärsii raskaasti makean veden puutteesta, joka on välttämätön luonnonvara, jolle ei ole korvaajaa.

Alkuperäiskansojen henkisyydestä, huoltapitävästä vuorovaikutteisuudesta ja kamppailuista

Kaikkien suurten maailmanuskontojen alueilla on vallinnut uskomusjärjestelmä, jossa vedellä on erityisasema, mutta siitä huolimatta uusi sekulaari uskonto, uusliberalismi, on saanut nämä mantereet haltuunsa ja tuhonnut luonnonympäristöt vesineen kaikkialla. Vain alkuperäiskansat ovat kyenneet vastustamaan – vaikkei kokonaan torjumaan – tuhon laajenemista alueilleen. Mikä tämän selittäisi?
Perustavanlaatuisen eron alkuperäiskansojen uskomusten tai henkisyyden ja maailmanuskontojen välillä kuvasi Suuri Karhu Tukholmassa vuonna 2016 pidetyssä Undisciplined Environments – International Conference of the European Network of Political Ecology (ENTITLE) -konferessissa: ”Länsimaissa yleinen tapa puhua alkuperäiskansojen henkisyydestä on paljolti väärinymmärrystä. Varsinaisesti kyse on relationaalisuudesta.” Tässä relationaalisuus tarkoittaa olla vuorovaikutussuhteessa.

Suuri Karhu eli filosofian tohtori Kim TallBear toimii professorina Albertan yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen tiedekunnassa. Hänet on rekisteröity Sisseton-Wahpeton Oyate -heimoon ja hän polveutuu Oklahoman Cheyenne- ja Arapaho-heimoista.

Suuri Karhu torjuu kahtiajaot elämän ja ei-elämän välillä sekä ihmisten ja muun luonnon välillä, ynnä muut eurooppalähtöiset elämää pilkkovat arvojärjestykset, ja asettaa etualalle dakota-heimon maailmanymmärryksen, jonka keskiössä on ”olla hyvässä [vuorovaikutus]suhteessa”.

Vastaavaa on löydettävissä muista alkuperäiskansojen uskomusjärjestelmistä, vaikkeivat ne olekaan täysin identtisiä. Relationaalisuus tarkoittaa olemista huoltapitävässä suhteessa sekä ihmisiin että muihin kuin ihmisiin, jotka yhdessä muodostavat yhteisön. Tämä on täysin päinvastaista asuttajakolonialismin ”amerikkalaiselle unelmalle”, joka on aina muodostunut rinnan tappavien, elämää rujouttavien ja väkivaltaisten hierarkioiden kanssa. Relationaalinen verkko vaatii huomioimaan vuorovaikutussuhteemme ja velvollisuutemme tässä ja nyt. On vastustettava koskaan saapumattomia edistysunelmia.

Uusliberalismi on saanut alkunsa kristinuskon alueella Euroopassa ja edennyt Pohjois-Amerikassa. Sen esiinmarssia on saattanut helpottaa kristinuskon yhtäältä edellä mainittu ihmisen erottaminen muusta luonnosta ja toisaalta vallan kyseenalaistamattomuus, jonka Jeesus ilmaisee Markuksen evankeliumissa: ”Antakaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on”.

Vastuullisten vuorovaikutussuhteisten maailmanymmärrysten mukaisesti elävät myös Väli- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansat, joilla tällaisille relationaalisuuksille on espanjankielinen yhteisnimitys Buen vivir. Samankaltaisia huoltapitävää vuorovaikutuksellisuutta elävät alkuperäiskansat ainakin Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Filippiineillä, kuten Focus on the Global South -järjestön koollekutsumissa alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen konferensseissa on selvitetty. Kokonaisvaltaiseen ajatteluun kuuluvat sekä elävät olennot että maaperä ja vesi. Tässä maailmanymmärryksessä yksilö ei voi hyvin ellei yhteisö voi hyvin ja päinvastoin. Lisäksi yksilöt eivät kilpaile keskenään kuten kapitalismissa, vaan täydentävät toisiaan.

Mikään suurista maailmanuskonnoista ei ole kyennyt vastustamaan länsimaista, kristillisiltä alueilta lähtöisin olevaa uutta maallista uskontoa, todellisuuteen perustumatonta uusliberalismia. Näyttää siltä, että noiden kaikkien suurten maailmanuskontojen keskeisimmän huomion suuntautuminen hengellisiin harjoituksiin ja tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeisen aikaan sekä omasta ”pelastuskilvoittelusta” juontuva yksilökeskeisyys on vähentänyt huomiota tässä ja nyt -vuorovaikutussuhteille.

Tämä voisi osaltaan selittää, miten holistisia maailmankuvia omaksuneet alkuperäiskansat, jotka muodostavat vain viisi prosenttia ihmiskunnasta ja asuttavat neljäsosaa planeetan maapinta-alasta, ovat kyenneet ylläpitämään neljää viidesosaa Maan biodiversiteetistä, lajikirjosta. Ylläpito on edellyttänyt myös elämän lähteestä, vedestä huolehtimista. Huolenpitoon on kyetty huolimatta siitä, että uusliberalismi laajenee väkivaltaisesti, niin että esimerkiksi vuonna 2020 viikottain tapettiin neljä ympäristönsuojelijaa, vuodessa 227 ihmistä, joista yli kolmasosa kuului johonkin Maan alkuperäiskansoista.

Kirjoituksen täydellinen lähdeluettelo saatavissa toimitukselta.

Kuka uskaltaisi pysäyttää luontokadon, kysyy Lotta Närhi ennallistamiskeskustelua oikovassa puheenvuorossaan.

Luonnon monimuotoisuuden köyhdyttäminen uhkaa elämän edellytyksiä ympäri maailman – myös Suomessa. EU-maat ovatkin sitoutuneet pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä. Suojelutoimet eivät tähän enää riitä. Kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n mukaan luontoa on heikennetty niin paljon, että se tarvitsee elvytystä.

Tähän tarpeeseen EU-komissio julkaisi esityksen EU:n ennallistamisasetukseksi. Jäsenmaiden tulisi ennallistaa 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä. Vuoteen 2050 mennessä olisi ennallistettava kaikki heikentyneet alueet. Tiedeyhteisö on kiitellyt aloitetta tervetulleeksi.

Suomessa hallitus kannatti asetuksen tavoitteita ja keinoja muutamin muutosvaatimuksin. Sittemmin Sdp:n, keskustan ja Rkp:n kansanedustajat ovat irtautuneet linjauksesta: jo kolmessa valiokunnassa edustajat asettuivat tukemaan päätöslauselmia, joiden mukaan Suomen tulisikin vastustaa asetusehdotusta.

Poliittinen keskustelu humpsahti vinksahtaneille raiteille heti, kun sitä alettiin käydä metsäteollisuuden intresseistä ja metsätalouspolitiikasta käsin. Ennallistamisasetuksesta on puhuttu jopa metsäasetuksena, vaikka se koskee yhtä lailla sisävesiä, meriä, soita, tuntureita, maatalousympäristöjä, rantoja ja kaupunkeja. Suomessa vain viidennes asetuksen kustannuksista kohdistuisi metsien tilan parantamiseen.

Silti ilmassa on leijunut pelko metsäteollisuuden tuhosta. Monelta päättäjältä tuntuu hämärtyneen, mitä ennallistaminen oikeastaan on: luontoarvojen palauttamista ihmisen heikentämiin elinympäristöihin. Siis kivien palauttamista koskiin, kosteikkoviljelyä, pölyttäjäniittyjä, suo-ojien tukkimista – tai vaikkapa monia puulajeja ja lahopuuta sisältävän talousmetsän jatkuvaa kasvatusta. Luonnonsuojelua on perinteisesti vastustettu lietsomalla mielikuvia vastuullisen metsätalouden museoinnista. On omituista soittaa samaa nauhaa nyt, kun luontoarvoja palautetaan tavoilla, jotka mahdollistavat vastuullisen elinkeinotoiminnan jatkumisen.

Elinvoimainen luonto ei voi maksaa liikaa

Komission karkean arvion mukaan ennallistamisasetuksen toimeenpano maksaisi Suomelle vuosittain 931 miljoonaa euroa. Hintalappu on synnyttänyt polemiikkia, sillä se on bruttokansantuotteeseen suhteutettuna unionin suurin.

Suomen laskennalliset kustannukset ovat korkeat, sillä meillä on paljon ennallistamisen tarpeessa olevaa luontoa. Sisä- ja rannikkovedet ovat huonossa kunnossa. Soita on kuivatettu sellaisella vimmalla, että niihin kaivetut ojat yltäisivät kahdesti Maasta Kuuhun ja takaisin.

Luontokadosta koituvat kustannukset ovat kuitenkin paljon mittavammat. Luontokadon hinta vaan ei näy valtion budjetissa tai markkinoilla – vielä. Mitä kauemmin sahaamme omaa oksaamme, sitä kalliimmaksi käyvät toimet, jotka lopulta on tehtävä. Kaukonäköisimmät ovatkin kyselleet: eikö asetuksen vastustamisen sijaan kannattaisi lobata EU:lta rahoitusta sen toteuttamiseen?

Suomi on muutenkin jo varannut rahaa luonnon tilan parantamiseen – ei tarpeeksi, mutta jotain kuitenkin. Ennallistamisasetuksen kustannusarvio ei siis kuvaa lisäkustannuksia, sillä osa hintalapusta on jo valtion budjetissa. Ennallistamisen taloudelliset hyödyt ovat kustannuksiin verrattuna moninkertaiset.

Teknisistä yksityiskohdista tekosyitä neliraajajarrutukselle?

Opposition mukaan Suomen ei tulisi hyväksyä ennallistamisasetusta, sillä asetus puuttuu metsäpolitiikkaan, joka kuuluu kansalliseen päätösvaltaan. Asiantuntijalausunnoissa juristien näkemys näyttäisi olevan, että EU saa harjoittaa toimivaltaansa kuuluvaa ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa myös metsissä. Niissäkin kun on luontoa.

Eduskunnassa ennallistamisasetusta on haluttu muuttaa myös direktiiviksi, jotta Suomelle jäisi liikkumavaraa tehokkaimpien ennallistamiskeinojen valitsemiseen. Kerrataan hieman: EU-maat sitoutuivat pysäyttämään luontokadon ensin vuoteen 2010, sitten 2020 mennessä. Ei onnistunut. Vesipuitedirektiivi velvoitti maita saattamaan vesistönsä hyvään ekologiseen tilaan vuoteen 2015 mennessä. Uusi tavoite on 2027. On ollut luonto- ja lintudirektiiviä, ennallistamissitoumuksiakin vuodelle 2020. Arvatkaa, kuinka kävi?

Päättäjien logiikka tuntuu olevan, että ensin tehdään lupauksia luontokadon pysäyttämiseksi. Sitten pyöritellään peukaloita ja toivotaan, että se pysähtyisi itsestään. Ei tarvitse olla erityisen kyyninen uskoakseen, ettei mikään muutu, ennen kuin sitoumusten toimeenpanosta tehdään asetuksella pakollista.

Ja sitä liikkumavaraakin on. Asetusesityksen mukaan jokainen jäsenmaa määrittelee ennallistamiskeinot omassa ennallistamissuunnitelmassaan. Asetus määrittelee vain mittarit tavoitteiden toteutumisen arviointiin.

Me pystymme pysäyttämään luontokadon

Suomessa soita ja metsiä on jo alettu ennallistaa Helmi- ja Metso-ohjelmissa ja virtavesiä vapauttaa Nousu-ohjelmassa. Ennallistamiseen on olemassa toimintamalleja, jotka ovat maanomistajia myöten laajasti hyväksyttyjä. Talousmetsienkin ennallistamisessa päästään pitkälle luonnonhoidolla, joka yleistyy jo.

Suomalaiset elinkeinot profiloituvat mielellään vastuullisuuden edelläkävijöiksi. Katetta sanoilleen on tarjoillut muun muassa elinkeinoelämän etujärjestö EK, joka on kannattanut kriittistä mutta myönteistä kantaa ennallistamisasetukseen. Miksi poliitikot asettuisivat poikkiteloin?

Lupauksilla ei ole väliä, jos niistä ei seuraa toimintaa. Tekojen hetkellä paljastuu, kuka uskaltaa yhä sanoa: me pystymme pysäyttämään luontokadon.

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikkaa seuraavaa vapaa toimittaja, joka tarkastelee yhteiskuntaa luonnon ja talouden välisestä leikkauspisteestä.

Teksti Kaisa Kortekallio | Kuvitus Vilma Määttänen | Elonkehä 2/22

Ihmisten ilmastopakolaisuudesta puhutaan paljon, mutta mitenkään yhtä paljon ei puhuta siitä, että ilmastonmuutoksen myötä myös käsittämätön määrä muita eliöitä joutuu jättämään tutut elinympäristönsä. IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa helmikuussa 2022 dosentti Tero Mustonen kertoi, että yli puolet maailman eliölajeista on nyt liikkeessä kohti pohjoista.¹ Joillakin on enemmän kiire kuin toisilla: joitakin alueita tuhoavat tulvat, kuivuus, kuumuus, tuli. Intiassa mitattiin tämän vuoden huhtikuussa 60 asteen lämpötiloja maaperässä. Harvassa ovat ne maaperäeliöt, jotka sitä kestävät. Jos maan elämä kuolee, ei muullakaan ole mahdollisuuksia. On lähdettävä.²

Suomenniemellä on vielä elämää. Lajisto muuttuu jo: paljon puhuttuja tulijoita ovat valkohäntäkauriit, vähemmän puhuttuja monet hyönteiset, perhoset, linnut ja kasvit. Kun kaikki muuttavat kohti viileämpää, kaikkein viileimmässä viihtyville ei enää ole sijaa: sukupuutto uhkaa kiirunaa ja naalia.³ Olot ovat käyneet tukalaksi myös metsäkuuselle, joka Etelä-Suomessa jo kuolee pystyyn kuivien kesien ja kirjanpainajan ahdistamana.⁴ Voi olla, että joudumme jättämään kuuselle hyvästit. Kuusen juurella kasvaneille tämä on valtava suru.

Samalla voimme kuitenkin toivottaa tervetulleiksi uusia lajeja. Arvelen kuulleeni tämän ajatuksen kehittyneimmässä muodossaan suomalaisilta pähkinäkokeilijoilta, Joel Rosenbergiltä ja muilta. He ovat kuunnelleet ilmastotutkijoita ja tutkineet lämpötilaennusteita, lämpösumman kertymistä eri alueilla – ja sitä, mitkä lajit ja lajikkeet voisivat uusissa oloissa viihtyä. He kehottavat katsomaan Baltian maiden ja Keski-Eurooppan pyökkivaltaisiin sekametsiin.⁵ Ehkä suurinta heidän visiossaan on se, että he kehottavat auttamaan eteläisiä lajeja muutossa. Etenkään puut eivät kävele rajojen yli omin avuin, eivätkä ne pysy mukana nopeassa muutoksessa. On ihmisille sopiva tehtävä keräillä pähkinöitä ja siemeniä Latviassa ja Puolassa, tuoda niitä Suomeen, kasvattaa, istuttaa ja valikoida taimia, hoivata ne ensimmäisten vaikeiden vuosien yli. Jos uskomme että lauhkealla lehtometsällä on Suomessa selviytymisen mahdollisuus, meidän on syytä auttaa sitä kotiutumaan.

Emme näe tulevaisuuteen. Vaikka tiedämme, että ilmasto lämpenee, emme pysty ennustamaan mitä se tarkalleen tarkoittaa ekosysteemien tasolla. Kun kaikki lajit ovat liikkeessä, syntyy paljon uusia ekologisia suhteita, paineita ja mahdollisuuksia. Voimme selvittää tarkasti pähkinäpensaan kasvupaikkamieltymyksiä ja valmistella vastaavia oloja puutarhoihimme, mutta muuttuvat olosuhteet saattavat tehdä valmistelumme tyhjiksi. Voi olla, että tulee seitsemän vuoden kuivuus ja seitsemän vuoden sateet. Voi olla, että jokin aiemmin harmiton hyönteinen ryhtyykin olosuhteiden muuttuessa syömään pyökkejä ja pähkinöitä. Vaikka Rosenberg puhuukin pähkinöistä ”eläkevakuutuksena”, tiedämme että niiden kasvattaminen on kokeellista toimintaa. Taimet saattavat kuolla, ja silloin ei auta kuin istuttaa lisää.

Kaiken muuttuessa paras strategia on luonnontilaisten alueiden ennallistaminen ja monimuotoisuuteen panostaminen. Mitä enemmän elonkirjoa, sitä suuremmat mahdollisuudet siihen, että jokin osa eliöistä selviää ja voi hyvin. Tämä pätee myös ruokakasveihin: puutarha voi olla elävä geenipankki, joka säilyttää lajien ja lajikkeiden monimuotoisuutta. Eräs ystäväni on ryhtynyt uuden ajan Johnny Appleseediksi, siis kasvattamaan suuria määriä omenapuita siemenestä. On varmaa, että suurin osa ystäväni puista ei tule tuottamaan suunmyötäisiä omenoita – mutta yhtä varmaa on, että jokin osa niistä sopeutuu uusiin olosuhteisiin muita paremmin.⁶

Halu

Pähkinäkokeilijoiden antama apu ei tietenkään ole pyyteetöntä. He haluavat pähkinöitä. Minäkin haluan pähkinöitä. Ja omenoita, luumuja, saskatooneja, ruusukvitteneitä, mispeleitä, sembramäntyjen siemeniä (jotka myös pinjansiemeninä tunnetaan). Ystävän äiti toi Portugalista pari nisperohedelmää, joista heille jäi syönnin jälkeen siemeniä – minä rohmusin nekin, vaikken edes tiedä miltä nispero maistuu. Ehkä se voi kasvaa terassilla pieneksi puuksi. Ehkä se vielä kukkii. Kymmenen vuoden päästä. Sitä odotellessa haluan pensaikoittain hyvänheikinsavikkaa, myskimalvaa, saksankirveliä, maa-artisokkaa ja päivänliljoja. Ja loputtomasti kukkivia teeyrttejä.

