Aihearkisto: Yleinen

Arvio: Kaikkialla vallitsee sienen haju

13.10.2025Yleinenkirja-arvio, romaaniArviotoimittaja

Hanna Weselius: Pronominit. WSOY 2025. 377 s.

Pakomatka: joukko ihmisiä ja pari koiraa istuu lennolla, jonka päämäärä ei ole selvillä. Osa istumapaikoista on peitetty pressuilla, ohjaamoon ei saada yhteyttä. Lentokoneen ainoa stuertti tekee tolkuttomassa tilanteessa parhaansa.

Pronominit on Hanna Weseliuksen neljäs romaani. Sen allegorisuus on vahvaa. Itse lentokone on ylikuumentuneen teknosivilisaation vertauskuva: sen suuntaan tai vauhtiin ei voi matkustaja vaikuttaa. Kyydistä ei pääse kukaan, ennen kuin kone on laskeutunut, joko hallitusti tai rysäyksellä. Se on selvää, että jossain vaiheessa bensa loppuu.

Matkalaisia istuu koneessa monenlaisia, mutta useimpien mielessä liikkuvat samansuuntaiset kysymykset. Olisinko voinut toimia toisin? Lähdinkö romahdusta pakoon liian myöhään vai liian varhain? Jätinkö rakkaani tylysti taakse ja kadunko sitä lopun ikääni – eli kuinka pitkään?

Weselius kuljettaa kerronnan näkökulmaa notkeasti matkustajasta toiseen, usein stuertin kautta siirtyen. Ratkaisu on luonteva, liikkuuhan juuri stuertti vapaasti matkustamossa ja havaitsee miltei kaiken siellä tapahtuvan. Stuertin kautta lukijalle annostellaan sellaistakin tietoa lentokoneesta, jota matkustajilla ei ole. Näin asetelmasta tulee hieman vähemmän klaustrofobinen: lukija ei ole yksinomaan sen varassa, mitä rivimatkustaja tietää.

Kirjan keskivaiheilla Pronominit päästää lukijan hetkeksi pois lennolta, yksinäisen kirjoittajan arkeen toisessa ajassa ja paikassa. Tässä osiossa on kyse viestistä ja sen vastaanotosta: vilpittömän videobloggaajan halusta tavoittaa läheinen. Pyrkimys yhteyteen, toista kohti kurottautuminen, on lohduttomassa tilanteessa uudella tavalla merkityksellistä ja jännittävää.

Vielä tukalalla viimeisellä lennollakin voi tehdä valintoja, kurottaa kohti toista ihmistä tai olentoa. On mahdollista helpottaa omaa oloa ja hoivata toisia. Toki on edelleen mahdollista myös kostaa, vetää perseet ja riehua. Joku siivoaa sotkut, tässä tapauksessa stuertti.

Kirjassa pohditaan pronomineja posthumanismin ja uusmaterialismin hengessä. Jos ihminen ja koira voivat olla hän, miksi ei myös esimerkiksi ämpäri? Häiritsevä ajatus on, että sovellukset tai tekoäly olisivat hän. Me on erityisen hankala positio, ehkä särkynyt: emme enää kokoonnu konkreettisin tavoin yhteen, mutta useat huutavat yksinään omalla somekanavallaan olevansa me, puhuttelevansa meitä.

Posthumanismin viitekehyksessä fiilistellään usein sieniä ja rihmastoja. Pronominit-kirjan maailmassa uusi, elinvoimainen sienilaji on dystooppinen otus. Sieni ei tosin ole mikään kauhuleffojen hirviö, se ei vahingoita ihmistä ja sitä voi jopa syödä, vaikka ei se miltään maistu. Ällön sienen haju on arjen tympeä kiusa: olosuhde, jota voi oppia sietämään, mutta josta ei paatuneinkaan posthumanisti riemuitse.

Pronominit on toki muiltakin osin dystopia, mutta pelottavan tutun oloinen sellainen:

“[M]eillä on kiire, kaikille yhteinen kiire, jota ihmiset eivät hallitse eivätkä ymmärrä mistä se sikiää, kiire, joka pesii ja silmikoituu ylisuurten organisaatioiden siilorakenteissa ja leviää digitaalisia alustoja pitkin ihmisten tajuntoihin, kiire, joka jähmettyy paikoilleen ja paisuu, kun kaikki muu ympärillä ohenee, kiire, jonka takia kukaan ei pysähdy tekemään millekään mitään ja kaikki ajautuvat yhdessä hornan tuuttiin, mutta jota minä kuitenkin tervehdin ensimmäisenä joka aamu kun avaan silmäni, jolle vedän kättä lippaan ja alan marssia.”

Paula Sankelo

Arvio: Kainuun kalmistoja kartoittamassa

13.10.2025Yleinenesikoisromaani, kirja-arvioArviotoimittaja

Elli Salo: Keräilijät. Otava 2025. 198 s.

Alkusoinnun houkutus on vastustamaton: Keräilijät kertoo kätkettyjen kalmistojen kartoittajasta Kainuun korvessa. Hautapaikat ovat toisen maailmansodan perua ja kenttätutkimusta tekee minäkertoja Heini, vähän reppana arkeologi jolla on perhesuruja. Kartoitus tyssäisi alkuunsa ilman paikallisia hyviä kaaosvoimia, valokuvaaja-Ania ja luonnonantimilla itsensä elättävää Ludmilaa.

Keräilijät on Elli Salon ensimmäinen romaani. Salo on ammatiltaan dramaturgi ja suomentaja, eli tekstiammattilainen jo ennestään. Romaaniin pohjautuva samanniminen näytelmä esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2024 ja sai kiittävät arviot.

Romaanimuodossaan Keräilijät on miltei kollaasimainen kokoelma tekstejä eri tyylilajeissa ja jopa eri kielillä. Sen rakenne tuntuu kuitenkin lukiessa kiinteältä, sillä päähenkilöiden ystävyyttä kehittelevä juoniosuus nivoo teoksen kokonaisuudeksi. Kainuun murretta käytetään tehokeinona rajatusti mutta tehokkaasti. Dialogi on nautinnollista kautta linjan, huumori vähäeleistä ja pimeää.

Eräs teoksessa hyödynnetty tekstilaji on erätarina-pastissi A. E. Järvisen ja Samuli Paulaharjun hengessä. Paitsi että katkelmat ovat hauskoja, kirjallisten esikuvien valinta palvelee henkilöhahmojen kuvausta. Arkeologi-Heini kulkee Kainuun korvissa ja kaatopaikoilla kuin Paulaharjun jalanjäljissä konsanaan: kun GPS pettää, suullista perimätietoakin yhä kaivataan. Luontokuvaaja-Anin tilanne puolestaan muistuttaa Järvisen dilemmaa: Järvinenhän ihannoi eräilyä, mutta työkseen edisti tehometsätaloutta.

Anikin viihtyy parhaiten yksinään kuvauskojussa passissa, mutta tienestiä pitäisi tehdä turismilla ja ennalta käsikirjoitetulla Disney-estetiikalla:

“Herra ja rouva rahamies ajaa savannilla jeepillä seepran perässä. Käy hienoilla laivoilla kattomassa jääkarhuja Alaskassa. Ne on jo kuvanneet pingviinit. Ja nyt ne haluaa kuvata karhut, ahmat, sudet, hirvet, metsäpeurat, kaikki, talitintitkin, teeret ja kuukkelit, tunturipöllöt ynnä muut. Kun ne maksaa tietyn määrän rahaa, niin sitten pitäis karhunpentujen painia ruskametsässä ja suden paritella sateenkaaren alla.”

Konkarikuvaaja pakenee ristiriitaa alkoholismiin ja viinanpiru ajaa kannattavaa liiketoimintaa kiville. Ratkaisu tuottaa kärsimystä ruumiille, sielulle ja läheisille, eikä Keräilijät totisesti ihannoi juoppoutta. Ehkä se kuitenkin asettaa kysymyksen, onko alkoholistinakin elämä mielekkäämpää kuin raharikkaiden elämysturistien renkinä. Ja muistuttaa, että loppupeleissä surkeutta on sieluparalle tarjolla monenlaista, ei ainoastaan viinanhuuruista:

”–[S]iltä loppu talavella liiteristä halot, niin se tollukka pilikko talosa sisäpuolelta uuniin ja kun sisälauvvotus loppu, niin se hirtti ihtesä.

–Talvella asiat kärjistyy.”

Keräilijät näyttää Kainuun rajaseudun toisaalta erityislaatuisena ja juurevana, toisaalta muuttoliikkeiden kohteena ja kauttakulkujen väylänä. Kurkistukset sukutarinoihin ja sotahistoriaan valottavat, että tämä on ollut alueen luonne aiemminkin.

Syrjäseudulla pärjäilevän ei myöskään tarvitse olla suomalais-ugrilainen perus-Kemppainen: aivan nohevasti siellä voi tulla toimeen esimerkiksi thaimaalainen sesonkityöläinen tai venäläinen kirjastonhoitaja.

Sikäli Salo kuitenkin kuvaa marginaalin väkeä, että periferia toimii toisella rytmillä ja logiikalla kuin keskus. Tavanomainen mutta tosi esimerkki: kun hilla kypsyy, kaikki muu saa odottaa.

Paula Sankelo

Kolumni: Kirveen ja sahan filosofiaa

3.4.2025YleinenVerkkotoimitus

Kuluneena kesänä tein metsätöitä kirveellä ja muutamalla sahalla. Halusin käsittää, minkälainen kokemus puusta syntyy sitä hakkaaville tai sahaaville käsille. Siispä tartuttuani kirvesvarteen, sahankaareen tai justeerinkahvaan kysyin käsiltäni: Miltäpä tuntuu?

Kirves ja saha antavat mahdollisuuden pohtia työkalun ja koneen erilaista luonnetta. Karl Marx esitti Pääomassa, että työkalun ja koneen varsinainen ero ei löydy käyttövoimasta. Kädet voivat siis tuottaa käyttövoiman yhtä hyvin työkalulle kuin koneelle.

Ehkäpä kädet myös tuntevat, käyttävätkö ne työkalua vai konetta.

Jos kaataa puun kirveellä ja toisen sahalla, voi huomata, miten erilaista työtä kädet tekevät. Kirveellä hakataan lovi eli lastuus kaadettavan puun molemmin puolin. Lastuus syvenee isku kerrallaan; vaikka työ käy sukkelaan, hakkaaja näkee jokaisen lastun irtoamisen ja jokainen lyönti on yksilöllinen, sen mukaan lyöty, miten työ etenee. Kun kaadan puuta, lyön useita iskuja lastuuksen yläpintaan ja sitten alapintaan iskun, joka lennättää kerralla koko joukon lastuja ilmaan. Vähitellen puun sisus tulee näkyviin.

Sahalla kaadettaessa tehdään ensi pienempi kaatolovi kaatamissuuntaan ja sitten pidempi sahaus rungon toiselta puolelta. Kädet kihnuttavat edestakaisia samanlaisena toistuvia liikkeitä. Kirvestyöhön nähden sahaaminen tuntuu tylsältä. Sahaaminen ei myöskään kirvestyön tavoin avaa liike kerrallaan syvenevää näkymää puuhun – sahaaja kihnuttaa ikään kuin sokeana. Puun vuosirenkaat paljastuvat vasta puun kaaduttua.

Työkalun ja koneen erilaista liikettä on pohtinut filosofi Hannah Arendt teoksessaan Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot. Hänen mukaansa ihmisvartalon liike määrää työkalun liikkeen, mutta kone mukauttaa ihmisvartalon liikkeet omaan tahtiinsa. Metsätöitä tehdessäni käteni ovat hyvin tietoisia tästä: kädet määräävät kirveen liikkeen, mutta saha vaatiessaan edestakaisen samanlaisena toistuvan työtahdin määrää käsien liikkeen.

Jos työtä tekeviltä käsiltä kysyy, alkoi metsätyön koneellistuminen justeerin ja kuusenoksasta tai katajasta taivutetun kaarisahan käyttöön otosta. Arendt jatkaa pohdintaansa siitä, miten kehittyneimmätkään työkalut eivät korvaa ihmiskäsiä, mutta alkeellisimmatkin koneet korvaavat ihmiskehon jossain vaiheessa kokonaan. Tämä lienee myös metsätyön koneellistumisen suuntana.

Työkaluna kirves seuraa käden liikkeitä. Kun puuta hakataan tai veistetään, käsien on huomioitava myös puu syineen, lustoineen ja oksineen. Työkalun käyttäjän on jatkuvasti huomioitava puun oma rakenne: on parempi veistää myötäsyyhyn kuin vastasyyhyn. Koneena saha sen sijaan etenee suoraan näistä välittämättä. Työkalu muodostaa konetta vuorovaikutteisemman suhteen puun ja käden välille.

Entäpä, jos kirvestä käyttää halkojen hakkuuseen? Kun puun lyö halki, etenee kirves niin suuressa määrin puun syiden mukaan, että oikeastaan työkalun aiheuttamaa halkeaman etenemistä ei määrää ihmisvartalo vaan sen määrää puu. Pölkyn haljetessa Arendtin hahmottelema työkalun filosofia rakoilee.

Kirveen terä on muodoltaan kiilamainen. Kiilan kyljet yhtyvät teräväksi tahkotuksi terän suuksi. Puuta kaadettaessa terän suu leikkaa puuta, mutta halkoja halottaessa terän suu ainoastaan tunkeutuu puun sisään, minkä jälkeen terän kyljet kiilaavat puun halki. Tällöin terän suu etenee raon sisällä oikeastaan puuhun koskettamatta. Rako etenee puun syyrakenteen mukaisesti, puun tahdon määräämänä.

Kirveellä on kyky ymmärtää yhtä hyvin käden kuin puunkin tahtoa.

Markus Tuormaa

Julkaistu alunperin Elonkehässä 3/24.

Arvio: Nuukan teräsmummon nurkissa

30.1.2025Yleinenkirja-arvio, nuortenromaaniArviotoimittaja

Arndís Þórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari. WSOY 2024. 278 s. Alkuteos Blokkin á heimsenda, 2020. Suom. Marjakaisa Matthíasson. Ikäsuositus: 9+ vuotiaille.

Alaskan etelärannikolla, täsmälleen Turun leveysasteella, sijaitsee syrjäinen Whittierin kylä. Whittierissä on alle kolmesataa asukasta ja miltei kaikki asuvat 14-kerroksisessa talossa nimeltä Begich Towers. Kerrostalossa sijaitsevat myös kylän palvelut, joten valtaosalla kyläläisistä on koti ja työpaikka saman katon alla. Tämä on kätevää, koska kylässä sataa niin hurjan paljon – joko veden tai lumen muodossa – että ulkona liikkuminen on usein vaikeaa.

Whittier ja Begich Towers ovat todella olemassa. Arvaan, että ne juuri ovat innoittaneet Arndís Þórarinsdóttiria ja Hulda Sigrún Bjarnadóttiria kirjoittamaan varhaisnuorten romaanin Maailman lopun saari. Islantilaiset kirjailijat sijoittavat samankaltaisen kerrostalokolossin ja parinsadan ihmisen yhteisön syrjäiselle saarelle Islannin pääsaaresta pohjoiseen. Karun ilmaston vuoksi saarelle voi kulkea vain kesäaikaan – rajoitus, jonka päähenkilö Björk oppii kantapään kautta. Eristäytyneet saarelaiset pyrkivät kestävään omavaraisuuteen sekä omasta halustaan että käytännön pakosta.

Björkin urbaani perhe tulee ekohippien nuukailu-onnelaan vierailemaan isoäidin luona. Äkkiväärä muori on saaren matriarkka, jonka kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen. Björk-tyttö on itsekin töksäyttelevä ja sosiaalisesti kömpelö: lukija tietää jo ennalta, että yhteinen sävel mummon kanssa löytyy. Mutta millaiseksi osoittautuu muu yhteisö? Ei ainakaan ristiriidattomaksi eikä lopultakaan läpikotaisin onnelliseksi, joten kirja ei ole siirappinen.

Jo takakannessa mainitaan kulutuskriittisyys. Saarelaiset ovat pitkälti omavaraisia: kaikki mahdollinen uusiokäytetään, kauppatavaroita saadaan vain kesäaikaan. Kerskakulutuksen sijaan keskitytään perustarpeiden tyydyttämiseen, velvollisuuksien täyttämiseen sekä aineettomiin iloihin: ”Saarella oli tapana, että kaikki kokoontuivat kaikkiin tapahtumiin, olipa kyseessä bingoilta tai vaatteidenkorjausjuhla.”

Virkistävää kyllä, Maailman lopun saari ei sisällä juuri lainkaan luontofiilistelyä. Saari kuvataan karuudessaan pelottavana ja sen säätilat aidosti uhkaavina. Kiihtyvä ilmastokriisi kiristää kauhuruuvia: yhteydet mantereeseen vaikeutuvat entisestään, nälkäisiä jääkarhuja eksyy yhä useammin ihmisten pariin. Jääkarhujen uhkaa ja yhtä lemmikkikoiraa lukuunottamatta tämän tarinan eläimet ovat tuotantoeläimiä. Posthumanismi lienee nykyisin jo valtavirtaa, mutta Maailman lopun saaressa huomio on korostetusti ihmisyhteisössä ja sen järjestäytymisen tavoissa.

Maailman lopun saari on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja ehdokkuuksia sekä Islannissa että Pohjoismaissa. Myös käännös on laadukas, ja WSOY:lta on mainio veto suomentaa kiinnostavaa lastenkirjallisuutta maailmalta. Aikuiseen makuun käytetään vähän liiaksi ISOJA KIRJAIMIA ja kursiivia, mutta talouden 12-vuotiasta testilukijaa nämä tyyliseikat eivät häirinneet.

Kiittävä erityismainita siitä, että viittomakieli kuvataan luontevana osana yhteisön elämää ja kuurot henkilöhahmot kielellisesti tasavertaisina kuulevien kanssa. Tällaiseltakin voi sosiaalinen kestävyys näyttää!

Samanlaisia niukkuuteen sopeutumisen tunnelmia on Laura Lähteenmäen North End -trilogiassa. Jos lukeva lapsi tai nuori mieltyy Maailman lopun saareen, seuraavaksi voi suositella vaikkapa Lähteenmäen trilogian aloitusosaa Niskaan putoava taivas (WSOY 2012).

Paula Sankelo

Vanhojen metsien merkitys

20.1.2025YleinenVerkkotoimitus

Teksti: Mette Hartonen

Keskustelu vanhojen metsien tulevaisuudesta käy kiivaana, sillä hallitus ehdotti niiden määritelmää niin tiukaksi, että se rikkoo EU:n biodiversiteettistrategiaa ja komission ohjeistusta. Tutkijat toivovat tieteen kuuntelemista päätöksissä ja tuovat esiin vanhojen metsien välttämättömyyden myös riittävien hiilinielujen luomiseksi.

Vanhat metsät ovat elinehto monimuotoisuuden säilymiselle ja riittävien hiilinielujen luomiseksi Suomessa. Tämä on tutkimuksiin perustuvaa ajantasaista tietoa, mutta haasteena on, kuinka saada päättäjät ja metsätalouden toimijat kuuntelemaan tutkimustuloksia. Vääntöä vanhojen metsien kansallisista määritelmistä käydään yhä, kun oikeuskansleri viime hetkellä vaati tarkennuksia valtioneuvoston eli hallituksen esitykseen¹.

Tuorein monimuotoisuuskiista alkoi, kun EU loi vuonna 2020 biodiversiteettistrategiansa, joka määräsi jäsenmaat suojelemaan kaikki niiden alueilla sijaitsevat vanhat ja luonnontilaiset metsät². Vuonna 2023 EU:n komissio julkaisi jäsenmaille ohjeistuksen niiden määrittelyyn. ”Valtioneuvosto kuitenkin teki esityksestään niin tiukan³, että sen määritelmät rikkovat komission ohjeistusta”, toteaa Suomen ympäristökeskus lausunnossaan ympäristövaliokunnalle⁴. Syksyllä Koneen Säätiö julkaisi vetoomuksen, jossa 430 ympäristöalan tutkijaa esittää vanhojen metsien määritelmien palauttamista valmisteluun⁵, jotta kriteerit luotaisiin tieteeseen ja avoimuuteen perustuen.

