Aihearkisto: Yleinen

Kohti psykologian planetaarista käännettä

Yleinen,

Juni Sinkkonen: Psykologin ammatti on olennainen ekokriisin lievittämisen ja kestävyysmurroksen kannalta, mutta sen potentiaalia ei hyödynnetä vielä riittävästi.

Sosiaali- ja terveystieteissä on meneillään planetaarinen käänne, joka perustuu ymmärrykseen ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden kytköksestä planeettamme elinvoimaisiin ekosysteemeihin ja vakaaseen ilmastoon. Lääketieteen piirissä puhutaan yhä enemmän planetaarisesta terveydestä. Se tarkoittaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin täydellistä riippuvuutta elinvoimaisista ekosysteemeistä ja vakaasta ilmastosta1.

Ekokriisi on globaalilla tasolla eniten omaisuutta ja valtaa keränneiden ihmisyksilöiden toiminnan ja näiden intressejä palvelemaan rakennettujen taloudellisten ja poliittisten järjestelmien aiheuttama kriisi2. Syvemmällä tasolla tarkasteltuna ekokriisiä voidaan luonnehtia suhteisuuksien murtumiksi3 ja maailmankuvien kriisiksi4. Muun luonnon köyhtyessä hapertuu myös oma terveytemme5 ja kokemusmaailmamme6.

Psykologeilla ja muilla ihmisen mielen ja käyttäytymisen ammattilaisilla on keskeinen rooli kestävyysmurroksessa, koska kyse on ihmisten toiminnasta ja sen muutoksesta. Suomessa psykologian koulutus, tutkimus ja ammatilliset käytännöt, jotka käsittävät elävän planeetan olevan edellytys ihmisen hyvinvoinnille, ovat kuitenkin harvassa.

Psykologit ja kestävyysmurrostyö

Psykologityön ammattieettisiin periaatteisiin7 sisältyy tieteelliseen tietoon nojaaminen ja tavoite edistää ihmisten hyvinvointia ja vähentää haittaa. Kun otamme huomioon ihmistoiminnan ekologisen kehyksen planetaarisen terveyden hengessä, on selvää, ettei ihmisen hyvinvointia ei ole ilman laajempaa planetaarista hyvää. Ja kun ihmisten hyvinvointia ja terveyttä ei voi turvata ilman elinkelpoisen planeetan varjelemista, onko psykologien (tai peräti kaikkien sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten) eettinen velvollisuus pyrkiä torjumaan ekologista romahdusta?

Tällä hetkellä railo psykologian opintosisältöjen ja globaalien tulevaisuusskenaarioiden välillä on ammottava. Jo vuosia olen havainnoinut monien psykologikollegojeni ja lähialojen ammattilaisten kasvavaa tarvetta keskustella ilmasto- ja luontokatoteemoista. Niin opiskelijat kuin valmistuneet ammattilaisetkin jätetään koulutusinstituutioiden ja ammattiliiton puolesta pitkälti pärjäämään omillaan kysymyksissä, jotka määrittelevät planeettamme koko eliökunnan – mukaan lukien ihmisten – tulevaisuutta.

Vuonna 2026 Suomen psykologian koulutusalan yliopistoverkosto Psykonet avasi ensimmäistä kertaa kaikille psykologian opiskelijoille avoimen eko- ja ympäristöpsykologian kurssin8. Lisäksi yksittäisissä yliopistoissa on ollut jo aiemmin tarjolla muutamia luontohyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen liittyviä kursseja. Kaikki nämä kurssit ovat vapaavalintaisia.

Kestävyysmurros on kiireellinen ja kaikki yhteiskunnan osa-alueet kattava ilmiö9. Sen vuoksi planeettaamme ravisteleva ekologinen kriisi ja sen myötä ihmiskunnalle aiheutuvien väistämättömien sopeutumistarpeiden pitäisi olla läpileikkaavia teemoja kaikissa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattialojen opinnoissa.

Psykologiaa planeetan ehdoilla

Ehdotankin käännettä kohti planetaarista psykologiaa. Planetaarinen psykologia on psykologian koulutusta, ammattilaisuutta ja tutkimusta, jonka taustaoletuksena on elinkelpoisen planeetan turvaaminen elonkirjon, ihmiskunnan ja tulevien sukupolvien hyväksi. Psyykkinen hyvinvointi tulee käsittää osana paikallisia ja globaaleja ekologisia prosesseja, kuten ekopsykologinen ajattelu on pitkään ehdottanut.

Planetaarinen psykologia on osa rakenteellista ja maailmankuvallista kestävyysmurrosta. Se hahmottaa ihmisyyttä ja hyvinvointia syvällisinä osina planeettamme monimuotoisia, eläviä ekologisia järjestelmiä. Se rakentuu planetaarisen terveyden, kriittisen yhteiskunnallisen ajattelun, lajirajat ylittävän ekofeministisen etiikan sekä ilmasto- ja ekopsykologian varaan.

Planetaarisen psykologian hengessä voi kysyä, olisiko psykologian ammattilaisten hyödyllistä pohtia, kuinka he voisivat laajemmin tukea ihmisten yhteiskunnallista toimijuutta pelkän yksilötason pärjäämisen ja toipumisen sijaan. Tämä ei luonnollisesti koskisi vakavammista mielenterveydenhäiriöistä kärsiviä asiakkaita.

Kohti elämä- ja yhteisökeskeistä hoivaa

Planetaarisen terveyden ja toimijuuden edistäminen vaatii lajirajat ylittävää solidaarisuutta ja planetaarisen kehomme elintoimintojen huomioimista osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Jos tavoitteena on kukoistava ihmisyys, planetaarisen ajattelun tulisi olla integraalinen osa myös psykologityötä. Yhteyksien solmiminen ja suhteinen tapa hahmottaa maailmaa on planetaarisen psykologian ydintä.