Halu on tärkeä. Halu ajaa eteenpäin. Halu saa minut kaivamaan kuoppia ja kärräämään kompostia ja haketta, keräämään ruskeaa pahvia roskiksista, vain parasta taimilleni. Minä haluan elää ruokametsässä.

Ruokametsässä en ole yksin. Ruokametsä on paikka, jossa tapahtuu: on erilaisia kerroksia ja mikroilmastoja, lahoavaa puuta, risukasoja, kukkia. Ruokametsässä on myyränkoloja ja ketunkoloja, tikankoloja ja kimalaisenkoloja. Nokkosen, maitohorsman, ja maa-artisokan varret jäävät talveksi pystyyn, ja sielläkin joku asuu. Ruokametsä on huokoinen ja kuohkea.

Ruokametsässä on nokkosta ja horsmaa. Ja vuohenputkea. Ainakin meidän ruokametsässämme. Tämä paikka on rehevä ja muheva, ja parhaimmilla paikoilla kasvuvoima hämmästyttää. Eilen, kylmän kevään ja sateisen viikon jälkeen kesäkuun toisena päivänä, niitin lantionkorkuista horsmaa ja vuohenputkea pähkinänpaikkojen ympäriltä. Tämä runsaus on suuri lahja: nokkonen, horsma ja vuohenputki ovat huikeita vihanneksia, katekasveja ja kompostien kuohkeuttajia. Nokkonen kerää ravinteita, majoittaa monia hyönteisiä, ja sen siemenistä ihminenkin saa voimaa syksyllä ja talvella. Horsmakin on ruokaa kaikille, mesikasvi ja teekasvi. Vuohenputki on luotettava pohja koko kesän salaatteihin ja voimakas lisä hapatteisiin.⁷

Jos vuohenputki viihtyy, viihtyvät kaikki pH-neutraalia ja multavaa maata kaipaavat puutarhakasvitkin.⁸ Ja pähkinät. Istutan ne huomenna. Jätän osan horsmikosta pystyyn tuulta katkaisemaan. Taimien pohjoista selustaa varmistaa villi tuomisto, joka lahoaa, kasvaa, tuoksuu ja havisee. Rosenbergin mukaan jalopähkinät kasvavat nuorena parhaiten, kun suuremmat puut suojaavat niitä avoimelta taivaalta. Tuomiston reuna muodostaa pehmeän ja lämpimän pesän.

Kolme taimista on saksanpähkinöitä. Ne saapuvat kaukaa: Kanadasta, Valko-Venäjältä ja Georgiasta. Istutan ne samaan järjestykseen: läntisimmälle paikalle kanadalainen, itäisimmälle georgialainen. Georgialainen saa seurakseen kolme euroopankotapähkinää – ne ovat kotoisin samalta seudulta ja toivon, että ne viihtyvät yhdessä. Nimettäköön tämä ruokametsän nurkka Kaukasukseksi. Samalla nurkalla kasvaa jo villiä herukkaa, ja toivon, että uudet istutukset ohjaavat huomiotamme niihinkin – ehkä muistamme joskus niittää horsmaa herukoiden ympäriltä, antaa niille valoa ja tilaa. Ehkä muistamme kerätä satoa.

Nopeakasvuiset euroopanpähkinäpensaat istutamme hieman avoimemmalle maalle, tuomiston ja saunarannan väliin. Kunhan ne kasvavat, niiden varjossa viihtyvät karhunlaukka, ukonkello ja saunaa lämmittävä ruokametsänhaltia.

Ennallistaminen

Halu ohjaa kylvämään ja istuttamaan – se pitää elossa minut ja muut. En kuitenkaan ole varma, saanko koskaan syödä istuttamieni pähkinöiden satoa, saati jakaa sitä muille. Maailma on epävarma, minä olen epävarma. Voi olla, että jokin olosuhde pakottaa minut jättämään tämän paikan, liittymään vaeltajien joukkoon. Jos niin käy, toivon että joku muu muuttaa tähän metsään ja nauttii sen antimista. Toivon, että siinä vaiheessa taimet pärjäävät jo omillaan. Ja toivon, että toisaalla on toisia metsiä, elonkirjon laikkuja tuhon keskellä. Toivon, että nämä laikut kasvavat pikkuhiljaa yhteen.

Ruokametsän (tai metsäpuutarhan) idea on tullut meille pohjoiseen mutkan kautta: etelän alkuperäiskansoilta antropologeille ja etnobotanisteille, sieltä permakulttuurin ja uudistavan viljelyn pioneereille. Alkuperäiskansojen perinteisiä tekniikoita esittelevässä Lo-TEK -kirjassa kuvaillaan meksikolaisia milpoja ja tansanialaisia kihamboja, joissa viljelykierto etenee noin 20 vuoden sykleissä yksivuotisten sekaviljelmistä nuoriin hedelmäpuumetsiin ja kypsiin, puuainesta tuottaviin metsiin. Metsä uudistetaan kaskeamalla.⁹

Kattavin esitys ruokametsän pohjoisista sovelluksista lienee ruotsalaisten Philipp Weissin, Annevi Sjöbergin ja Daniel Larssonin Skogsträdgården, jonka keskeisiä oppeja esitellään myös Henna Jämsän, Miina Ant-Wuorisen ja Marja Nuoran vasta kääntämässä Monivuotiset vihannekset -kirjassa. Käytännön vinkkejä jaetaan kursseilla ja someryhmissä, ja on aihetta käsitelty myös aiemmissa Elonkehän numeroissa. Mikään pohjoisista ruokametsistä ei taida vielä olla siinä vaiheessa, että kaskeamista pitäisi harkita. Risunpolttopaikoilla voitaneen silti kokeilla kaskinaurista ja kaskiruista – ja samalla tutkia, millä tavoin Suomenniemen paikallisista perinteistä voidaan ammentaa myös muuttuvien olosuhteiden ruokametsään.

Useimmat ruokametsiä hoitaneista kansoista ovat jääneet kolonialismin projektien alle. Kulttuurit ovat tuhoutuneet, metsät ovat tuhoutuneet. Niittäessäni ajattelen heitä, jotka ovat joutuneet lähtemään tuhon tieltä, pois niistä kodeista, joissa he tunsivat jokaisen kasvin tavat ja taipumukset. Tämä tieto on systemaattisesti pyyhitty pois heidän lastensa mielistä, ja merkityksellisten suhteiden jatkumo on siten katkaistu.

Siellä täällä suhteita kuitenkin on ennallistettu, ja me voimme oppia niistä.¹⁰ Potawatomi-ajattelija ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer on kerännyt ja vaalinut kansansa perinteisiä kasvien kanssa elämisen käytäntöjä. Hän kertoo esseissään esimerkiksi kunniallisesta sadonkorjuusta, Honorable Harvest: satoa korjatessaan Potawatomi-keräilijä esittelee itsensä ja aikeensa, pyytää lupaa kerätä kasvia, kuuntelee vastausta. Jos kasvi ei anna lupaa, sitä ei kerätä. Jos lupa saadaan, ei koskaan kerätä ensimmäistä löydettyä kasvia – voihan olla, että se on ainoa! – eikä yli puolta kasvin esiintymästä. Näin esiintymä voi hyvin ja uudistuu. Eri kasveja kerätään tietenkin eri aikoihin ja eri tavoilla: esimerkiksi tuoksumaarianheinää (Wiingaashk, sweetgrass, Hierochloe odorata) kerätään nyhtämällä, ei leikkaamalla. Keräämiseen kuuluu myös, että kasvia kiitetään, ja että saatu lahja annetaan eteenpäin.¹¹

Potawatomien ja muiden kansojen tarinat kertovat ihmisistä, jotka ahnehtivat liikaa, keräsivät kaiken, eivätkä kiittäneet saamastaan lahjasta – ja kasvi jätti heidät.

Minäkin opin äidiltäni, että saunavastaa kerätessä hyviin tapoihin kuuluu koivun kiittäminen.

Yhteisö

Uudistavaa viljelyä tutkiva Galina Kallio kehottaa kysymään, mitä yksilajisella pellolla oikeastaan tapahtuu. Tuottavatko monokulttuurit niitä asioita, joita nyt tarvitsemme? Miten toimimme monokulttuurien kanssa, miten toimivat muut lajit?

”Silmänkantamattomiin jatkuva, keltaisena auringossa kuultava rypsipelto voi olla pittoreski, mutta millaiset ihmisen, maan ja talouden väliset suhteet ylläpitävät tätä peltomaisemaa? Millaista siinä on kävellä paljain jaloin, lentää pölyttäjänä tai lintuna taikka astella ruokaa etsivänä eläimenä?”¹²

Entä millaista on kävellä, lentää, astella, asua ruokametsässä?

Ruokametsää ei hoida eikä satoa korjaa vain ihminen: yhteisö on alusta loppuun monilajinen. Toki voi toivoa ja pyytää, ja pitää erityistä huolta niistä kasveista, joita haluaa jatkossa syödä. Asetella jänisverkkoja. Niittää horsmaa herukoiden ympäriltä. Kaataa katetta pähkinäntaimien juurelle. Ruokametsän hoito on kuitenkin jossain keräilyn ja puutarhanhoidon, villin ja viljellyn välillä. On toiveena, että monivuotiset kasvit, sienet, maaperäeliöt, hyönteiset ja suuremmat eläimet asettuisivat keskinäisiin suhteisiinsa ja pitäisivät huolta toisistaan.¹³ Tässäkin on toivo: ehkä kasvit eivät kaipaa minua. Jos joudun lähtemään, ehkä ne pärjäävät.

On myös toiveena, että ihmisten syötäväksi soveltuvat lajit leviäisivät ja löytäisivät uusia paikkoja – mutta ei toki liian innokkaasti, jotta luonnontilaisilla alueilla säilyy se lajisto, joka on ensisijaisesti itselleen eikä ihmisille. Mustajuuri on hyvä esimerkki: se kyllä leviää suotuisissa oloissa, mutta ei kykene päihittämään voikukkaa tai vuohenputkea niille ominaisilla alueilla. Vanhalta tontiltamme löytyy sekä rauhassa villinä eläneitä lajeja – herukat, piparjuuri, myskimalva, kotkansiipi – että isoja alueita vallanneita ”haittalajeja” – karhunköynnös, terttuselja, jättipalsami, kurtturuusu. Vieraslajien haitallisuus¹⁴ on osin olosuhteista kiinni – esimerkiksi terttuselja on kyllä vallannut puolet naapurimetsän pensaskerroksesta, mutta vaikuttaa silti näissä oloissa ihan tasapainoiselta metsän osalta. Linnut syövät sen marjoja siinä missä tuomen ja herukankin. Jokaiseen uuteen lajiin on tutustuttava huolella, ja kysyttävä millä tavoin se muuttaa olemassaolevaa ekosysteemiä. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti tuomme tontille nyt vain lajeja, jotka ovat jotakuinkin samalta mantereelta kotoisin, ja rajoitamme raivokkaimpien elämää.

Puuhamielisen ihmislapsen on myös hyvä muistaa, että joka paikkaa ei tarvitse myllertää. Jokainen omilleen jätetty metsä ja pusikko on jo ruokametsä, jos vain oppii keräilemään. Kun järjestetään koteja muille eliöille, on syytä aina ensin pysähtyä – esimerkiksi vuodeksi – kysymään: Kuka asuu täällä jo? Missä asutaan? Kenen paikka tämä on? Jos raivaan tämän alueen tai tuon tähän uuden lajin, mikä muuttuu? Kuinka nopeasti teen tuhoa viikatteella? Entä kaivinkoneella? Voisinko sittenkin vain antaa olla?

1 H. O. Pörtner ym. (2021): Scientific outcome of the IPBES-IPCC co-sponsored workshop on biodiversity and climate change; IPBES secretariat, Bonn, Germany, DOI:10.5281/zenodo.4659158. Ks. myös Jenni Frilander (2022): Jättiraportti: Peruuttamaton muutos maapallon järjestelmissä on jo käynnissä – ”vaarallista ja laaja-alaista sekasortoa luonnossa”, IPCC sanoo. Yle.fi 28.2.2022.

2 Tutkijat muistuttavat, että useimmat lajit ovat ihmistä erikoistuneempia eli ne ovat sopeutuneet hyvin tietynlaisiin elinympäristöihin. Ne siis joutuvat mahdottomiin tilanteisiin jo vähäisemmissäkin ympäristömuutoksissa. Ilman ihmisten apua ne eivät ehdi muuttaa eivätkä muuttua. Teea Kortetmäki ym. (2021): Planetary well-being. Humanities and Social Sciences Communications, 8, Article 258. DOI:10.1057/s41599-021-00899-3.

3 Laura Antão ym. (2022): Climate change reshuffles northern species within their niches. Nature Climate Change. DOI:10.1038/s41558-022-01381-x.

4 Esim. Kari Ikävalko (2021): Metsien kuusettumisesta tulee iso riski ilmaston lämmetessä – metsänhoidon professori pitää uhkana tuhopuiden pakkomyyntiä. Yle.fi 19.5.2021.

5 Joel Rosenberg (2021): Pähkinöitä omasta puutarhasta. Helsinki: Into.

6 Yhdysvaltain omenapioneeri Johnny Appleseedin (eli John Chapmanin) ja omenoiden evoluution tarinan kertoo Michael Pollan teoksessa Botany of Desire (2002). Suomessa puutarhakasvien monimuotoisuutta pitävät yllä siemeniä välittävät yhdistykset kuten Maatiainen ja Hyötykasviyhdistys. Maatiainen-yhdistyksen lehden viimeisimmässä numerossa kerrottiin, että siemeniä on keväällä 2022 tilattu enemmän kuin koskaan.

7 Kai Vaaran koetellut hapateohjeet löytyvät Pohjoinen permakulttuuri -blogista otsikolla ”Villivihanneksia syömään ja hapattamaan” (2012). Myös Monivuotiset vihannekset -kirjassa on paljon reseptejä (ks. kirja-arviot tässä numerossa).

8 Ulla Lehtonen (2004): Luonnonmukaisesti omassa kotipuutarhassa. Helsinki: WSOY. 103.

9 Julia Watson (2020): Lo-TEK: Design by Radical Indigenism. Köln:Taschen.

10 Tere Vadén on kutsunut tätä oppimista alkuperäiskansaistumiseksi. ”Alkuperäiskansaistuminen ja syntytieto”, Elonkehä 1/16.

11 Robin Wall Kimmerer (2013): Braiding Sweetgrass. Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants. Minneapolis: Milkweed Editions.

12 Galina Kallio (2022): Viljelyn estetiikka uudistavan maa/talouden maisemissa. Teoksessa Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio ja Noora-Helena Korpelainen (toim.): Ympäristömuutos ja estetiikka. Helsinki: Suomen estetiikan seura, 92–133. 125.

13 Erityisen kekseliäitä villiinnyttämismenetelmiä löytyy kirjasta Sepp Holzer’s Permaculture (2010). White River Junction: Chelsea Green. Saksankielinen alkuperäisteos: Sepp Holzers Permakultur (2004), Graz: Leopold Stocker Verlag.

14 Vieraslaji.fi.

Teksti: Topi Linjama | Kuva: Lauri Rantala (CC BY 2.0)

Kuivakäymälä on ratkaisu systeemiseen ongelmaan, jonka nimi on vesiklosetti. Kuivakäymälä tarvitsee kaverikseen kompostin ja kasvimaan.

Vesivessan toimintaperiaate on kaikille tuttu. Otetaan lannoitepanos, joka tulisi levittää kasvimaalle, ja sekoitetaan se puhtaaseen veteen, joka tulisi juoda. Näin saadaan aikaan ongelma, joka pumpataan tai kuskataan jätevedenpuhdistamolle selvitettäväksi.

Viemäriremontin yhteydessä rintamamiestaloomme asennettiin uudet vessanpöntöt. Vanhat pöntöt tuhlasivat ämpärillisen juomavettä joka vetäisyllä, mutta uudet, vesipihit pöntöt lotraavat vain kolme tai kuusi litraa.

Paha vain, ettei tuo vesimäärä aina riitä kuljettamaan lannoitepanoksen kiinteää osaa kaupungin viemäriverkkoon ja viemäri menee ajoittain tukkoon.

Voisin yrittää ratkaista tukkeutumisongelman sukittamalla viemärin loppupään tai laskemalla lannoitteen perään enemmän vettä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan puuttuisi vesivessan systeemiseen ongelmaan, lannoitteen ja juomaveden sekoittamiseen. Ratkaisua on haettava toisesta systeemistä.

Täytyy rakentaa kuivakäymälä.

Arvokkaat ravinteet

Kurkistetaan ensin jätevesiin.

Vessan vetämisessä on kysymys isosta asiasta. Ensinnäkin noin neljännes suomalaisten kotitalouksissaan käyttämästä vedestä vedetään pöntöstä alas.

Toiseksi pöntöstä vedetään alas arvokkaita ravinteita. Yhden ihmisen tuotoksista kertyy vuoden mittaan noin 4,5 kiloa typpeä, 0,6 kiloa fosforia ja 1,3 kiloa kaliumia. Nämä ravinteet kannattaisi ottaa talteen ja kierrättää, sillä keinolannoitteiden valmistukseen ja käyttöön liittyy paljon ongelmia.