Miksi tarvittiin uusia määritelmiä?

Ylipäätään se, että vanhoille metsille tarvitsi luoda uudet määritelmät, nähtiin poliittisena päätöksenä⁶. Tutkijat ja kartoittajat olisivat toivoneet METSO-suojeluohjelman kriteerien käyttöä. METSO-ohjelmassa valtio maksaa yksityisille metsänomistajille määritelmän täyttävän vanhan ja monimuotoisen metsän suojelusta. Vapaaehtoisvoimin ja hankerahoituksella toimiva Luonnonmetsätyöryhmä kartoitti vuosina 2020–2024 valtion mailta 100 000 hehtaaria METSO-suojelukriteerit täyttävää metsää⁷.

Tämä on vähimmäismäärä, jota kartoittajat ehdottavat suojeltavaksi välittömästi. ”On järjetöntä, että valtio käyttää miljoonia METSO-ohjelmaan ja hakkaa vastaavia ja vielä laajempia metsiä omilla maillaan”, Luonnonmetsätyöryhmän kartoittaja Joni-Matti Kusmin sanoo. Luonnonmetsätyöryhmä kertoo Metsähallituksen löytäneen jo aiemmin mailtaan 593 000 hehtaaria EU:n komission ohjeistuksen mukaista vanhaa metsää⁸.

Myös Sápmi-työryhmä on kartoittanut Pohjois-Suomessa suojeltavia metsiä ja kokoaa nyt tuloksiaan. Vaarana on kuitenkin, etteivät tulokset kelpaa hyödynnettäväksi. Metsähallitus alkoi kartoittaa hallinnoimiaan maita jo kesäkuussa, vaikka vanhojen metsien määritelmä odotti vielä päätöstä⁹. Valtioneuvoston esityksessä Metsähallituksen Metsätalous Oy kartoittaisi suojeltavat kohteet, joista maa- ja metsätalousministeriö päättäisi. Lausunnossaan Syke pyytääkin, että suojeluratkaisujen tekoon osallistetaan myös ympäristöministeriö, Metsähallituksen Luontopalvelut sekä alueita kartoittaneet luontojärjestöt¹⁰.

Syken Luontoratkaisujen projektipäällikkö Kimmo Syrjänen oli laatimassa valtioneuvostolle Syken ja Luonnonvarakeskuksen ehdotusta vanhojen metsien kriteereistä¹¹. Lausunnossaan ympäristövaliokunnalle Syke toteaa valtioneuvoston kuitenkin tulkinneen ehdotusta vastoin tieteellistä tietoa. Tarkoituksena oli luoda kriteerit vanhojen metsien määrittelemiseksi, koska luonnontilaisten metsien määrittelyyn käytetään YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) määritelmää. Se on ollut käytössä monissa jäsenmaissa jo aiemmin. Huomioitavaa on, että luonnontilaisiin metsiin voi kuulua myös nuorempia metsän kehitysvaiheita.

Hallitus kuitenkin yhdisti määritelmänsä koskemaan vain metsiä, jotka ovat sekä luonnontilaisia että hyvin vanhoja (taulukko 1). ”Esitys jättää kokonaan määritelmän ulkopuolelle ne EU:n tarkoittamat muut vanhat metsät, joita varten kriteerit tuli laatia”, Syke painottaa lausunnossaan. Ehdotuksessa on huomioitu luonnontilaisistakin metsistä vain 75 prosenttia,vaikka kaikki niistä oli tarkoitus suojella.

Luonnontilaisen metsän (vihreä väri) ja vanhan metsän (sininen väri) käsitteet ja niiden suhde VN:n esitykseen vanhojen metsien kriteereistä (mustan katkoviivan rajaama alue). Valtaosa Suomen metsistä on puuntuotannossa (keltainen väri). Huom. eri väristen laatikoiden koot ovat suuntaa-antaiva (eivät perustu pinta-alatietoon). Mukailtu julkaisusta Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2024.

Huoli suojelun valumisesta yksityisiin metsiin

Syrjäsen mukaan komission ohjeistuksen piiriin kuuluvat kaikki muutkin metsänomistajat kuin valtio, vaikka hallitus on luvannut suojella vain valtion hallinnoimat metsät. Yksityisille metsänomistajille hallitus on esittänyt suojelua vapaaehtoisen METSO-ohjelman kautta¹². Syrjäsen mukaan METSO-rahoitusta tulisi kuitenkin tällöin merkittävästi lisätä ja sen toteutus ulottaa koko maahan. Ohjelma toimii tällä hetkellä pienessä osassa eteläistä Suomea, kun suurin osa suojelua odottavista vanhoista metsistä sijaitsee Pohjois-Suomessa.

Miksi hallitus sitten teki ehdotuksestaan niin tiukan? Syken mukaan valtioneuvoston esityksen tarkoituksena on säilyttää mahdollisimman suuri osa vanhoista metsistä puuntuotannon piirissä. Metsänomistajia edustava MTK on alusta asti vaatinut suojeltavien metsien määritelmästä ”sellaista, johon valtion rahat riittävät”¹³. MTK katsoo, että ”löysät” – eli tutkimustietoon nojaavat – kriteerit johtaisivat niin sanottuun harmaaseen suojeluun. Tällöin valtiolla ei olisi varaa lunastaa vanhoja metsiä, mutta metsänomistajat eivät myöskään saisi niistä tuloja, koska yhtiöt eivät uskaltaisi ostaa niistä puuta.

Syrjäsen mukaan tilanne on kuitenkin päinvastoin: juuri liian tiukkojen kriteerien myötä joudutaan hyvin epäselvään tilanteeseen metsänomistajien kannalta. ”Jos metsäyritykset ostavat puuta hallituksen määritelmän ulkopuolelle jäävistä vanhoista metsistä, jotka täyttävät komission määritelmän, rikkovat ne EU:n biodiversiteettistrategian lisäksi EU:n säädöksiä”, hän sanoo. Syrjäsen mukaan tämä johtaa joko laittomiin hakkuisiin tai siihen, että yksityiset metsänomistajat maksavat laskun metsien säästämisestä. EU:n säädösten rikkomisesta voi tulla jälkikäteen sanktioita. Syken mukaan suuren laskun voivat aiheuttaa myös ennallistamisasetuksesta syntyvät velvoitteet.

Metsien suojelun tuomiin taloudellisiin säästöihin vetoavat myös ympäristöekonomian emeritusprofessori Markku Ollikainen ja tutkijatohtori Johanna Kangas Koneen Säätiön tuoreessa selvityksessä. He laskivat, että vanhojen metsien suojelu 100 000 hehtaarin alalta toisi Suomelle 185 miljoonaa euroa taloudellista hyötyä niiden hakkaamiseen verrattuna¹⁴. 100 000 hehtaarin ala olisi Luontopaneelin ja ympäristöministeriön suositusten mukainen. Hallitus kuitenkin esittää tästä vain viidesosan eli 20 000 hehtaarin suojelua.

Suomi on EU:n biodiversiteettistrategian myötä sitoutunut suojelemaan 30 prosenttia maa- ja vesipinta-alastaan. Tästä 10 prosenttia kuuluisi tiukan suojelun piiriin ja 20 prosenttia osittaisen. Luontopaneelin selvityksen mukaan lisärahoitustarve metsien suojelulle tavoitteeseen pääsemiseksi olisi noin 6,8 miljardia euroa¹⁵. Tämä tarkoittaisi 760 miljoonaa euroa vuosittain, jos suojelu haluttaisiin toteuttaa tavoitevuoden 2030 loppuun mennessä.

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, ettei suojelutavoitteita ole asetettu maakohtaisesti, eikä niistä lipsumisesta ole tiedossa sanktiota. Luonnonmetsätyöryhmän Kusmin toivoo, että aidosti sitoviin sopimuksiin päästäisiin pian.

Monimuotoisuus tarvitsee tilaa

Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrénin mukaan edes 30 prosentin suojelu ei riitä pelastamaan luonnon monimuotoisuutta¹⁶. Hän kertoo tutkijoiden esittäneen 30 prosentin tavoitteen lisäksi 20 prosentin suojelua maa-alueilla ilmaston vakauttamiseksi vuoteen 2030 mennessä. Tämä tarkoittaisi 50 prosentin suojelua, minkä Sitra näkee haastavan nykyisen talousjärjestelmämme, luonnonvaraperustamme ja koko elämäntapamme¹⁷.

Hoffrénin mukaan jopa maailman johtajat tunnustivat luontokadon ihmisen olemassaoloa uhkaavaksi kriisiksi YK:n luontokokouksessa lokakuussa 2021. Yhteiskuntamme ja talousjärjestelmämme ovat täysin riippuvaisia hyvinvoivasta luonnosta, ja vanhojen metsien merkitys monimuotoisuuden säilyttämisessä on erittäin suuri. Tätä painottavat myös Syrjänen ja Kusmin.

Suurin osa Suomen pinta-alasta on metsää. Metsien lajit ovat kehittyneet satojen miljoonien vuosien aikana, jolloin vanhojen metsien osuus on ollut 50–90 prosenttia¹⁸. Pudotus nykytilanteeseen on tapahtunut vain yhden puusukupolven aikana, sillä metsäekologian lehtori Petri Keto-Tokoin mukaan vielä 1900-luvun alussa Suomessa oli hyvin laajoja vanhoja metsiä. Nykyään vanhojen metsien osuus enää 12–13 prosenttia ja luonnontilaisiksi luokiteltujen alle kolme prosenttia metsämaan alasta¹⁹. Luonnontilaiseksi luokitellaan metsä, jossa ihmisen toiminta ei näy.

Suomen metsissä elää noin 20 000 lajia, joista 2600 kuuluu uhanalaisiin tai silmälläpidettäviin eli lähellä uhanalaista oleviin²⁰. Uhanalaisista lajeista yli kolmasosa tarvitsee elinympäristökseen vanhaa metsää²¹. Syrjäsen mukaan pelkästään lahopuusta riippuvaisia lajeja on yli 5000. Esimerkiksi erittäin uhanalaiseksi muuttunut hömötiainen tarvitsee vanhoja kuusikkoja elääkseen²².

Lajit tarvitsevat myös riittävän laajoja elinalueita. Tätä tarkoitusta varten Luonnonmetsätyöryhmä loi mallin koko maan kattavista luontokäytävistä, jotka yhdistäisivät olemassa olevat merkittävät metsiensuojelualueet. Tällä lailla voitaisiin etenkin valtion maita hyödyntäen luoda koko maan laajuinen metsämaiden verkosto ²³.

Miten vanhat metsät sitovat hiiltä?

Suomi voi joutua päästökaupan myötä miljardilaskun maksajaksi, koska metsiä on hakattu liikaa suhteessa hiilinieluihin²⁴. Suomi on myös hyvin lähellä ilmastolakinsa rikkomista. Joulukuussa julkaistiin sekä Syken tutkimus että hallituksen tilaama taustaselvitys, joissa ilmeni jopa yli 10 miljoonan tonnin lisätarve päästöjen vähentämiselle²⁵. Syken tutkijoiden mukaan kuilu voidaan kuroa umpeen laskemalla hakkuutasoa nykyisestä 60 miljoonaan kuutioon vuodessa. Se tarkoittaisi paluuta noin 15 vuoden takaiseen hakkuutasoon.

Vanhoilla metsillä on merkittävä rooli riittävien hiilinielujen säilyttämisessä. Metsätutkija ja metsätalouden suunnittelun professori Timo Pukkala oikaisee yleisen harhaluulon vanhan metsän muuttumisesta päästölähteeksi. Hänen mukaansa puut kasvavat sitovat hiiltä koko elämänsä ajan, männyt 600-vuotiaiksi ja kuuset 300-vuotiaiksi²⁶. Vanhan puun ulkopinta on suuri, joten Pukkalan mukaan se kasvaa yhtä paljon tilavuutta kuin nuorempi puu, vaikka vuosittainen kasvurengas eli lusto on ohuempi.

Vanhassa metsässä ero nuoreen on se, että kasvun sitoma hiilimäärä siirtyy kuolleiden puiden mukana metsän maaperään eli kuolleen orgaanisen aineen hiilivarastoon. Metsämaan hiilinieluja kasvattaa myös karike, jota syntyy vanhoista ja suurista puista merkittäviä määriä. Keski-Suomessa kasvava runsaspuustoinen kuusikko voi Pukkalan mukaan tuottaa neljä tonnia neulaskariketta hehtaarille. Lisäksi puut uudistavat hienojuuristonsa vuosittain lähes kokonaan, mistä syntyy saman verran orgaanista ainetta maaperään kuin varisevasta karikkeesta. Merkittävä rooli on myös puiden kanssa symbioosissa elävillä mykorritsasienillä. Arvioiden mukaan niihin imeytyy jopa kolmasosa maailmassa poltettujen fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöistä²⁷.

Kun vanhan metsän kasvu on pysähtynyt, se sitoo silti karikkeen ja kuolevien puiden muodossa 5,5 tonnia hiiltä hehtaarilta vuodessa²⁸. Jossain vaiheessa kuolleen orgaanisen aineksen nopea lisääntyminen pysähtyy. Näin käy noin sadan vuoden kuluttua puuston tilavuuden ja biomassan kasvun loppumisesta. Koska orgaaninen aine lahoaa koko ajan, metsä sitoo tällöin enää vähän hiiltä. Nieluna se kuitenkin pysyy Pukkalan mukaan kaukaiseen tulevaisuuteen saakka. Osa lahoavasta aineksesta nimittäin muuttuu humukseksi, joka sitoutuu maahan lähes pysyvästi.

Metsän maaperä on puustoa suurempi hiilivarasto, selviää myös Luonnonvarakeskuksen tutkimuksesta²⁹. Suomen metsien puustoon on varastoitunut hiiltä 800 miljoonaa tonnia ja kangasmaiden maaperään 1000 miljoonaa tonnia. Turpeesta hiiltä löytyy puolestaan 5600 miljoonaa tonnia³⁰.

Luken mukaan avohakkuun jälkeen maaperä muuttuu päästölähteeksi 10–50 vuodeksi, koska hajotustoiminta maaperässä kiihtyy maanmuokkauksen ja lisääntyneen lämmön myötä. Avohakkuu pienentää myös karikkeen muodossa tapahtuvaa hiilensidontaa pitkäksi aikaa, koska nuoret puut eivät pysty kovin nopeasti korvaamaan hakattujen suurten puiden kariketuotantoa. Hiilinielujen säästämiseksi Luke suosittelee jatkuvapeitteistä kasvatusta voimakkaiden harvennusten ja avohakkuiden sijaan.

Toinen harhaluulo on Pukkalan mukaan se, että hyvin kasvava metsä olisi ilmastovaikutuksiltaan paras. ”Ilmastovaikutuksen määrää kuitenkin se, paljonko ilmakehässä on hiilidioksidia”, hän sanoo. Hiilidioksidia on ilmakehässä sitä vähemmän, mitä suurempi metsien hiilivarasto on. Pukkala muistuttaa, että vanhojen metsien hiilivarasto on suuri, minkä ansiosta ne hillitsevät ilmastonmuutosta.

Hakkuita perustellaan myös sillä, että niiden kautta siirretään hiiltä metsistä puutuotteisiin. Vuonna 2022 runkopuun hakkuupoistumasta tukkipuun osuus oli vajaa 40 prosenttia³¹. Tukista puolet eli rungon tilavuudesta alle 20 prosenttia voidaan valmistaa sahatavaraksi. Pukkalan mukaan muut puusta valmistetut tuotteet ovat huonoja hiilivarastoja, koska hiili vapautuu sellusta ja paperista käytännössä heti. Suurin osa puun biomassasta poltetaan, jolloin sen sisältämä hiili vapautuu heti ilmakehään.

Toivoa tutkijat näkevät siinä, että hakkuiden vähentämisestä on alettu puhua, jopa kokoomuslaisen ympäristöministerin suulla. Myös ympäristöjärjestöjen valitus valtioneuvoston riittämättömistä toimista ilmastolain ja kansainvälisten sitoutumisten noudattamiseksi otettiin tällä kertaa käsittelyyn³². Korkein hallinto-oikeus antoi hallitukselle kuitenkin vielä lisäaikaa toimia.

Artikkelin kirjoittamisen jälkeen Luonnonvarakeskus julkaisi ennakkotietonsa kasvihuonekaasuinventaariostaan. Sen mukaan Suomen metsät ovat muuttuneet päästölähteeksi vuonna 2021, koska korkean hakkuutason takia puuston kasvu ei enää kata metsämaaperän päästöjä³³. Maaperän päästöt ovat lisääntyneet, koska ilmaston lämpeneminen nopeuttaa hajotustoimintaa.

1 Helsingin Sanomat (2024): ”Oikeuskansleri puuttui viime hetkellä hallituksen kiisteltyyn metsäpäätökseen”.www.hs.fi/politiikka/art-2000010816773.html7.11.2024 [Haettu 13.1.2025]

2 Suomen ympäristökeskus (2024): ”Luonnontilaiset metsät ja vanhat metsät Suomessa” https://helda.helsinki.fi/items/0dab79c5-dc5d-43d4-9a0f-b59a96c52589

3 Ministerit vahvistivat tiukat kriteerit: Etelä-Suomesta ei juuri löydy suojeltavaa vanhaa metsää, https://yle.fi/a/74-20093322 [Haettu 28.12.2024]

4 Suomen ympäristökeskus (2024): ”Suomen ympäristökeskuksen lausunto ympäristövaliokunnan asiantuntijakuulemiseen vanhojen metsien suojelukriteereistä 13.9.2024”. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/JulkaisuMetatieto/Documents/EDK-2024-AK-33184.pdf

5 Koneen Säätiö (2024): ”Tutkijavetoomus vanhojen metsien suojelemiseksi”. https://koneensaatio.fi/metsanpuolella/tutkijavetoomus/ 27.6.2024,päivitetty 2.9.2024.
[Haettu 13.1.2025]

6 Yle (2023): ”Vanhojen metsien suojelusta uhkaa revetä riita”. https://yle.fi/a/74-20058926 10.11.2023
[Haettu 14.1.2025]

7 Koneen Säätiö (2024): ”Valtion mailta löytyi runsaasti suojelemattomia vanhoja metsiä – mutta Metsähallitus on jo aiemmin paikantanut monikertaisen määrän”. https://koneensaatio.fi/tarinat-ja-julkaisut/valtion-mailta-loytyi-runsaasti-suojelemattomia-vanhoja-metsia/ 26.6.2024
[Haettu 14.1.2025]

8 Koneen Säätiö (2024): ”Valtion mailta löytyi runsaasti suojelemattomia vanhoja metsiä – mutta Metsähallitus on jo aiemmin paikantanut monikertaisen määrän”. https://koneensaatio.fi/tarinat-ja-julkaisut/valtion-mailta-loytyi-runsaasti-suojelemattomia-vanhoja-metsia/ 26.6.2024
[Haettu 14.1.2025]

9 Yle (2024): ”Metsähallitus veti jo johtopäätökset ja alkaa etsiä vanhoja metsiä suojeluun – päätös kriteereistä jumittaa ministereiden pöydällä”. https://yle.fi/a/74-20087117 6.5.2024
[Haettu 14.1.2025]

10 Suomen ympäristökeskus (2024): ”Suomen ympäristökeskuksen lausunto ympäristövaliokunnan asiantuntijakuulemiseen vanhojen metsien suojelukriteereistä 13.9.2024”. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/JulkaisuMetatieto/Documents/EDK-2024-AK-33184.pdf

11 Suomen ympäristökeskus (2024): ”Luonnontilaiset metsät ja vanhat metsät Suomessa : Euroopan komission ohjeet ja kansallinen tarkastelu”. https://helda.helsinki.fi/items/0dab79c5-dc5d-43d4-9a0f-b59a96c52589