Tunne ry:n perustama, koordinoimani Planetaarisen psykologian verkosto ammentaa yhteyksien voimasta. Verkosto on pyrkimys luoda psykologeille ja lähialojen ammattilaisille yhteisö, jossa jäsenten resurssit ja tietotaito pääsisivät orgaanisesti leviämään sekä vahvistamaan jaettua resilienssiä ja yksilöt ylittävää toimijuutta ekokriisin ajassa.

Verkosto käynnistyi vuoden 2026 alussa ja se kokoaa jäseniä säännöllisesti yhteen keskustelemaan ja oppimaan erilaisista mielenterveyteen ja ekokriisiin liittyvistä teemoista. Toukokuussa 2026 kestävyysyhteisö Puistokatu 4:n tiloissa järjestettiin ensimmäinen verkoston yhteistapaaminen, johon osallistui kirjava joukko ammattilaisia ja opiskelijoita eri aloilta. Verkostoon voi liittyä ja sen tapahtumia seurata Tunne ry:n nettisivuilla10.

Mielenterveyden ja muun hyvinvoinnin vahvistamisen keinot voisivat laajentua ammattilaisilta yhteisöille. Suomessa ja monissa muissa maissa nykyinen terveydenhoitomalli nojaa vahvasti byrokratiaan ja asiantuntijavaltaan. Siten se ei pysty vastaamaan nykyiseen mielenterveyskriisiin saati kärjistyvän ekokriisin mukanaan tuomaan mielenterveysoireiluun11.

Ympäristö- ja kestävyysasiantuntija, kirjailija Bob Doppelt peräänkuuluttaa transformatiivisen resilienssin vahvistamista yhteiskunnissamme. Tällä hän tarkoittaa yhteisöjen rakentamista joissa on läsnä tieteelliseen tietoon perustuvaa mielenterveysosaamista ja traumatietoisuutta.

Yhteisöissä tavoitteena on luoda psykologista ja fysikaalista puskuria ekokriisin vaikutusten varalle. Tämä merkitsee psykososiaalista tukea sekä jaetun avun järjestämistä, kuten ruoka-apua, hätätilanteissa. Doppeltin ehdottama yhteisöllinen mielenterveyden tuki ei sulkisi pois nykyisen sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kriiseihin varautumiseen liittyvien järjestelmien tärkeyttä, vaan täydentäisi näitä.

Mielenterveyden säikeet

Keväällä 2026 ilmestynyt Psykologian vallan kumous -kirja peräänkuuluttaa moninaisempaa ajattelua ja keskustelua psykologityön yhteiskunnallisista ulottuvuuksista12. Yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja tieteelliset valtasuhteet, intressit ja maailmankuvat ovat kautta aikain ohjanneet sitä, miten käsitteet kuten normaali, terve ja hyvinvointi määritellään.

Tämä osaltaan heijastuu myös sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteisiin ja käytäntöihin. Esimerkiksi mielenterveydenhoito pohjaa monissa länsimaissa vielä paljolti yksilökeskeisiin, byrokraattisiin ja asiantuntijalähtöisiin hoito- ja tukikeinoihin13. Pääsy hoitoon on Suomessakin liian usein vaikeaa ja hidasta, vaikka mielenterveyden haasteet koskettavat valtaosaa suomalaisista14. Tästä huolimatta päättäjät leikkaavat elintärkeästä sote-työstä.

Kaikella yhteiskunnallisella toiminnalla ja päätöksenteolla on merkitystä mielenterveyden ja muun hyvinvoinnin kannalta. Sosiaali- ja terveysaloille tulee suunnata resursseja vauhdittamaan kestävyysmurrostyötä ja alojen koulutusta kehittää huomioimaan planeettamme ekologinen todellisuus.

Lähteet

Abram, D. (1997): The spell of the sensuous: perception and language in a more-than-human world. Vintage Books.

Ajakainen, M., Bwalya, A. ja Sangervo, J. (toim.) (2026): Psykologian vallan kumous—Irti terapiakulttuurista. Vastapaino.

Doppelt, B. (2023): Preventing and healing climate traumas: A guide to building resilience and hope in communities. Milton Park: Routledge.

Fraser, N. (2024) Kannibaalikapitalismi — Miten päästä eroon järjestelmästä, joka syö demokratian, hyvinvoinnin ja maapallon. Vastapaino.

Grotenfelt-Enegren, M. (2025): ”Planetaarinen terveys avaa ymmärrystä ihmisen ja muun luonnon välisistä yhteyksistä.” https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01416#s5

[Haettu 16.6.2026]

Grotenfelt-Enegren, M., Holmström, C. ja Laisi, J. (2023): ”Planetaarinen terveys toimii siltana ihmisen terveyden ja kestävyyden edistämisen välillä”. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2023;139(10):835-42.

Laako, H., Aalto, J., Boström, C., Hyytiäinen, K., Häyrynen, S., Jarva, J., Koivula, M.J., Kosenius, A.-K., Laine, I., Lehikoinen, A., Mykrä, H., Onkila, T., Paloniitty, T., Pappila, M., Silfverberg, O., Sääksjärvi, I., Wolff, L.-A. ja Kotiaho, J.S. (2024): ”Kestävyysmurros edellyttää johdonmukaista ja läpileikkaavaa politiikkaa – Hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) arviointiraporttien keskeiset viestit ja suosituksia kansallisen luontopolitiikan suunnitteluun ja päätöksentekoon”. Suomen Luontopaneelin julkaisuja 4/2024.