Typpilannoitteet valmistetaan Haber–Bosch-menetelmällä, joka tarvitsee maakaasua ja energiaa. Jotkut pitävät tätä ammoniakkisynteesiä 1900-luvun tärkeimpänä keksintönä. Ainakin keksintö on syvästi ristiriitainen: Teollinen ammoniakki on toisaalta tehostanut maanviljelyä ja mahdollistanut väestöräjähdyksen. Toisaalta se on ollut keskeinen räjähteiden raaka-aine kahdessa maailmansodassa.

Ihminen on muokannut voimallisesti typen kiertokulkua. Arviolta puolet maaperässä ja vesissä kiertävästä typestä on nykyisin peräisin Haber–Bosch-menetelmällä valmistetuista keinolannoitteista. Typpilannoitteet yksipuolistavat ekosysteemeitä ja rehevöittävät ja happamoittavat vesistöjä. Lisäksi Haber–Bosch-menetelmän arvioidaan tuottavan noin prosentin maailman kasvihuonepäästöistä.

Fosforilannoitteen raaka-ainetta ei voida valmistaa kemiallisesti. Fosforivarannot ehtyvät ja maatalouden käyttämää fosforia valuu vesistöihin. Myös fosfori rehevöittää vesistöjä.

Tehokasta lannoitetta

Jätevesien sisältämästä fosforista puolet ja typestä peräti 80 prosenttia on peräisin virtsasta. Virtsan fosfori, typpi ja kalium ovat kasveille suoraan käyttökelpoisessa ionimuodossa, ja virtsa on lannoiteteholtaan väkilannoitteiden veroinen, todetaan BIOUREA-hankkeen loppuraportissa.

Virtsa on lähes steriiliä, ja sen voi levittää kasveille joko sellaisenaan tai laimennettuna. Lannoitettu kohta kannattaa peittää hajun vuoksi, mutta myös siksi, että typpeä haihtuu vähemmän ilmaan. Haihtumisen kannalta paras lannoitusajankohta on pilvinen aamu tai ilta.

Uloste sisältää lähinnä sulamattomia kasvikuituja ja bakteereita. Siinä voi myös olla taudinaiheuttajia. Virtsan ja ulosteen raskasmetallipitoisuudet ovat alhaisia, mutta lääkejäämiä, kuten ibuprofeenia, niissä voi olla.

Ihmisvirtsa ja -uloste ovat turvallisia lannoitteita, kun ne käsitellään oikein. Niiden käyttöä olisi fiksua lisätä. Ison mittakaavan muutokseen tarvittaisiin ainakin toimivia käytännön ratkaisuja ja lainsäädännön uudistuksia. Ja asennemuutosta, sillä ihmisperäisellä lannoitteella on huono imago. Jätevedestä erotetut ravinteet päätyvät liian usein esimerkiksi moottoritien penkkaan – mistä sadevesi huuhtelee ne vesistöön.

Rakennuslupaa ei tarvita

Pienessä mittakaavassa – vaikkapa meidän kotitaloudessamme – asiat voivat muuttua vaikka heti. Voisin asentaa kuivakäymälän sisätiloihin. Tarjolla on monia sisäsiistejä istuinmalleja. Mutta kuivakäymälän asentaminen ja etenkin sen tyhjentäminen olisi hieman konstikasta vanhassa talossamme.

Sen sijaan huussi mahtuu pihaan. Vasara ja saha on. Kirjastosta ja netistä löytyy huussinrakennusohjeita.

Joensuun kantakaupungin alueella enintään 8 neliömetrin rakennelma ei vaadi valvontatoimenpiteitä, kerrotaan kaupungin rakennusjärjestyksessä. Yhtenä esimerkkinä rakennelmasta mainitaan käymälä. Rakennelma on sijoitettava vähintään neljän metrin päähän rajasta.

Kuivakäymälä voi olla virtsan erotteleva tai sellainen, jossa neste ja kiinteä aines päätyvät samaan säiliöön. Ensin mainittu vaatii vähemmän kuiviketta eikä sen erottelemaa virtsaa tarvitse säilöä yhtä pitkään kuin kiinteää ainesta tai ei-erottelevan käymälän suotovettä. Käyttipä kumpaa mallia hyvänsä, huussi ei saa aiheuttaa hajuhaittoja eikä siitä saa valua nesteitä maahan.

Kuivikkeeksi suositellaan usein turvepohjaisia seoksia. En haluaisi käyttää turvetta. Kysyn Käymäläseura Huussin projektipäälliköltä Sari Laurilalta, mikä voisi olla vaihtoehto turpeelle.

”Kuivikkeessa ei välttämättä tarvitse olla turvetta”, sanoo Laurila.

Kuivikkeella on hänen mukaansa kaksi päätehtävää: imeä ylimääräistä nestettä ja pitää kompostisäiliön sisältö ilmavana, jotta tavara säiliössä kompostoituu eikä mätäne. Nestettä imevä osa voi olla vaikkapa olkipellettiä. Ilmavuus hoituu esimerkiksi haravointijätteellä tai oksasilpulla, sanoo Laurila.

Komposti

Jos rakentaisin huussin, haluaisin hyödyntää sen ravinteet hyötykasvien kasvatuksessa.

WHO:n ohjeistuksen mukaan eroteltua virtsaa voi käyttää lannoitteena kaikille viljelykasveille, jos sitä on varastoitu 20 asteessa vähintään puoli vuotta. Lyhyemmänkin varastoinnin jälkeen sitä voi käyttää sellaisille ruokakasveille, jotka prosessoidaan. Typpilannoittaminen lopetetaan viimeistään kuukautta ennen sadonkorjuuta.

Kuivakäymälän ulostetta WHO suosittelee kompostoitavaksi puolestatoista kahteen vuoteen, Käymäläseura Huussi vähintään vuoden. Sama aika on kompostoitava suotonesteitä. Komposti on yksinkertaisimmillaan kasa, joka on suojattu sadevedeltä.

Huussin lisäksi tarvitsisin siis paikan jälkikompostoinnille.

Kasvimaa

Huussi tuottaisi lannoitetta, jolloin pienen pihan pientä kasvimaata olisi laajennettava. Mutta kuinka paljon?

Jos virtsa erotellaan, sitä voi käyttää lannoittamisessa 1,5 litraa neliötä kohti kasvukaudessa, kerrotaan Käymäläseura Huussin materiaaleissa. Yhden ihmisen virtsalla lannoittaisi siis kolmen aarin kasvimaan. Typpilannoitteen ylärajaksi on määritelty 170 kiloa hehtaarille kalenterivuotta kohti ja yksi ihminen tuottaa typpeä vuodessa 4,5 kiloa. Näin laskettuna tarvitsisin vuotuiselle lannoitepanokselleni kahden ja puolen aarin kasvimaan.

Sari Laurila arvelee, että lannoitteen voi levittää pienemmällekin alalle.

”Käymäläkompostista ei hirveän helposti voi saada typen ylimäärää. Jos kaikki kompostoidaan samassa eli ei ole virtsan istuinerottelua, typestä aika iso osa haihtuu. Mitään tarkkaa prosenttia ei voi sanoa, koska se riippuu niin monesta tekijästä”, hän kertoo.

Huussi muuttaisi myös ajankäyttöäni: Kasvimaa sitoisi minut tiiviimmin kotiin ja matkustelisin kenties vähemmän. Viettäisin myös vähemmän aikaa suvun kesämökillä – missä ironista kyllä on kaksi ulkohuussia, mutta ei lainkaan kasvimaata.

Huussi osana kestävyyssiirtymää

Teollisesti tuotetut lannoitteet kasvattavat toisella puolella maailmaa viljaa, maissia tai soijapapua, jotka kuljetetaan öljyllä lähikauppaan. Sitten kuluttaja nauttii ne ja laskee ravinteet pöntöstä alas. Haber–Bosch-menetelmällä tuotettu typpi virtaa kuluttajan lävitse ja saa aikaan vahinkoa sekä ennen kuluttajalle päätymistä että sen jälkeen. Louhi, tuota, käytä ja menetä, kuten Kate Raworth prosessia kuvaa.

Ravinteet eivät nykyjärjestelmässä kierrä systeemin sisällä vaan virtaavat sen läpi. Mutta jos on huussi, ravinteet voi kierrättää huussin kautta kasvimaalle, sieltä ruokapöytään ja takaisin huussiin. Kierto tapahtuu pienellä alueella ja suljetussa systeemissä.

Asutuksen ja tuotannon keskittyminen pahentaa ravinteiden virtausta. Pellot eivät välttämättä ole siellä, missä olisi ravinteita eivätkä ravinteet siellä, mistä ne olisi helppo viedä pellolle. Suurten läntisten kaupunkien ja karjatilojen liepeillä ravinteita on liikaa, mutta esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa niistä on pulaa.

Typpi on yksi esimerkki siitä, että antroposeenin aikakaudella maapallo on yksi hallitsemattomasti kasvava tuotantolaitos, jonka tahattomat ja ei-aiotut sivuvaikutukset kaventavat elämisen ehtoja. Olen kasvanut osaksi tätä tuotantolaitosta ja tuen sen rakenteita jokaisella vessanvedolla. Typen kierto kertoo, kuinka tuotantolaitos toimii. Ruokaa ja juomaa markkinoidaan järkyttävällä volyymilla, mutta sen jälkeen, kun ruoka on ohittanut kurkunpään, siitä ei haluta puhua. Se muuttuu kylläisyydeksi, vatsavaivaksi, ummetukseksi ja liaksi. Jätteeksi, joka vedetään vesiklosetin kautta pois silmistä ja mielestä.

Ruoka ja sen sisältämät ravinteet kulkevat jokaisella meistä ruoansulatuselimistön läpi, mutta silti vessassa käyminen on tabu. Siksi minäkin mietin, mihin sijoittaisin huussin tontillamme ja kuinka suojaan sisäänkäynnin ulkopuolisten katseilta.

Teksti: David Abram | Suomennos: Eeva Talvikallio | Kuvitus: Sanna Hukkanen

Aloitan nämä ajatukseni talvipäivänseisauksen aikaan, vuoden syvimmässä pimeydessä, yönä, joka on niin pitkä, että jopa puut ja kivet vaipuvat uneen. Kuu on vilkaissut meitä pari kertaa paksun pilviverhon takaa jättäen meidät kuitenkin enimmälti uneksimaan ja ajelehtimaan läpi varjoisan yön. Ne meistä, jotka janoavat valoa, alkavat maistaa villin pimeyden ja niellä sitä – hiljaa otamme yön sisään kehoihimme.

Tarina, jota useat eri alkuperäiskansat toistavat erilaisin tavoin, kertoo, että näihin aikoihin maapallo pitelee liekehtivää aurinkoa sisuksissaan. Joka ilta laskiessaan aurinko sujahtaa maan sisään; yön aikana se vaeltaa läpi jalkojemme alaisen tiheyden, ja aamulla seuraamme, kuinka se nousee kaukana idässä ulos maasta ja kiipeää taivaalle. Talven pitkinä öinä, eritoten talvipäivänseisauksen aikaan, aurinko kuitenkin viivähtää maan uumenissa pidempään, ruokkien tummaa maata tulellaan, hedelmöittäen sen syvyyksiä sillä monimuotoisella elämällä, joka tulee piakkoin, usean kuunkierron kypsyttelyn jälkeen, puhkeamaan kukkaan maan pinnalla.

Tämä tarina on saanut alkunsa ajattelusta, joka poikkeaa suuresti siitä, miten useimmat meistä tänä päivänä ajattelevat. Tarinalla on, voisimmeko sanoa, hyvin vähän tekemistä ”silkkojen faktojen” kanssa. Ja silti – kertomus auringon matkasta maan sisuksissa herättää kummasti vastakaikua monissa meistä, jotka sen kuulevat, huolimatta siitä, miten hyvin tiedämme, etteivät siinä kuvatut tapahtumat ole kirjaimellisesti totta. Sillä tuo tarina saattelee meidät omien aistiemme läheisyyteen ja suoraan, keholliseen tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta.

Spontaani, aistinvarainen kokemuksemme auringosta on tosiaankin, että jokin tulinen läsnäolo nousee ja laskee. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme oppineet auringon vakaudesta suhteessa maahan, huolimatta siitä, kuinka perin pohjin olemme vakuuttaneet järjellemme, että maa se tosiasiassa liikkuu, kun taas aurinko pysyttelee yleisesti ottaen paikallaan – omilleen jätettyinä eläimelliset aistimme kokevat auringon silti nousevan joka aamu etäällä ylös maasta ja uppoavan maan sisään iltaisin. Olimmepa tieteilijöitä tai lintsareita, puhumme kaikki auringon ”noususta” ja ”laskusta”, sillä sellainen on yhä ensisijainen kokemuksemme asiasta. Ja tästä syystä pysähdynkin juuri nyt, tässä hetkessä, tunnustelemaan, kuinka auringon tuli ravitsee syvää maata jalkojeni alla.

Käydessäni peruskoulua 60- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa, minua opetettiin alinomaa olemaan luottamatta aisteihini – ”aistit”, sain kerta toisensa jälkeen kuulla, ”ovat petollisia”. Tämä oli yleinen teema luonnontieteiden tunneilla aikana, jolloin kaikki tieteet vaikuttivat tavoittelevan fysiikan puhdasta tarkkuutta. Opimme, ettei totuus koskaan löydy asioiden havaittavasta ilmiasusta vaan jostain aivan muualta, olipa kyseessä sitten mystinen, mikroskooppistakin pienemmän mittakaavan maailma, johon meillä ei ole pääsyä kuin monimutkaisten mittalaitteiden avulla, tai nähtävästi aineeton numeroiden ja abstraktien yhtälöiden valtakunta. Se maailma, johon aistimme antoivat meille suoran pääsyn, alkoi vaikuttaa jollain tapaa harhaanjohtavalta, johdannaiselta ulottuvuudelta, vähemmän perustavanlaatuiselta kuin tuo ilmiasujen takana piilevä todellisempi maailma.

Ensimmäisenä yliopistovuotenani minua opetti eräs jokseenkin hölmö fysiikan professori, joka yritti aika ajoin shokeerata opiskelijoitaan huudahtamalla hullunkiilto silmissään, ettei tuoli, jolla hän paraikaa istui, ollut kiinteä lainkaan vaan koostui lähes kokonaisuudessaan silkasta tyhjyydestä. ”Mikset sitten putoa persuksillesi?”, ajattelin. Aloin pohtia asennoitumisemme nurinkurisuutta. Aloin pohtia, emmekö jatkuvasti aisteja ja aistimaailmaa vähätellessämme – halveksuessamme loputtomasti suoraan koettua maailmaa – tulleet väheksyneeksi maailmoista kaikista todellisinta, sitä ainoaa maailmaa, johon saatoimme aidosti luottaa, sitä ensisijaista olevaisen piiriä, joka salaisesti kannattelee kaikkia muita ”todellisuuksia”, atomeita pienemmän mittakaavan tai mitä tahansa.

Aistittu maailma on toden totta monitulkintainen, määrittelemätön, täynnä epävarmuutta. On monta hyvää syytä pysytellä varuillaan tässä arvoitusten kaikkeudessa, katsoa aina vähän lähempää ja kuunnella tarkkaavaisemmin, yrittäen aistia asioita syvemmin. Mikään täällä ei koskaan ole täydellisen varmaa tai vakaata – pilvien varjot, jotka tummentavat niityn toisella puolen seisovaa kivenjärkälettä, osoittautuvat lähemmäs käydessäni ryttyiseksi, mustaksi jäkäläksi, joka kasvaa säteittäin pitkin kiven pintaa; rantahiekkaan puoliksi peittynyt, hylätty autonrengas muuntautuu äkkiarvaamatta torkuilla olleeksi hylkeeksi, joka äityy lähestyessämme haukkumaan ja rynnistää veteen. Maailma sellaisena, kuin sen avustamattomilla aisteillamme koemme, on häilyvä ja eläväinen, se siirtyilee ja muuntautuu vastauksena omiin siirtymisiimme ja mielenliikkeisiimme. Muisto patikointiretkeltä Jaavan etelärannikolla: päivä on läkähdyttävän kuuma, mutta voimakas tuuli ravistelee selvästi ruohokentän vastalaidalla kasvavien puiden oksia ja lehtiä. Astuessani kohti puita tunteakseni liikkuvan ilman lehvästöä kahisuttava tuuli muuntautuu äkkiä oksien lomassa ruokaa metsästäväksi apinalaumaksi. Tällaiset kohtaamiset ja se varmuuden puute, jonka ne aiheuttavat, voivat toden totta saada meidät hylkäämään aistinvaraisen kokemisen tykkänään ja etsimään ”totuutta” joltain toiselta, vähemmän monitulkintaiselta ulottuvuudelta. Vaihtoehtoisesti nämä kokemukset voivat johtaa meidät oletukseen, että totuus itsessään on eräänlainen keppostelija – mytologioissa esiintyvän kojootti-hahmon kaltainen muodonmuuttaja – ja että aistit ovat jalostuneimmat oppaamme sen lähestymiseen.