12 Valtioneuvosto (2024): ”Valtion maille uusi suojelupäätös ja vanhojen metsien kansalliset kriteerit lausuntokierrokselle”. https://valtioneuvosto.fi/-/1410903/valtion-maille-uusi-suojelupaatos-ja-vanhojen-metsien-kansalliset-kriteerit-lausuntokierrokselle 11.6.2024
[Haettu 13.1.2025]

13 Maaseudun Tulevaisuus (2023): ”Metsänomistajat vaativat vanhoista metsistä päätöstä, johon valtion rahat riittävät”. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/0874dfe7-2ada-4389-ae0b-7ff493a030f4 5.12.2023

[Haettu 28.12.2024]

14 Yle (2024): ”Uusi laskelma: vanhojen metsien hakkaaminen voi maksaa valtiolle enemmän kuin niiden suojelu”. https://yle.fi/a/74-20108749 3.9.2024
[Haettu 28.12.2024]

15 Suomen Luontopaneeli (2021): ”Luontopaneelin selvitys: EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteet tarkoittavat merkittävää metsien lisäsuojelua Suomessa”. https://luontopaneeli.fi/ajankohtaista/luontopaneelin-selvitys-eun-biodiversiteettistrategian-tavoitteet-tarkoittavat-merkittavaa-metsien-lisasuojelua-suomessa/ 1.12.2021
[Haettu 14.1.2025]

16 Jukka Hoffren (2022): ”Edes 30 prosentin suojelutavoite ei riitä pelastamaan luonnon monimuotoisuutta”. https://stat.fi/tietotrendit/blogit/2022/luontokato-uhkaa-ihmiskuntaa-asiantuntijoiden-mukaan-edes-esitetty-30-prosentin-suojelutavoite-ei-riita 21.1.2022
[Haettu 14.1.2025]

17 Sitra (2022): ”Heikot signaalit 2022”. www.sitra.fi/julkaisut/heikot-signaalit-2022/#esipuhe

18 Yle (2023): ”Vanhat metsät ovat vähissä ja pirstaleina – sadat eliölajit vaarassa hävitä”. https://yle.fi/a/74-20034201 4.6.2023
[Haettu 14.1.2025]

19 Yle (2023): ”Vanhat metsät ovat vähissä ja pirstaleina – sadat eliölajit vaarassa hävitä”. https://yle.fi/a/74-20034201 4.6.2023
[Haettu 14.1.2025]

20 Yle (2024): ”Metsää kaadetaan koko ajan uhanalaisten lajien elinalueella – laitoimme raakkuhavainnot ja hakkuut samalle kartalle”. https://yle.fi/a/74-20109272 7.9.2024
[Haettu 14.1.2025]

21 Metsähallitus (2021): ”Metsälajien uhanalaisuuden kehitys ja syyt”. www.metsa.fi/wp-content/uploads/2021/12/Metsalajien-uhanalaisuuden-kehitys-ja-syyt_johtaja-Aino-Juslen_Luonnontieteellinen-keskusmuseo.pdf

22 Yle (2019): ”Hömötiainen on erittäin uhanalainen, koska se ei löydä hakatuista metsistä syötävää – Suomen linnuista iso osa on kokemassa saman kohtalon”. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/03/08/homotiainen-on-erittain-uhanalainen-koska-se-ei-loyda-hakatuista-metsista 8.3.2019
[Haettu 14.1.2025]

23 Suomen Luonto (2023): ”Luontokäytävät torjuvat luontokatoa ja ilmastonmuutosta kustannustehokkaasti”. https://suomenluonto.fi/artikkelit/luontokaytavat-mahdollistaisivat-lajien-suojelun-ja-ilmastonmuutoksen-torjumisen-nopeasti-ja-kustannustehokkaasti/ 23.8.2023
[Haettu 14.1.2025]

24 Yle (2024): ”Suomi joutuu ostamaan hiilinieluja muilta EU-mailta, ja luvassa on miljardilasku veronmaksajille”. https://yle.fi/a/74-20105267 26.8.2024
[Haettu 13.1.2025]

25 Yle (2024): ”Ilmastotavoitteille uusi jäätävä isku – hallituksen selvityksessä hahmotellaan onko tehtaita liikaa”. https://yle.fi/a/74-20128145 9.12.2024
[Haettu 28.12.2024]

26 Uef (2022): ”Vanha metsä on hiilinielu”. https://blogs.uef.fi/forest-issues/2022/12/04/vanha-metsa-on-hiilinielu/ 4.12.2022
[Haettu 14.1.2025]

27 New Scientist (2023): ”Underground fungi absorb up to a third of our fossil fuel emissions”. https://www.newscientist.com/article/2376827-underground-fungi-absorb-up-to-a-third-of-our-fossil-fuel-emissions/ 5.7.2023

[Haettu 20.1.2025]

28 Uef (2022): ”Vanha metsä on hiilinielu”. https://blogs.uef.fi/forest-issues/2022/12/04/vanha-metsa-on-hiilinielu/ 4.12.2022
[Haettu 14.1.2025]

29 Luonnonvarakeskus (2023): ”Maaperä tulee huomioida metsänhoito-ohjeita ja metsätalouden tukia uudistettaessa”. https://www.luke.fi/fi/uutiset/maapera-tulee-huomioida-metsanhoitoohjeita-ja-metsatalouden-tukia-uudistettaessa 23.2.2023
[Haettu 14.1.2025]

30 Suomen ympäristökeskus (2021): ”Puutuotteet hiilivarastona ja uusiutumattomien materiaalien korvaajina. Puurakentamisen lisäämisen vaikutukset kasvihuonekaasutaseisiin Suomessa vuoteen 2035 mennessä”. https://helda.helsinki.fi/items/0a3dad04-c613-4fd6-9b1c-7a0120501f42

31 Uef (2023): ”Paljonko meillä on hiilivelkaa?”. https://blogs.uef.fi/forest-issues/2023/12/04/paljonko-meilla-on-hiilivelkaa/ 4.12.2023
[Haettu 14.1.2025]

32 Yle (2025): ”Korkein hallinto-oikeus hylkäsi järjestöjen tekemän valituksen Orpon hallituksen ilmastotoimista”. https://yle.fi/a/74-20135421 8.1.2025
[Haettu 14.1.2025]

33 Luke (2025): ”Kasvihuonekaasuinventaarion ennakkotiedot 2023: Metsät ovat kääntyneet päästölähteeksi, koska puuston nielu ei enää riitä kattamaan metsien maaperän päästöjä”. https://www.luke.fi/fi/uutiset/kasvihuonekaasuinventaarion-ennakkotiedot-2023-metsat-ovat-kaantyneet-paastolahteeksi-koska-puuston-nielu-ei-enaa-riita-kattamaan-metsien-maaperan-paastoja 15.1.2025
[Haettu 20.1.2025]

Moraalisesti ergonomista ympäristöhyve-etiikkaa ja ekososiaalisen omatunnon kasvatusta

12.1.2025Yleinenelonkeha_admin

Teksti Jani Pulkki

Kasvatuksella tavoitellaan hyveitä, eli moraalisesti arvostettujen luonteenpiirteiden kehitystä. Nyt huomiota on kiinnitettävä erityisesti ekologisiin ja sosiaalisiin hyveisiin, sillä ekologisesti haitallinen toiminta paaduttaa omatuntoamme ja tekee elämästämme epämukavaa. Ekologista jälleenrakennusta edistävän kasvatuksen on ymmärrettävä ympäristöhyve-etiikkaa sekä omatunnon tärkeys moraaliselle toiminnalle.

Kasvatuksella tavoitellaan kasvatuspäämääriä, joita voidaan kuvata myös hyveiksi. Ekososiaalista kasvatusfilosofiaa pohtineena tutkijana minua kiinnostavat elämää edistävät ja ylläpitävät hyveet. Ainakin Platonin Valtio -teoksesta (n. 375 eaa.) alkaen on ollut tavallista ajatella, että kansalaisia tulee kasvattaa hyveellisyyteen. Valistusajasta alkaneen tieteellistymisen, rationalisoitumisen ja maallistumisen myötä hyve-etiikka meni kuitenkin pitkäksi ajaksi pois muodista. 1900-luvun jälkipuolelta alkaen hyve-etiikan tutkimus on noussut jälleen akateemisen kiinnostuksen kohteeksi. Ekokriisien myötä on havahduttu myös pohtimaan, millaisten luonteenhyveiden omaksuminen edistää elämää ja elämän tuhoamisen välttämistä.

Ympäristöhyve-etiikka (environmental virtue ethics) on moraalifilosofian alaan kuuluva tutkimussuuntaus, jossa tarkastellaan elämän ylläpitämisen kannalta keskeisiä hyveitä ja paheita¹. Varhaisia ympäristöhyveitä tarkastelleita ajattelijoita voidaan mainita esimerkiksi Henry Thoreau, Aldo Leopold, Rachel Carson, Thomas Hill ja Louke van Wensveen². Yhteen ajattelijaan keskittymisen sijaan pohdin ympäristöhyve-etiikkaa etenkin ekososiaalisen kasvatusfilosofian näkökulmasta. Myös kasvatus, itsekasvatus, koulutus, sosialisaatio, oppiminen ja muut vastaavat kuuluvat siihen ekologiseen ja sosiaaliseen aineenvaihduntaan³, joita voidaan tarkastella ekokriisien taustalla.

Hyveistä ja ympäristöhyve-etiikasta

Hyveillä tarkoitetaan sosiaalisesti arvostettuja moraalisia luonteenpiirteitä⁴. Pahe on hyveen vastakohta, eli sellainen luonteenpiirre, jota tietyssä yhteisössä pidetään moraalisesti ongelmallisena. Kasvatuskeskusteluissa koulutus nähdään vakioratkaisuna erilaisiin ongelmiin ja lähtökohtaoletuksena on hyveiden edistäminen.

Syväekologille ei ole yllätys, että koulukin on osa sitä kapitalistista valtiokoneistoa ja elämäntapaa, joka ekokriisit on tuottanut. Ansiokkaita edistysaskelia ekososiaalisessa sivistyksessä ja ympäristökasvatuksessa ottanut koulujärjestelmämme hyötyisi aikaisempaa vahvemmasta ympäristöhyve-eettisestä ajattelusta. Ympäristöhyve-eettisessä pohdinnassa voidaan yhdistää kasvatuksen päämäärien, hyvän ja merkityksellisen elämän sekä ekososiaalisen kestävyyden pohdinnat.

Ympäristöhyve-etiikka yllyttää pohtimaan, millaisia ihmisiä meidän tulisi kasvattaa, jotta olisimme maapallon elonyhteisön hyviä jäseniä. Pakettiratkaisuja ei taida olla. Tarvitaan monenlaisia ihmisiä, joilla on vaihtelevia tietoja, taitoja, tunteita, tahtoa, aistillisuutta ja niin edelleen – puhumattakaan riittävästä vapaudesta elää omannäköistä ja omatunnon mukaista elämää⁵. Hyve-etiikka ei ole toisin sanoen universaalia eli yleismaailmallista, mistä monia länsimaisia moraaliteorioita on kritisoitu⁶.

Hyve-etiikkaakin voidaan väärinkäyttää, jos esimerkiksi uskonnolliset auktoriteetit tai Elon Muskin ja Mark Zuckerbergin tapaiset superrikkaat manipuloivat julkista keskustelua tai saavat muuten liiaksi valtaa hyvekeskustelussa. Toisaalta aktiiviset kansalaiset eivät ole vailla valtaa hyve-eettisessä keskustelussa, kuten Suomussalmen Hukkajoen raakkutuho kesällä 2024 osoitti. Ehkä aikaisemmin ympäristörikoksiin väheksyen suhtautunut henkilö muistaa tapauksen herättämän pahennuksen ja lailliset seuraamukset vastaavia toimia suunnitellessaan.

BIOS-tutkimusryhmän peräänkuuluttama ekologinen jälleenrakennus edellyttää kansalaisilta taitoja, tietoja ja tietynlaisia ominaisuuksia: siispä myös hyveitä ja hyveisiin kasvattamista. Kasvatus suuntautuu aina hyveisiin, vaikka kasvatuskeskustelussa haluttaisiin välttää vanhoilta kuulostavia arvosidonnaisia hyvekäsitteitä. Jos torjumme hyveet tieteellisten arvoneutraalien sanankäänteiden hyväksi, voimme tahtomattamme pönkittää kapitalistisen teollisuusyhteiskunnan oikeutta toimia haitallisin tavoin.

Luvan- ja anteeksipyynnöt

Tulevassa kirjassani Ekososiaalisen kasvatusfilosofian kysymyksiä⁷ kuvaan modernin luontosuhteen kasvatuksellismoraalista ydinongelmaa seuraavasti: lapsuudessa opitut perushyveet, luvan pyytäminen toiselta otettaessa sekä anteeksi pyytäminen väärin tehdessä, jäävät aikuiseksi varttuessa kovin vähälle huomiolle suhteessa ei-inhimillisiin luontokappaleisiin. Luvan- ja anteeksipyynnöt ovat Antti Salmisen ja Tere Vadénin mukaan perinteiseen ekologiseen tietoon kuuluvaa jatkuvuuden hallintaa, joka fossiilikapitalistisessa teollisuusyhteiskunnassa on heikolla tolalla⁸.

Luontoa on kuvattu valistuksen jälkeisen tieteen ja talouden maailmassa moraalisesti neutraaleilla käsitteillä, ja edistyksen ideaaliin liittyvä usko loputtomaan kasvuun sekä energian riittävyyteen oli pitkään horjumaton. Carolyn Merchantin The Death of Nature -teos vuodelta 1980 kuvasi kehitystä, jonka myötä luonnosta tuli periaatteessa elottomien raaka-aineiden varasto.

Vierasperäiset ja moraalisesti neutraalit sanat, kuten ”resurssi”, liudentavat luonnon hyödyntämisen esteitä. Tällaisia esteitä ovat esimerkiksi kotiseuturakkaus, yhteenkuuluvuuden tunne ja hoivamentaliteetti – ja kaikkia näitä voidaan pitää ympäristöhyveinä. Resurssien ottaminen ei edellytä luvan pyytämistä tai toiminnan oikeutuksen pohtimista. Ottamista ja käyttämistä pidetään suorastaan moraalisesti kiitettävänä jalostamisena, kun luomakunnanruhtinasihminen lisää työllä ja kekseliäisyydellään raa’an aineen arvoa.

Ajatus siitä, että voimme käyttää luontoa vapaasti ja pidäkkeettä, on johtanut tuhoon ja riistoon. Tämä vaivaa myös monen sellaisen ihmisen omaatuntoa, joka uusklassisen taloustieteen tapaan uskoo ihmisen ahneen ja itsekkäänkin toiminnan tuottavan tarkoittamattomana sivutuotteenaan yleistä hyvää. Monet alkuperäiskansat ovat osanneet pyytää lupaa ja anteeksi luonnosta otettaessa ja osoittaa arvostusta ja kiitollisuutta. Modernin itseymmärryksessä tällainen torjutaan primitiivisenä taikauskona.

Ekososiaalisen kasvatusfilosofian ja ekososiaalisen hyve-etiikan käsitteillä olen painottanut sosiaalisen ja ekologisen aineenvaihdunnan toisiinsa kietoutumista, samaan tapaan kuin esimerkiksi BIOS-tutkimusryhmä. Tere Vadénin ja Ville Lähteen podcast-keskusteluissa ”Elämä” ja ”Aineenvaihdunta”⁹ kuvataan sitä, että ”kaikki liittyy kaikkeen” yleisellä ja abstraktilla tasolla. Mutta kaiken liittyminen kaikkeen tai perhosefekti jää heidän mukaansa varsin yleiselle tasolle, eikä anna kovin konkreettisia ohjeita ympäristöongelmien ratkaisuihin.

Tutkijat korostavat, että yleisen tason tarkastelulle on paikkansa, mutta ihmisen sosiaalis-ekologinen aineenvaihdunta on samaan aikaan ajallista ja paikallista ja monimutkaista. Moderni tilanne, jossa resurssin tapaisiin arvoneutraaleihin käsitteisiin kätkeytyy moraalisia paheita, on osa sitä ekologista ja sosiaalista aineenvaihduntaa, johon kasvatus, koulutus ja henkinen kulttuurikin liittyvät.

Se, että työelämässä meidän odotetaan torjuvan omatuntomme kolkutukset toisten ihmisten tai muiden lajien piittaamattoman kohtelun tapauksissa, kovettaa moraalista luonnettamme. Modernissa teollisuusyhteiskunnassa ja sen kilpailukäytännöissä on paljon enemmän omatuntoamme paaduttavia piirteitä kuin yleensä ymmärretään¹⁰. Näistä olisi keskusteltava hyvän elämän, hyvän kasvatuksen sekä ympäristöhyveiden edistämiseksi.

Ekososiaalisen omatunnon kasvatus?

Kun pohditaan ympäristöhyveitä, omatunnon toiminta on nähtävä erityisen tärkeänä ja vaalittavana asiana ja sen ”kasvatus” on oma problematiikkansa. Olen puhunut ekososiaalisesta omatunnosta, joka käsitteellistää vaatimuksen tukea ihmisen sisäistä moraalia ilman että ihmisestä tuotetaan kilpailukyky- tai tehokkuussubjektia työelämää ja vientiteollisuutta varten¹¹. Mohandas Gandhi osoitti väkivallattoman vastarinnan yhteydessä, että omatunnon ”hiljainen pieni ääni” voi saada aikaan suuria asioita¹².

Lupaa ja anteeksi pyytelemätön mielenlaatu, siis modernin kulttuurin moraalipaatumus suhteessa luontoon, liittyy ainakin järkikeskeisyyteen, eli logosentrismiin, millä on aatehistoriassamme vahva sija. Varhaiskasvatuksessa opetetaan ja opitaan pyytämään lupaa ja anteeksi (eko)sosiaalisen elämän perustaitoina. Ihmisen varttuessa kuitenkin painottuvat tiedot, taidot sekä järki, eikä välttämättä se, mitä hyvää tai pahaa tiedoilla ja taidoilla tehdään. Liian yksipuolista tietopainotusta voidaan moittia myös epistemofilian käsitteellä. Esimerkiksi sammakoiden auki leikkaamiset kouluissa kuvastavat fetissinomaista suhtautumista tietoon, kun kuvista oppimisen sijaan tarvitaan ilmeisesti verta koko luokan käsiin. Tällainen epistemofilinen suhtautuminen tietoon kovettaa ihmisen moraalisia herkkyyksiä. Tällaisen sosialisaation tai ”kasvatuksen” myötä ihminen voi tottua pitämään omatunnon viestejä ahdistuksestaan huolimatta vähämerkityksellisinä.

Tieto on tärkeää, mutta eri ihmiset ovat tiedoille eri tavoin kypsiä vaihtelevissa elämänvaiheissaan. Christopher Nolanin elokuvassa Oppenheimer (2023) katsojalle esitettiin ydinaikakauden tutkijoita mietityttänyt kysymyksen: onko ihminen vielä valmis ydinvoimaa koskevalle tiedolle ja teknologialle? Tietäminen ei edellytä vain lisää faktojen ymmärtämistä ja muistamista, vaan kypsyyttä käsitellä ja käyttää tietoa rakentavasti sekä integroida se omaan maailmankuvaan sekä toimintaan. Kuten Frankfurtin kriittinen koulukunta totesi 1900-luvusta, tietoa ja järkeä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan. Gandhille totuudellisuus edellyttää juuri moraalista kypsyyttä¹³.

Tiedollisesti kypsäksi

Ympäristöfilosofi Vesa Jaaksi opetti minulle filosofian perusopinnoissa, että informaatio on kuin puhelinluettelon nimet ja numerot. Tietoa puhelinnumerosta tulee silloin, kun haluan kommunikoida henkilökohtaisesti tietyn ihmisen kanssa. Informaation pitää olla minulle merkityksellistä, jotta se on tietoa. Totuus ei ole vain paikkaansa pitäviä tietoja, vaan se koskettaa ihmisen syvempää ydintä¹⁴.