Mannila, L. (2025): Kehomieli, lauma ja luonto: Katkenneiden yhteyksien jäljillä. Jyväskylä: Tuuma.

Merz, J., Barnard, P., Rees, W. ym. (2023): ”World scientists’ warning: The behavioural crisis driving ecological overshoot”. Science progress 106:3.

Morizot, B. (2021): Ways of being alive. Polity Press.

Sinkkonen, J. (2026): ”Ekopsykologinen näkökulma: Luonto kielessä ja lajien välinen hoiva”. Teoksessa Ajakainen, Bwalya ja Sangervo (toim.) Psykologian vallan kumous—Irti terapiakulttuurista. Vastapaino.

Suokas K., Niemi R., Gutvilig M., ym: ”Lifetime incidence and age of onset of mental disorders, and 12-month service utilization in primary and secondary care: a Finnish nationwide registry study”. Epidemiology and Psychiatric Sciences. 2025;34:e31.

Tunne ry (ei päiväystä): ”Planetaarisen psykologian verkosto käynnistyy!”. https://tunne.org/ajankohtaista/planpsy/

[Haettu 12.7.2026]

1 Grotenfelt-Enegren, 2025

2 Fraser, 2024; Merz ym., 2023

3 Mannila, 2025

4 Sinkkonen, 2026

5 Grotenfelt-Enegren, Holmström & Laisi, 2023

6 Abram, 1997; Morizot, 2021

7 https://www.psyli.fi/psykologin-tyo-ja-koulutus/ammattieettinen-lautakunta/ammattieettiset-periaatteet/

8 https://sites.tuni.fi/psykonet/

9 Laako ym., 2024

10 https://tunne.org/ajankohtaista/planpsy/

11 Ks. Doppelt, 2023

12 Ajakainen, Bwalya & Sangervo (toim.), 2026

13 Ks. Doppelt 2023

14 Suokas ym., 2025

Energiasiirtymää odotellessa

Yleinen, ,

Sakari Säynäjoki:

Ranskalaishistorioitsija Jean-Baptiste Fressoz osoittaa “energiasiirtymän” olevan tavoittamaton unelma, josta on tullut viivyttelyn keino. Rajaton usko tulevaisuuden teknologian pelastavaan voimaan saa nykyhetkessä käytettävissä olevat keinot näyttämään turhilta ja tarpeettomilta. Energiasiirtymää odotellessa kun ei kannata turhan hätiköidysti luopua yhtään mistään.

Energiasiirtymiä ei ole koskaan tapahtunut eikä fossiilisten polttoaineiden käytön kannata odottaa vähentyvän ainoastaan uusiutuvaa energiantuotantoa lisäämällä. Kaikki energiamuodot ovat läpi historian kasautuneet toistensa päälle ja tukeneet toisiaan, eikä mistään ole varsinaisesti siirrytty mihinkään. Sama pätee materiaalien kulutukseen, joka kietoutuu elimellisesti energiantuotantoon. Näin voisi tiivistää ranskalaishistorioitsija Jean-Baptiste Fressoz’n tuoreiden tutkimusten pääviestin.

Fressoz’n tutkimus keskittyy teknologian ja ympäristön historiaan, ja hän toimii tutkimusjohtajana Ranskan kansallisessa tieteellisen tutkimuksen keskuksessa (Centre national de la recherche scientifique, CNRS). Kesäkuun alussa hän vieraili Helsingin yliopistolla. Julkisten tapahtumien ja kirjaesittelyn ohessa kävimme Fressoz’n ja helsinkiläisten tutkijakollegoiden kesken laajoja keskusteluita ilmastonmuutoksen, energiapolitiikan ja siirtymäajattelun kummallisuuksista.

Fressoz’n siivitti maailmanmaineeseen erityisesti hänen vuonna 2024 julkaistu kirjansa More and More and More: An All-Consuming History of Energy. Energiahistorian kirja keräsi palkintoja ja laajaa ylistystä sekä tiedemaailmassa että sen ulkopuolella – muttei säästynyt kitkerältä vastustukselta. Teoksessaan Fressoz osoittaa, miksi ajatus siirtymästä ratkaisuna fossiilikäyttöisen sivilisaation ekologiseen tuhoisuuteen on sekä harhainen että poliittisesti vaarallinen.

Siitä huolimatta energiasiirtymä on paitsi suuri bisnes myös monelle henkilökohtainen toivon ankkuri keskellä alati pahenevaa ekokatastrofia. Niinpä vastustus ei tullut yllätyksenä sen enempää Fressoz’lle itselleen kuin meille muillekaan alalla toimiville. Energiateknologiaan kytkeytyy näet useita tekno-optimismin ydinjuonteita, joihin palaan hieman tarkemmin tuonnempana.

Fressoz’n kirjasta voi löytää ainakin kolme pääpointtia. Ensinnäkin se näyttää, ettei “energiasiirtymää” ole koskaan tapahtunut siinä mielessä kuin asia yleensä esitetään. “Siirtymän” käsite on epämääräinen, ja sen voi ymmärtää ainakin kahdella tavalla: suhteellisena tai absoluuttisena. Yleensä erottelua ei tehdä avoimesti julkisessa eikä tieteellisessä keskustelussa. Suhteellinen energiasiirtymä tarkoittaa sitä, että energiantuotannon suhteellinen perusta siirtyy yhdestä lähteestä toiseen: näin käy, jos esimerkiksi puun osuus kokonaistuotannosta putoaa yhdeksästäkymmenestä vain kymmeneen prosenttiin ja kivihiili nousee vastaavasti tilalle.