Minusta vaikuttaa siltä, että niiden meistä, jotka tekevät työtä villin luonnon varjelemiseksi, on työskenneltävä myös aisteihimme palaamisen puolesta sekä kunnioituksen palauttamiseksi aistimuksellisia tietämisen tapoja kohtaan. Ovathan aistit kaikista välittömin väylämme enemmän-kuin-inhimilliseen (more-than-human) maailmaan. Silmät ja korvat; sieraimet, jotka tavoittavat tuulenvireestä hienon häivähdyksen merisuolaa; sormenpäät, jotka hivelevät mansikkapuun sileää kaarnaa; tämä huokoinen iho, jonka toisen eläimen aistittu läsnäolo saa kauttaaltaan värisemään – keholliset aistimme tuovat meidät joka hetki yhteyteen hengittävän maan kanssa. Jos ihmiskunta vaikuttaa unohtaneen perinpohjaisen riippuvaisuutensa maan olevaisten yhteisöstä, näin voi olla vain, koska olemme unohtaneet (tai sivuuttaneet epäolennaisena) elämämme aistimellisen ulottuvuuden. Aistit ovat villeintä meissä – kykyjä, joita emme jaa ainoastaan toisten kädellisten, vaan elollisen maiseman olennoista suurimman osan kanssa, tavalla tai toisella, aina kastemadoista kotkiin. Kukat, jotka reagoivat auringonvaloon; puiden juuret, jotka kasvattavat säikeitä etsiessään vettä; jopa yksinkertaisen bakteerisolun kemotaksinen, kemialliseen ärsykkeeseen vastaava liike – kaikki nämä ovat myös aistimista ja herkkyyttä, etäisiä variantteja omasta aistimisestamme. Hengittämistä ja syömistä lukuun ottamatta aistit ovat intiimein yhdyssiteemme elävään maahan, ensisijainen tapa, jolla maa vaikuttaa mielentiloihimme ja ohjaa toimintaamme.

Ajattele mehiläistä, joka näön ja eräänlaisen hajuaistin opastamana hakeutuu luonnonkukan sydämeen – aistiminen vaikuttaa näin kyseisen organismin ja sen paikallisen maailman intiimiin yhtymiseen. Myös meidän aistimme ovat kehittyneet yhtä matkaa meidät syliinsä sulkevan, aistivoimaisen maan kanssa. Ihmissilmät ovat kehittyneet hienovaraisessa vuorovaikutuksessa merten ja ilman kanssa, nähdyn maailman muuttuvien muotojen kehittäminä ja opettamina. Korvamme ovat nykyisellään rakenteellisesti viritetyt susien ulvontaan ja hanhien kaakatukseen. Voisimme sanoa, että aistikokemukset ovat kehomme tapa kietoa elämänsä yhteen muiden, sitä ympäröivien elämien kanssa; se tapa, jolla maa yhtyy ajatuksiimme ja uniimme. Aistihavainnot ovat liima, joka yhdistää meidän erilliset hermojärjestelmämme suurempaan, kattavampaan luonnonjärjestelmään. Kuten mehiläisen verkkosilmät opastavat sen luonnonkukkaan, kuten lohi uneksuu reittinsä kotivirtaan läpi tuoksujen portaikon, samoin omat aistimme ovat suunnanneet tietoisuuttamme tiettyihin maan ja maiseman piirteisiin ja muutoksiin, houkutellen esiin tietynlaisia mielentiloja, oivalluksia ja jopa tekoja, joiden ajattelemme virheellisesti olevan lähtöisin yksin itsestämme. Jos sivuutamme aistikokemuksen tai väheksymme sitä, menetämme ensisijaisen keinomme linjautua laajempaan ekologiseen ympäristöön, saattaen samalla sekä itsemme että koko elonkehän vaaraan.

En sano, että meidän tulisi luopua abstraktista ajattelusta ja yksinkertaisesti antautua aisteillemme, tai että meidän olisi lopetettava tieteellinen kysymysten esittäminen ja todisteiden kärsivällinen, tunnontarkka analysointi – ei, en todellakaan. Sanon, että ajattelijoina ja tieteentekijöinä meidän tulisi pyrkiä sallimaan suoran, sensorisen kokemuksemme ympäröivästä maailmasta informoida ajatteluamme, ja edelleen, että meidän tulisi pyrkiä ilmaisemaan kokeelliset päätelmämme suoralle kokemukselle avautuvalla kielellä. Näin voimme asteittain saatella tieteemme sopusointuun hengittävien kehojemme eläimellisen älyn kanssa. (Ajattelen joitain vuosia sitten lukemaani, suojelubiologin kirjoittamaa artikkelia siitä, kuinka tutkimusagenda, joka on vailla minkäänlaista tuntemukseen tai vaistoihin perustuvaa yhteyttä tutkimuskohteeseensa, tuottaa väistämättä huonoja tuloksia. Hän on oikeassa! Sellainen tiede kieltää tutkijan oman uppoutuneisuuden osaksi sitä samaista maailmaa, jota hän pyrkii tutkimaan. Sellainen tiede ei oikeastaan ole riittävän darwinistista – se teeskentelee, että kykymme kylmään järkeilyyn sallisi meidän ihmisten jollain tapaa ponkaista vapaiksi yhtä matkaa kehittyneistä lihallisista kytköksistämme enemmän-kuin-inhimillisessä vaikutteiden verkossa.) Aistikokemus, kun siihen suhtaudutaan kunnioittaen, uusintaa sidoksen kehojemme ja hengittävän maan välillä. Vain sellainen kulttuuri, joka halveksuu aisteja ja jättää ne huomioimatta, voi laiminlyödä elävää maata niin perinpohjaisesti kuin meidän kulttuurimme sitä laiminlyö.

Monet tekijät ovat kiihdyttäneet nykyistä vieraantumistamme aistillisesta ympäristöstämme, ja vieläkin useammat tekijät pitkittävät ja ylläpitävät tätä vieraantuneisuutta. Yksi vaikuttavimpia näistä voimista on samalla yksi heikoimmin tunnustetuista: jokapäiväinen kielenkäyttömme, tapamme puhua. Se, mitä sanomme, vaikuttaa kuitenkin niin syvästi siihen, mitä näemme tai kuulemme tai maistamme maailmasta! On toki olemassa sellaisia tapoja puhua, jotka pitelevät meitä aistiemme läheisyydessä, sellaisia puhetapoja, jotka tukevat ja vahvistavat aistillista vastavuoroisuutta kehojemme ja maan kehon välillä. Mutta on niin ikään olemassa sellaisia sanainkäyttötapoja, jotka yksinkertaisesti tukahduttavat aistimme, saattaen meidät tiedottomiksi aistillisesta ympäristöstä ja siten kyvyttömiksi kuulemaan maan ääntä. Näistä kenties yleistynein on tapa loputtomasti objektivoida luonnonmaailmaa ympärillämme, kirjoittaen ja puhuen jokaisesta oliosta (sammal, rukoilijasirkka, siirtolohkare) ikään kuin se olisi tarkkarajainen, määritettävissä oleva objekti vailla omia tuntemuksia ja tahtoa – ikään kuin voidaksemme kuvata toista olentoa minkäänlaisella tarkkuudella meidän olisi ensin riisuttava se elävästä toiseudestaan tai nähtävä se kimppuna passiivisia mekanismeja, vailla oma-aloitteisuutta, vailla subjektiutta, vailla omaa, aktiivista toimijuutta. Ikään kuin rupikonna tai poppeli olisivat pysyviä ja valmiita entiteettejä, jotka vain odottavat, että me teemme niistä selkoa, eivätkä selittämättömissä olevia läsnäoloja, joiden kanssa olemme päätyneet vuorovaikutussuhteeseen.

Itse asiassa, kun olemme oikeasti hereillä aistiemme elämälle – kun todella katsomme eläinsilmillämme ja kuuntelemme eläinkorvillamme – huomaamme, ettei mikään meitä ympäröivässä maailmassa ole suoraan koettuna passiivinen tai eloton objekti. Jokainen asia, jokainen entiteetti kohtaa katseemme omine salaisuuksineen, ja jos suomme sille tarkkaavaisuutemme, tulemme temmatuiksi dynaamiseen vuorovaikutukseen, jossa tuo toinen oleva opettaa ja toisinaan myös muuttaa meitä. Suoran aistikokemuksen valtakunnassa kaikki on eloisaa, kaikki liikkuu (joskin jotkin asiat, kuten kivet tai vuoret, liikkuvat toki huomattavasti hitaammin kuin toiset). Jos joen viertä käydessäni huomaan yhtäkkiä liikuttuvani syvästi vastarannalla pystysuorana kohoavasta graniittiseinämästä, kuinka voisin väittää, ettei kivi liiku? Sehän liikuttaa minua joka kerta kohdatessani sen! Pitäisikö minun väittää, että tämä liike on täysin subjektiivista, puhtaasti psyykkinen kokemus, jolla ei ole mitään tekemistä kyseisen, olemassa olevan kivimassan kanssa? Vai myönnänkö, että kyseessä on fyysinen, kehollinen kokemus, jonka tuon toisen olion väkevä läsnäolo on saanut aikaan, että tuo toinen massa todellakin varsin aistittavasti liikuttaa sitä massaa, joka on minun kehoni – ja ettemme minä ja kivi siksi suhteudu toisiimme mentaalisena ”subjektina” ja materiaalisena ”objektina” vaan pikemminkin yhdenlaisena ja toisenlaisena dynamiikkana, kahtena erilaisena tapana olla elossa, kahtena hyvin erilaisena tapana olla maata?

Jos puhumme aineesta pohjimmiltaan elottomana, tai inerttinä, luomme tarpeen olioiden hierarkkiselle jaottelulle: kivillä ei ole minkäänlaista toimijuutta tai kokemusta; bakteerit ovat minimaalisella tavalla elossa; kasvit ovat hieman enemmän elossa ja varustettuja alkeellisilla aisteilla; ”alemmilla” eläimillä aistit ovat kehittyneemmät, mutta ne ovat yhä sidottuja vaistoihinsa; ”ylemmät” eläimet ovat tietoisempia; kun taas ihmiset yksin ovat oikeasti hereillä ja älykkäitä. Tällä tavoin eristämme ihmistietoisuuden yhä ylemmäs ja yhä enemmän erilleen aistimaailmasta. Jos sen sijaan oletamme, että aine on alusta alkaen eloisaa (tai ”itseorganisoituvaa”), hierarkiat katoavat ja jäljelle jää erilaisin tavoin toisistaan poikkeavien elävien olentojen kenttä, jossa jokaisella on omat avunsa suhteutettuna toisiin. Ja näin löydämme itsemme keskeltä tätä elävää verkkoa, emme niinkään yläpuolelta, oma aistimellisuutemme erottamattomana osana koko aistillista maisemaa.

Jos jatkamme muista eläimistä puhumista ikään kuin ne olisivat vähemmän salaperäisiä kuin me itse, jos puhumme metsistä tunnottomina järjestelminä ja joista ja tuulista perimmiltään passiivisina elementteinä, tulemme samalla kieltäneeksi suoran, elimellisen kokemuksemme noista voimista. Näin sammutamme aistimme ja päädymme elämään yhä enemmälti päämme sisällä. Sinetöimme älykkyytemme yksin itseensä ja alamme katsoa maailmaa ulospäin, vain katsojina, emme koskaan osallistujina.

Jos sen sijaan haluamme palauttaa mieleemme, millaista on kokea itsensä todella osaksi tätä villiä maailmaa – toisin sanoen, jos haluamme ottaa takaisin paikkamme elollisten yhteisön täysin tavanomaisina jäseninä – meidän on alettava puhua jokseenkin toisin. Muutos tulee olemaan vaikea, ottaen huomioon vanhojen tapojen sitkeyden, ja tulee todennäköisesti vaatimaan vuosikymmenten huolellista tarkkaavaisuutta ja kokeilua ennen kuin alamme oppia. Mutta samalla se tulee olemaan myös oudon helppoa ja jännällä tavalla tuttua – jotain, mitä lapsemme voivat auttaa meitä muistamaan. Jos todella haluamme herättää aistimme ja siten uusintaa solidaarisuuden itsemme ja muun maan välillä, meidän on tunnustettava, että meitä ympäröivillä lukemattomilla asioilla on omat aktiiviset toimijuutensa, oma aktiivinen tapansa vaikuttaa meidän elämäämme ja ajatuksiimme (ja tietysti myös toinen toisiinsa). Meidän on ryhdyttävä puhumaan aistillisesta ympäristöstämme siten kuin hengittävät kehomme ne todella kokevat – aktiivisina, eloisina, elävinä. (1)

…

(1) Sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisen suuntauksen edustajat ovat epäilemättä oikeassa esittäessään, että käsityksemme maailmasta ovat sosiaalisesti rakentuneita – että itsestäänselvimpinäkin pidetyt luontoa koskevat käsitteemme ovat väistämättä oman kulttuurimme ja sen erityisten vuorovaikutuksen ja vaihdannan tapojen leimaamia. Postmodernit teoreetikot tunnustavat oikeutetusti, etteivät itsestäänselvinä pitämämme ilmiöt ole pysyviä, eivät objektiivisia sanan positivistisessa merkityksessä – ettemme ole niin kutsutusti objektiivisesta todellisuudesta saapuvan sensorisen informaation passiivisia vastaanottajia, vaan pikemminkin kaiken meidät tavoittavan aktiivisia organisoijia ja tulkitsijoita, ja että kokemuksemme on aina jo valmiiksi niiden monilukuisten sosiaalisten voimien, vastakkainasetteluiden, vallanjakojen ja piilotetun vallankäytön strukturoimaa, joiden puitteisiin kulttuurisesti sijoitumme. Monet dekonstruktiivista lähestymistapaa edustavat kriitikot painottavat sitä, missä määrin kokemuksemme muista-kuin-inhimillisistä ilmiöistä on aina lähtökohtaisesti ihmiskulttuurin rakentamaa – jopa siinä määrin, että ”luontoa” itsessään saatetaan kutsua kulttuuriseksi konstruktioksi.

Olen laajalti yhtä mieltä näiden analyysien kanssa. On sinänsä perusteltua väittää, että kokemuksemme ei-inhimillisestä luonnosta on laajalti ihmiskulttuurin rakentamaa. Haluan kuitenkin täydentää tätä väitettä tunnustamalla sen, että ihmiskulttuuri itse rakentuu ja muotoutuu ihmiset ylittävän voimien verkoston syleilyssä. Jos maailmaa koskevat käsitteemme ovatkin erityisten kulttuuriemme rakentamia, kulttuurimme itsessään rakentuvat painovoiman, tuulten, vesien ja auringonvalon keskinäisen vuorovaikutuksen, erilaisten eläinten muuttoliikkeiden ja tiettyjen kasvien ravitsemuksellisten ja lääkinnällisten voimien vaikutuksessa. Ihmiskulttuuriin vaikuttavat ja sitä järjestävät ja välittävät siis monet sellaisetkin toimijuudet, jotka eivät ole inhimillisiä tai ihmisten tekoa.

Juuri tämä jää niiltä, jotka luonnehtivat itseään ”postmoderneiksi”, samoin kuin valtaosalta modernisteista, aivan liian usein huomaamatta: kuinka kokonaiset sivilisaatiot ammentavat tyylinsä niitä kannattelevasta maasta, kuinka ihmisyhteisöjä ylläpitävät vaivihkaa ne bakteerit, jotka hajottavat pudonneita lehtiä, ja madot, jotka myllertävät maaperää, ja ne moninaiset toiset – sudet, lohet, korpit, ukkosmyrskyt, biisonit, kimalaiset – jotka vetävät meitä ihmisiä vuorovaikutukseen kanssaan ja siten houkuttavat meidät puhumaan, tanssimaan, sepittämään tarinoita ja loihtimaan kuvia, luomaan kulttuuria. Kulttuurimme vaikuttavat syvästi ajatuksiimme luonnosta ja villiydestä, se on totta, mutta kulttuuri itse kuuluu aina huomattavasti enemmän-kuin-inhimillisen voimien kentän vaikutuspiiriin.

Kun tämä jää tunnustamatta, sosiaalisen konstruktionismin analyysit uhkaavat postmodernismiin verhoutuen ylläpitää modernismin oletuksista valheellisinta: oletusta, että ihmiskunta on ainoa luova (tai rakentava) toimija maallisessa maailmassa. Tällaiset analyysit muuttuvat aivan liian helposti vain uusiksi oikeutuksiksi muiden-kuin-inhimillisten todellisuuksien hyväksikäytölle ja tuholle yksinomaan ihmistä palvelevissa tarkoituksissa. Vaarana on, että niitä alkavat ottaa käyttöönsä esimerkiksi ne, jotka haluavat oikeuttaa muiden-kuin-inhimillisten organismien muokkaamisen geeniteknologian keinoin puhtaasti ihmisen hyödyksi: jos luonto on pääasiassa sosiaalinen konstruktio, miksemme jatkaisi muun luonnon konstruoimista mielemme mukaan?

Konstruktionistit ovat oikeassa väittäessään, ettei ”todellisuus”, johon niin vaivattomasti viittaamme, ole pysyvä ja tarkasti määriteltävissä, mutta he erehtyvät esittäessään tämän määrittelemättömyyden johtuvan yksinomaan ihmisyhteiskuntien vaihtuvista valtakamppailuista. Se enemmän-kuin-inhimillinen maasto, johon ihmisyhteiskunnat sijoittuvat, ei ole staattinen, mekaaninen järjestys, vaan itsessään epävakaa, alati muuttuva verkosto, dynaaminen, erilaisten muotoaan muuttavien yhteisöjen ja solmumaisten toimijuuksien keskinäisten liittoutumien, yhteenkytkeytymien ja kiistojen kenttä. Ei ihmiskunta yksin rakenna kokemustamme asioista: asiat itsessään pelaavat sekä meidän kanssamme että keskenään, vetäen puoleensa, piilotellen, asettaen näytteille, sulauttaen, moninkertaistaen ja muuntautuen – osallistuen aktiivisesti ”todellisuuden” päättymättömään emergenssiin.