Gandhi ymmärsi, että tunteet (tai sentimentaalisuus) eivät ole tiedon esteitä, vaan totuudentunto oikeastaan edellyttää omakohtaista sisäistä ääntä, jota kutsutaan omatunnoksi. Totuuteen voidaan liittää sellaisia käsitteitä kuin totuudentaju, totuudentunto sekä omatunto.

Siinäpä kasvattajille pohdittavaa: miten kasvattaa kypsyyttä tiedolle ja herkistää omatuntoa? Tunne- ja vuorovaikutustaitoja on alettu painottaa steinerpedagogiikan lisäksi valtavirran koulukasvatuksessa. Tiedollinen kypsymättömyys on kuitenkin arkipäivää myös akateemisessa keskustelussa, kun epämukavuutta herättävä keskustelunaihe torjutaan suoralta kädeltä metafysiikkana, ituhippeytenä tai esoteriana. Akateemiseen kapitalismiin ajautuneella yliopistolaitoksellakin olisi peiliin katsominen, jottei rahoittajien miellyttäminen olisi tärkeämpää kuin vilpitön totuuden tavoittelu. Tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kun tieteessä tietoa saavutetaan tieteellisiä metodeita seuraamalla, Gandhille totuus oli ennen kaikkea pyrintö, johon liittyi henkinen kehitysprosessi. Totuuteen suuntautuvassa kehitysprosessissa tieto ja ymmärrys integroituu ihmisen kokonaispersoonaan ja toimintatapoihin¹⁵. Tiedon sisäistäminen, ymmärtäminen sekä sen integrointi kokonaispersoonallisuuteen vaatii reflektiota, aikaa ja vaivaa, eli omakohtaista ja syvähenkistä suhdetta totuuteen. Pelkkä metodien seuraaminen ei riitä. Gandhi painotti sitä, että tiedon pitää nimenomaan näkyä omassa toiminnassa, mitä voidaan pitää keskeisenä ympäristöhyveenä.

Ekososiaalisesta omatunnosta puhuessani olen käyttänyt paria muutakin vanhalta kuulostavaa, mutta mielestäni ajankohtaista käsitettä: tunnonvarmuus ja tunnonrauha. Tunnonvarmuuden kokemus kuuluu (eko)individuaatioon¹⁶, eli ihmisen oman ainutkertaisen elämänpolun ja itseyden kehitysprosessiin ekologisissa rajoissa. Tunnonvarmuus kuuluu tiedolliseen kypsymiseen, ja se tuottaa tunnonrauhaa siitä, että on itselle sopivalla elämänpolulla. Puhun ekoindividuaatiosta koska kasvattajien on hyvä kuvitella ja edistää yksilöllisiä elämänpolkuja, joissa yhdistyy hyvä ja merkityksellinen elämä sekä ekologinen jälleenrakennus. Ympäristöhyve-etiikasta voidaan saada virikkeitä erilaisiin tapoihin yhdistää hyvää ja mielekästä elämää, vapaata itsemääräytymistä¹⁷ sekä ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita.

Lähdeviitteet:

1 Jani Pulkki (2021). ”Ekososiaalinen hyve-etiikka”. Aikuiskasvatus, 41(2), 102–112. https://doi.org/10.33336/aik.109320

2 Ronald Sandler (2013). ”Environmental Virtue Ethics”. Teoksessa H. Lafollette (toim.) International Encyclopedia of Ethics. https://doi.org/10.1002/9781444367072.wbiee090

3 BIOS-tutkimusryhmä: 12 käsitettä maailmasta -podcast. Jakso 2: ”Aineenvaihdunta”. https://bios.fi/12-kasitetta-maailmasta/.

4 Alasdair MacIntyre (2004). Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus.

5 Otin käyttöön ekoindividuaation käsitteen artikkelissa Jani Pulkki (2021): ”Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta”. Sosiaalipedagogiikka, 22, 43–62. Katso Antti Salmisen artikkeli (2016) ”Omavaraistava asubjektivaatio eli ei-inhimillinen egontuho fossiilimoderniteettia vastaan”. Elonkehä 3/2016.

6 Alasdair MacIntyre (2004). Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus ja Francesco Varela (1999). Ethical Know-How: Action, Wisdom and Cognition. Stanford University Press

7 Julkaisija tai julkaisuajankohta ei vielä varmistunut.

8 Antti Salminen & Tere Vadén (2024): Merkitys ja ala-aine. Tampere: Niin & Näin.

9 BIOS-tutkimusryhmä: 12 käsitettä maailmasta -podcast. https://bios.fi/12-kasitetta-maailmasta/

10 Jani Pulkki (2017): Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Hyveitä 2000-luvulle. Tampere University Press.

11 Jani Pulkki (2020): ”Varsinainen minä ja henkisyys ekososiaalisen kasvatusfilosofian aspekteina”. Kasvatus 51 (3), 302–316

12 Unto Tähtinen (2015): Gandhi. Helsinki, Into kustannus, s.57–59.

13 Unto Tähtinen 2015 s. 49–83.

14 Jani Pulkki 2020.

15 Unto Tähtinen 2015 luku 3.

16 Jani Pulkki (2021): ”Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta”. Sosiaalipedagogiikka, 22, 43–62

17 Jani Pulkki & Sami Keto (2022): ”Ecosocial Autonomy as an Educational Ideal”. Relations. Beyond Anthropocentrism, [S.l.], v. 10, n. 2, p. 75–90. Edelliset kaksi käsitettä, ekoindividuaatio sekä ekososiaalinen autonomia liittyvät läheisesti toisiinsa ja ovat osa ekososiaalista kasvatusfilosofiaani.

Kaivostoiminnan kestävyyspesua Euroopan unionin tuella

12.11.2024Yleinenelonkeha_admin

Teksti Osma Naukkarinen

Julkaistu Elonkehässä 2/2024.

Energiasiirtymä on saanut katseet Euroopan komissiossa kääntymään Euroopan syrjäseutuihin. Suunnitelmat kriittisten raaka-aineiden omavaraisuusasteen nostamiseksi ovat johtaneet muun muassa kaivostoiminnan sosiaalista ja ekologista kestävyyttä pesevään propagandaan, jota tuetaan julkisilla varoilla.

Videolla saamelainen poronhoitaja ruokkii porojaan. Taustalla soi pohjoista eksotiikkaa luova musiikki. Ollaan Pohjois-Ruotsissa, ja lähellä aiotaan laajentaa kaivosta, mitä saamelaiset vastustavat. Poronhoitaja kertoo ohjelman juontajalle saamelaisten kulttuurista sekä kaivoksen laajenemisen aiheuttamasta eksistentiaalisesta uhasta heidän perinteiselle elämäntavalleen sekä muulle luonnolle. Puheesta välittyy antikolonialistinen ja kulutuskriittinen viesti. Kuunneltuaan poronhoitajaa dokumenttielokuvan belgialainen juontaja selittää tälle, että hän tuntee saamelaisten tuskan, mutta pohjoisessa olevia metalleja kuitenkin tarvitaan ilmastoneutraalin talouden saavuttamiseksi.

Haastattelun jälkeen juontaja ensin sympatisoi saamelaisten näkökulmaa, mutta heti perään lyttää sen liian paikallisena. Asioita pitää hänen mukaansa tarkastella globaalista näkökulmasta: ”Ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi tarvitsemme todella paljon metalleja. Aiommeko kaivaa niitä alueilla, joilla ihmisoikeudet ovat kammottavalla tasolla, ja alueilla, joilla luonnon monimuotoisuus tuhotaan? Vai aiommeko tehdä sen niillä alueilla, joilla voimme tehdä sen vastuullisesti?”^¹

Äskeinen ei ollut satiiria, vaan kohtaus dokumenttielokuvasta Europe’s Mining Renaissance – a Catalyst for Climate Neutrality (2024)^². Juontaja oli Leuvenin katolisen yliopiston kestävien metallien ja mineraalien instituutin johtaja Peter Tom Jones ja haastateltava Ruotsin saamelaiskäräjien jäsen Stefan Mikaelsson.

Dokumenttielokuva on tuotettu osana Euroopan unionin rahoittamaa EXCEED-hanketta. EXCEED-hankkeen tavoitteena on löytää ”kustannustehokkaita, kestäviä ja vastuullisia tapoja tiettyjen kriittisten ja teollisten mineraalien talteen ottamiseksi tärkeiden eurooppalaisten litium-projektien sivutuotteina.”^³

Tavoite kuulostaa sinänsä järkevältä, sillä niin kauan kuin neitseellisiä mineraaleja kaivetaan, on eri materiaalit tietenkin viisasta kerätä mahdollisimman tarkasti talteen. Mutta miksi Europe’s Mining Renaissancen kaltainen vihreältä kolonialismilta haiskahtava kaivospropagandaelokuva on tehty tällaisen hankkeen EU-rahoituksella?

Kriittisten mineraalien kuumeessa Eurooppaan tavoitellaan enemmän omaa kaivostuotantoa. EU:n komissio on nimennyt heikon yleisen hyväksyttävyyden eurooppalaisen kaivostoiminnan yhdeksi ongelmaksi^⁴. Komission 3rd Raw Materials Scoreboard -selvityksessä puolestaan todetaan, että muun muassa jätevesialtaiden ongelmat ja krooninen saastuttaminen vaikuttavat herkästi yleiseen mielipiteeseen, ja että vastustuksen muuttaminen kaivostoiminnan hiljaiseksi sietämiseksi tai aktiiviseksi kannatukseksi vaatii sinnikästä työtä, kuten pr-kampanjoita ja sidosryhmädialogia^⁵.

Yksi EXCEED-hankkeen lisätavoitteista onkin tietoisuuden, hyväksynnän ja luottamuksen lisääminen ”seuraavan sukupolven jätteettömään kaivostoimintaan ja kestävään metallien prosessointiin”^⁶. Vuonna 2021 Suomen kaivosteollisuudessa tuotetun vaarallisen jätteen määrä oli noin 25 miljoonaa tonnia^⁷. Samana vuonna 76 prosenttia kaikesta Suomessa tuotetusta jätteestä oli peräisin kaivannaistoiminnasta^⁸. Tekemistä luottamuksen lisäämiseksi siis riittää.

Vastarinnan hallintaa sosiaalisella toimiluvlla

”Johtavatko kriittisten raaka-aineiden asetukseen liittyvät ’strategiset projektit’ – joita rahoituksen saanti ja lyhyemmät luvitusajat hyödyttäisivät – uusien energiasiirtymäkaivosten perustamiseen ennen vuotta 2030? Vai heittävätkö kaivosten vastustajat ja nimbyily kapuloita rattaisiin?”

Näin esitellään Europe’s Mining Renaissance -dokumenttia Youtubessa.

EXCEED ei ole ensimmäinen tai ainoa hanke lajissaan. Euroopan unionin Horizon Europe -ohjelma ja sen aiempi versio Horizon 2020 ovat rahoittaneet lukuisia muitakin isoja hankkeita, joiden sivussa on kehitetty epäeettisiä keinoja hallita kaivostoiminnan kritiikkiä ja vastustusta.

Tämän hallinnan keskiössä on niin sanottu sosiaalisen toimiluvan käsite (social licence to operate, SLO). Se ei nimestään huolimatta ole varsinainen, hankkeilta edellytetty lupa, vaan sillä tarkoitetaan jonkinasteisen paikallisen hyväksynnän saavuttamista, jotta hanke voisi edetä vailla merkittävää vastustusta.^⁹ Luvan sijaan kyse onkin käytännössä konfliktinhallintakeinosta. Useille kaivosyhtiöille sosiaalinen toimilupa on osa vastuullisuusstrategiaa ja kilpailuetu, mutta tutkijat ovat esittäneet sitä kohtaan myös kritiikkiä.

Sosiaalinen toimilupa ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi YK:n alkuperäiskansasopimuksessa määritelty vapaa, tietoon perustuva ennakkohyväksyntä (free, prior, and informed consent, FPIC^¹⁰), vaan sosiaalista toimilupaa voidaan tavoitella muun muassa paikallista mielipidettä manipuloimalla, lahjoilla, sponsoroinneilla sekä erinäisillä paikallisen yhdyskunnan kehittämiseen suunnatuilla hankkeilla^¹¹.

Olen itsekin seurannut erinäisiä energiasiirtymään liittyviä hankkeita läheltä. Keinot sosiaalisen toimiluvan hankkimiseksi vaikuttaisivat herkästi johtavan paikallisyhteisön jakaantumiseen ja vastakkainasetteluun. Monesti hanketoimijat ja niitä myötäilevät tahot katsovat paikallisen vastustuksen johtuvan ennen kaikkea tietämättömyydestä, jolloin yhtenä keinona sosiaalisen toimiluvan hankkimiselle pidetään hankkeille myönteisen tiedon levittämistä ja toistoa. Tyypillisesti harjoitetaan myös dialogipesua^¹², eli dialogia jäljitteleviä tilaisuuksia, joissa ”kuunnellaan paikallisten huolia” ilman aitoja neuvotteluja.

Joulukuussa 2021 sosiaaliantropologian tohtori Alexander Dunlap piti Euroopan parlamentille puheenvuoron, jossa hän totesi sosiaalisen toimiluvan olevan viime kädessä keino voittojen tekemiseen ympäristön kustannuksella, maata ja ihmisiä hallitsemalla. Dunlapin mielestä EU-rahoitus olisi pitänyt katkaista sellaisilta hankkeilta, joilla edistetään keinoja suostutella paikallisyhteisöjä luovuttamaan ympäristönsä kaivostoiminnalle.^¹³

Myös lukuisat kaivoskriittiset kansalaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota tällaisten hankkeiden epäeettisyyteen. Horizon 2020 -ohjelman hankkeista huomiota on herättänyt erityisesti MIREU (Mining and metallurgy regions of Europe), jota johti suomalainen Geologian tutkimuskeskus. Hankkeessa tutkittiin muun muassa kaivostoiminnan paikallistason vastustuksen syitä kartoittaen eri konflikteja Euroopassa. Hankkeessa myös koulutettiin yhtiöitä ja poliitikkoja sosiaalisen toimiluvan hankkimiseen^¹⁴.

Kymmenet eurooppalaiset kansalaisjärjestöt katsoivat yhteisessä valituksessaan EU:n komissiolle, että hanke ei osallistanut sosiaalisen toimiluvan tutkimukseensa kansalaisyhteiskuntaa hanke-ehtojen edellyttämällä tavalla käytännössä lainkaan.^¹⁵ Tämän vuoksi tutkimuksen sosiaalista toimilupaa koskevat tulokset peilasivat lähinnä teollisuuden, konsulttien ja insinööritieteiden näkemyksiä. Lisäksi hankkeen 28 yhteistyötahosta vain yksi, Lapin yliopiston arktinen keskus, edusti yhteiskuntatieteitä, eikä se tuottanut hankkeeseen yhtään tapaustutkimusta. Tämä ei järjestöjen mukaan vastannut hankkeen ehtoja, joissa edellytettiin yhteiskuntatieteilijöiden osallistumista hankkeeseen.

MIREU-hankkeessa tehtyä tutkimusta arvosteltiinkin myös siksi, että siinä kaivostoiminnan kritiikki ja vastustus selitettiin useimmiten ylimalkaisesti tietämättömyydellä ja ”nimbyilyllä” ilman vastustuksen syiden tarkempaa analyysiä. Nimby-termillä viitataan itsekkäisiin syihin pohjautuvaan ”ei minun takapihalleni” -ajatteluun (not in my backyard), ja sen käyttöön liittyy usein ivallinen sävy. Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Tapio Litmasen mukaan nimby-ilmauksen käytön suhteen on syytä olla varovainen, sillä ”sitä käytetään usein populistisena media-ajan iskulauseena, joka kiteyttää kenties monimutkaisen asian muutamaan merkitykseen. Usein se myös painottaa harhaan johtavalla tavalla vain suunnittelijoiden tai hankkeiden edistäjien näkemyksiä vastustuksesta.”^¹⁶

MIREU-valitus ja useat hanketta koskeneet tietopyynnöt Euroopan komissiolle eivät lopulta johtaneet suppeiden vastausten lisäksi jatkotoimenpiteisiin. Valituksen tehneiden kansalaisjärjestöjen huolena on ollut, että heikkotasoisen tutkimuksen tuloksia saatetaan käyttää tausta-aineistona EU:n lainsäädännölle. Kaivosteollisuuden lobbareille hanke tuotti joka tapauksessa hyvää materiaalia ja työkaluja.

Syrjäseutujen uhraus Euroopan teollisuudelle

Alussa mainitussa Europe’s Mining Renaissance -dokumenttielokuvassa puhutaan kauniisti ilmastonmuutoksen torjunnasta. Dokumentti näyttää kuitenkin olevan toiselle kohderyhmälle suunnattu versio puoli vuotta aiemmin ilmestyneestä elokuvasta Made in Europe: from mine to electric vehicle^¹⁷. Elokuvissa on enimmäkseen samoja haastatteluja ja kohtauksia, mukaan lukien alussa mainittu Stefan Mikaelssonin haastattelu, mutta kehystys on Made in Europessa erilainen ja paljon puhuva:

”Onko Eurooppa kävelemässä unissaan kuiluun? Tuhoaako odotettavissa oleva kiinalaisten sähköautojen tsunami eurooppalaisen autoteollisuuden? Dokumenttielokuva Made in Europe tutkii Euroopan haasteita, kun se yrittää rakentaa omaa, kokonaisvaltaista arvoketjuaan kaivoksista sähköautoihin.”

Keinoista parhain ilmastonmuutoksen torjumiseksi tuntuu siis olevan sähköautojen valmistus. Kun esimerkiksi suuri osa Kiirunan kaupungista joudutaan siirtämään laajenevan kaivoksen tieltä, eivät vuosikymmeniä kestävän jälleenrakennusprojektin aiheuttamat päästöt ole dokumentissa maininnan arvoinen asia. Saadaanhan alueelta metalleja sähköautoja varten. Onkin selvää, että elokuvien pr-tavoite on kaivosmyönteinen vaikuttaminen kansalaismielipiteeseen ja siten erityisesti eurooppalaisen autoteollisuuden puolustaminen ”kiinalaisten sähköautojen tsunamia” vastaan.

Saamelaisilta ja muilta Euroopan periferioissa asuvilta odotetaan siis käytännössä uhrausta eurooppalaisille autonvalmistajille, niiden osakkeenomistajille ja isojen autonvalmistajamaiden, erityisesti Saksan, työllisyydelle ja taloudelle. Muun muassa European Environmental Bureau^¹⁸ on ekstraktivismin viherpesua käsittelevässä raportissaan kirjoittanut ”kestävyydelle uhrattavista alueista”. Esimerkkeinä EU:n ”vihreän” ekstraktivismin uhkaamista alueista siinä käsitellään Suomea, Ruotsia ja Portugalia^¹⁹.

Uhrauksesta tulee vielä epäoikeudenmukaisempi, kun se puetaan syyllistävään yhteisen vastuunkannon kaapuun. Paikallisten elinympäristöjen puolustajista ja ilmastonmuutokseen vähiten syyllisistä, kuten alkuperäiskansoista, tehdäänkin tarinan konnia, asioista ymmärtämättömiä ja hiilineutraalia taloutta vastustavia nimbyilijöitä. Tällaisen propagandan voi ymmärtää esimerkiksi sen kautta, mitä meksikolaisen zapatisti-sissiliikkeen johtaja Subcomandante Marcos on sanonut: pääoman tarvitsemien hyödykkeiden kanssa samoilla alueilla ja seuduilla vaikuttavat ihmiset ovat pääoman vihollisia^²⁰.