Absoluuttinen siirtymä taas tarkoittaisi sitä, että yhden energiamuodon käyttö lopetetaan ja sen tilalle tulee toinen. Ratkaiseva ero on tämä: suhteellisia siirtymiä on tapahtunut historiassa monia, mutta absoluuttisia ei yhden yhtä; silti vain absoluuttinen siirtymä on ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta millään muotoa hyödyksi.

Merkitystä ei ole sillä, tuleeko energiasta 85 vai 45 % fossiilisista, vaan sillä, paljonko niitä tosiasiallisesti poltetaan. Polttamisen absoluuttinen määrä voi pysyä samana tai jopa kasvaa, kuten viime vuosina on käynyt, vaikka suhteellinen osuus laskisi. Julkisesti muutoksesta puhutaan kuitenkin kuin absoluuttinen siirtymä olisi käynnissä. Tässä mielessä Fressoz siis ampuu kirjassaan heti alkuun alas ajatukset siitä, että energiasiirtymiä olisi nähty aiemmin. Silloin tietäisimme, miten sellainen tehdään, ja nyt täytyisi vain tehdä taas yksi.

Todellisuudessa kaikkien energiamuotojen absoluuttinen käyttö on viimeisen parinsadan vuoden aikana yksinomaan lisääntynyt. Jopa puuta poltetaan nykyään energiaksi enemmän kuin ikinä ennen, fossiilisista puhumattakaan. Toistaiseksi uusiutuvan sähköntuotannon lisääntyminen on globaalissa katsannossa lähinnä tuonut jatkoaikaa energian kokonaiskulutuksen räjähdysmäiselle kasvulle, kun fossiilisten tuotanto kasvaa enää hitaasti.

Siirtymien sijaan symbioottista kasvua

Fressoz’n teoksen toisena pääpointtina on selittää, miksi näin on käynyt. Siististi kehitysvaiheesta toiseen etenevän historian sijaan energian, raaka-aineiden ja jalostettujen materiaalien historia koostuu symbioottisesta kasvusta. Yhden energiamuodon ja materiaalin käyttö on edellyttänyt toista ja samalla symbioosi on kasvattanut molempia. Esimerkkejä Fressoz tarjoaa mielin määrin.

Historiallisesti keskeinen tapaus on englantilaisten hiilikaivosten puurakenteet, joita ilman hiiltä ei olisi saatu maanpinnalle ollenkaan ja jotka räjäyttivät Englannin puun kulutuksen. Nykyaikaisempana esimerkkinä taas toimii vaikkapa öljyjalosteita polttava henkilöauto tai niitä kuljettava teräsputki. Molemmat on kyhätty kasaan pääosin kivihiilellä tuotetusta teräksestä, tietenkin kaikenlaisten, enimmäkseen petrokemiallisten yhdistemateriaalien lisäksi. Modernin auton renkaassa on enemmän eri raaka-aineita kuin kokonaisessa autossa sata vuotta sitten. Skandaalinkäryisempänä esimerkkinä voisi pitää samaisella kivihiilellä tuotettua terästä ja betonia, jotka muodostavat tuulivoimalan.

Yksittäisten esimerkkien sijaan Fressoz’n syvällisempi viesti teknologian historian suhteen on, että siinä missä yksittäiset teknologiat kyllä vanhenevat ja tulevat korvatuksi – joskaan eivät läheskään niin suoraviivaisesti ja nopeasti kuin usein oletetaan – raaka-aineet eivät. Ne eivät korvaannu ja poistu käytöstä oikeastaan ikinä.

Koko nyky-yhteiskuntien käytössä olevasta materiaalipaletista löytyy vain muutama mainitsemisen arvoinen esimerkki, joiden absoluuttinen käyttö on oikeasti vähentynyt ja korvautunut jollain muulla: asbesti, villa ja valaanrasva. Kulutuksen kasvua ja monipuolistumista sen sijaan on tapahtunut sitäkin enemmän: nykyisen digitaaliteknologian aikana koko jaksollinen järjestelmä harvinaisimpia alkuaineita myöten on tuotantokäytössä.

Ydinvisioista historiankerronnaksi

Fressoz’n kirjan viimeinen pääpointti koskee itse siirtymän käsitettä. Lyhyesti kiteytettynä ”siirtymä” syntyi futurologiasta, ei suinkaan historian tutkimuksesta, vaikka se sinne lopulta juurtuikin. ‘Siirtymä’ keksittiin Fressoz’n mukaan ydintekniikan tutkijoiden parissa 1960–1970-luvuilla, kun ydinenergiasta visioitiin perustaa tulevaisuuden loputtomalle runsaudelle. Ydinvoimaintoilijat näet ymmärsivät hyvin, mitä fossiilisten rajallisuus ja tuhoisuus merkitsee teollisen yhteiskunnan jatkuvuudelle (so. jatkuvuutta ei ole), ja tarjosivat ratkaisuksi siirtymää rajattoman ydinvoiman aikakauteen. Nykykatsannosta menneet ydinvisiot näyttävät lähinnä lapsekkaalta haaveilulta, mutta siirtymän käsitettä odotti kuitenkin loistava tulevaisuus, sen luoneiden visioiden lässähtämisestä huolimatta.

Fressoz’n tarjoama ”siirtymän” genealogia eli syntyhistoria on mielenkiintoinen ja yksityiskohtainen, mutta sen poliittinen merkitys nykyajassa on suoraviivainen: siirtymä on tekninen ratkaisu, jota odotellessa voimme jatkaa nykymenoa kuten ennenkin. Mistään ei tarvitse luopua ja homma hoituu melkein itsestään, kunhan teknologia kehittyy, tulee halvemmaksi, yleistyy ja korvaa lopulta fossiiliset melkein omalla painollaan. Aivan kuten lankapuhelimet luonnollisesti hävisivät kännyköiden tieltä, näin onpi käyvä vanhanaikaisille ja likaisille fossiilisillekin.