Painovoima, auringonvalo, ilma, maaperä, sade, karhu, harakka, setripuu, harmaakivi – eräässä mielessä nämä ovat kaikki ihmiskielen sanoja, joilla on omat, erityiset sosiaaliset ja tieteelliset historiansa. Samalla nämä sanat ovat kuitenkin saaneet alkunsa kehollisesta kohtaamisestamme erilaisten villien ja muotoaan muuttavien voimien kanssa – elävien voimien, jotka langettavat aistittavan vaikutuksensa kaikkiin toimiimme, yhteisöihimme ja talouksiimme. Niin vahva on näiden voimien vaikutus, että – väittämättä koskaan voivamme tehdä niistä täysin selkoa – voimme oikeutetusti tunnustaa niiden olevan aktiivisia toimijoita yhteiskuntiemme ja identiteettiemme rakentumisessa.

Tunnustamalla näiden toimijuuksien suoran, materiaalisen vaikutuksen, emme tule naulanneeksi inhimillistä todellisuutta kiinni staattiseen tai määrätynlaiseen ydinolemusten järjestykseen. Sillä vahvistaessamme kanjonien, tuulen, kuun ja metsän olevan toimijoita, itsemme tavoin eläväisiä, vaikuttavia voimia, tulemme yhtä aikaa tunnustaneeksi niiden muovaavan vaikutuksen ja niiden toiseuden (niiden villin määrittymättömyyden, niiden olemassaolon ei niinkään perinpohjaisesti käsitettävissä olevina objekteina vaan salaperäisinä entiteetteinä, joihin olemme elävissä suhteissa).

On päivänselvää, ettei se maailma, jonka koemme, ole objektiivinen ja tarkkaan määriteltävissä oleva todellisuus – ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi sosiaalinen luomus! Mutta se ”sosiaalinen yhteisö”, joka tämän epämääräisen maailman rakentaa, on huomattavasti laajempi kuin ihmisten yhteisö – siihen kuuluvat hämähäkit ja pääskyset ja maanalaiset suotovedet siinä missä me kaksijalkaisetkin. On epäilemättä korkea aika kasvaa irti modernismin sitkeimmästä perusolettamuksesta: kaikkine taidokkuuksinemme ja luovine käyttövoiminemme me ihmiset emme kuitenkaan ole millään muotoa ainoa, tai edes tärkein, maailmaa rakentavista toimijoista.

Essee on julkaistu ensi kerran yhdysvaltalaisessa Wild Earth -aikakauslehdessä vuonna 1997. Se on sittemmin julkaistu useasti uudelleen sekä painetuissa että sähköisissä medioissa, kuten Utne Reader -verkkojulkaisussa vuonna 2001 sekä Tom Butlerin toimittamassa teoksessa Wild Earth: Wild Ideas for a World Out of Balance, New York Academy of Sciences, 2002.

Lisää David Abramin kirjoituksia (englanniksi): www.wildethics.org.

Tilaa Elonkehä. Kestotilauksena neljä numeroa vuodessa hintaan 35 €.

Teksti: Antti Salminen, kuvitus: Heikki Rönkkö

”KUORO:

Pois harhaluulot! Itse näätte sen:

vain konnantöistä elää ihminen!”

– B. Brecht, Kolmen pennin ooppera

[Premissi 1]: Energia on luomatonta ja tuhoutumatonta; energiaa ei voi tuottaa.

[Premissi 2]: Vain vähäinen osa energiasta on ”kykyä tehdä työtä”, so. eksergiaa.

[Johtopäätös 1]: Vallitseva produktivistinen ja eksergiaperustainen käsitys energiasta ja työstä on heikkolaatuinen.

[Johtopäätös 2]: Näin ei voi jatkua.

***

On vaivoin peitelty fakta, että karhunosa nykysivilisaatio(i)ssa tehtävästä työstä on viheliäisempää kuin turhaa. Valtaosa työnteosta, etenkin tuotannollisesti arvostetusta sellaisesta, on ei-inhimillistä elämää välillisesti tai välittömästi tuhoavaa ja inhimillisiä hyvän elämän edellytyksiä typistävää. Nyt tehtävän normaalityön seuraukset ulottuvat niin kauas tulevaisuuteen, että on epäselvää, voidaanko kuluvan vuosisadan loppua kutsua enää missään totutussa merkityksessä tulevaisuudeksi.

Modernin työn tehotouhu eritasoisine atomisoituneisuuksineen ja fossiilivetoisine koneineen kestää elämää yhtä vähän kuin se sietää sielua. Korkeintaan siinä määrin, että tietäminen ei voi muuttua kokemiseksi, ulkoinen työ ei saa muuttua sisäiseksi, sisäinen ei ulkoiseksi – toisin sanoen työn materian ja olosuhteiden annetaan ohjata tekemisen tapaa ja aikaa niin vähän kuin mahdollista. Tämä on tehokasta. Tämä ei ole kehitystä.

***

Jos kerran täysteollisen modernin alussa kommunismin aave kummitteli Euroopassa, sen lopussa fossiilikapitalismin haamu vainoaa ilmakehässä. Tämä epäkuollut ja liki kaikkiallinen läsnäolo on planetaarinen voima, joka laskeutuu tulevaisuuden tuntemattomuutena lasten otsille kuin viimeisen talven musta lumi.

Sillä ilmastokatastrofin varsinainen ongelma energiaperspektiivistä on, että kyky tehdä työtä on muuttunut kyvyttömyydeksi päästä eroon käytetystä energiasta, joka ei ole sen vähemmän voimallista kuin ennen sen ihmiskäyttöä. Tämä ”työhön kykenemätön” (ts. anerginen) työskentelee tosiasiassa herkeämättä, ja tuo vaikutus on planetaarinen. Anerginen toimi ei ole työtä käskettyä vaan suuntautuu lähes kaikkea elävää vastaan, eikä minkään puolesta. Liioin riivatuilla henkivalloilla ei ole tapana palata pulloihin.

Kenties tämä on edistyksen todellinen henki, absoluuttisesta järkevyydestään hulluksi tullut Geist, joka itseymmärryksensä korkeimmalla huipulla tappaa sen minkä voi. Empiirisesti tältä alkaa vaikuttaa.

***

Toisinaan ajattelen mummoani ja niitä luonaan vietettyjä lapsuuskesiä, joina kaikenlaista roskaa (mukana kosolti muovia), poltettiin roviossa ryytimaan ja perunapellon välissä. Savu oli mustaa, paksua ja kitkerää, ja tulessa kupli nimetöntä ja muodotonta mönjää. Tässä ei ollut mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa: niin maaseudulla, tai ainakin Hollolan kylillä 1980-luvun lopulla, oli tapana tehdä. Mummon maailmassa ei tunnettu kierrätystä, sillä niinä vuosikymmeninä, joina hän taloutta aktiivisesti pyöritti, kierrätykselle ei ollut mitään tarvetta. Kaikki pientilan jäte meni tunkiolle tai poltettavaksi. Kun ajattelen mummoani, kuvittelen hetken ymmärtäväni, kuinka lyhyessä ajassa fossiiliperustainen työ-, energia- ja jäteymmärrys on vakiintunut neuvottelemattomaksi ”ainoaksi maailmaksi”. Mummoni ratkaisu fossiiliseen ongelmaan ja muovin maatumattomuuteen oli samaan aikaan ikiaikainen ja hypermoderni: edelleen, kuten ilmeisesti aina ennenkin, polttaminen on paitsi primäärienergian pääasiallinen hankkimistapa ja pääasiallinen keino yrittää hankkiutua siitä eroon.

Savu on mustaa, paksua ja kitkerää. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa, hegemonisen kulttuurin sisältä katsoen, työ on enimmissä määrin kauniisti ilmaistuna jätteen tuotantoa. Suoraan sanottuna: jätteen halua, tuhoutumisen vaalimista. Mikä sakeinta, tämän planetaarisen fossiilisen työmaan tuottaman jätteen ei haluta olevan kuitenkaan kehollisessa mielessä likaista, tärkeää on, että se voidaan työntää sivuun ja saada näkymättömiin – hallitsee puhtaan jätteen ja verettömän tuhon fantasia.

***

Fossiilikapitalismin energiaymmärrys (tarkemmin; tämän energiaymmärryksen itseymmärryksellinen ala) ei missään olennaisessa mielessä ole kyennyt ottamaan huomioon, että energia on tuhoutumatonta ja tuottumatonta siinä missä ja koska kaikkea materiaalista luonnehtii jatkuva muutos. Tästä seuraa, että fossiilikapitalistinen käsitys työstä on puutteellista silloin kuin se ei ole suoranaisen sokeaa. Liioin missään luonnonhistoriallisesti olennaisessa merkityksessä energia ei ole kykyä tehdä työtä, ei koskaan ole ollut eikä ole sitä oleva. Ajatusvirhe perustuu vähintein osin tieteenhistoriallisesti massiiviseen kömmähdykseen, tarpeeseen muotoilla termodynamiikka tieteenä nousevan produktivistis-porvarillisen vallankumouksen tarpeisiin 1800-luvun alkupuoliskolla.

Energiassa ei siis ole mitään inhimillistä, mitään sellaista, jonka ihminen voisi laskea omaksi ansiokseen. Liioin siinä ei tiettävästi ole mitään elävää (vaikkapa nyt hengittävän tai itsestään-lisääntyvän merkityksissä). Ihmisen työ on samaa kuin aina, energiamaterian poiesista, muodon-antoa ja muodon-ottoa. Energiamaterian välittömyyden, sen kehollisen vasteen tai henkisen kitkan karttaminen ei tätä tosiota muuta muuksi kuin torjutun todellisuusosan mielivallaksi.

On siis määriteltävä toisin, eroteltava uudelleen: Ihminen ei luo eikä tuota rahtuakaan energiaa, vaan ihmistyö on energian muodon muuttamista ja näin ollen jatkuvaa aineellisen kanssa neuvottelua silloinkin kun se on tiedostamatonta – toisinaan taitavammin, toisinaan taitamattomammin. Niin ikään lopulta mikä tahansa työ on täydellisen hallinnan mahdottomuuden myöntämistä ja lopulta energeettiselle ympäristölle nöyrtymistä. Ei liene tarpeen muistuttaa, että tämän nöyryyden mitätöimisestä nykyinen fossiilikapitalismi onnittelee avoimesti itseään.

Inhimillisessä nöyrtymisessä on eksistentiaalinen taso, joka koskee ylipolvisen ihmiselon laskostumista sen elämien alueiden materiaaliseen perustaan tavalla, jossa nämä voivat toistaan haastaa, mieluiten niin, että ihminen ei tule olennaisesti köyhdyttäneeksi tuosta aineellisesta perustasta nousevien haasteiden intensiteettien ja laatujen arvattua ja arvaamatonta runsautta: tarvitaan niin tuulen kuin lumen, kuusen kuin käävän, tikan kuin ahmankin haaste – mitä ikinä ne kussakin kulttuurisessa tilanteessa tarkoittavatkaan. Tätä on moninaisuuden agonismi, sen hioutuminen sellaisuudekseen.

***

On pikemmin jokapäiväinen kuin kosminen havainto, että vain pieni osa energiasta on varsinaisen materiaalista tavalla, jota voidaan mitata kilojouleissa tai kivihiilitonneissa. Ihminen väsyy pelkästään käyttäessään tarkkaavaisuuttaan, merkityksetön elämä syö voimat, toisen läsnäolo voi olla voimistavaa tai kuihduttavaa. Fossiilimodernin työn suuri lupaus oli, että ei-laskennallista energiaa, vaikkapa siis tuntuisuutta, merkityksellisyyttä, intoa ja elon yleistä jännitettä, voidaan korvata täysin laskennallisella ja mieluiten polttamalla vapautetulla energialla. Teollisen työn voittokulku muutti näin energian dominanttia ei-laskennallisesta laskennalliseen, uusiutuvasta peruuttamattomaan, tuulesta hiileen ja öljyyn. Vaan kuten Gary Snyder toteaa kommentaarissaan runoonsa ”Mitä runoilijoihin tulee”:

”Mutta on toinenkin energialaji, jota on jokaisessa elävässä olennossa, aurinkolähteelle sukua, mutta erilaista. Sisäinen voima. Mistä? ’Riemusta’. Elämisen riemuun yhdistyy tietoisuus pysymättömyydestä ja kuolemasta, tämän hyväksymisestä ja hallitsemisesta. Määritelmä:

Riemu on viaton ilo, joka kohoaa

ihmeellisen, tyhjän, mutkikkaan,

läpitunkevan,

vastavuoroisesti syleilevän, loistavan

yhden maailman havaitsemisesta ja oivaltamisesta

kaiken erottelun ja vastakohtien

tuolla puolen.”¹

Jos kerran työtä jälkifossiilisessa merkityksessä tahdotaan tehdä, olkoon se voittopuolisesti enemmän tämän ei-laskennallisen energian kultivointia ja tuottamatonta haaskausta kuin laskennallisen energian pikkusievän tappavaa kulutusta.

***

Ei-inhimillinen alkutuotanto on luonnonhistoriallisesti koeteltua kykyä suhtautua aurinkoon. Kasvit, levät ja monet bakteerit kykenevät siihen, missä nykyihmisyydet eivät ota onnistuakseen: sitomaan väliaikaisesti energiaa eliöiden käyttöön niiden ympäristöjä harvemmin tuhoamatta. Lienee myös niin, että eri lajit työskentelevät kukin omin tapoinensa omissa kulttuureissaan, monesti nimenomaan tavalla ja toisella solaarisen ajamana. Sillä vallitseehan ajo: pyyteetön, luova, kuolettava ja ehdoton suodatetun ja suodattamattoman valon nälkä. Näin luonto on sitä, mikä osaa syödä itseään tuhoutumatta.

Tämä on todellista työtä, mielekästä ja säälimätöntä työtä, ja toisinaan myös ihmistyötä. Eksistentiaalis-materialistisesti työläisyys on perinteisesti mieltäen porvarillisuutta parempaa siksi, että työläinen joutuu kohtaamaan materian raakana, pysyttäytymään ja kultivoitumaan sen tarjoaminen ei-inhimillisten mittojen armoilla. Globaalissa pohjoisessa työläinen ei silti välttämättä tätä nykyä kohtaa auringon ja maan kauhua ja riemua välttämättä lainkaan, pikemmin sen kohtaa globaali etelä häpeämättömänä geopoliitiikkana: maameren kaikkinaisena riistona ja jätteen todellisuutena. Fossiiliporvari ei osaa syödä kyllin taitavasti itseään, eikä siksi kuulu luontoon.

***

Produktivistinen ja eksergisen sivilisaation työ siis tuottaa hyötyä (yhtäällä) ja siten se luo tuhoa (toisaalla). Haluttava kulttuuri sitä vastoin tuottaa enimmäkseen hyödyttämätöntä ja tulee luoneeksi toisinaan hyvää. Tämä hyvä ei ole arvo (ei edes arvojen arvo, ”itseisarvosta” puhumattakaan²) ja olisi pikemmin epäilyttävää tähdätä siihen aiotusti ja ilmeisesti: varsinaista yhteishyvää ei voida tietää ennalta eikä yleisesti, se täytyy tuntea nimenomaisesti. Siksi hyvä on pikemmin onnekas vahinko kuin saavutettava päämäärä, ennemmin oheisseuraus kuin tavoite: jotain joka vailla varmuuksia seuraa tai on seuraamatta työttömästä työskentelystä. Jos näin on, kuten energiaakaan, hyvää ei voi tuottaa. Toisinaan sitä voidaan kyllä luoda.

Materiaalisen on brutaali sana – näkyvän valon maailmassa aine sanoo aluksi ja se sanoo lopuksi. Olkoonkin ”biologinen”, olkoonkin ”kulutuksellinen tai tuotannollinen”, niillä luovuttamattoman aineellisilla virtauksilla, joilla fossiilimoderni uusintaa, neuvottelee ja kannattelee omaa oikeutustaan, on kehollista eli biopoliittista väliä kasvi-, eläin- ja ihmisjoukoille. Puhumattakaan vesi-, humus- ja kivijoukoista. Sillä jos kerran ”oikeuksia” ollaan jakamassa, olkoon elottomillakin luovuttamattomat oikeutensa siinä missä elollisilla. Syväekologinen ajattelu ei ole tarvittavissa määrin kyennyt asettamaan kysymystään myös elottomasta käsin. Kysymättömyyden ongelmaa voidaan kutsua esimerkiksi ”biolatriseksi vinoumaksi”.

Sillä kuolleisuus, kuolleena-olo, tuo unohduksen eloisa suo, edeltää elämää ja kannattelee sitä, alati. Syväekologian kysymys ei ole kysymys vain elämästä, vaan yhtä kaikki niistä kuolleisuuksista, inhimillisesti ottaen esivanhempaisuudesta kallioperään, joiden varaan se välttämättä on jo kerrostunut ja laskostuu. Ontologisesti uskottavan syväekologian on siksi suojeltava yhtä kaikki kuolemaa. Ja enemmän. Sen on suojeltava myös sitä, minkä ei ole määrä koskaan syntyä – sitä se suojelkoon syntymältä täsmälleen samalla antaumuksella kuin sen on autettava sitä, minkä ei soisi koskaan kuolevan. Toisin sanoen: miten tahansa työ määritelläänkin, sitä ei tehdä eikä ole koskaan tehty vain eläville.