Sama logiikka toistuu esimerkiksi suomalaisessa tuulivoimakeskustelussa, jossa media nostaa tarkasteluun lähes aina yksittäisiä hankkeiden vastustajia. Paikallisen hyväksynnän puute kehystyy suurelle yleisölle takapajuisena ei minun takapihalleni -ajatteluna, jonka rinnalla tuulivoimateollisuus kertoo edistämästään ”elintärkeästä vihreästä siirtymästä”. Huomiota ei kiinnitetä yhtiöiden, kuntien ja viranomaisten toimintatapoihin eli siihen, miten hankkeita syrjäseuduille toteutetaan, ja miksi ne niin usein johtavat epäoikeudenmukaisuuden ja hallitsemattomuuden kokemuksiin, jopa viranomaisia koskevan luottamuksen rapautumiseen. Moni tässä kirjoituksessa käsitelty kaivostoimintaan ja sosiaaliseen toimilupaan liittyvä ongelma koskeekin myös muita vihreäksi siirtymäksi kehystettyjä hankkeita.

Europe’s Mining Renaissance ja Made in Europe heijastelevat EU:ssa viriteltyä ajatusta vastuullisesta ja ympäristöystävällisestä eurooppalaisesta kaivostoiminnasta. Sen vastinpariksi asemoidaan erityisesti globaalissa etelässä harjoitettu vastuuton kaivostoiminta. Aivan yksiselitteistä eurooppalaisten kaivosten paremmuus ei kaikilla vastuullisuuden osa-alueilla kuitenkaan ole. Esimerkiksi kaivosten jätevesien hallintaa tutkineen geofyysikko Steven H. Emermanin mukaan kaivosten jätevesialtaiden sääntely on EU-maissa löysempää kuin vaikkapa Brasiliassa, Chilessä, Ecuadorissa ja Perussa^²¹.

On epäoikeudenmukaista, että globaalissa etelässä louhitut mineraalit päätyvät edelleen halvalla rikastuttamaan länsimaiden kulutusjuhlaa. Mutta sen sijaan, että tällaiseen vihreään kolonialismiin puututtaisiin reilummalla maailmantaloudella ja kulutusta vähentämällä, epäoikeudenmukaisuuteen ja vastuunkantoon vedoten pyritään lisäämään ympäristölle tuhoisaa toimintaa myös globaalissa pohjoisessa. Haitankärsijöinä ovat kuitenkin edelleen luonnon monimuotoisuus, alkuperäiskansat sekä harvaan asuttujen alueiden asukkaat. Kulutuskeskuksiin haittavaikutukset eivät useimmiten yllä.

Vihreäksi brändätty kaivostoiminta Euroopassa ei myöskään automaattisesti vähennä vastuutonta kaivostoimintaa muualla. Tutkija ja tietokirjailija Janne M. Korhonen on huomauttanut, että mitä enemmän neitseellisiä mineraaleja louhitaan, sitä halvempia ne ovat ja sitä vähemmän on kannustimia kierrättämiseen, vaihtoehtojen kehittämiseen ja kulutuksen hillitsemiseen^²². Eikä viherpestyistä mielikuvista huolimatta eurooppalaistenkaan kaivosten tuotantoa käytetä ainoastaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, vaan kaivannaisia tuotetaan edelleen myös talouskasvun ja kaikenlaisen turhan ylikulutuksen tarpeisiin. Pelastetaan autoteollisuus!

Jos EU:lta on aiemmin tullut kansalliseen lainsäädäntöön nähden edistyksellistäkin ympäristösääntelyä, näyttää suunta olevan kriisiytyneen fossiilikapitalismin ja energiasiirtymän myötä ainakin osittain toinen. Yhdessä erilaisten lupamenettelyihin tulevien ohituskaistojen^²³ kanssa ekstraktivististen maankäyttöhankkeiden kestävyyspesu on uhka syrjäseutujen toistaiseksi säilyneille luontoarvoille.

Luonnonsuojeluliikkeelle jäänee jälleen kerran tuttu tehtävä: pahimpien ylilyöntien estäminen ja vahinkojen pitäminen mahdollisimman pienenä.

1 Artikkelin suomennokset kirjoittajan.

2 Stijn van Baarle (2024): Europe’s Mining Renaissance, a Catalyst for Climate Neutrality, katsottavissa osoitteessa www.youtube.com/watch?v=1mDg6ADJsK8&t=89s, haettu 16.5.2024.

3 www.exceed-horizon.eu/about/, haettu 3.5.2024.

4 Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle. ”Kriittisiin raaka-aineisiin liittyvä häiriönsietokyky: miten lisätä toimitusvarmuutta ja kestävyyttä” 3.9.2020.

5 Euroopan komissio (2021): 3rd Raw Materals Scoreboard, s. 27.

6 www.exceed-horizon.eu/about/, haettu 3.5.2024.

7 Tilastokeskus:”Vaarallisen jätteen määrä moninkertaistui kaivostoiminnassa – syynä aineiston täydentyminen ja luokittelumuutokset”, 13.6.2023, www.stat.fi/uutinen/vaarallisen-jatteen-maara-moninkertaistui-kaivostoiminnassa-syyna-aineiston-taydentyminen-ja-luokittelumuutokset, haettu 5.5.2024.

8 Ymparisto.fi: ”Kaivannaisjätehuolto”. www.ymparisto.fi/fi/kestava-kierto-ja-biotalous/kierratys-ja-jatteet/kaivannaisjatehuolto, haettu 16.5.2024.

9 Valtiontalouden tarkastusvirasto: ”What does social licence to operate mean in mining”, 10.6.2021. www.vtv.fi/en/blog/what-does-a-social-licence-to-operate-mean-in-mining/, haettu 4.5.2024.

10 FPIC on YK:n alkuperäiskansasopimuksessa alkuperäiskansoille taattu oikeus antaa tai olla antamatta hyväksyntänsä heidän alueitaan koskeville hankkeille tai vetää hyväksyntänsä niiltä pois. Hyväksynnän pitää olla yhteisön informoitu päätös, johon ei ole vaikutettu pakottamisella tai manipuloinnilla, ja se pitää saada ennen kuin mitään toimenpiteitä aloitetaan. Tämä menettely ei alkuperäiskansojen maihin kohdistuvissa hankkeissa kuitenkaan usein toteudu. Kts. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö: www.fao.org/indigenous-peoples/our-pillars/fpic/en/.

11 Susanna Myllylä (2024): ”Tulevaisuusvallan laajentaminen uudelle taloudelle – kolme kohtuullista kysymystä päätöksentekijöille”. Ajatuspaja Alkio. www.ajatuspajaalkio.fi/material/tulevaisuusvallan-laajentaminen-uudelle-taloudelle-kolme-kohtuullista-kysymysta-paatoksentekijoille.

12 Dialogipesusta kts. Otto Snellmanin artikkeli ”Mitä on dialogipesu?” Elonkehä 3/23. Luettavissa myös osoitteessa www.elonkeha.com/2023/09/04/mita-on-dialogipesu-viherpesun-uusi-kuosi-upmn-ja-metsa-groupin-sisaltomarkkinoinnissa/.

13 Alexander Dunlap (2022): ”How EU public money finances environmental sacrifice: A call for change”. www.politicalecologynetwork.org/2022/02/27/how-eu-public-money-finances-environmental-sacrifice-a-call-for-change/, haettu 3.5.2024.

14 Joan Martinez Alier (2020):”MIREU Backfires”, 1.9.2020. www.envjustice.org/2020/09/mireu-backfires/, haettu 4.5.2024.

15 Joint civic statement on the European Horizon 2020 project MIREU. 24.8.2020.

16 Tapio Litmanen: ”NIMBY”, Jyväskylän yliopiston kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali. www.kans.jyu.fi/sanasto/sanat-kansio/nimby, haettu 17.5.2024.

17 Stijn van Baalre (2023): Made in Europe: from mine to electric vehicle. www.vimeo.com/884346837, haettu 3.5.2024.

18 EEB on eurooppalaisten luonnonsuojelujärjestöjen verkosto, jonka jäseniä Suomesta ovat Suomen luonnonsuojeluliitto ja Natur och Miljö.

19 EEB (2023): ”Sacrifice zones for sustainability? Green extractivism and the struggle for a just transition”, www.eeb.org/wp-content/uploads/2023/11/Sacrifice-Zones-final-layout.pdf.

20 Benjamin Dangl (2018): ”The Zapatistas’ Dignified Rage: Revolutionary Theories and Anticapitalist Dreams of Subcomandante Marcos”. www.towardfreedom.org/story/archives/americas/the-zapatistas-dignified-rage-revolutionary-theories-and-anticapitalist-dreams-of-subcommandante-marcos/, haettu 13.5.2024.

21 Geofysiikan tohtori Steven H. Emermanin lausunto Euroopan parlamentin kaivostoiminnan ympäristö- ja sosiaalisia vaikutuksia koskeneessa kuulemistilaisuudessa 2.12.2021. www.yestolifenotomining.org/wp-content/uploads/2021/12/Prof-Emerman-Testimony.pdf.

22 Janne M. Korhonen (2021): ”Kaikki käytetään mikä kaivetaan”. www.jmkorhonen.fi/2021/03/26/kaikki-kaytetaan-mika-kaivetaan/, haettu 26.5.2024.

23 EU:n kriittisten raaka-aineiden asetus astui voimaan 23.5.2024.

Rantaluonnon ja pienvesien vaillinainen lainsuoja vauhdittaa metsä- ja vesiluonnon biodiversiteettikatoa

8.4.2024Yleinenelonkeha_admin

Teksti ja kuvat Janne Tolonen

Metsäkeskustelusta on tullut yksi näkyvimmistä ympäristöaiheista suomalaisessa mediassa. Pelkästään keskustelun määrä on osoitus siitä, että metsät ja metsäkeskustelu ovat murroksessa. Maailmanlaajuinen biodiversiteettikato etenee ja metsät ovat suuressa osassa sekä hyvässä että pahassa. Arvokkaita elinympäristöjä tuhoutuu ja paikallisia lajien sukupuuttoja tapahtuu suurten hakkuumäärien seurauksena. Suomessa biodiversiteettikatoa vauhdittaa luontoa puutteellisesti turvaava lainsäädäntö.

Vesistöjen ja pienvesien rantametsät ovat metsäluonnon monimuotoisuudelle arvokkaita alueita. Muun muassa tulvimisen ja vesistön läheisyyden seurauksena kasvuolosuhteet ovat muusta metsäluonnosta poikkeavia. Rantametsien elinympäristöjä leimaa usein kostea ja viileä pienilmasto, joka mahdollistaa monien vaateliaiden lajien esiintymisen. Usein myös pohjaveden purkautuminen luo pienvesissä ja niiden lähiympäristöissä erityislaatuisia olosuhteita eri eliölajiryhmille, kuten hyönteisille ja sammalille. Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnin mukaan yli puolet uhanalaisista hyönteisistä on pienvesien lajeja¹.

Rantametsät turvaavat myös vesiekosysteemien toimintaa esimerkiksi tuottamalla vesistöön tarpeellisia ravinteita. Rantaluonnon toiminnan häiriintyminen, esimerkiksi metsähakkuun aiheuttama muutos rantametsän kosteus-, valo- ja lämpöolosuhteissa, muuttaa siten metsäekosysteemin lisäksi myös vesiekosysteemin toimintaa²^,³. Lisäksi rantametsät ja vesimuodostumien hyvä tila turvaavat sekä pintavesien että pohjavesien hyvää tilaa ja säätelevät vesistöjen tulvimista. Sanomattakin on selvää, että rantametsillä on suuri merkitys myös maisema- ja virkistyskäyttöarvoihin.

Merkittävimpiä biodiversiteettikadon aiheuttajia rantaluontoympäristöissä ovat metsähakkuut, vesirakentaminen ja ojitukset⁴. Rantaluonto on erittäin herkkää ja erityisesti pienvesiympäristöissä vähäiseltä tuntuvat maanmuokkaukset tai muut lähiympäristöä muuttavat toimenpiteet voivat aiheuttaa merkittäviä muutoksia elinympäristön ominaispiirteissä ja siten olla metsä- tai vesilain mukaisesti luvanvaraista toimintaa.

Esimerkiksi luonnontilaiseen tai sen kaltaiseen puroon kohdistuva pienialainen ojitus tai metsäkoneen kulku-ura voivat aiheuttaa eroosion seurauksena merkittävää kiintoainekuormitusta. Pienvesissä kiintoainekuormitus voi johtaa hyvin merkittäviin lajistollisiin vaikutuksiin⁵, kuten virtavesikutuisten kalalajien kutupaikkojen liettymiseen. Vastaavasti pienvesiympäristöjen lähiympäristössä toteutettavat metsähakkuut muuttavat herkästi lämpötila-, kosteus-, ja kasvuolosuhteita, jolloin metsälaissa tavoiteltu arvokkaiden elinympäristöjen suojeleminen jää toteutumatta⁶.

Tällaiset vähäiseltäkin tuntuvat toimenpiteet voivat olla vaikutusten perusteella luvanvaraisia toimenpiteitä, toisin sanoen vesilailla kiellettyjä ilman poikkeuslupaa. Toiminnan valvomista ja vaikutusten arviointia vaikeuttavat kuitenkin valvonnan niukat resurssit ja vaikutusten puutteellinen tunnistaminen.

Metsälaki pienvesiympäristöissä ja laintulkinnan haasteet

Pienvesien rantametsien hakkuita säätelee erityisesti metsälaki. Metsälain 2 luvun 10 §:llä on suojeltu metsäluonnolle erityisen tärkeitä elinympäristöjä. Näitä ovat esimerkiksi luonnontilaiset ja luonnontilaisten kaltaiset lähteiden, norojen ja enintään 0,5 hehtaarin suuruisten lampien välittömät lähiympäristöt.

Lisäksi pienvesien ja vesistöjen rannoilla esiintyy runsaasti muita metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä, erityisesti suoelinympäristöjä. Kaikki edellä mainittu kuulostaa hyvältä ranta- ja pienvesiluontokohteiden suojelun näkökulmasta, mutta asia kääntyy päälaelleen, kun alamme tarkastella, miten lainsäädäntöä oikeasti sovelletaan ja tulkitaan.

Pienvesiä koskevan lainsäädännön tulkinta on vaikeaselkoista, sillä pienvesiin sovelletaan tapauskohtaisesti useaa eri lakia. Tärkeimpiä näistä ovat metsälaki ja vesilaki, mutta myös luonnonsuojelulakia ja maanrakennuslakia sovelletaan. Tällaisen sektorikohtaisen sääntelyn seurauksena erityisesti purojen suojelun toteutuminen on todettu hyvin haastavaksi.⁷^,⁸

Haasteita ja epäselvyyttä on ollut jo pitkään⁹^,¹⁰. Epäselvyyttä aiheuttaa edelleen muun muassa termin ”ominaispiirteet” tulkinta. Metsälain mukaan erityisten tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteitä ei saa vaarantaa. Miten eri toimet vaarantavat tai eivät vaaranna ominaispiirteitä, on jätetty tulkinnanvaraiseksi. Sittemmin vuonna 2014 päivitetyn metsälain voimassaoloaikana sama epäselvyys ja laintulkinnat epäselvyydet ovat jatkuneet¹¹^,¹². Tietyiltä osin metsälain päivitys myös aiheutti lisää epäselvyyksiä, kun erityisen arvokkaiden elinympäristöjen varovainen käsittely esimerkiksi poimintahakkuilla mahdollistettiin¹³.

Jotta kohteet saisivat metsälain mukaisen erityisen tärkeän elinympäristön statuksen, niiden tulee täyttää useita kriteereitä: Metsälakikohteet ovat luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia. Ne erottuvat selvästi ympäristöstään ja ovat pienialaisia tai metsätaloudellisesti vähämerkityksellisiä. Pienialaisuus ja taloudellinen vähämerkityksellisyys rajaa jo pois paljon suojelunarvoisia kohteita, muun muassa luonnontilaisia purojen rantametsäjatkumoja.

Metsäkeskus on laatinut tulkintaohjeet kohteiden tunnistamisen helpottamiseksi ja päivittänyt tulkintasuositustaan viime vuosien aikana metsälain päivityksen jälkeen ¹⁴^, ¹⁵. Aiemmin esimerkiksi puronvarsien ympärille suositeltiin keskimäärin 15 metrin suojakaistaa. Uuden tulkintasuosituksen mukaan suojakaistan tulee olla valtapuuston keskipituuden levyinen vyöhyke, käytännössä usein noin 20–30 metrin levyinen. Kuitenkin tulkintasuosituksenkin mukaan välittömän lähiympäristön leveys ratkaistaan aina tapauskohtaisesti. Tämän oli tarkoitus olla huomattava parannus arvokohteiden säästämiseksi, mutta miten kävikään?

Tulkintasuosituksen muutoksen seurauksena suuri määrä aiemmin lakikohteiksi tulkittuja lakikohderajauksia poistettiin Metsäkeskuksen erityisen tärkeiden elinympäristöjen paikkatietoaineistosta. Yksi peruste poistoille oli, etteivät kohteet enää täyttäneet uutta tulkintasuositusta leveämmästä suojavyöhykkeestä. Esimerkiksi puron varteen aiempien hakkuiden yhteydessä jätetty 10–15 metrin suojakaista ei enää täyttänyt päivitetyn suosituksen mukaisia kriteereitä, jolloin kohdetta ei enää pidetä lakikohteena. Tulkinnan muutos oli mittava heikennys, jonka myötä suuri määrä aiemmin tunnistettuja erityisen tärkeitä elinympäristöjä poistui lainsuojan piiristä.

Koska yhtä selkeää ohjetta suojakaistan leveydelle ei ole, käytännössä suojavyöhykkeiden laajuus on vaikea määrittää. Käytäntö on osoittanut, että suojavyöhykkeiden leveydet määräytyvätkin ennemminkin metsäsertifiointien vaatimusten mukaan, ainakin niissä kohteissa, joita ei ole merkitty paikkatietoaineistoon erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi.

Suomessa yleisimmän metsäsertifikaatin eli PEFC:n vaatimus vesistöjen suojavyöhykkeistä laajeni vuonna 2023 viidestä metristä kymmeneen metriin. Tämä on kuitenkin vielä hyvin kaukana tutkimusten suosittelemista suojavyöhykkeiden leveyksistä. Edes 15 metrin suojavyöhykkeet eivät täytä metsälain vaatimuksia puron lähiympäristön kasvuolosuhteiden ja pienilmaston säilymisestä¹⁶. Hieman laajemmat 30 metrin vyöhykkeet säilyttivät vaatimuksen suurilta osin, tosin ilman poimintahakkuita. Nykyisen laintulkinnan mukaan poimintahakkuu suojavyöhykkeeltä on mahdollista, jos ominaispiirteiden säilymisestä huolehditaan. Herkimpien lajien ja pienilmaston säilymiseksi suojavyöhykkeen tulisi olla todennäköisesti keskimäärin 30–50 metriä¹⁷.

Yksistään suuri hakkuupaine aiheuttaa arvokkaille elinympäristöille suuren todennäköisyyden joutua hakatuiksi. Hakkuita tehdään runsaasti talviaikaan, jolloin esimerkiksi lähteiden, norojen ja korpien tunnistaminen on hankalaa tai jopa mahdotonta. Tällaisissa tapauksissa ainoastaan kattavat kartoitus- ja paikkatietoaineistot pelastaisivat luontokohteita hakkuilta. Erityisen tärkeitä elinympäristöjä kartoitetaan ja aineistoja päivitetään Metsäkeskuksen toimesta ja kohteiden määrä onkin vuosien saatossa kasvanut¹⁸. On kuitenkin selvää, että arvokkaiden elinympäristöjen kartoittamiseen ja tietojen tallentamiseen tarvittaisiin lisää resursseja. Toisaalta ongelma on ollut tiedossa jo pitkään. Voidaankin kysyä, onko metsäalalla ollut aitoa halua edistää näiden kohteiden säilymistä?