Siirtymänarratiivilta kuitenkin puuttuu kaikki empiirinen ja historiallinen pohja. Fressoz toteaa tarvittavan muutoksen olevan radikaalisti vailla vertailukohtaa: tällä kertaa yhteiskuntien pitäisi suorastaan salamannopeasti luopua valtaosasta kulutustaan ja siirtyä vähäisempään ja alhaisemman energiatiheyden järjestelmään puhtaalla tahdonvoimalla. Analogiat mihinkään aiempaan eivät toimi ollenkaan.

Fressoz’n sanoin siirtymän sijaan tarvittaisiin “energia-amputaatio”: sen sijaan, että yritettäisiin vain siirtyä järjestelmästä toiseen ilman, että mikään muuttuu – mahdoton tehtävä – pitäisi energian ja kaiken muun kulutuksen radikaalia vähentämistä priorisoida samalla, kun jatkamme uusiutuvan sähköntuotannon rakentamista.

Fressoz korostaa, ettei hänen työtään tule lukea uusiutuvan energian “kritiikkinä” saatikka vastustuksena. Uusiutuvaa sähköä todellakin tarvitaan ja paljon. Mutta uusiutuvalta sähköltä ei pitäisi vaatia enempää kuin sillä voidaan saavuttaa. Sähkö on vain yksi, joskin hyvin merkittävä ja suuri energiamuoto. Se vastaa alle 40 %:sta ilmastopäästöjä ja noin 40 % sähköntuotannosta on jo päästötöntä. Uusiutuvalla sähköllä on siis tärkeä rooli päästövähennyksissä, mutta se on kaukana hopealuodista.

Energian määrän ja tuotantotavan lisäksi pitäisi pohtia paljon nykyistä tarkemmin, mitä tuotetulla energialla tehdään. Jos rakennamme suunnattomasti tuulivoimaa ladataksemme miljardia henkilöauton akkua, ollaan kaukana vaikuttavista ratkaisuista. Fressoz peräänkuuluttaa yleisemminkin keskustelua siitä, mihin haluamme päästömme käyttää. Kaikkeen ei ole varaa eikä kaikkea pidä yrittää vain yksinkertaisesti korvata. Se on mahdoton tehtävä, ja pelkkä tuhoon tuomittu yritys aiheuttaisi tarpeettoman paljon kuormaa ympäristölle.

”Siirtymä” tekno-optimismin pilarina

Viime aikoina Fressoz on tutkinut tarkemmin IPCC:n toimintaa, etenkin sen Työryhmä 3:n (Working Group 3) raportteja. Se on ryhmä, jonka päävastuualue on juurikin päästöjen vähentäminen ja ilmastonmuutoksen lievittäminen. IPCC:n raporteissa ja poliittisissa toimenpidesuosituksissa (“Summary for policy makers”) nimittäin ei juuri vaikuta olevan kannustusta yllä kuvaillun kaltaiseen keskusteluun siitä, mitä tarvitaan ja mitä ei, kun kulutusta karsitaan. IPCC:n viimeisimmissä laajoissa raporteissa mainitaan sana “kielto” (prohibition) mittavat kolme kertaa yli kahdessa tuhannessa sivussa. Kieltämistä ei pidetä poliittisesti toteuttamiskelpoisena vaihtoehtona.

Niinpä Työryhmä 3:n “ratkaisuehdotukset” keskittyvätkin pääosin sellaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joita ei ole olemassa mutta joille oletetaan suorastaan typerryttäviä mittakaavoja. Esimerkiksi merenpohjaan visioidaan haudattavan gigatonneittain hiilidioksidia nesteytetyssä muodossa joka vuosi. Tällä hetkellä osin kehitysvaiheessa olevalla, energiaintensiivisellä metodilla haudataan hiilidioksidia noin 0,01 gigatonnia vuodessa.

IPCC:n teknofilia palveleekin oleellisesti samanlaista poliittista tarkoitusta kuin siirtymän käsite. Varhaisemmassa kirjassaan Happy Apocalypse (alkuteos 2012, englanninnos 2024) Fressoz tarkastelee, miten teollistuvassa Ranskassa teknologiset riskit tehtiin yhteiskunnallisesti hyväksyttäviksi ja naturalisoitiin, vaikka niiden haitat pysyivät ilmeisinä ja muuttumattomina. Hän kutsuu ilmiötä disinhibitioksi eli estojen purkamiseksi.

Esimerkkejä on lukuisia, mutta nykyaikaisempi havainnollistava tapaus on ADI-arvojen eli (engl. acceptable daily intake) hyväksyttävien päiväannosten virallinen määritteleminen karsinogeenisille kemikaaleille. Oikeasti mitään tieteellisesti määriteltävissä olevaa “turvallista” rajaa ei monille myrkyille ole olemassakaan, vaan kaikki tyhjää enempi on haitaksi. Jos aineet kuitenkin ovat riittävän tarpeellisia teollisuudelle, voidaan niille määritellä turvalliselta kuulostava ADI-arvo ja tehdä ilmeinen riski näin yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi.