***

Käytännössä otollista on pyrkiä rajaamaan tehdyn työn vaikutusten siroamista hallitsemattomasti ja tarpeettoman tuhoavasti, siis muiden eläväisyyttä ja kuolevaisuutta, tai pelkkää olemassaolevuutta, mitätöiden. Tehtävä on toki jokseenkin lohduton: Planetarisoituneen fossiilikapitalismin olosuhteissa voi olla lähes varma, että lähes millä tahansa nykyhegemonian myöntävällä materiaalis-energeettisellä jokapäiväisellä eleellä on vähintäänkin epäilyttäviä ja useimmiten suoranaisen karuja seuraus- ja kerrannaisvaikutuksia.

Onko passiivinen tai aktiivinen hyödyttömyys, hiottu työnvälttelyn kyky ja tuotannosta kieltäytyminen sitten ainut johdonmukainen ja syväekologisesti kestävä työkäsitys? Ei välttämättä, mutta toisinaan se on vaadittava lähtökohta, tarpeellinen selänkääntö ja itse-ehtoisamman elon avautuma³. Luovuttamattomana tavoitteena on herruudettomuus, siis palvelemattomuus, joka kykenee sanomaan ei ja kävelemään pois, jos niikseen. Vastaava omatunnon askel on kapitalistisesti katsoen outo ellei semminkin kauhea ele: jos on olemassa tahoja, jotka kieltäytyvät yhteisestä tai yksityisestä hyödystä jonkin paremman tähden, on pakko myöntää, että kaikkien tarpeet eivät ole samat, kaikkien halut eivät ole yhtenevät ja hallitsemisesta tulee hankalaa. Mainittuja tahoja on olemassa.

Kulutuksella ja tuotannolla – siis produktivismin ideologialla, joka läpäisee niin oikeiston kun vasemmistonkin – on kaikesta huolimatta useita ulkopuolia, pakopisteitä ja vihollisuuksia liittouduttavaksi. Tuottamaton tuhlaus ja kuluttamaton askeesi lyökööt kättä: kohtuuden nimissä ja järjen ikeessä nykytilanteesta ulospääsy on jollei suoranaisen mahdotonta, vähintäänkin eksistentiaalisesti heikkolaatuista. Kysymyksen valinkauhassa eivät ole ”yksilön valinnat”. Tarvitaan kulttuurisia käytäntöjä, ylipolvisesti merkityksellistäviä merkityksellisyyksiä ja kosolti ei-inhimillistä ja inhimillistä taitavuutta, jotta uudelleenarvioitu energiaymmärrys voidaan koetella. Sitten voidaan alkaa oikeisiin töihin.

[PS. 14.2.2021.: Metsä Fibren Kemiin suunniteltava sellutehdas on pysäytettävä.]

1 Gary Snyder, ”Runosta ’Mitä runoilijoihin tulee’”. Teoksessa Kilpikonnasaari, 179–180. Suom. Aki Räsänen. Basam, Helsinki 2014.

2 Vrt. Pauli Pylkkö, ”Askenaarinen purkaminen”, 7. (http://www.uunikustannus.fi/askenaarinen.pdf): ”Mikä tahansa itseisarvo voidaan tilanteen niin vaatiessa tulkita jonkin intressiryhmän itsekkääksi tavoitteeksi. Ja toisin päin: mitä tahansa itsekästä tavoitetta voidaan perustella sopivasti muotoillulla itseisarvolla, jos puhetilanne niin vaatii tai odottaa. Lopultakin molemmat toimivat tiedostamattomien eleiden naamioina. ’Itseisarvo’ on akateeminen nimike vaatimukselle, jonka joku sopivasti koulutettu ja sopivasti vähintäänkin keskiluokkainen länsimaalainen, useimmiten akateeminen henkilö tai ryhmä muotoilee riittävän yleiseen muotoon. Tämän jälkeen vaatimus esitellään muille sillä odotuksella, että hekin sitä noudattaisivat. Samalla muotoilun on kätketysti oltava niin moniselitteinen, ettei vaatimuksen sisältöä voida tarkasti naulata kirkon oveen. Tästä syystä vaatimuksessa aina lymyävää pahuutta ei ole helppo huomata.”

3 Poliittiseksi minimivaatimukseksi muotoiltuna tätä vastaisi ”ekologinen perustulo” (jonka yksityiskohdista voidaan neuvotella), jonka niukin mutta kohtuullisin turvin kääntää selkänsä niin sanotulle ”työelämälle”. Näin siis, jos valtiolta jotain sopii odottaa tai siltä vaatia. Viisaan varovaisesti valtiolta ja valtiollisuudelta ylisummaan voi odottaa tässä tilanteessa liian vähän ja liian myöhään, ja siksi siltä vaadittakoon kaikki ja ei-mitään.

Teksti: Maria Katajavuori

Pandemiat saavat usein alkunsa tuhottujen luonnonympäristöjen monimuotoisista mikrobeista. Toisaalta monimuotoiset mikrobit ovat välttämättömyys immuunipuolustuksemme kehittymiselle. Ihmisen terveys on biodiversiteetistä riippuvainen niin hyvässä kuin pahassa, emmekä voi jättää tätä huomiotta, mikäli mielimme välttyä sairauksilta.

Vuosikymmeniä sitten eräälle malesialaiselle sikatilalle lensi nälkäinen hedelmälepakko. Se laskeutui farmimaalle istutettuun mangopuuhun, levitteli jättimäisiä nahkasiipiään ja katseli tyytyväisenä ympärillään roikkuvia pulleita hedelmiä. Kettumainen naama tahrautui mangomehuun, kun täyteläisen kullanruskea otus ryhtyi tyydyttämään nälkäänsä. Lepakolla oli hyvä syy ruokailla ahnaasti: sen luontaisessa elinympäristössä ei nimittäin enää ollut puita, joista syödä. Sikatila oli raivannut tieltään lepakon aiemman asuttaman metsän.

Osa hedelmistä putosi syöminkien tuoksinassa maahan ja päätyi sikojen suihin. Samalla siat altistuivat lepakon kantamalle virukselle, joka lopulta hyppäsi sioista farmareihin.

Näin sai todennäköisesti alkunsa ihmisen ensimmäinen tunnistettu Nipah-virusaalto. Nipah tappaa noin puolet infektoimistaan uhreista, eli toisin sanoen se on yli kymmenkertaisesti kuolettavampi kuin COVID-19. Vaikka taudista selviäisikin, muistoksi voi jäädä neurologisia häiriöitä. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut Nipah-viruksen yhdeksi kymmenestä tärkeimmästä patogeenista, joita tulisi tutkia ja monitoroida. Tästä huolimatta lääkettä tai rokotetta virusta vastaan ei ole, joten tartunnan saaneilla on korkea riski kuolla akuuttiin hengitystieinfektioon tai aivotulehdukseen.

Sitten malesialaisen hedelmälepakon vierailun, kymmeniä miljoonia hehtaareja metsää on raivattu viljely- ja laidunmaiden tieltä ympäri maapalloa. Suurin osa tuhotuista elinympäristöistä on jäänyt nautakarjan, soijaviljelmien ja palmuöljytuotannon jalkoihin. Kaiken kaikkiaan ihmiskuntaa syöttävät pellot ja laitumet ovat vallanneet noin puolet maapallon jäävapaasta pinnasta. Ihminen vähentää biosfäärin monimuotoisuutta paitsi ottamalla luonnollisia ympäristöjä maatalouskäyttöön, myös hävittämällä metsiä ja levittämällä asutusta aiemmin koskemattomille maille. Jäljelle jäävillä biodiversiteetin rippeillä on kuitenkin tapana iskeä takaisin: maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan mitä monimuotoisinta viruskirjoa, josta väkisinkin löytyy patogeenejä, joilla on kyky sairastuttaa myös ihmisiä.

Pirstottu monimuotoisuus patogeenilähteenä

Maankäytön muutosten seurauksena lähes kolme neljäsosaa maapallon metsistä sijaitsee korkeintaan yhden kilometrin säteellä metsän reunasta. Kun luontaiset elinympäristöt tuhoutuvat, eläimet ajautuvat asumaan nurkkiimme ja tulevat samalla tartuttaneeksi meidät kuljettamillaan taudinaiheuttajilla. Mitä suurempi on hävittämiemme alueiden biodiversiteetti, sitä todennäköisempää on, että sillä on takataskussaan tarttuva koston väline. Ja mitä enemmän korkean biodiversiteetin alueet pirstaloituvat, sitä todennäköisemmin niissä piileksivät patogeenit pääsevät hyppäämään oman lajiemme kiusaksi.

Neljä viidestä ihmiskunnan merkittävimmistä tautiriesasta on arvioitu olevan eläinperäisiä. Lähes puolet vuosien 1945 ja 2005 välillä ilmenneistä eläinperäisistä sairauksista oli tavalla tai toisella yhteyksissä maankäytön muutoksiin. Esimerkiksi yli kymmenentuhatta kuolonuhria vaatinut Ebola iski rankimmin metsäkadon vaivaamiin alueisiin Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tästä huolimatta alueen ekosysteemejä tuhotaan yhä kiivasta tahtia: kumi- ja kaakaoviljelmät leviävät pitkin Guineaa, ja Kongon allas menettää yli miljoona hehtaaria metsää joka vuosi.

Osa biodiversiteetistä päätyy laittomille ja laillisille eläinmarkkinoille, joilla eläinkirjoa arvostetaan pseudolääketieteellisistä, kulinaristisista, tai puhtaan turhamaisista syistä. Kun saatamme yhteen apinat, salamanterit ja muurahaiskävyt, saamme mitä tilaamme – monimuotoiset markkinat, mutta ei vain myyntiartikkelien, vaan myös patogeenien muodossa. Vaikka on yhä epäselvää, minkä väli-isäntien kautta COVID-19 siirtyi ihmiseen, tiedämme, että se on eläinperäinen virus, ja sai mitä todennäköisemmin alkunsa Kiinan eläinmarkkinoilla.

Keinotekoisten patogeenikeitosten vaarallisuuden ei pitäisi olla mikään yllätys. Vuosituhannen taitteen SARS-epidemian epäillään lähteneen liikkeelle Etelä-Kiinan Guangdongin provinssin villieläinmarkkinoilta, joilla ihmiset altistuivat supikoirien ja sivettieläimien kantamalle virukselle. Tauti levisi nopeasti 26 maahan, vaati yli 700 uhria ja kustansi yli 40 miljardia USA:n dollaria. SARS nostatti aikanaan kansainvälistä paniikkia, mutta välittömän uhan väistyttyä kiinnostus Kiinan eläinmarkkinoiden ongelmiin hiipui, ja olosuhteet meneillään olevalle COVID-19-kriisille alkoivat kypsyä.

Ihminen on ymmärrettävistä syistä huolissaan maapallon biodiversiteetin säilyttämisestä. Nautimme muun muassa lajirikkaista kansallispuistoista, monimuotoisten hyönteisyhteisöjen tarjoamista pölytyspalveluista ja lajirunsauden mukanaan tuomasta ekologisesta stabiiliudesta. Meille kuitenkin sallittakoon se, ettemme ole yhtä huolissamme patogeenien biodiversiteetistä. Modernin lääketieteen aikakaudella olemme ajaneet onnistuneesti sukupuuttoon muun muassa isorokon, jota kukaan tuskin kaipaa. Ylenmääräisellä sterilisaatiolla on kuitenkin kääntöpuolensa: kohtuullinen määrä mikro-organismien biodiversiteettiä on nimittäin välttämätöntä ihmisen terveydelle.

Mikrobien mukavampi puoli

Immuunipuolustuksen kehittyminen on riippuvainen elimistöä stimuloivista mikrobeista. Erilaisilla pieneliöillä on ratkaiseva vaikutus ihmisen vastustuskykyyn erityisesti yksilökehityksen alkuvaiheessa. Siinä missä monet globaalin etelän maat altistavat itsensä yliannostukselle vaarallisen monimuotoista patogeenijoukkoa tuhotessaan biodiversiteettiä, länsimaat ovat hankkiutuneet mikro-organismeista eroon liiankin kanssa. Tämä on altistanut länsimaiden asukkaat erilaisille tulehdushäiriöille, esimerkiksi allergioille. Yksipuolisissa kaupunkiympäristöissä elävillä tiedetään olevan suurempi riski kehittää allergioita kuin monimuotoisissa maalaisympäristöissä elävillä. Jopa länsimaihin aikuisiällä saapuvat maahanmuuttajat näyttävät altistuvan allergioille päädyttyään monotoniseen mikrobitilaan.

Tutkijat ovat löytäneet yliherkkyyksiltä suojaavia mikrobeja mitä moninaisimmista paikoista. Prevotellaceae-, Lachnospiraceae– ja Ruminococcae-bakteerit asustavat ihmisen suolistossa ja kehittävät muun muassa immuniteettia muokkaavia lyhytketjuisia rasvahappoja. Ihmisen iholla elävä Acinetobacter-bakteeri tuottaa immuniteettiin vaikuttavaa proteiinia, joka niin ikään suojaa kehoa. Gram-negatiiviset bakteerit puolestaan sisältävät endotoksiinia, joka saattaa vaikuttaa valkosolujen toimintaan. Perinteisillä maitotiloilla kasvaneiden on todettu olevan hyvin suojassa allergioilta, mikä saattaa olla endotoksiinien ansiota. Jos imeväisten elimistössä ei ole riittävästi Veillonella-, Lachnospira-, Rothia– ja Faecalibacterium-mikrobeja, yksilöllä on kohonnut riski sairastua aikuisena tulehdushäiriöihin. Matala ruoansulatuskanavan mikrobien diversiteetti ensimmäisen elinvuoden aikana näyttää altistavan erilaisille ruoka-aineiden yliherkkyyksille. Bakteerien tärkeys voi tulla esille jopa ennen syntymää. Esimerkiksi bakteeri nimeltä Acinetobacter lwoffii vaikuttaa jälkikasvun immuniteettigeenien toimintaan epigeneettisten muutosten kautta, jos äiti altistuu kyseiselle bakteerille. Mikrobialtistuksen puute näyttää olevan todennäköinen syy sille, miksi harmaissa kaupunkiympäristöissä elävillä esiintyy enemmän vastustuskykyyn liittyviä sairauksia verrattuna vihreissä, monimuotoisemman mikrobiympäristön tarjoavissa ympäristöissä eläviin.

Ihmisten, eläinten ja ympäristön terveys on sidoksissa toisiinsa niin ekologisten, ekonomisten kuin kulttuuristenkin linkkien kautta. Tiedämme, että ihminen on yksi laji muiden joukossa, ja että hyvinvointimme on saumattomasti yhteyksissä muuhun elokehään. WHO:n One Health, Yhteinen terveys -konsepti on korostanut tätä näkökulmaa jo vuosia. Tästä huolimatta konkreettiset toimet pandemialähteiden eliminoimiseksi ovat olleet heikkoja. Olemme esimerkiksi epäonnistuneet lähes kaikkien vuodelle 2020 asetettujen biodiversiteettitavoitteiden saavuttamisessa. Tiedämme myös, etteivät vuodelle 2030 asetetut tavoitteet ole saavutettavissa, jos maankäyttömuutokset jatkuvat nykyistä rataa. Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin IPBES:n mukaan kolme neljäsosaa maapallon maa pinta-alasta on ihmisen merkittävästi muokkaamaa. Maapallon kosteikoista yli 85 prosenttia on hävitetty. Pelkästään vuosina 2010–2015 tuhottiin 32 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää. Biodiversiteettikato jatkuu satoja kertoja normaalia sukupuuttotahtia nopeammin, ja maapallon viimeiset trooppiset metsät kaventuvat jatkuvasti. Jopa niin sanotut suojellut alueet kärsivät usein esimerkiksi laittomasta salametsästyksestä ja elävien eläinten pyynnistä. Länsimaat eivät näytä olleen sen parempia säilyttämään vastustuskyvyn kaipaamia mikrobeja: allergioiden määrä on yhä tasaisessa nousussa.

Terveytemme tulevaisuus riippuu pieneliöistä

Niin allergioita kuin eläinperäisiä tartuntatauteja on helpompi estää kehittymästä kuin yrittää hallita jälkikäteen. Mikäli mielimme ylläpitää normaalin immuniteettimme, emme voi eristää itseämme kokonaan muista organismeista. Toisaalta, jos haluamme välttyä COVID-19:en kaltaisilta pandemioilta, ylenmääräinen monimuotoisuus on parempi jättää sinne, minne se kuuluu: kauas ihmisistä.

Eläinperäisiä tauteja on toisinaan yritetty saada hallintaan aivan päinvastaisella strategialla. Jos ympäristötuho viedään loppuun asti hankkiutumalla eroon viimeisistäkin potentiaalisista tautien kantajista, voisimme teoriassa tuhota elinympäristöjä niiden ikäviä patogeenejä pelkäämättä. Lepakot ovat usein joutuneet erilaisten eliminointiprojektien kohteeksi, koska niiden tiedetään olevan erityisen tehokkaita mikrobien levittäjiä. Lepakot voivat kantaa suurta virustaakkaa tulematta itse sairaiksi. Lisäksi ne tapaavat pesiä kolonioissa ja liikkua pitkiä matkoja, tarjoten ihanteelliset olosuhteet patogeenien leviämiselle. Lepakontappo-ohjelmat eivät kuitenkaan ole olleet menestyksekkäitä, vaan ne voivat päinvastoin lisätä ihmisten altistumista virukselle. Esimerkiksi Ugandan yritykset hankkiutua eroon pahamaineisista siivekkäistä johti Marburg-viruksen esiintymisen kasvuun. Pahimmillaan häiritty lepakkopopulaatio pakenee lentäen uusille alueille levittäen taudinaiheuttajia mukanaan.