Metsänomistajien ja metsäneuvonnan vastuu ja tietopuutteet

Metsänomistajalla on vastuu oman metsänsä hoidosta ja metsälakikohteiden huomioimisesta. Erityisen tärkeän elinympäristön kriteerit täyttävä kohde on metsälain suojaama, vaikka sitä ei olisi aiemmin tunnistettu ja kohdetta ei löytyisi Metsäkeskuksen ylläpitämästä aineistoista. Kohteiden tunnistaminen maastossa on siis pääsääntöisesti metsänomistajan ja mahdollisesti häntä avustavan metsäneuvojan tai suunnittelijan vastuulla.

Käytännössä Metsäkeskuksen ylläpitämä avoin paikkatietoaineisto erityisen tärkeistä elinympäristöistä on äärimmäisen tärkeä, sillä sitä käytetään muun muassa metsänomistajien Metsään.fi-palvelussa ja metsänhoitotoimien suunnittelussa kuten hakkuuleimikoiden rajauksissa. Myös Metsäkeskus metsälainviranomaisena käyttää aineistoa valvontaan ja metsänkäyttöilmoitusten tarkastamiseen.

Kaikkea vastuuta ei voida kuitenkaan sysätä ainoastaan metsänomistajalle. Metsätalouden toimintaketju on pitkä ja perinteisesti metsäneuvonnalla on ollut suuri rooli metsäpäätöksenteossa. Metsäneuvonnan monipuolistuminen ja reagointi yhä tiukentuviin luonnonsuojelun vaatimuksiin on välttämättömyys, jotta arvokkaiden elinympäristöjen suojelun tila kohentuisi. Huolestuttavaa on, että Luonnonvarakeskuksen tekemän selvityksen mukaan luonnonhoidon laatu ei ole 2000-luvun aikana parantunut¹⁹. Olisi myös tärkeää, että metsänomistajat saisivat kattavasti tietoa erilaisista suojeluvaihtoehdoista. WWF:n tuoreimman metsänomistajakyselyn mukaan 69 prosenttia vastaajista ei ollut saanut metsäneuvojaltaan tietoa suojeluvaihtoehdoista kuten METSO-ohjelmasta²⁰.

Oikeita askelia?

Samalla kun arvokohteita hakataan, niin esimerkiksi METSO- ja Helmi-ohjelman rahoituksella tavoitellaan samaisten luontotyyppien tilan kohentamista erilaisilla ennallistamistoimilla. Olisiko kuitenkin kustannustehokkaampaa tehostaa olemassa olevien erityisen tärkeiden elinympäristöjen suojelua? Erilaisille ennallistamis- ja kunnostushankkeille on tietenkin paikkansa, esimerkiksi uhanalaisten luontotyyppien ja uhanalaisten lajien elinympäristöissä, mutta elinympäristöjen heikentymisen estäminen on kuitenkin kaikkein tehokkainta elinympäristöjen suojelua.

Metsäsertifiointien hieman kiristyneet kriteerit luovat tulevaisuuteenkin jonkinlaista toivoa paremmasta pienvesien turvasta. Myös uudet ja avoimet paikkatietoaineistot mahdollistavat pienvesien paremman huomioimisen ja maankäytön suunnittelun. Esimerkiksi kosteusindeksiä, joka kuvaa pohjaveden korkeutta maanpinnasta, voidaan hyödyntää puunkorjuun suunnittelussa herkissä kohteissa kuten rantametsissä ja turvemailla²¹.

Talousmetsien luonnonhoitokeinojen kehitystä ja käyttöönottoa on viime vuosina edistetty muun muassa Metsäkeskuksen ja Tapion hankkeilla²². Metsää tullaan jatkossakin hyödyntämään voimakkaasti, ja erityisesti herkissä rantaluontokohteissa, turvemailla ja suojelualueisiin kytkeytyvillä alueilla olisi suositeltavaa tehostaa talousmetsien luonnonhoidon keinoja: säästöpuiden ja lahopuun lisäämistä, sekapuuston suosimista ja riistatiheiköiden jättämistä.

Luonnonhoitotoimien toteutus olisi tärkeää hakkuutavasta riippumatta, mutta jatkuvan metsänkasvatuksen menetelmillä voidaan useissa elinympäristöissä ylläpitää helpommin monimuotoisempaa metsän rakennetta. Tämä olisi tärkeää myös metsien terveyden näkökulmasta. Arvokkaiden rantametsien ja muiden luontoarvoiltaan merkittävien kohteiden huomioiminen ja säästäminen tulisi nähdä metsänomistajan investointina metsän terveyteen ja ekosysteemipalveluiden tuottoon.

Tämän kirjoituksen negatiivisesta sävystä huolimatta uskallan nähdä hieman valoa aiheen ympärillä. Kenties EU:n ennallistamisasetuksen toimeenpano ja muu kasvava paine huomioida biodiversiteettiä luo uusia väyliä toteuttaa luonnonsuojelua. Uskoakseni luonnonsuojelu tulee olemaan yhä tärkeämpi osa tulevaisuuden metsätaloutta ja muutakin maankäyttöä. Nyt elämme murrosaikaa, mutta aika on biodiversiteettikadon osalta valitettavasti käymässä vähiin.

1 Hyvärinen E., Juslen A., Kemppainen E., Uddström A. & Liukko, U. 2019. Suomen lajien uhanalaisuus : Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.

2 Tolkkinen, M. J., Heino, J., Ahonen, S. H. K., Lehosmaa, K. & Mykrä, H. 2020. Streams and riparian forests depend on each other: A review with a special focus on microbes. Forest Ecology and Management 462: 117962. https://doi.org/10.1016/j.foreco.2020.117962

3 Turunen J., Elbrecht V., Steinke D. & Aroviita J. 2021. Riparian forests can mitigate warming and ecological degradation of agricultural headwater streams. Freshwater Biology 66: 785–798. https://doi.org/10.1111/fwb.13678

4 Kontula, T. & Raunio, A. 2018. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018 : Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 5 / 2018. Ympäristöministeriö.

5 Turunen, J., Marttila, H., Kämäri, M., Saari, M., Heikkinen, K., Postila, H. & Koljonen S. 2019. Kiintoaineen eroosio ja sedimentaatio virtavesissä: luonnollisesta prosessista virtavesien ongelmaksi. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 46/2019.

6 Oldén A., Mäenpää H., Peura M., Kotiaho J. S., Mönkkönen M., Halme P. 2020. Puronvarsimetsien suojavyöhykkeiden vaikutus kasvi- ja kääpälajistoon, pienilmastoon ja tuulenkaatoihin. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2020 artikkeli 10382. https://doi.org/10.14214/ma.10382

7 Tolonen J., Leka J., Yli-Heikkilä K., Hämäläinen L. & Halonen L. 2019. Pienvesiopas – Pienvesien tunnistaminen ja lainsäädäntö. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 36/2019. Suomen ympäristökeskus.

8 Hämäläinen, L. (toim.). 2015. Pienvesien suojelu- ja kunnostusstrategia. Ympäristöministeriön raportteja 27/2015. Ympäristöministeriö ja Maa- ja metsätalousministeriö, Luontoympäristöosasto.

9 Päivänen J. Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen – metsälain tarkoittamien kohteiden tunnistaminen. Metsätieteen aikakauskirja 4/2021.

10 Kajava S., Silver T., Saarinen M. & Heikkilä H. 2002. Purot ja norot metsälain kohteina

Lounais-Suomessa. Metsätieteen aikakauskirja 2/2002.

11 Siitonen, J., Määttä, K., Punttila, P. & Syrjänen, K. 2021. Metsälain arvioinnin jatkoselvitys 10

§:n muutosten vaikutuksista monimuotoisuuden turvaamiseen. Luonnonvara- ja biotalouden

tutkimus 6/2021. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 76 s.

12Pihlman S. & Pyykkö S. Metsälain 10 §:n kohteiden ominaispiirteiden säilyminen

Joensuun kaupungin metsätalousalueilla. Opinnäytetyö. Karelia-ammattikorkeakoulu. Metsätalouden koulutusohjelma.

13 Laki metsälain muuttamisesta 1085/2013 2 luku 10 a §. Elinympäristöjen käsittelyn yleiset periaatteet ja kielletyt toimenpiteet

14 Laki metsälain muuttamisesta 1085/2013

15 Metsäkeskus 2022. Tulkintasuosituksia metsälain 10 pykälän tarkoittamien erityisen tärkeiden elinympäristöjen rajaamisesta ja käsittelystä. Metsälain 10 pykälä -kohteiden tulkintasuositus 9.5.2022.

16 Oldén A., Mäenpää H., Peura M., Kotiaho J. S., Mönkkönen M., Halme P. 2020. Puronvarsimetsien suojavyöhykkeiden vaikutus kasvi- ja kääpälajistoon, pienilmastoon ja tuulenkaatoihin. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2020 artikkeli 10382. https://doi.org/10.14214/ma.10382

17 Keto-Tokoi, P. 2018. Tutkimustietoon perustuvia suosituksia vastuullisen metsänhoidon kehittämiseksi. WWF Suomen raportteja 37. WWF Suomi. Vantaa, 2018.

18 Partanen J. 2019. Ovatko metsälakikohteet ainoa monimuotoisuuden turva? Metsään. Metsäkeskuksen asiakaslehti. Blogi. www.metsaan-lehti.fi/blogi/jarkko-partanen-ovatko-metsalakikohteet-ainoa-monimuotoisuuden-turva.html

19 Siitonen, J., Punttila, P., Korhonen, K. T., Heikkinen, J., Laitinen, J., Partanen, J., Pasanen, H. & Saaristo, L. 2020. Talousmetsien luonnonhoidon kehitys vuosina 1995‒2018 luonnonhoidon laadun arvioinnin sekä valtakunnan metsien inventoinnin tulosten perusteella. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 69/2020. Luonnonvarakeskus. Helsinki.

20 WWF 2023. https://wwf.fi/tiedotteet/2023/09/wwfn-kysely-metsanomistajille-tarjotaan-edelleen-avohakkuita-luontoystavallisemmat-vaihtoehdot-jaavat-paitsioon/

21 Hilli A., Mykrä H., Hokajärvi R., Annala M. 2022. Kosteusindeksin hyödyntäminen purojen suojavyöhykkeiden suunnittelussa. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2022 artikkeli 10725. https://doi.org/10.14214/ma.10725

22 Tapio 2024. Metsänhoidon suositukset. Tapio https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/kategoriat/luonnonhoito-ja-monimuotoisuus

Mitä on dialogipesu? Viherpesun uusi kuosi UPM:n ja Metsä Groupin sisältömarkkinoinnissa

4.9.2023Yleinenelonkeha_admin

Teksti Otto Snellman¹

UPM tarjoaa keskustelunavauksia, joissa mietitään millaisen huomisen haluamme. Haemme vastauksia kysymyksiin, etsimme keksintöjä ja ihmisiä, jotka muuttavat maailmaa ja kuuntelemme heitä, jotka vaativat toimintaa.^²

Metsä Group haluaa kuunnella erilaisia näkemyksiä metsistä. Metsä Group haastaa alan asiantuntijat keskustelemaan luonnon, metsäalan ja koko kansakunnan tulevaisuudesta – – Rakentavaa vuoropuhelua tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan.^³

Metsäjätit ovat hehkuttaneet dialogia ja vuoropuhelua viime aikojen sisältömarkkinoinnissaan. Isoista kysymyksistä on keskusteltu. Myös kriittisiä ääniä on kuultu yhtiöiden omissa kanavissa.

UPM on julkaissut Huominen-kampanjassaan elokuusta 2022 alkaen instagrammattavalla ilmeellä journalistishenkistä sisältöä. Mediatalo Sanoman suunnittelemasta^⁴ kampanjasta on saanut lukea muun muassa donitsitaloudesta ja erilaisten vaikuttajien kestävyysmietteistä, mutta myös selluinnovaatioista ja yhtiön luontotavoitteista. Jutut ovat enimmäkseen toimittajien kirjoittamia. Niitä on julkaistu ainakin UPM:n verkkosivuilla ja somekanavilla sekä mainosjournalismina Helsingin Sanomien Visio-liitteessä^⁵.

Metsä Group puolestaan aloitti vuoden 2023 alussa On keskustelun aika -podcastsarjan^⁶, jota juontaa toimittaja Baba Lybeck. Ohjelmassa eri asiantuntijat ja yhtiön edustajat keskustelevat metsistä ja metsäteollisuudesta ”pyöreän pöydän ääressä”. Esimerkiksi ensimmäisissä jaksoissa vieraina ovat Luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho, Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas ja Metsä Groupin pääjohtaja Ilkka Hämälä.

Erityisesti Huominen on saanut osakseen kritiikkiä. Keväällä 2023 kampanja oli ehdolla Greenpeacen Vuoden huiputus -kisassa ”kuluneen vuoden törkeimmästä tai harhaanjohtavimmasta viherpesusta”^⁷. Kampanjassa aluksi mukana ollut mutta siitä pian vetäytynyt ilmastoaktivisti Niklas Kaskeala tilitti Twitterissä: ”Tämä on klassinen viherpesun toimintamalli. Assosioidutaan hyvän tekemiseen, mikä ei millään tavalla linkity omaan ydintoimintaan.”^⁸

Väitän, että klassinen viherpesun malli ei riitä tällä kertaa. Metsäyhtiöiden kampanjoissa voi olla kyse myös dialogipesusta.

Dialogipesijä käyttää hyväkseen dialogiin, keskusteluun ja vuoropuheluun ladattuja yhteiskunnallisia ja eettisiä normeja, odotuksia, mielikuvia ja tunteita oikeuttaakseen kritisoidun toimintansa. Jos aidon dialogin tavoitteena on eri osapuolten välinen ymmärrys, dialogipesijä hakee kuuntelevaa, harkitsevaa ja tasapainoista imagoa yleisen hyväksynnän voittamiseksi.

Dialogipesu ei ole uusi tai helposti rajautuva ilmiö – otsikon lupauksesta huolimatta – eikä sitä esiinny vain suuryritysten markkinoinnissa. Esimerkiksi näennäisosallistaminen^⁹ on dialogipesulle läheistä sukua. Käytän tässä tekstissä esimerkkinä kahden suomalaisen metsäjätin sisältömarkkinointia, mutta dialogipesua tulisi analysoida myös muissa yhteyksissä.

Hahmottelen metsäyhtiöiden dialogipesua viherpesun viimeaikaisen tutkimuksen, kriittisen dialogitutkimuksen, poliittisen yritysvastuun teorian sekä sisältömarkkinoijien ”ajatusjohtajuus”-käsitteen ristivalossa. Lopuksi kirjoitan lyhyesti dialogipesun käräyttämisestä poliittisena työkaluna parempiin dialogeihin.

Dialogipesun määrittelyä

Dialogin valjastaminen viherpesun välineeksi on tunnistettu tutkimuksessa pitkään. Tutkija Andrew Rowell piti ympäristödialogia ”uutena vaiheena sofistikoituneessa viherpesussa” jo vuonna 2002^¹⁰. Hänen mukaansa väärinkäytetty dialogi on tapa estää tarpeellisia konflikteja ja ”kesyttää” [co-opt] yritystä kritisoivia aktivisteja.

Rowell ei kuitenkaan varsinaisesti määritellyt dialogipesua. Mallia tähän voi ottaa viherpesun määritelmistä. Useimmiten niiden keskiössä on harhaanjohtava, petollinen tai valheellinen ympäristöviestintä^¹¹. Tämä sopii dialogipesuun siinä mielessä, että siinä rakennetaan harhaanjohtava kuva yrityksen, valtion tai muun toimijan tai niiden käyttämien prosessien dialogisuudesta.

Mitä dialogisella imagolla saavutetaan? Toisen määritelmän mukaan viherpesu on yhteiskunnassa arvostettujen (ekologisten) hyveiden hyväksikäyttöä tai omimista [unjustified appropriation]^¹². Hyveillä viitataan vakiintuneisiin toimintatapoihin tai piirteisiin. Dialogisuuteen taasen linkittyy kulttuurisissa kuvastoissa nipullinen hyveitä: kuuntelevaisuus, huomaavaisuus, tasapuolisuus, maltillisuus, järkevyys ja avoimuus. Sen ajatellaan olevan tie tasa-arvoon, luottamukseen, huolenpitoon, aitoon demokratiaan ja win-win-ratkaisuihin^¹³. Dialogipesijä pyrkii siis käyttämään hyväkseen dialogisuudesta huokuvaa vastuullisuutta.

Lisäksi yhteiskuntakohtaiset poliittiset kulttuurit, historiat ja tilannekuvat voivat vahvistaa dialogiin liitettyjä normeja ja odotuksia^¹⁴. Esimerkiksi pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden eetoksessa sidosryhmien osallistamisella on ollut vahva osa jo pidempään^¹⁵. Toisaalta viime vuosina on huolestuttu ”suomalaisen konsensuskulttuurin” murenemisesta polarisaation kynsissä. Dialogisemman keskustelukulttuurin toivotaan lieventävän jännitteitä, eriarvoisuuksia ja epävarmuutta, joiden taustalla lymyävät talousjärjestelmä ja globalisaatio. Samalla omahyväistä ”keskenään hymistelyä” ja kuplautumista parjataan. Dialogin oikeuttava voima^¹⁶ perustuu näihin mielikuviin, normeihin ja odotuksiin, sekä hyvässä että pahassa.

Jos kerran dialogi on lähtökohtaisesti hyvä juttu, niin mikä dialogipesusssa menee pieleen? Selkeimmissä tapauksissa dialogilta halutaan – tahallisesti tai ei – vääriä asioita tai se sotketaan muihin demokraattisen vuorovaikutuksen muotoihin. Dialogin teoreetikkojen^¹⁷ ja praktikkojen^¹⁸ mukaan dialogin käyttötarkoitus on oikeastaan aika rajattu: onnistuessaan se lisää osapuolten ymmärrystä toisistaan, yhteisestä asiasta ja erimielisyyksistään. Se eroaa esimerkiksi neuvotteluista, joissa keskiössä ei ole keskinäisen ymmärryksen lisääminen vaan kaikille osapuolille hyväksyttävät päätökset. Päätöksiä tehdään intressejä yhteen sovittamalla, ei sulauttamalla. Neuvotteluissa tärkeää on esimerkiksi neutraali foorumi ja välittäjä, yhdessä sovitut reunaehdot ja suora yhteys päätösten toimeenpanoon.^¹⁹

Kaikkein törkein dialogipesijä odottaa tai antaa ymmärtää, että dialogin pitäisi johtaa erimielisyyksien katoamiseen – tai oikeastaan sen ymmärtämiseen, että osapuolilla onkin samat intressit alusta asti, ja erimielisyys oli vain väärinkäsitys^²⁰. Tässä dialogipesun härskissä muodossa erimielisyydestä tulee pahe^²¹, ja ”dialogihötöstä”^²² neuvotteluiden ja vaikutusmahdollisuuksien korvike. Yritysten ja valtioiden härskin dialogipesun kohteeksi joutuvat erityisesti alkuperäiskansat ja paikallisyhteisöt, jotka puolustavat maitaan, elinkeinojaan ja elintapojaan^²³.

Dialogipesu ei kuitenkaan ole aina yhtä härskiä. Myös dialogi ilman samanmielisyyteen pakottamista voi olla edullista niille, joilla on paljon valtaa ja resursseja sekä vähän intressejä muuttaa omaa toimintaansa radikaalisti, koska dialogi vaatii verrattain vähän^²⁴. Ymmärtäviä keskusteluja voidaan käydä ja niihin liittyvää kuvastoa levittää kerta toisensa jälkeen ilman, että ne johtavat muuhun kuin asioiden monimutkaisuuden ja näkemyserojen toteamiseen. Lisäksi pehmeämpi dialogipesu ei ole välttämättä yhtä riskialtista kuin perinteinen viherpesu. Sitä on hankalampi osoittaa, siitä on hankalampi jäädä kiinni.