Fressoz pitää energiasiirtymäpuhetta ja sitä usein seuraavaa pohjatonta uskoa teknologisiin ratkaisuihin aikamme keskeisenä esimerkkinä suuren mittaluokan estojen purkamisesta. Fossiilisten polttoaineiden haitat ja kestämättömyys on kyllä tiedetty aina – esimerkiksi teollistuvassa Britanniassa käytiin hätkähdyttävän rehellistä keskustelua siitä, kannattaako koko yhteiskuntaa rakentaa rajallisen ja ympäristölle ja ihmisille tuhoisan kivihiilen varaan vaiko ei. Mutta tietoa on enemmän ja vähemmän suunnitelmallisesti neutralisoitu ja naturalisoitu.

Estoja fossiilisten käytölle ja kokonaisten yhteiskuntien rakentamiselle niiden varaan on purettu mitä moninaisimmin tavoin. Siirtymäpuhe on kuitenkin estojen purkamisen jonkinlainen kulminaatio: ongelmista ja vaaroista ei tarvitse huolia, koska ihan kohta siirrymme pois fossiilisista ja kaikki on hyvin ja ennallaan. Siirtymästä on puhuttu jo yli 50 vuotta, mutta tuona aikana fossiilisten käyttö on melkein kolminkertaistunut ja niiden kietoutuminen kaiken mahdollisen tuotantoon ainoastaan syventynyt.

Kaiken yllä sanotun valossa ei liene yllättävää, ettei Fressoz itse ilmoittaudu optimistiksi. Hänen mukaansa rikkaissa länsimaissa oli jo 1980–90-luvuilla pitkälti selvää, ettei mitään energiasiirtymää saada toteutettua ainakaan ilmastonmuutoksen kannalta riittävässä aikataulussa. Niinpä esimerkiksi amerikkalaiset edustajat “pelasivat teknologiakorttia” tietoisesti aina IPCC:n alkumetreiltä saakka vesittääkseen kaikki paitsi teknofiiliset “ratkaisut”.

Politiikan kärkenä onkin siitä asti ollut kansainvälisen nokkimisjärjestyksen kärjessä pysyminen ja tuleviin tuhoihin sopeutuminen. Jopa 3°C lämpenemistä pidetään monin paikoin valitettavana mutta hyväksyttävänä, koska uskoa omaan selviytymiseen riittää – muilla ei ole niin väliä. Myös koto-Euroopassa on helppo nähdä viitteitä tähän suuntaan: Linnake Eurooppa -ajattelu sopii erinomaisesti alati kannatustaan nostaville äärioikeistopuolueille. Huolestuttavimpia lienevät merkit siitä, että se sopii yhä paremmin myös perinteisen oikeiston ja poliittisen keskustan puolueillekin.

Tähän poliittiseen maastoon puhe siirtymästä solahtaa vaivattomasti. Se on kätevä nimi sille, ettei mitään oikeastaan tarvitse tehdä toisin.

Lähteet

Boudia, S. & Jas, N. (2014): “Introduction: The Greatness and Misery of Science in a Toxic World”. Teoksessa: S. Boudia ja N. Jas (toim.) Powerless Science? Science and Politics in a Toxic World. New York: Berghahn Books, s. 1–26.

Fressoz, J.-B. (2023): “Climate, The Left, and History”. GREEN. Géopolitique, réseaux, énergie, environnement, nature, 3(4), s. 26–29.

Fressoz, J.-B. (2024): Happy Apocalypse: A History of Technological Risk. London: Verso.

Fressoz, J.-B. (2024): More and More and More: An All-Consuming History of Energy. London: Allen Lane.

Fressoz, J.-B. (2025): In tech we trust: A history of technophilia in the Intergovernmental Panel on Climate Change’s (IPCC) climate mitigation expertise. Energy Research & Social Science, 127, s. 104280. https://doi.org/10.1016/j.erss.2025.104280

Arvio: Universumi sammalikossa

Yleinen, , ,

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin – karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2025. 416 s.

Karhukaiset ovat mikroskooppisen pieniä otuksia, jotka tunnetaan kyvystä vaipua kryptobioosiin. Kryptobioosilla tarkoitetaan tilaa, jossa eläimen elintoiminnot pysähtyvät. Karhukaiset voivat olla vaikkapa viisi vuotta pakasteessa ja virota uudelleen henkiin.

Suvi Auvisen karhukaisinnostus on vakavaa laatua. Auvinen kulkee karhukaisten perässä Amsterdamiin ja Saksaan, osallistuu karhukaissymposiumiin Krakovassa ja käy tapaamassa alan tutkijaa Kristianstadissa. Vaikka tietokirjailija Auvinen on karhukaisasioissa maallikko, hän pääsee mukaan tieteellisiin kenttätöihin, Japaniin tulivuoren rinteille karhukaistutkijoiden kanssa. Innostuksen ja taustatyön tulos on tuore tietokirja Maailman viimeinen eläin.

Nautin Auvisen sujuvasta kielestä ja tavasta yhdistellä asioita. Ja tietenkin nautin karhukaistiedosta. En esimerkiksi tiennyt, että karhukaiset muodostavat eliökunnassa oman pääjaksonsa. Niinpä ne eivät vertaudu esimerkiksi nisäkkäisiin tai edes selkärankaisiin, vaan selkäjänteisiin.

Monet karhukaislajit syövät nähtävästi sammalta. Kirjan luettuaan sammalikkoa katsoo toisin: sammalet eivät ole enää kasveja, vaan meille vieraita ekosysteemejä ja tuntemattomia universumeita.[1]

Karhukaisten ohella kirjan fokuksessa on ihminen, joka on nimennyt nuo otukset ja joka tarkkailee niitä ja itseään. Kirjailija katsoo karhukaisia mikroskoopissa, ja kohta hän alkaa katsoa myös ihmistä lajina ikään kuin mikroskoopin läpi. Hän kysyy, keitä me ihmiset olemme ja mikä on meidän osamme maailmassa, joka hapristuu ja riutuu kohti tuhoaan. Yhtenä sivuteemana on Auvisen puolison sairaus: masennus uhkaa suistaa puolisonkin kryptobioosiin.