Ainoa syy sille, miksei Nipah-viruksesta ole kehittynyt COVID-19:en kaltaista pandemiaa on, ettei se ole koskaan päässyt leviämään kovin kauas tartuntakeskuksista. Nipah voi siirtyä ihmisestä ihmiseen, mutta ei kovin tehokkaasti. Vuonna 2007 eräs Nipah-virukselle altistunut bangladeshilainen virui kotonaan taudin kourissa neljä päivää. Hänen vaimonsa hoiti kuumeista ja yskivää miestä, syötti ja piti hänet puhtaana, ja jakoi sängyn sairaan kanssa. Neljäntenä päivänä serkku ja eräs ystävä tukivat hengitysvaikeuksista kärsivän miehen moottoripyörän selkään ja kuljettivat tämän lääkäriin. Seuraavana päivänä matka jatkui bussilla sairaalaan samaisen serkun, ystävän, vaimon ja tämän kälyn kanssa. Bussin kuljettaja auttoi joukkoa kantamaan sairaan sisälle. Kaikki viisi sairastuneen kanssa lähikontaktissa ollutta henkilöä sairastuivat Nipah-infektioon, ja vaimo, serkku sekä mies itse kuolivat. Kaiken kaikkiaan virus ei kuitenkaan tappanut kyseisenä vuonna Bangladeshissa kahdeksaa henkeä enempää. Nipah on aiheuttanut tautiaaltoja yli kaksi vuosikymmentä, mutta ne ovat jääneet varsin paikallisiksi: vuoden 1998 Nipah-tartunnat Malesiassa vaativat 105 uhria ja vuoden 2007 tartunnat Intiassa 5 uhria. Viimeksi virus pääsi leviämään vuonna 2018, jolloin 19 vahvistetusta tartunnan saaneesta 17 kuoli. Vuosien varrella virus on vaatinut useamman sataa uhria Malesiassa, Bangladeshissa ja Intiassa, mutta länsimaissa nämä kaukaiset tapahtumat hädin tuskin ylittävät uutiskynnyksen. Nipah-viruksen tekee kuitenkin erityisen arvaamattomaksi se, että se on RNA-virus, minkä ansiosta se mutatoituu ja kehittyy nopeasti. Jos virus muuttuisi tarttuvammaksi ja onnistuisi leviämään Etelä-Aasian tiheästi asuttuihin keskuksiin, voisi edessä olla globaali pandemia, jonka rinnalla COVID-19-kriisi kalpenee pelkäksi hätätilaharjoitukseksi.

Maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan patogeenitaakkaa, jolla on kaikki edellytykset luoda tauti, joka on yhtä tarttuva kuin COVID-19 ja yhtä tappava kuin Nipah. Mitä enemmän biodiversiteettiä tuhoamme, sitä enemmän altistamme itsemme sen kuolettavammalle puolelle. Biosfäärin mikrobeissa on kuitenkin myös hyvinvointimme avain. Mitä yksipuolisemmaksi elinympäristöjemme mikrobikirjo muuttuu, sitä enemmän altistamme itsemme yliherkkyyksille. Terveen ihmiskunnan salaisuus piilee monimuotoisuuden tasapainossa, biodiversiteetin kumpienkin kasvojen kunnioittamisessa. Sikatila voi olla terveellisempi elinympäristö kuin monotoninen betoniviidakko – olettaen, ettei tila kuhise trooppisia lepakoita.

Lähteet ja lisää luettavaa:

Aguirre A. A., Catherina R., Frye H. & Shelley L. (2020): ”Illicit wildlife trade, wet markets, and COVID‐19: preventing future pandemics”. World Medical & Health Policy 12(3): 256–265.

IPBES (2019): ”Summary for policymakers of the global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services”. IPBES secretariat, Bonn, Germany.

Luby S.P. (2013): ”The pandemic potential of Nipah virus”. Antiviral research 100(1): 38–43.

Ruokolainen L., Fyhrquist N. & Haahtela T. (2016): ”The rich and the poor: environmental biodiversity protecting from allergy”. Current opinion in allergy and clinical immunology 16(5): 421–426.

Terraube J. & Fernández-Llamazares Á. (2020): ”Strengthening protected areas to halt biodiversity loss and mitigate pandemic risks”. Current Opinion in Environmental Sustainability.

WHO (2018): ”Nipah virus”. WHO, 30.5.2018, www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/nipah-virus. Luettu 17.10.2020.

Wilkinson D. A., Marshall J. C., French N. P. & Hayman D. T. (2018): ”Habitat fragmentation, biodiversity loss and the risk of novel infectious disease emergence”. Journal of the Royal Society Interface 15(149): 20180403.

WWF (2020): ”COVID-19: Urgent call to protect nature and people”. WWF International, www.worldwildlife.org/publications/covid19-urgent-call-to-protect-people-and-nature. Luettu 17.10.2020.

Teksti ja kuva: Martin Shaw. Suomennos: Kaarne Karjalainen

Kas näinpä aloitan tekstini tutulla ajatuksella – meidän on mentävä luontoon – mutta tuen sitten tuota ajatusta tarkemmilla neuvoilla. Oman työni loimilankaa seuraillen voisin kutsua niitä myytinkerronnan peruskiviksi. Ennen kuin aloitan, haluan jakaa tarinan, joka paljastaa tämän harjoituksen intensiivisyyden.

Olipa kerran Tuvan erämaassa vastanaitu nuoripari. He läksivät vierailulle morsiamen vanhempien luokse, söivät mahansa täyteen paahdettua lammasta ja asettuivat vieraisille. Nuorta miestä pyydettiin kertomaan tarina. Nuotion lämmön unettamana nuorukainen kieltäytyi. Kolme tarinoiden henkeä kokoontui jurtan ovelle harmissaan miehen käytöksestä. Henget kurkistivat sisään ja mulkoilivat laiskaa kertojaa. Kun nuorukaisen käly, näkijätär, kulki jurtan oviaukolle, hän kuuli henkien keskustelevan – yksi niistä aikoi muuttua jouseksi ja vahingoittaa nuorukaista, toinen aikoi muuttua nuoleksi samaiseen jouseen ja kolmas veitseksi. Kun henget tajusivat, että heitä kuunnellaan, ne myös väittivät muuttavansa kiveksi jokaisen, joka kertoo nuorukaiselle heidän aikeistaan.

Sinä yönä nuorukainen uneksi mahtavasta jousesta, nuolesta ja veitsestä ja heräsi innostuneena. Kotimatkalla hän näkikin jousen roikkuvan puussa. Käly hyppäsi väliin ja särki hienon jousen ennen kuin nuorukainen ehti koskea siihen. Tietenkään hän ei voinut selittää tekoaan nuorukaiselle. Sama tilanne toistui nuolen ja veitsen kanssa. Nuorukainen oli vihoissaan, kuin raivon pilvi, tuomion nyrkki. Kotosalla käly saikin kärsiä nahoissaan ja niinpä hän laihtui ja riutui. Kun appivanhemmat tulivat vierailulle, he saivat kuulla tarinan molemmat puolet – kälyn karsean kohtelun ja jousen, nuolen ja veitsen särkemisen. Epätoivoisena käly meni ulos ja tarttui vuohta hännästä: ”Kuunnelkaa mitä vuohi sanoo! Vuohi puhuu, en minä! Tämä mies kieltäytyi kertomasta tarinaa, vaikka hän tiesi kolmekin! Näin ei henkien kanssa toimita! Ne meinasivat tappaa hänet jousella, nuolella ja veitsellä, minkä vuoksi särjin ne.” Vuohen ynähtäessä se muuttui tosiaan yhtäkkiä kiveksi. Nuorukainen oli kovin pahoillaan, pyysi anteeksi vaimonsa sisarelta ja kokosi kaikki tulen ääreen kertoakseen tarinansa. Sanaakaan ei tullut hänen suustaan. Tarinat olivat lähteneet ikiajoiksi.

Ymmärrän jotain näistä suhteista. Tarinat keskustelevat myös keskenään – vaihtavat juoruja, näkemyksiä ja toisinaan hahmojakin. Jos ne jättäisivät minut, pelkäänpä että kuolisin surusta. Niinpä pyrinkin olemaan hyvä isäntä, henkitarinankertoja, tarinaklaanini Seanchai ja kutsumaan ne tämän kirjan ja sinun hedelmällisen mielikuvituksesi lämpimille sivuille. Kukapa tietää, ehkä huomenna heräät ja ovellasi odottaa tarina. Ja kuka onkaan se nainen, joka elää maailman äärimmäisellä reunalla? Se joka on viuluakin sointuisampi, ja jolla on silmät kuin kirkasta kristallia. Se joka on kukkiva oksa, aamunkoiton taivasnainen, ja jonka ääni on vesiputouksen ikiaikainen ääni. Se joka on omenan tuoksuva kukinto – vasa, hylje, susi – kuin pisarallinen kuumaa kuuta villikukkien joukossa. No, jos aloitat tämän matkan, saat sen selville. Näin ollen ja jos tunnet tarinoiden kutsun, luehan eteenpäin.

Psyyken villi tulikoe

Mene vuorille, rukoile ja paastoa. Matkusta ainakin päivä sinne päästäksesi. Älä tee tätä yksin, etsi koulutettu siirtymäriittiopas tueksesi. Varaa ainakin neljä päivää. Avaa itsesi suunnattomalle tarinalle, ja niin tehdessäsi, oivallukselle siitä, että psyykeesi on suurempi kuin kehosi. Hiljenny kunnolla, huuda kun siltä tuntuu, rakastu kuuntelemiseen. Kuuntele ymmärryksesi reunoja äläkä edes yritä ”tajuta” yhtikäs mitään pitkään aikaan. Älä kerro kenellekään mitään tapahtuneesta ainakaan vuoteen.

Tiedän yli kahdenkymmenen vuoden erämaatyöskentelyn kokemuksesta, että monien paastoajien ykköspelko ei ole kohtaaminen eläimen vaan ihmisen kanssa. Se on suuri muutos.

Tiedän, millaista on kertoa tarinoita kojootteja, ilveksiä, puumia ja satunnaisia mustakarhuja kuhisevissa metsissä. Se on hyvä ja pyhä tunne. On elävöittävää tietää, että joku saattaisi pistellä minut poskiinsa. Britanniassa vaeltaessani kukkuloilla, joilta näiden voimakkaiden olentojen läsnäolo puuttuu, käy varsin selväksi ihmisen perintö pääpetona. Hiljalleen laskeutuva suru voi olla yksi syvimpiä kohtaamisia pusikoissa, kun kohtaa vain menneiden eläinten haamupolkuja, joilla unitassut kimaltelevat aamukasteessa joka aamu kun venytät surullisia luitasi vanhojen tammilehtojen siimeksessä, solisevan puron äärellä.

Jotkut ihmettelevät onko ylipäätään mahdollista todella avautua autenttisesti villeydelle niin haamumaisessa paikassa. Minä en. Juuri puutteellisen kosmologian tunnustaminen on tämän toimituksen autenttinen osa – siis sen myöntäminen, että kulttuurina me olemme heiluttaneet kuolemankalistinta komean hautakummun yllä, sen kummun johon on haudattu kaikki ne eläimet, asukit, kielet jotka on aikaa sitten riuhtaistu kotikonnuiltaan ja pyyhitty pois. Sadankaan vuoden itku ei olisi tarpeeksi.

Mutta Finn McCool, irlantilaisen mytologian sankari, kehottaa meitä rakastamaan ”olevaisen musiikkia”, eikä kuolemaan menetyksen suruun. Kivikautisen mielen tahrattomuus tai keskiajan sielukäsityksen monimutkaiset konstruktiot häilähtävät meille hetkittäin, kuin hevoset jotka laukkaavat ohitse iltahämärissä. Tämän todellisuuden tuskan tunnustaminen viiltää syvältä – tunnemme surumme – mutta niille, joilla on silmää sellaiselle, ei aika ole muutenkaan mikään suora viiva. Tarinalla ja villiydellä on yllätyksiä meitä varten. Epätäydellisyytemme on autenttisuutemme.

Minä uskon että myytinkerronta voi olla alue, jossa nuo vaiennetut eläimet löytävät ainakin kaiun alkuperäisestä, majesteettisesta tassunjäljestään ja voivat asetella märkiä höyheniä ja jalokivimäisiä kuvajaisia kuuntelijan mielikuvituksen laakeille aakeille. Sellaiset tarinat saavat naiset ja miehet hankkiutumaan kanervikkoon ja keltaisen kuun alle, elämään elämää joka on täynnä kutsumusta, suhteellisuutta, halua ja hankaluuksia. Sellaisissa paikoissa suru tekee kauneutensa nähtäväksi, mutta niin tekee myös toivo.

Sellaiset tarinat saavat meidät rakastumaan menetyksen tunteeseen sen sijaan, että vain taltioisimme menetykset tilastotietoina.

Yksi myytin paljastamista asioista on se, että monet kuolleina pitämämme asiat ovatkin vain unessa ja ilmeisesti tarinan suullinen kertominen tekee jotain sitä ympäröivälle hyörinälle – myrkkykatkolle ja ukonhatulle, navetalliselle kesästä haaveilevia rapaisia lehmiä, deptfordilaisen yläasteen nuorten poikien suurille silmille, talviluolastaan tuijottavan viimeisen skotlantilaisen suden haamun murisevalle turkille, väsyneelle naiselle joka kuulee venäläisen sadun ja päättää pysytellä hengissä vielä yhden päivän. Jokainen, joka kertoo tarinoita, on saanut todistaa ihmeen toisensa jälkeen.

Tarina on terävä veitsi

Tarina on henkiolento, ei tarinankertojan repertuaaria, allegoriaa tai psykologian muoto.

Jos tarina päättää tulla sinun kertomaksesi, tässä muutamia ehdotuksia asiallisen kunnioituksen luomiseksi. Ensiksi on syytä ruokkia tarinaa. Kirjaimellisesti ruokkia. Jätä sille lasillinen jotain hyvää – ehkä lasillinen Ardbeg-viskiä ja kaurakeksi hyvän hunajan kera. Jätä ne samaan paikkaan joka kerralla, jotta tarinat tietävät minne mennä vastaanottamaan lahjoja. Pienen puisen tarinamajan rakentaminen ja koristeleminen kaiverruksilla voisi olla alku sekin.

Toiseksi, opiskele sitä. Tarkastele niin montaa eri versiota tarinasta kuin vain mahdollista. Jos tarinassa puhutaan valastiestä tai miekkataistelusta, mene meren äärelle tai ryhdy miekkailemaan – seuraa tarinan esimerkkiä. Tällainen tavoitteleminen on kunnioittamista, osoitus siitä että otat tarinan vakavasti. Muistathan kuitenkin, etteivät tutkimuksesi tai rivit paperilla ole tarinan todellinen koti. Tässä on kysymys pikemminkin säädyllisyyden ja valmiuden eleestä.

Jos tarina todella haluaa sinun kertovan itsensä, huomaat ennen pitkää pystyväsi eläytymään kaikkiin tarinan karkeisiin hahmoihin, mukaan lukien eläimiin. Jos et siihen pysty, voi olla että kannattaa odottaa hetki. Tarinoissa ei ole kysymys salamannopeasta esitysmuotoon saattamisesta: kerran hauduttelin yhtä tarinaa viidentoista vuoden ajan ennen kuin harkitsin mutisevani sanaakaan siitä.

Tarinan kunnioittaminen pitää sisällään sen tunnustamisen, että tarinan vaikutus muuttuu paitsi historian kuluessa, myös joka kerta kun ihmiset kokoontuvat kertomaan sitä. Taustatietämys on välttämätöntä, mutta sittenkin toissijaista suhteessa tarinan ensisijaiseen kokemukseen, elävän tarinan vaikutukseen huoneessa sen kerronnan hetkellä – elävänä tapahtumana.

Jos kerrot tarinaa monen päivän ajan, niin monet itämaiset tarinankertojat suosittelevat jokaisen päivän päättämistä kohtaukseen, jossa kaikki hahmot ovat syömässä tai lepäämässä – eivät konfliktissa. Jos et jatka kertomista 24 tunnin kuluessa, tarinan hahmot alkavat ilmestyä elämääsi provosoidakseen sinut kunnioittamaan tarinaa jatkamalla kertomusta. Tämä voi olla mentaalisesti ahdistavaa: tällä tavoin vainotuksi tuleminen on hyvin häiritsevää.

Kun opit tarinan sanasta sanaan, saatat pystyä luomaan kiillotettujen kuvien nuorallakävelynäytöksen. Sellainen voi olla hyvin kaunista ja nautinnollista kuultavaa. Jotkut tarinankertojat ovat tehneet tästä todellista taidetta – erittäin koskettavaa, parhaimmillaan taianomaista. Mutta tässä on ongelmana se, että tarina ei pysty vastaamaan kerronnan hetkeen ja paikkaan . Jos sallit spontaaniuden, liikut puutarhasta villiin luontoon – paikkaan jossa tarina todellisuudessa asuu. Sinun tehtävänäsi on taustatutkimuksen tekeminen, rituaalinen syöttäminen ja tarinan luiden tunteminen. Mutta taikuudeksi kertominen muuttuu vasta astuessaan välitilaiseen yhteisöön, jossa tarina kaikessa kummallisuudessaan pyörähtää keskelle ruokasalia.

On hyvä oppia tuntemaan oma sisäinen ilmanalansa – jos olet yleensä tyyntä, lempeää sorttia, voi olla haastavaa jättää tuopillinen punaista olutta Beowulfin hengelle, vaikka se saattaisikin tuoda esiin arvaamattomia syvyyksiä. Mutta mikä tahansa yleisö aistii sekunnin murto-osassa kaikki katkokset sinun ja tarinan tekstuureiden välillä. Vähän niin kuin jos minun kaltaiseni möhkäle yrittäisi kahlata Bhagavad Gitan lävitse. Tarinat eivät ole ”meidän käytettävissämme” tällä tavoin, se on holtiton ajatus.