Dialogipesussa dialogista tulee itsetarkoitus olosuhteissa, joissa ymmärtämisen puute ei ole päällimmäisin ongelma. Ymmärtäminen ja oppiminen eivät dialogipesussa vaikuta tai johda mihinkään. Ne eivät esimerkiksi toimi pohjana intressejä yhteensovittaville ja toimintaan vaikuttaville neuvotteluille. Dialogipesuun kuuluu ”rakentavalta” tuntuvia keskusteluita, jotka eivät rakenna mitään. Jos yritys ei halua muuttaa ihmisiä huolestuttavaa toimintaansa, voi dialogien käyminen olla sille edullinen tapa näyttää, että se sentään ”välittää”^²⁵. Dialogipesun riski on suuri etenkin silloin, kun voimakkaampi ja kritiikin kohteena oleva osapuoli pääsee harjoittamaan dialogia omilla alustoillaan ja ehdoillaan, jolloin dialogin tavat, tavoitteet ja vaikutukset eivät ole neuvoteltavissa^²⁶.

Demokratiatalkoolainen vai ajatusjohtaja?

Mikä selittää erityisesti yritysten mieltymystä dialogiin? 2000-luvulla huomattavasti akateemista keskustelua herättänyt poliittisen yritysvastuun teoria ehdottaa vastaukseksi valtioiden heikentymistä. Koska yritykset ovat ottaneet kontolleen entistä enemmän aikaisemmin valtioille kuuluneita poliittisia tehtäviä, kutsuvat poliittisen yritysvastuun kannattajat ne mukaan ”globaaleihin demokratiatalkoisiin”^²⁷. Yrityksien tulisi hankkia uuden roolinsa edellyttämä ”moraalinen oikeutus” ”demokraattisella itsesäätelyllä” eli deliberatiivisella demokratialla ja siihen kuuluvalla dialogisuudella. Kriitikoiden mukaan poliittisen yritysvastuun suositukset, jos niiden soveltamisessa ylipäätään onnistutaan^²⁸, voivat johtaa demokratian heikkenemiseen yhteiskunnan tasolla^²⁹.

Metsäyhtiöillä on ollut Suomessa jo pitkään vahva poliittinen rooli^³⁰. Aiempaa laajempi demokraattinen itsesäätely voi kuitenkin näyttää metsäyhtiöille tarpeelliselta, koska viime vuosina voimistunut ilmasto- ja luontopolitiikka on heikentänyt niiden nykybisneksen hyväksyttävyyttä. Demokraattisen itsesäätelyn myötä kukoistavat dialogi ja dialogipesu.

Sisältömarkkinoinnin eetos voi kuitenkin olla kaukana demokraattisuudesta. UPM:n kampanjan suunnitelleen Sanoman viime aikojen keskeisiä pöhinätermejä on ollut ”ajatusjohtajuus”. Sanoman 5 askelta ajatusjohtajuuteen -webinaarissa^³¹ kerrotaan, että yritys on ajatusjohtaja, kun se ei ”puhu vain itsestään” (eli myy tuotteitaan perinteisessä mielessä) vaan muuttaa ihmisten ajattelua ja siten myös (osto)tekoja. Ajatusjohtajayrityksen tulee osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun megatrendeistä ja arvoista. Sanoman keskeinen referenssi ajatusjohtajuudelle on media (eli käytännössä Sanoma itse), sillä media ”myy ajatuksia” ja sen tuottaman sisällön äärelle hakeudutaan vapaaehtoisesti.

Ajatusjohtajuus on dialogista. Sanoman webinaarissa kuvaillaan, että ihmiset kerääntyvät ajatusjohtajan ympärille keskustelemaan sen asiantuntijateemasta, koska sillä on niin uutta ja mielenkiintoista sanottavaa aiheesta. Mainostoimisto Differon mukaan ajatusjohtajuus ”ei ole yksisuuntaista torveen toitottamista, vaan sen syntyminen vaatii aktiivista dialogia, avoimuutta ja rehellisyyttä”^³². Ajatusjohtaja on visionääri ja keskustelun ohjaaja, muttei demokraattinen vallankäyttäjä tai neutraali fasilitaattori. Ajatusjohtajuuden tavoitteena näyttää olevan ideologinen ja diskursiivinen hegemonia – ja myynti. Sanoman sisältöjohtaja paaluttaa webinaarin aluksi olennaisen: ajatusjohtajuudella ”tuetaan brändin kasvua ja tehään tosi kovii tuloksii”.

Metsäjättien sisältömarkkinoinnin pehmeä dialogipesu

Toimittaja Riikka Suomisen mukaan Huominen on reaktio Suomessa voimistuneeseen metsäteollisuuden ja -yhtiöiden kritiikkiin: ”Tällaisessa tilanteessa metsäyhtiön on pakko ’osallistua keskusteluun’. Yrittää selittää, että metsäkysymys on monipolvinen ja että joillekin lajeille hakkuut ovat itse asiassa hyvästä.”^³³

Dialogipesun käsite auttaa ymmärtämään, etteivät UPM ja Metsä Group pyri dialogisella markkinoinnilla ainoastaan selittelemään parhain päin tai näyttäytymään kestävyyskriisien ratkaisijoina. Ne pyrkivät nousemaan metsäkiistojen yläpuolelle keskustelun johtajan rooliin. Tämä nykyaikainen (ajatus)johtaja ei sanele vaan harkitsee, kuuntelee, osallistaa ja teettää kyselytutkimuksia^³⁴. Metsäyhtiöt eivät halua puhua vain nykyisistä ongelmista vaan tulevaisuudesta, vihreän siirtymän megatrendistä. Puhumalla tulevaisuudesta metsäyhtiöt haluavat osoittaa olevansa osa sitä ilman, että niiden tarvitsee esittää konkreettisia tiekarttoja alan tuntuvasta kestävyysmurroksesta. Poliittisen yritysvastuun näkökulmasta yritykset ottavat vitkuttelevilta valtioilta valtaa määrittää vihreää siirtymää. Metsäyhtiöt aktiivisesti korostavatkin ”vastuutaan” vihreässä siirtymässä, ja monet laskevat kestävyyskeskustelussa paljon liike-elämän varaan. Yrityksissä on todella muutosvoimaa, mutta vihreä siirtymä luo myös otolliset olosuhteet viher- ja dialogipesulle.

Molempien yhtiöiden kampanjat antavat kriittisille äänille tilaa. Kotiaho ja kestävyysvaikuttaja Leo Stranius puhuvat Metsä Groupin podcastissa esimerkiksi hakkuumäärien vähentämisestä. Kaskealalle vakuuteltiin, ettei hänen kriittinen suhtautumisensa UPM:n toimintaan ole este osallistumiselle Huominen-kampanjaan^³⁵. Kampanjassa on haastateltu myös esimerkiksi biologi Panu Halmetta, joka antaa kriittistä palautetta yhtiön luontotavoitteista^³⁶.

Sisältömarkkinoinissa dialoginen kritiikki esitetään yritysten omilla kanavilla ja ehdoilla, joten ne voivat esittää sen itselleen edustavasti. Kontrolloitu kritiikki lisää uskottavuutta^³⁷. Antamalla kritiikille tilaa ja jopa tunnustamalla, että kriitikot ovat välillä oikeassa^³⁸, yhtiöt antavat itsestään oppivan, kuuntelevan ja inhimillisellä tavalla erehtyväisen kuvan: ”En voi kieltää, ettemmekö joskus sokeutuisi omaan kuplaamme”^³⁹. Näin metsäyhtiöt näyttäytyvät hyveellisinä verrattuna kärkkäisiin ja ”huuteleviin” aktivisteihin, jotka kuvittelevat olevansa aina oikeassa.

UPM:n ja Metsä Groupin kampanjoissa jää kuitenkin epäselväksi, miten dialogin käyminen vaikuttaa yhtiöiden toimintaan. Esimerkiksi Greenpeace ja muut ympäristöjärjestöt saavat toistuvasti kampanjoida UPM:n vastuuttomia hakkuita vastaan^⁴⁰, ja näin kävi myös Huominen-kampanjan aikana Rokansaaressa^⁴¹. Kampanjasisällöissä kritiikki esitetään toistuvasti sparrauksena, johon UPM voi vastata: suuntamme on oikea, vaikka aina voi tehdä vielä paremmin ja enemmän^⁴². Kaikista kiperimmät teemat, kuten ydinliiketoiminnan suunnitelmalliset ja riittävän nopeat muutokset, hakkuiden rajoittaminen, metsälain tiukentaminen^⁴³, sellubisneksen ongelmat Uruguayssa^⁴⁴ ja työntekijöiden oikeudet^⁴⁵ loistavat poissaolollaan. Kulutuksen vähentäminen ja kiertotalous mainitaan molempien yhtiöiden kampanjoissa^⁴⁶. Sitä ei sanota, miten yrityksen toiminta edesauttaa näitä muutoksia – paitsi että pahvipaketin voi kierrättää jopa kuusi kertaa.

Metsä Groupin podcastissa esitetään myös radikaalimpaa kritiikkiä, mutta siihen ei useinkaan tartuta vakavasti. Ensimmäisissä jaksoissa Kotiahon kritiikin perään Taalas kertoo tyystin toisenlaisen tilannekuvansa, eikä näkemyksiä punnita vakavasti keskenään. Kuuntelijalle jää kuva, että yritys tekee parhaansa tasapainoillessaan ”ääripäiden” välillä. Straniuksen argumentteihin vastataan joko puolivillaisesti tai ei ollenkaan. Kun Stranius muistuttaa muutoksen puutteellisesta vauhdista ja mittakaavasta, Metsä Groupin tutkimusjohtaja Katariina Kemppainen vastaa, että nyt sentään teollisuudessa puhutaan isoista muutoksista, ja toivottavasti puheet kääntyvät ennen pitkää tavoitteiksi ja teoiksi. Samaan tapaan UPM:n kampanjassa vaikuttaja Julia Thurén pohtii, että ”viherpesuvaihe on läpimenovaihe”, sillä vihermainonta saa yritykset kilpailemaan keskenään ekologisuudella^⁴⁷.

Ainakin uusimmassa viherpesun tutkimuksessa on jouduttu karvaasti luopumaan oletuksesta, että viherpesu (tai ”pelkkä puhe”) olisi pian loppumassa^⁴⁸. Ennemmin sen monimuotoisuus on kasvanut: perinteisempi viherpesu on saanut rinnalleen kontrolloidun kritiikin, pakotetun ja ylikorostetun yhteisyyden sekä tyhjän dialogin. Totisesti Metsä Group ei nostanut sosiaalisessa mediassa esille podcast-vieraiden argumentteja metsäpolitiikan rajuista muutostarpeista vaan: ”Stranius näkee, että metsäteollisuuden ja kansalaisjärjestöjen tulisi tehdä rohkeasti yhteistyötä”.^⁴⁹

Poliittinen työkalu parempiin dialogeihin

”Jos Microsoft huomenna julkaisee kampanjan verenluovutuksen puolesta, jo loppuviikosta olisi punapesun termi syntynyt”, sanovat viherpesun tutkijat Shawn Pope ja Arild Wæraas^⁵⁰. Heidän mukaansa tiuhaan lisääntyvät ”pesutermit” resonoivat ihmisille – oli niiden sisältämissä syytöksissä perää tai ei. Tämä voi johtua siitä, että monien suhtautuminen yritysvastuuseen on lopen kyyninen^⁵¹. Jälleen uuden pesutermin soveltaminen tuttuun ilmiöön voi siis olla analyyttisesti halpa kikka^⁵², vaikka se herättäisikin huomiota.

Toisaalta intuitiivisuus, helppous ja tunteellinen vetovoima kääntyvät eduksi politiikassa^⁵³. Dialogipesun käsite ei myöskään ole vuoropuhelun kyyninen ja raflaava täysteilaus. Eikä se vääjäämättä aja ”puhtaiden motiivien” penäämisen umpikujaan. Parhaimmillaan dialogipesusta käräyttäminen on poliittinen työkalu, jolla heikommassa asemassa oleva osapuoli pystyy nostamaan esille dialogin ehdot ja tavoitteet. Se voi laukaista kriittisen pohdinnan dialogin:

Tarpeellisuudesta: Tarvitaanko tai voidaanko saada lisää ymmärrystä? Odotetaanko dialogilta heikoin perustein jotain, mitä se ei voi antaa?
Ajasta ja paikasta: Kuka kontrolloi foorumeita ja alustoja? Onko dialogi osa sisältömarkkinointia?
Vallasta ja tasapuolisuudesta: Miten toimijoiden väliset valtasuhteet on otettu huomioon? Miten fasilitointi on hoidettu?
Vaikutuksesta: Edeltääkö dialogi konkreettisia neuvotteluita? Voiko se muuttaa käytäntöjä?

Useat tutkijat pitävät perusteltuna dialogista kieltäytymistä heikommalle osapuolelle, jos tyydyttäviä vastauksia tämän kaltaisiin kysymyksiin ei ole^⁵⁴. Vaikka epäluuloisuus ja kyynisyys menisivät silloin tällöin yli, on se pienempi ongelma kuin kestävyysmurrosta puurouttava dialogihöttö^⁵⁵.

Pelkkä dialogipesun käräyttely ei riitä. Monet tahot todella toivovat isoa sopua, valtakunnallista maankäyttösopimusta^⁵⁶ metsistä. Metsä Groupin pääjohtaja Hämäläkin kaipaa podcastissa valtakunnallista ”konsensusta” säästettävien vanhojen metsien määritelmästä ja kansallisesta ennallistamissuunnitelmasta, joka Suomen pitänee pian laatia. Samanmielisyyden sijaan kannattaa odottaa enintään kompromissia, neuvottelutulosta. Kaikkia tyydyttävä lopputulos on tietysti utooppinen tavoite, niin kuin Hämäläkin myöntää podcastissa, eikä täydellisen sovun odottaminen anna syytä jatkaa haitallista toimintaa. Kiivaskin erimielisyys kuuluu terveeseen dialogisuuteen ja demokratiaan yhteiskunnallisella tasolla^⁵⁷. Haastaminen nimittäin laukaisee keskusteluita, ei päätä niitä.

Metsistä käytävät dialogit voisivat parhaimmillaan vahvistaa valtakunnallisiin neuvotteluihin tarvittavaa perustaa siellä, missä se on hauras. Niistä voi myös olla apua reilujen prosessien pohtimisessa neuvotteluille. Metsäyhtiöiden sisältömarkkinointi ei kuitenkaan ole näille dialogeille oikea paikka.

Otto Snellman toimii ja tutkii yliopistolla ja metsäliikkeessä. Snellman on osallistunut sekä hyviin että huonoihin dialogeihin. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee tekopyhyyttä kestävyysmurroksen politiikassa ja etiikassa.

Viitteet

1 Teksti on syntynyt osallistavasti ja dialogisesti. Julkaisin alustavia ajatuksiani dialogipesusta Twitterissä kesäkuussa 2023. Monen tekstiin päätyneen idean ja lähteen alkuperä on ketjun runsaissa kommenteissa. Kiitän kaikkia keskusteluun osallistujia ja erityisesti seuraavia ”käyttäjiä”: Jonna Kangasoja, Iina Ala-Kurikka, Elsa Kivinen, Jonne Hytönen, Lasse Peltonen, Kaisa Raitio, Riku Löf, Jussi Hakanen, Teemu Vaarakallio, Ayla Dincay, Lari Karreinen, Kanahaukkarinen ja Kaisa Illukka.

2 ”UPM Huominen”, www.upm.com/fi/huominen, haettu 8.8.2023.

3 “Metsä Group aloittaa uuden keskustelusarjan metsien hoidosta ja puunkäytöstä”, Metsä Group lehdistötiedote 23.1.2023, www.metsagroup.com/fi/uutiset-ja-julkaisut/tiedotteet/2023/metsa-group-aloittaa-uuden-keskustelusarjan-metsien-hoidosta-ja-puunkaytosta/, haettu 8.8.2023.

4 Jenni Lieto (2022), ”BOOM! Ensimmäiset osat vuoden kutkuttavimmasta työprojektista nyt livenä…”, Linkedin-julkaisu 9/2022, fi.linkedin.com/posts/jennilieto_upmhuominen-sis%C3%A4lt%C3%B6markkinointi-activity-6969966437272571904-uCZw, haettu 8.8.2023.

5 Esim: UPM:n mainos: ”Suunnittelija Ervin Latimer: ’Haluan purkaa ajatusta siitä, että työstä pitäisi olla kiitollinen’”, Helsingin Sanomat 30.9., www.hs.fi/visio/mainos/upm/art-2000009100204.html, haettu 8.8.2023; UPM:n mainos: ”Leo Stranius: ’Minua ahdistaa, että maapallolla eletään varastamalla suoraan lapsilta’”, Helsingin Sanomat 30.9., www.hs.fi/visio/mainos/upm/art-2000009101713.html, haettu 8.8.2023.

6 ”On keskustelun aika”, www.metsagroup.com/fi/tietoa-metsa-groupista/koe-metsa/on-keskustelun-aika/, haettu 8.8.2023.

7 ”Vuoden huiputus 2022”, www.vuodenhuiputus.fi/#shortlist, haettu 15.8.2023.

8 Niklas Kaskeala (2022), ”Käsi ylös virheen ja viherpesun merkiksi…”, Twitter-julkaisuketju 22.10., www.twitter.com/NiklasKaskeala/status/1583334104111919111, haettu 8.8.2023.

9 Ks. esim. Jenny Anttonen (2021) ”Osallistaminen kuormittaa ja näennäisosallistaminen trendaa – mikä avuksi?” Ellun Kanat 11.3., www.ellunkanat.fi/nakemys/artikkelit/osallistaminen-kuormittaa-ja-naennaisosallistaminen-trendaa-mika-avuksi, haettu 8.8.2023.

10 Andrew Rowell (2002) ”Dialogue: Divide and Rule”. Viitattu lähteessä Shiv Ganesh & Heather M. Zoller (2012) “Dialogue, Activism, and Democratic Social Change”.

11 Ks. listaus määritelmistä: Noémi Nemes ym. (2022) ”An Integrated Framework to Assess Greenwashing”.

12 Sama.

13 Ganesh & Zoller.

14 Etienne Roy Grégoire (2019) ”Dialogue as racism? The promotion of ’Canadian dialogue’ in Guatemala’s extractive sector”.

15 Eva Maria Fjellheim (2023) ”‘You Can Kill Us with Dialogue:’ Critical Perspectives

on Wind Energy Development in a Nordic‑Saami Green Colonial Context”.

16 Ganesh & Zoller.

17 John Forrester & Reshmi Theckethil (2009) ”Rethinking Risk Management Policies: From ‘Participation’ to Processes of Dialogue, Debate, and Negotiation”.

18 ”Mikä erätauko?”, Erätauko-säätiö, www.eratauko.fi/mika-eratauko/, haettu 8.8.2023. Kiitos Johanna Kangasojalle tämän ajatuksen teroittamisesta.

19 Forrester & Theckethil; Kangasoja (2021) “Mitä tarkoittaa ’Public Policy Mediation’?”, Akordi 27.10., www.akordi.fi/yleinen/mita-tarkoittaa-public-policy-mediation/, haettu 8.8.2023.

20 Grégoire.

21 Sama; Maria Ehrnström-Fuentes (2016) “Delinking Legitimacies: A Pluriversal Perspective on Political CSR”.

22 Kiitos Kaisa Raitiolle tästä käsitteestä.

23 Grégoire; Fjellheim.

24 Grégoire.

25 Cameron Sabadoz & Abraham Singer (2017) ”Talk Ain’t Cheap: Political CSR and the

Challenges of Corporate Deliberation.”

26 Ks. Fjellheim.

27 Jukka Veikko Mäkinen (2023) ”Punnitseva demokratia datakapitalismin

yritysvastuuna”.

28 Sabadoz & Singer.

29 Sama; Mäkinen; Carl Rhodes & Peter Fleming (2020) ”Forget political corporate social resposibility”.

30 Esim. Ville Kellokumpu & Heikki Sirviö (2021) ”Politics of public interest: Finnish forest capital’s strategy in the Kaipola paper mill shutdown”.

31 Sanoma Media, Webinaari: ”5 askelta ajatusjohtajuuteen”, www.media.sanoma.fi/ajankohtaista/tilaisuudet-ja-webinaarit/webinaari-5-askelta-ajatusjohtajuuteen, haettu 8.8.2023.