”Ihmiselämän tragedia on se, että ymmärrämme katoavaisuutemme ja joudumme silti elämään kuin sillä mitä teemme olisi merkitystä. Merkitys voikin löytyä siitä, että pystymme näkemään lajimme yhtenä muiden joukossa, osana elonkehää, osana jatkumoa”, Auvinen kirjoittaa kirjan lopussa.

Ympäristökriisi on myös mielen kriisi. Tänä aikana tarvitaan ihmisen osan sanallistamista ja jäsentämistä, ja siinä Auvinen mielestäni onnistuu. Meidän tulee oppia olemaan pimeyden kanssa ja hyväksymään, että ihmisellä kuten kaikilla eläinlajeilla on tietty elinkaari.

Yksi sanallistamisen tapa löytyy filosofi Timothy Mortonilta. Hänen mukaansa luonnossa on kolmenlaista pimeyttä, masentavaa, häiritsevää ja suloista. Masentava pimeys lannistaa ja saa murehtimaan. Häiritsevä pimeys liittyy tilanteisiin, joissa tajuamme olevamme erottamaton osa luontoa. Suloinen pimeys voi löytyä vaikeiden tunteiden kohtaamisesta ja hyväksymisestä.

”Masennus voi muuttua häiritseväksi, ja häiritsevyyden hyväksyminen voi avata uudenlaisen, melankolisen mutta merkityksellisen tavan olla osa luontoa”, Auvinen kirjoittaa.

Auvisen mukaan olemme laji, joka ei osaa suojella itseään itseltään. Karhukaisten strategiana on ollut pienentyä ja sopeutua. Ihminen pyrkii muokkaamaan elinpiiriään ja ottamaan sen haltuun. Auvinen spekuloi, että ihminen lajina voi olla erittäin uhanalaisten joukossa jo tämän vuosisadan lopussa.

Topi Linjama

[1] Toim. huom. Lisää karhukaisten ja sammalten yhteiselosta Elonkehän 2/2026 artikkelissa ”Minne matka, jäätikköhiiri?”

Arvio: Luontomielisen metsänomistajan aapinen

Yleinen, , ,

Katja Lamminen: Metsätalous & luonnon monimuotoisuus. Vastapaino 2025. 224 s.

Suomalaisen metsäkeskustelun turhauttavimpia piirteitä on, että jopa kaikkein tarpeellisimpia ja edullisimpia toimia luontokadon hillitsemiseksi vastustetaan muka metsänomistajien edun nimissä. Metsätalous & luonnon monimuotoisuus on erityisen tervetullut puheenvuoro, koska se osoittaa, että monimuotoisuuden parantamisen ja metsänomistajien etujen ei tarvitse olla ristiriidassa.

Katja Lamminen käsittelee kirjassaan sekä metsätalouden roolia luontokadossa että keinoja, joilla taakkaa metsäluonnon monimuotoisuudelle voitaisiin keventää. Keinoista keskeisimpiä on jatkuvapeitteinen metsänkasvatus, jolle yksi kirjan luvuista on omistettu. Vaikka hakkuukertymät voivat jäädä avohakkuisiin perustuvaa jaksollista kasvatusta pienemmiksi, jatkuvan kasvatuksen taloudellinen kannattavuus voi olla metsänomistajalle samaa luokkaa jaksollisen kasvatuksen kanssa tai jopa parempi. Tämä johtuu esimerkiksi puun paremmasta laadusta, pienemmistä metsänhoitokuluista ja metsikön paremmasta vastustuskyvystä tuholaisia vastaan.

Lammisen mukaan jatkuvan kasvatuksen kilpailukyky myös paranee sitä mukaa kun kannattavuuslaskelmiin lisätään useampia tavoitteita, kuten luonnonsuojelu, virkistyskäyttö, hiilensidonta ja ekosysteemipalvelut. Kuten kirjaan haastateltu metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen toteaa, yhdestä metsänkäsittelymuodosta toiseen hyppääminen ei kuitenkaan tee suoraan autuaaksi. Lisäksi on esimerkiksi lisättävä lahopuun ja lehtipuiden määrää.

Kirjassa tuodaan esiin, että luontokadon pysäyttäminen vaatii myös lisää suojelualueita, missä valtiolla on keskeinen rooli. Loput valtion vanhoista metsistä olisi tietysti vihdoin oikeasti suojeltava ja yksityismetsien vapaaehtoiseen suojeluun perustuvan Metso-ohjelman rahoitusta pitäisi lisätä tuntuvasti. Myös metsäluontoa turvaavaa lainsäädäntöä pitäisi tiukentaa.

Lamminen käsittelee myös metsäyhtiöiden vastuuta metsäluonnon heikentymisessä. Yksi luvuista on esimerkiksi omistettu Hukkajoen raakkutuholle. Lamminen tarttuu myös kiitettävästi sellukeskeisen metsäteollisuuden ongelmalliseen rooliin Suomen talouden ”lahoavana puujalkana” ja kiteyttää: ”Puhumme halveeraavaan sävyyn kehittyvistä maista banaanivaltioina, vaikka itse myymme hitaasti kasvavasta puusta kalliissa tehtaissa jalostettua kuitumössöä ulkomaille halvemmalla kuin ’banaanivaltiot’ nopeasti kasvavia, jalostusta kaipaamattomia banaanejaan.” Metsänomistajille avohakkuita ainoana vaihtoehtona tyrkyttäviä metsäammattilaisia hän sivaltaa kysymällä, millainen olisi hammaslääkäri, joka suostuu ainoastaan vetämään hampaat pois.