Vaaditaan myös kykyä varjonyrkkeilyyn. On hyvä tutustua oman luontonsa petolliseen, hyökkäävään, kostonhimoiseen puoleen – tunnustaa se. En tarkoita, että tuota puolta tarvitsisi toteuttaa. Mutta on välttämätöntä, että hankaudut tarinan villisti poikkeavia hahmoja vasten. Jos et pysty asettumaan noihin hahmoihin, tarinaan jää yllättäviä tyhjiä aukkoja ja energia kaikkoaa kerronnastasi.

Tarinankertoja Robin Williamson – bardien, näkijöiden ja druidien veljeskunnan pääbardi – istui kerran talossani harpun kanssa ja puhui kuusi tuntia putkeen Mabinogionin neljästä oksasta. Kävi selväksi, kuinka huonosti sana ääni kuvasi sitä mitä hänen suustaan tuli. Seitsemänkymmenen tällä planeetalla vietetyn vuoden jälkeen se on vuoroin käheä, enkelimäinen, rouhea ja melodinen. Se kääntyy hypähdellen yllättävissä hetkissä. Se on kuin sorapohjainen joenuoma, jolle oivalluksen lohi laskee mätinsä.

Tarkasta siis intonaatiosi, murteesi, äänesi tanssi. Jos olet nuori, älä masennu äänesi eloisuudesta ja korkeudesta. Elämä kyllä hioo sen pois, älä siis kiirehdi. Myytinkerronta osoittaa vanhimpien elinvoimaisuuden – iän myötä avautuu jotain sellaista, jota emme voi jättää huomiotta. Joten voimme olla kuin lohta odotteleva myyttinen tietäjä Finnegas Boyne-joen varrella, kärsivällisiä ja hyvällä tuulella, vartoilemassa olevaisen musiikissa.

Äänemme on osa henkilökohtaista ekosysteemiämme. Sen sisällä on erilaisia heimoryhmiä. Perheemme ja kotiseutumme intonaatio, television brutaalisti lisäämät äänensävyt sekä työtovereiden, reissaamisen tai yliopiston mukanaan tuomat sanat. Yhden ainoan tarinankertojan ääni on kokonainen esivanhemmilta perittyjen, paikallisten ja pakotettujen vaikutteiden kohtaamispaikka. Voisimme vielä palata paikallismurteiden herkullisuuteen, sen kehräykseen ja kähinään ja outoihin sanankäänteisiin.

Kun Robin pakkasi lähteäkseen, hänen kuskinsa kertoi minulle heidän matkakokemuksistaan Irlannissa. Jotakuinkin jokainen lähde, kukkula ja kaupunki kirvoitti laulun tai tarinan Robinilta – maa oli hänelle kuin sarja akupisteitä, joista päästä käsiksi myytteihin, ja myytit puolestaan sarja maan akupisteitä. Tänä aikana, jolloin uskonnot vaikuttavat joko yhä fundamentalistisemmilta tai vain taantuvilta, tällaiset tarinat eivät ole ”pelkkiä” tarinoita vaan syvällinen vihje siitä, kuinka tullaan ihmisiksi. Lännessä ollaan havahtumassa siihen, että monoteistisen uskon vanhat muodot ovat käymässä läpi eräänlaista kyseenalaistamisen prosessia. Olemme altistuneet niin monille palvonnan, filosofian ja mielipiteen muodoille, että toisinaan tuntuu kuin olisimme joko täysin valanvannoneita ”uskovaisia” tai viisastuneita eksistentialisteja, eikä mitään välimaastoa olisi olemassakaan.

Myytit ja niiden suullinen kerronta eivät ole välimaastoa vaan erilaista maastoa – maastoa, jossa psyyke voi yhä saada ravintoa kuvista, hehkua ihmeissään, juurtua maisemaan ja muistaa todellisen tarinansa eloisat tuulet. Tämä pyhän kosiskelu ei siis rajoitu pelkästään kotipiirin uskontoihin.

Vertailusta mielleyhtymiin

Jotta tarina voisi astua huoneeseen, myös villiyden on tultava sisälle. Kertojan sisäinen vanha nainen pitää tarinan luita ja oppia ja rakennetta kasassa, samalla kun joku resuinen tyttö tanssahtelee kielen päälle ja täyttää tuon luurangon sen tarvitsemilla elimillä, jotta tarina voi nousta ylös tanssimaan. Kielenkäyttö saattaa onnahdella siellä sun täällä, eikä ulosanti aina ole sujuvimmasta päästä, mutta ei syytä huoleen.

Tarinat ovat aina vain osittain ihmisten yhteisöä varten. Meidän kannattaisi pitää päämme käännettyinä kumpaankin suuntaan – ylistää tummaa verta leijonan suonissa. Kertojan suusta kuultavat sanat voivat olla kuin pörröisen kananpojan ensimmäiset, vaeltavat askeleet tai kaljupääkotkan luottavaiset siiveniskut – kummallakin on viehätyksensä elävässä maailmassa.

Tällainen kerrontatapa avaa mielleyhtymien tien kaikille läsnäolijoille. Se estää tarinaa kompastumasta liiallisiin historiallisiin viittauksiin ja samalla siitä tulee huomattavasti valaisevampi. Emme ole vain kurkistamassa johonkin toiseen kulttuuriin jossakin toisessa ajassa, vaan antamassa samalla tarinan tehdä tehtävänsä meidän kanssamme täällä ja tänään. Jos jokin tarina on ilmiselvästi syvästi pinttynyt jonkin hyvin erilaisen kulttuurin viitekehykseen, voi olla viisaampaa jättää se rauhaan. Ruoki sitä, kunnioita sitä, opi siltä, mutta älä yritä kertoa sitä vielä. En rohkaise pyhien kertomusten ryöstämiseen.

Monet antropologiset tutkimukset keskittyvät tarinankerronnan toistuvuuden arvoon suullisissa kulttuureissa – tämä on krapulaista seurausta Frazerin Kultaisesta oksasta ja tarinoiden agraarisista, vuodenaikarituaaleihin ja vakauteen sovitetuista toisinnoista. Kun taas viettää aikaa metsästäjä-keräilijöiden kertojien parissa (ja kyllä, heitäkin on vielä olemassa) ei mene kauaakaan, kun tajuaa että tarina voi taipua, venyä, supistua ja hypätä, riippuen sekä tarinan, kertojan että ympäristön mielialoista. Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän arvaamattomuutta.

Nämä tiet vievät meidät vertailuista mielleyhtymiin – sillä tarkoitan sitä, että olemme astuneet pois pelkästä myyttisten kuvien dualistisesta vertailusta moninaiselle tiedon maaperälle, joka kumpuaa sielujemme tilasta, taiteen historiasta, peukaloisen ovelasta älykkyydestä. Myytti ei siis eläkään akateemisissa käännöksissä vaan sinnittelee mielleyhtymien moninaisuudessa. Kun liikumme harmoniasta polyfonian moniäänisyyteen, lähestymme samalla omaa villiä luontoamme ja poistamme imperiumin ikeet.

Paikka ja arvon ilmeneminen

Revi itsesi pois sivulta ja palaa siihen välittömyyteen, jossa todellisuudessa asut. Pyhitä uudelleen suhteesi edessäsi aukeavaan elävään maisemaan. Haluat ehkä rajata tätä jollain tavalla. Sanotaan, että raja on vaikka viisi mailia. Kuka tahansa voi löytää villiä luontoa viiden mailin säteellä etuovestaan, jos on valmis hyväksymään sekä isommat että pienemmät luonnon ilmentymät – viisi metriäkin riittänee.

Anna tuon rajatun suuruuden tulvia itseesi ja päätä olla paikkasi mytologioiden kulttuurihistorioitsija. Ole kuin Parzival, tai Finn, tai Riekalehuppu tai Kädetön Neito ja istu puiden alla, aavemaisten vesistöjen äärellä ja katsele. Mene lähelle, ui paikkasi liiveihin – kohtaa se kasvoista kasvoihin, äläkä luota yhdenkään kirjan tai tekstin toimivan korvikkeena.

Kun alat sulauttaa itseesi näitä paljastavia kuvia – näitä juomapaikan, mustaseljan ja vierailevan närhen tarinoita – älä kirjoita niitä ylös. Jos tarvitset muistiapua, kävele nuo tarinat kehoosi, laula ne itseesi, tanssi ne itseesi. Jos kynä osuu paperiin, käytä sitä tarinan piirtämiseen, älä sen kirjoittamiseen. Tee kartta tapahtumista. Kerro tarinoita pienissä kokoontumisissa ja muista ettei noiden kokoontumisten tarvitse olla pelkästään ihmisiä varten. Joskus riemukkain kertominen voi olla siilille, tuulelle tai suolle kertomista.

Heti kun muste osuu paperiin, olet muuttanut suhdettasi tarinaan. Kun kerrot sitä, voit joutua haparoimaan tahroja paperilla ja niiden lineaarista sovitusta etkä niinkään todella sinuun vaikuttaneen tarinan kehollisia impulsseja. Toinen esoteerinen yksityiskohta: käytä karttaa tehdessäsi vihreää mustetta. Lorca väittää mustan säikyttävän pienet henkiolennot, jotka haluaisivat ryöpsähtää paperille.

Jos olet toisenlainen eläin, kuinka se välittyy kertoessasi tarinaa? Onko äänesi antelias kurlaus, vaiko ohut ja terävä kuin korppikotkan nokka? Jolkotatko sakaalin tavoin vai oletko hiljaa paikoillasi, kuin kissa aurinkoisella paikalla? Tässä suhteessa on syytä seurata oman kehonsa energioita ja pysyä autenttisena.

Pyöreäsilmäisenä nuorena poikana en nauttinut mistään niin suuresti kuin isäni seuraamisesta hänen pitkillä kävelyretkillään. Hän on innokas kävelijä. Niinpä noilta kävelyiltä on peräisin iso osa omasta koulutuksestani tarinoiden ja paikkojen suhteen ymmärtämiseksi. Tavallaan me kävimme rajoja, vakiinnutimme sitä viiden mailin sädettä, josta olen puhunut. Joskus hän näytti minulle vanhan kivisen kaariportin tai jonkun tietyn yksinäisten pyökkien ryppään tai toisinaan, pitkällä sormellaan, osoitti kaukaisuuteen kohti Dartmoorin nummia.

Vielä tänäkin päivänä voisin kävellä kanssasi tuon saman reitin pikkuruisilla Devonshiren kujilla ja näyttää kummitusten riivaamia viktoriaanisia lyhtypylväitä, tai vanhoja heimoasutuksia pysäköintipaikkojen alla, piilopolkuja meren äärelle Babbacombessa sekä juuri sen penkin jolla isäni ja äitini istuivat silloin kun isäni kosi äitiäni. Näillä kävelyillä myytit ja jutuniskentä kohtasivat juuri sopivassa suhteessa. Se oli hyvä sekoitus villiä luontoa ja inhimillisen kulttuurin monimutkaisuuksia.

Isänä kuljen tyttäreni kanssa Ashburtonin muinaisen tinakaivoskaupungin halki Ashburton-joelle. Tiputamme kolikoita sillan alle Kutty Dyer -nimiselle hengelle, joka elää sillan varjoisimmissa kätköissä. Tai vaellamme ylös kaupungin laitamille eteläisen nummen alaosiin. Kun katselemme peltojen ja avoimen nummen muodostamaa kuviota, tarinat kiitävät luoksemme. Paikallisen kansanperinteen kudos piirittää meitä – luuvaunuilla ratsastavat naiset, lumiset sorkanjäljet Widdicomben kirkon katon korkeuksissa, keijut säikyttelemässä kiinteistögryndereitä.

Kaarramme katseemme ulospäin ja näemme neljän luostarin väliä kulkeneiden munkkien jälkiurat, alemmilla kukkuloilla yrmeiden keltaisten pilvien alla karitsoja synnyttävät uuhet, kuusamat kesäisten kujien reunamilla, traktorin raatamassa heinää tihkuvien peräkärryjen kanssa, sormetjäätävää lunta aaltopeltisuojan katolla, jonka alla mudantahrimat vuohet värjöttelevät. Ja kaiken tuon alla suuri eläin nimeltä Dartmoor uneksii ja lähettää meille lihaksikkaita tarinoitaan. Tuijottaessamme viljelijän portin takaa näemme vilahdukselta tämän perintömme ja se hiljentää meidät.

Jokin tämän kaltainen odottaa meitä kaikkia. Blake löysi sen Lontoon East Endistä. Ryhdy siis kävelemään. Ensimmäisinä ulkoilmavuosinani saatoin kulkea kymmenestä kahteentoista mailia päivässä. Se oli aina mielenkiintoista. Se, etten osannut ajaa autoa auttoi suuresti. Kulje omat rajasi, tarjoa juomauhrisi. Kuvittele, että olemme kaikki tulossa ovellesi joskus piakkoin. Vie meidät kävelylle, näytä asuttamasi paikan sisäinen tarina. Kaikki myytinkertojat tietävät, että juhlimisen ja tarinoiden täyttämässä illassa tulee aina se hetki, jolloin isäntäväki kääntyy vieraan puoleen ja pyytää tätä laulamaan laulun kotipaikastaan. Meille englantilaisille tämä saattaa nostaa pintaan nolostuneen version Monty Pythonin laulusta ”Always look on the bright side of life.” Käännämme menetyksemme vitsiksi. Mutta mitä on imeytynyt sinun paikkasi hoitamisen työhön – kyntämisen, olkeamisen, torppareiden, lauttureiden lauluja? Ennen aamunkoittoa Brixhamin satamasta merelle lähtevien kalastajien lauluja? Ne voisivat toimia rikkaana maaperänä.

Mihin kaikki tämä johtaa? Lopulta, hitaasti, se saattaa saatella meidät hyvin autenttisiin arvoihin. Ei valtioiden tai kirkkojen valvomiin arvoihin, vaan sydämen vallankumouksen vahvistamiin. Sydän aukeaa panostamalla: luomalla hellillä tunteilla ja kovalla työllä yhteyttä tarinoiden ja paikkojen punomaan maisemaan.

Pieni varoituksen sana. Kaikkeen tähän ryhtyminen voi aluksi luoda sangen varteenotettavan hahmon. Sellaisen, joka vaeltelee ympäriinsä nokkostakissa, omassa virtsassaan värjäämissään paidoissa ja mutisee lauluja Widdicomben markkinoista ohimeneville autoille. Hieman epätodellisen siis. Ei tämän tarvitse mennä niin. Tuollainen kyllä hioutuu pois ajan mennessä.

Älkäämme siis hylätkö päämääriä taikka sitä hassua osaa meistä, joka rakastaa toisen ihmisen silmien hymyä. Pieni ristiriitaisuus on seksikästä. Mutta, kuten Gary Snyder sanoo, ole kuuluisa viiden mailin säteellä. Ole kuuluisa hylättyjen rakennusten välissä kasvavalle hennolle heinikolle, ole kuuluisa sille tietylle kottaraisen pesälle kukkulan takana. Se on eräänlaista höyhenpeitteistä sankaruutta ja samalla hempeä tapa ilmaista omaa haluamme tulla tämän maailman todistamiksi.

Tähän ei ole mitään nopeaa reittiä ja vain vähän selkeitä askeleita. Se on kuitenkin elämänmittainen pesti ja kuinka usein nykyään kuulee moisesta? Kuten vanhimmat sanovat: ”Jos et ole saanut syödäksesi, muutu leiväksi.”

Joskus tämän paikkaan juurtumisen on oltava vähemmän fyysistä ja enemmän mielikuvituksellista. Jotkut paikat ovat meidän kannaltamme vihonviimeisiä. Elämä on usein rankkaa. Jos näin on, voit etsiä ”kätkettyä maata” – uniaikaa. Se on lumisen tundran, irlantilaisten kalastajakylien ja turbaanipäisten maagikoiden paikka, ontoissa puissa asuvien tummasilmäisten tyttöjen, laulavien leopardien ja muinaisten skottilaisten niittyjen lohikäärmelinjoja kulkevien tiibetiläisten astrologien paikka. Ennen kuin löydät oman fyysisen paikkasi, voit oleskella siellä aina kun mahdollista. Minä asuin siellä vuosikaupalla.

Meillä päin sanotaan, että tämän maan vieressä on Sídhen maa – keijujen maa. Sinne päästäkseen on ylitettävä savea. Sen tuolla puolen on Monivärinen maa. Siellä tulet ylittämään vettä. Seuraavana on Ihmeiden maa. Siellä on tulen vuoro. Mutta kaikkien noiden tuolla puolen on Lupausten maa. Sinne päästäksesi sinun on kuljettava tarinoiden suloisella henkäyksellä. Tapaan sinut siellä.

©Martin Shaw 2019. Katkelma teoksesta Wolf Milk: Chthonic Memory in the Deep Wild (Cista Mystica Press). Käännetty ja julkaistu tekijän luvalla.

Tri Martin Shaw on arvostettu mytologian opettaja. Hän on kirjoittanut aiheesta lukuisia palkittuja kirjoja sekä edistänyt mytologian ja suullisen kulttuurin opetusta mm. Stanfordin yliopistossa. Hän on myös Westcountry School of Mythin johtaja. Hän on toiminut myös siirtymäriittioppaana, kirjoittajana ja kääntäjänä.

Lisää Martin Shaw’n työstä:

cistamystica.com | drmartinshaw.com | schoolofmyth.com