32 Katri Tanni (2020) ”Sisältömarkkinoinnin sanasto: Ajatusjohtajuus”, Differo 13.2., www.differo.fi/blogi/sisaltomarkkinoinnin-sanasto-ajatusjohtajuus, haettu 8.8.2023.

33 Riikka Suominen (2022) ”Totta munassa UPM haluaa ‘osallistua keskusteluun’ metsistä – Kyse on siitä, että rahalla saa näkyvyyttä”, Apu 24.10., www.apu.fi/artikkelit/nain-upm-ja-st1-valittavat-luonnosta-kolumni-riikka-suominen, haettu 8.8.2023.

34 ”UPM selvitti, mitä alle 45-vuotiaat toivovat tulevaisuudelta: ’2030-luvulla jatkuvan kasvun tavoittelusta on luovuttu’”, UPM 28.4.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/upm-selvitti-mita-alle-45-vuotiaat-toivovat-tulevaisuudelta-2030-luvulla-jatkuvan-kasvun-tavoittelusta-on-luovuttu/, haettu 8.8.2023.

35 Kaskeala.

36 ”Suojellaanko metsien eliöstöä tarpeeksi? 3 tekoa talousmetsien luonnon hyväksi”, UPM 6.2.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/suojellaanko-metsien-eliostoa-tarpeeksi-3-tekoa-talousmetsien-luonnon-hyvaksi/, haettu 8.8.2023.

37 Kiitos Jussi Hakanen tästä ajatuksesta.

38 ”Metsät puhuttavat – metsäasiantuntija vastaa”, UPM 28.10.2022, www.upm.com/fi/huominen/2022/metsat-puhuttavat-metsaasiantuntija-vastaa/, haettu 8.8.2023.

39 ”Vastuullisuusjohtaja Sami Lundgren: ’Kun Elokapina tuli paikalle, tarjosimme heille kahvit’”, UPM 29.3.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/vastuullisuusjohtaja-sami-lundgren-kun-elokapina-tuli-paikalle-tarjosimme-heille-kahvit/, haettu 8.8.2023.

40 Vuoden huiputus 2022.

41 Tiia Etelämäki (2023) ”UPM Metsä suunnittelee hakkuita luonnonkauniille Saimaan saarelle – ’Miten helvetissä tämmöinen on mahdollista?’”, Helsingin Sanomat 2.6.2023, www.hs.fi/kotimaa/art-2000009624312.html, haettu 8.8.2023.

42 ”Nyt vaaditaan tekoja! 13 kiperää kysymystä – mitä UPM:n johtajat vastaavat?”, UPM 10.5.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/nyt-vaaditaan-tekoja-13-kiperaa-kysymysta-mita-upmn-johtajat-vastaavat/, haettu 8.8.2023; UPM 6.2.2023.

43 ”Metsien puolesta – Lakialoite metsälain muuttamiseksi”, kansalaisaloite 15.11.2022, www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/11497, haettu 8.8.2023.

44 Riku Löf & Janette Kotivirta (2023) ”’Vesi, joka meiltä puuttuu, lahjoitetaan UPM:lle’ – Uruguayn vesikriisi nostaa jännitteitä metsäyhtiöiden ympärillä”, Ulkopolitist 2.6.2023, www.ulkopolitist.fi/2023/06/02/vesi-joka-meilta-puuttuu-lahjoitetaan-upmlle-uruguayn-vesikriisi-nostaa-jannitteita-metsayhtioiden-ymparilla, haettu 8.8.2023.

45 Samu Kuoppa (2022) ”UPM – vailla työehtoja”, Vita Nuova 31.3., www.vitanuovablogi.wordpress.com/2022/03/31/upm/, haettu 8.8.2023.

46 UPM 28.4.2023.

47 ”’Luulin olevani ympäristötietoinen, mutta olinkin vain rakentanut identiteettiäni’”, UPM 24.8.2022, www.upm.com/fi/huominen/2022/luulin-olevani-ymparistotietoinen-mutta-olinkin-vain-rakentanut-identiteettiani/, haettu 8.8.2023.

48 A. Wren Montgomery ym. (2023) ”No End in Sight? A Greenwash Review and Research Agenda”.

49 Metsä Group (2023) ”Leo Stranius näkee, että metsäteollisuuden tulisi tehdä rohkeasti…”, Twitter-julkaisu 20.7.,www.twitter.com/MetsaGroup/status/1681921890439380992, haettu 8.8.2023.

50 Shawn Pope & Arild Wæraas (2015) “CSR-Washing is Rare: A Conceptual Framework, Literature

Review, and Critique”.

51 Mark Eisenegger & Mario Schranz (2011) ”Reputation Management and

Corporate Social Responsibility”. Toisaalta tutkimustulokset viherpesun vaikuttavuudesta (ts. ihmisten uskosta yritysten ympäristöviestintään) ovat ristiriitaisia, ks. Pope & Wæraas.

52 Montgomery ym.

53 Ks. Pope & Waeraas.

54 Ganesh & Zoller; Ehnström-Fuentes; Grégoire; Fjellheim.

55 Kiitos Kaisa Raitiolle tästä ajatuksesta.

56 ”’Vihreän Nobelin’ saanut Tero Mustonen pelastaa maailmaa hehtaari hehtaarilta”, Tampereen ammattikorkeakoulu 5.6.2023, www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/vihrean-nobelin-saanut-tero-mustonen-pelastaa-maailmaa-hehtaari-hehtaarilta, haettu 8.8.2023.

57 Ganesh & Zoller.

Luonnonsuojelu ilman eläinoikeuksia on kuin yhteiskuntasopimus ilman ihmisoikeuksia

13.6.2023Yleinenelonkeha_admin

Teksti Tom Pesch ja Tiina Ollila

Julkaistu Elonkehässä 4/21.

Satakunta vuotta sitten ihmiskunta oli uuden tilanteen edessä. Ensimmäisessä maailmansodassa käytössä olleet konetuliaseet, panssarivaunut, lentopommit, taistelukaasut ja räjähtävät tykistöammukset olivat muuttaneet sodankäynnin luonnetta: ihminen kykeni nyt teknologian ansiosta tuhoamaan massoittain ihmisiä kerralla muutamien yksilöiden sijasta. Tarvittiin uusia ideoita, jotka suojelisivat ihmistä ihmiseltä. Luovuttamattoman ihmisoikeuden ajatus oli syntymässä, ja tämän ajatuksen suojaksi perustettiin Kansainliitto.

Siihen saakka ihmisoikeuksilla oli tarkoitettu lähinnä uskonnonvapautta ja suojaa orjuudelta. Westfalenin rauhansopimuksessa vuonna 1648 kolmekymmenvuotisen sodan osapuolet pääsivät sopuun siitä, että Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella oli sallittua harjoittaa sekä katolista että protestanttista uskoa ilman pelkoa vainotuksi tulemisesta. Tämä uskonvapauden pykälä tuntuu nykyään itsestään selvältä läntisten yhteiskuntien perusperiaatteelta, mutta 1600-luvulla se oli vielä uutta ja radikaalia ajattelua, joka vaati syntyäkseen pitkän sodankäynnin eri uskontokuntien kesken.

Orjuus kiellettiin Euroopassa vuonna 1815 ja Yhdysvalloissa vuonna 1862. Tuohon saakka Euroopassa oli pidetty normaalina ja hyväksyttävänä, että ihmisrotujen välillä vallitsi jonkinlainen luonnollinen hierarkia. Valkoiset eurooppalaiset kokivat, että heillä oli jumalalta saatu oikeutus orjuuttaa muun värisiä ihmisiä ja käyttää heitä taloudellisten intressiensä tukemiseksi. Yhdysvaltojen maatalousvaltaisten etelävaltioiden talous pyöri pitkälti orjuuden voimalla. Teollistuneiden pohjoisvaltioiden talous toimi mainiosti ilman orjiakin, ja heidän näkökulmastaan orjuus alkoi näyttää eettisesti kyseenalaiselta. Jo Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa oli todettu, että kaikki ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisia. Vasta sisällissodan jälkeen sen tulkittiin koskevan myös Afrikasta väkipakolla tuotuja orjia.

Pian Kansainliiton perustamisen jälkeen maailmassa luisuttiin vielä suurempaan inhimilliseen katastrofiin. Toisen maailmansodan jälkeen tarve ihmisoikeuksien määrittelyyn kävi vielä selvemmäksi, sillä ihmiskunnan kyky teollisen mittakaavan tuhoamiseen siihen tarkoitukseen perustetuilla tuhoamisleireillä ja atomipommeilla oli säikäyttänyt kaikki. Vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistukseen perustuu pitkälti koko globalisoitunut maailmanjärjestys. Maailmassa, jossa ihmiset siirtyvät valtiosta, mantereesta ja yhteiskunnasta toiseen tarvitaan perustavanlaatuinen ihmisyyden tunnustus. Se tarvittiin, jotta yhdenkään perusoikeudet eivät voisi mennä toisen perusoikeuksien edelle. Perusoikeudet ovat riippumattomia sukupuolesta, ihonväristä, etnisestä taustasta, uskonnosta ja muista ominaisuuksista.

1900-luvun mittaan törmäsimme kokonaan uudenlaiseen ongelmaan: teollistunut yhteiskunta kykeni vaikuttamaan paikallisesti ympäristöön vahingollisella tavalla. Pilaantuneet vesistöt, happosateet ja maaperän pintaeroosio olivat paikallisia ympäristöongelmia. Ratkaisuiksikin keksittiin paikallisia keinoja: tehtaille asetettiin päästörajoituksia, myrkyllisiä aineita kiellettiin ja maatalouden sääntelyä lisättiin.

2000-luvulla olemme joutuneet toteamaan, että ympäristöongelmien mittakaava on täysin toista kuin ennen. Ensimmäinen globaalin mittakaavan ympäristöongelma oli otsonikato, johon heräsimme 1980-luvun lopulla. Ratkaisukin keksittiin: meidän tarvitsi vain lopettaa ponnekaasujen syytäminen ilmakehään. Maailma kykeni kansainvälisellä sopimuksella vuonna 1988 kieltämään ponnekaasujen käytön. Otsonikerros on vähitellen alkanut palautua ennalleen.

Ilmastonmuutos, lajikato, merien happamoituminen, mikromuoviongelma sekä typen ja fosforin kierron häiriöt ovat planetaarisen kokoluokan ympäristöongelmia, joiden edessä ponnekaasujen kieltosopimus tuntuu laihalta voitolta. Ilmastosopimukset epäonnistuvat kasvihuonekaasupäästöjen hillitsemisessä vuosikymmenestä toiseen, ja lajikadon estämiseksi olemme vasta aloittamassa samanlaista kansainvälisten sopimusten prosessia. Ehkä käsityksemme ongelmien luonteesta onkin täysin väärä. Kuinka paljon elämän keskinäisriippuvaista verkostoa voidaan suojella ylhäältä alaspäin?

Mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa?

Ensimmäisen ydinaseen arkkitehti Robert Oppenheimer totesi ydinräjähdyksen nähdessään, että hänestä on tullut itse kuolema. Hän ymmärsi, että mahdollistaessaan ydinpommin hän mahdollisti oman lajinsa, myös itsensä kuoleman. Tämän ymmärryksestä kehittyi myöhemmin ydinsulkusopimus, halu estää ydinaseiden leviäminen. Ihmiskunta kykeni itsesuojeluun pakon edessä.

Eläinpopulaatiot hupenevat nyt vauhdilla, mitä voi planeetan näkökulmasta hyvin verrata räjähdykseen. Kokonaisia lajeja katoaa ikuisiksi ajoiksi ihmistoiminnan levittäytyessä luonnontilaisten alueiden kustannuksella ja ilmakehän lämmetessä fossiilisten polttoaineiden vuoksi. Tärkeimpiä ilmastonmuutoksen ja lajikadon aiheuttajia on eläintuotanto, joka vaatiessaan paljon resursseja ja fossiilisia polttoaineita vie elintilaa luonnonvaraisilta eläimiltä ja niiden elinalueilta. Tällä hetkellä Suomessa pelkästään teurastamoissa tapetaan yli 82 miljoonaa eläintä vuosittain. Mukana luvussa eivät ole tuotannossa kuolleet eivätkä kalat.

Luonnonsuojeluliike on perinteisesti samastanut luonnonsuojelun ja eläimet, mutta ihmisten käsitys nykymuotoisen eläinten tehotuotannon mittakaavasta ja vaikutuksista on jäänyt puutteelliseksi. Syväekologiset arvot eivät ole saaneet jalansijaa. Monet puhuvat jopa ympäristöstä ja luontokadosta, mutta eläimistä ja luonnonsuojeluliikkeen eläinoikeusaukosta harvemmin. Entä jos uskaltaudummekin katsomaan kokonaisten eläinpopulaatioiden sijasta yksilöitä?

Syväekologiassa muiden lajien – koko luonnon – arvo ei perustu ihmisen näkökulmaan, vaan kaikelle elolliselle tunnustetaan oma itseisarvo, joka on riippumaton ihmisen olemassaolosta. Silti tätä itseisarvoa ei ole onnistuttu käytännön teoissa kunnioittamaan eikä sitä ole vahvistettu lainsäädännössä. Moraalinen kompassimme on tällä hetkellä kovin sekaisin, mitä tulee eläinkysymyksiin. Tällä hetkellä perusoikeuksien osalta eläinten suoja on hyvin kapea-alaista; perustuslain 20 §:n 1 momentissa säädetty vastuu luonnosta, sen monimuotoisuudesta ja ympäristöstä voi ajatella kattavan korkeintaan villieläimet. Käytännön politiikassa villieläimetkin luokitellaan säilytettäviin, uhanalaisiin tai hävitettäviin lajin mukaisesti. Luonnonsuojelu voi yhä tarkoittaa tiettyjen lajien edustajien tappamista, huvimetsästyksen sallimista tai kalojen syömistä. Vieraslajisiksi tuomittuja yksilöitä jahdataan luonnonsuojelun nimissä. Luonnonsuojelija suojelee intohimoisesti luontoa, mutta tulee samalla määritelleeksi tavoiteltavan, alkuperäisen ja suojelun arvoisen luonnon.

Onko talousmetsässä elävä orava vähemmän tärkeä kuin luonnonsuojelualueella elävä? Onko uhanalaiseen lajiin kuuluva liito-orava arvokkaampi kuin tuiki tavallinen lähiöorava? Onko luonnonsuojelualueen kuusi tärkeämpi kuin kerrostalon pihakuusi? Millä perusteella tuomitsemme kokonaisen lajin kaikki edustajat tuholaisiksi? Millä oikeudella tuomitsemme yhden eläimen koko elämän mittaiseen vankeuteen, pakkosiittämiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan samalla kun suojelemme toisen eläimen koko idyllisen elinympäristön ihmistoiminnalta? Luonnonsuojelijalla ei ole tässä maailmanajassa varaa eristää itseään keskusteluista, jotka koskevat luonnonvaraisten eläinten ahdinkoa ja tuotantoon kasvatettujen eläinten tehotuotantoa – ja nämä asiat eivät ole erillisiä vaan kytkeytyvät yhteen. Eläin- ja luontosuhteemme ristiriita on huutava, mutta kuuleeko eläimen ääntä kukaan?

Se, että jaamme luonnon ja ihmisen toisistaan erilleen ja erotamme itsemme toisista eläinlajeista, kertoo siitä, että uskomme edelleen olevamme jotenkin erityisiä: ravintoketjun huippuja ja luomakunnan kruunuja. Olemme ottaneet itsellemme oikeuden sanella kuka saa elää ja kuolla, ja kuka joutuu luovuttamaan ruumiinsa meille ruoaksemme, vaatteiksemme ja nautinnoksemme. Onneksi tästä yhdistetystä kuninkaan, ylituomarin, teloittajan ja vanginvartijan roolista voi vapautua. Eläinten käyttö ei enää ole helposti perusteltavissa, sillä eläimetön kuluttaminen tulee vuosi vuodelta helpommaksi.

Elämän kunnioittamisen on tarkoitettava myös eläinyksilöiden suojelua

Uuteen eläinlakiin ollaan lisäämässä hyvinvoinnin henkeä: lain nimi vaihtuu eläinsuojelulaista eläinten hyvinvointilaiksi. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan? Jo nykyisen eläinsuojelulain tarkoituksena on suojella eläimiä kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta sekä edistää eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua ja kunnioitusta. Uudistus on merkittävä hanke, sillä eläinsuojelulaki koskee periaatteessa kaikkia eläimiä. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:ssa on linjattu, että ”uudistettavan eläinsuojelulain tulee olla maailman paras eläinsuojelulaki, joka huomioi sekä tuotantoeläinten että maatalousyrittäjien hyvinvoinnin ja varmistaa kotimaisen maataloustuotannon jatkuvuuden”. Yhtälö on mahdoton: laki ei voi olla samaan aikaan paras tuottajien rahapussin ja eläinten kannalta.

Kasvissyönnin terveys- ja ympäristöargumentit ovat julkisessa puheessa vieläkin keskiössä, kun taas moraaliargumentit ja eläinten käyttämättömyysajattelu pysyvät akateemisissa julkaisuissa ja satunnaisina mainintoina tai blogiteksteinä suuren yleisön tavoittamattomissa. Puutteellisten ja ristiriitaisten eläinsuojelulakien ja vegaanisten einesten lisäksi eläinkunta tarvitsee lakiin kirjattuja eläinoikeuksia. Yhteiskunta voi olla eettisesti ja ekologisesti kestävä vasta sitten, kun eläinten hyväksikäyttö, vangitseminen ja niihin kohdistuva väkivalta on lähtökohtaisesti kielletty, ja kun eläinten oikeudet elää vapaina omissa kodeissaan on turvattu. Eläinten kotejahan ovat luonnontilaiset paikat, niin rakennetuissa kuin rakentamattomissakin ympäristöissä, jotka tehokkuuteen ja ylisuorittamiseen taipuvainen kulttuurimme pyrkii hävittämään sivilisaation voittokulun tieltä.

Suomen eläinoikeusjuristien tekemä kampanja syksyllä 2020 eläinten perusoikeuksien puolesta oli tarpeellinen alku uudenlaiselle keskustelulle. Eläinoikeusjuristit ja eläinoikeusajattelijat tietävät, että eläinsuojelulaki ei suojele eläimiä eikä luonnonsuojelulaki luontoa. On mentävä pidemmälle, kurkotettava tulevaisuuksiin, jossa sortavia rakenteita puretaan ja ekokriisi ratkaistaan yhtäaikaisesti. Eläinten perusoikeuksista keskustelu vie ajattelun pakostikin hyppäyksittäin eteenpäin, sillä ajatus eläimistä, itseisarvosta ja vaihtoehtoisista tulevaisuuksista on monilla valtaapitävillä vähäisissä kantimissa.

Lajien rauhanomainen rinnakkaiselo voi toteutua vain, jos myönnämme kaikilla eläinyksilöillä olevan perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia hieman ihmisten perusoikeuksien tapaan. Eläimet vain tarvitsevat omat perusoikeutensa, ei tietenkään ihmisten perusoikeuksia. Terveys- ja ympäristöargumentit täytyy toki pitää suojelupuheissa työkalupakissa mukana, mutta myös moraalista ja lainsäädännön muuttamisesta on puhuttava. Työhön tarvitaan luonnonsuojeluliikettä ja puhetta eläinoikeuksista – kaikkea mikä edistää eläinten käyttämättömyyttä, elonkehän suojelua ja välttämättömien muutosten sisäänajamista. Nykyinen ihmisen aiheuttama häiriö ei-inhimilliselle elämälle ja muunlajisille eläimille on kohtuuton. On tärkeää suojella kokonaisia ekosysteemejä ja elinympäristöjä, mutta suojelun keskiössä tulee olla yksilöt, joiden oikeudesta lajityypilliseen elämään ja elinympäristöön on kysymys.