Kirjan takakansi kertoo Lammisen olevan maatalous- ja metsätieteiden maisteri ja metsänhoitaja. Hän on toiminut myös Maaseudun Tulevaisuuden ympäristötoimittajana. Toimittajatausta näkyy teoksen helppolukuisuudessa ja ahkerassa haastattelujen käytössä. Lamminen ilahduttaa lukijaa silloin tällöin nasevilla luonnehdinnoilla, kuten kertoessaan lahopuiden toimivan metsän ”poliisiasemina”, koska niihin hakeutuu kirjanpainajien saalistajia.

Metsätalous & luonnon monimuotoisuus vaikuttaa olevan osoitettu ennen kaikkea ympäristökysymyksistä huolestuneille metsänomistajille. Kirjassa ei syyllistetä metsänomistajia, vaan korostetaan keinoja, joilla luontokatoa voitaisiin hidastaa metsänomistajille edullisilla tavoilla. Teosta voi kuitenkin suositella kenelle tahansa metsäluonnon monimuotoisuudesta kiinnostuneelle.

Janne Säynäjäkangas

Tämä arvio on julkaistu Elonkehässä 1/2026. Lisää arvioita lehden arviopalstalla.

Elämän ja Koneen välissä – Tribonoforoksen haastattelu

Yleinen

Osma Naukkarinen haastatteli nimimerkki Tribonoforosta, jonka kirja Teknofagia – Vihreän pyhyyden tuho Koneen aikakaudella (Viides askel, 2025) julkaistiin viime syksynä. Keskustelussa vajottiin syvälle aikakautemme kohtalonkysymykseen – ihmisen, Elämän ja Koneen keskinäiseen suhteeseen.

Osma Naukkarinen: Aloitetaan perusteista. Mitä tarkoitat Koneella?

Tribonoforos: Kone on aikakauttamme ja koko planeettaa määrittävä ilmiö. Se on kasvava rakenne ja voima, joka tuhoaa Elämää. Kone on totaalinen kulttuuriympäristö ja ajatuskehikko, joka asettaa yhteiskunnallisen todellisuuden raamit. Se on koko eksistentiaalinen tulevaisuuden horisontti.

Historioitsija Lewis Mumfordin tarkoittamassa mielessä ihmisen edistys ei ole mitään muuta kuin Koneen edistymistä. Ihmiset näkevät tulevaisuuden jonkinlaisena nousujohteisena utopiana, joka kuitenkin vaatii konkreettisesti planeetan hylkäävää, tuhoavaa teknologiaa. Kulttuurisena sitoumuksena ja elämäntavallisena pohjana Kone irrottaa ihmisen siteet maapalloon ja elolliseen ja muukalaistaa hänet.

Kone isolla K:lla on välttämätön sana tälle ilmiölle, joka on laajempi kuin tekniikka, teknologia tai mekaniikka. Yleensä kuvitellaan, että asiantuntijuuden rakenteet yhteiskunnassamme hallitsevat nykyiset ja tulevat tekniikat, laitteet ja mekaniikat sekä niihin sisältyvät riskit. Teknisen asiantuntijuuden alat ovat domestikoineet Koneen alkuvoimaisen, villin ja pahaenteisen ilmiön. Mutta nyt aletaan laajasti ymmärtää, ettei Maa enää kauan pysty kannattelemaan nykyisenkaltaista elämäntapaa, jolloin on löydettävä sanoja puhua tästä ihmisen traagisesta luomisvimmasta.

ON: Käsittääkseni yksi Teknofagian ydinajatuksista on, että arkijärki, pinnallinen päivätajunta ja rationaalinen, tieteellinen maailmankuva eivät pysty ymmärtämään teknologista systeemiä ja Konetta tai sitä, mitä Elämälle on tapahtumassa planeetallamme. Siksi tätä ilmiötä ja tilannetta selventämään tarvitaan pyhän käsitettä ja ulottuvuutta. Olenko oikeilla jäljillä?

T: Ehdottomasti. Saksalaisen kulttuuriteoreetikon Aby Warburgin mukaan ihmiskunnan historiaa selittävät sekä päivätajunnan loogisuus että yötajunnan maagisuus. Tämä polariteetti pätee myös teknologian ymmärtämiseen. Vaikka teknologiaa on totuttu tarkastelemaan järjen valokeilassa, ovat ekokriisi ja ilmastonmuutos pikemminkin kosmisen kauhun aiheita. Kirkkain järjen valo langettaa kaikkein synkimmän varjon. Jos haluamme todella ymmärtää kulttuurihistoriallista tilannettamme, on tekniikan tutkimus ulotettava uskonnolliseen, mytologiseen, taiteelliseen ja esoteeriseen ajatteluun.

Hyvä ohjenuora on Rudolf Otton pyhän määritelmä: pyhä on ihmeellisen hienoa ja majesteettisen kauhistuttavaa samaan aikaan. Ehdottomasti suurta, mahtavaa, luultavasti hyvin muinaista, jotain joka sekä kannattelee ihmistä mutta voisi myös milloin tahansa liiskata hänet. Sekä Elämä että Kone ovat tässä mielessä pyhiä.

ON: Kuinka näitä aiheita voisi lähestyä?

T: Suosittelen Koneen tutkijoita sitoutumaan paperimuotoon, ja torjumaan digitaalisen tiedonhaun ja tekoälyn näennäisen rajattomuuden. Kaikkein suurimpien kysymysten äärellä tärkein lähtökohta on tunnustaa ihmisen rajallisuus. Yllä mainitun Warburgin assosiaatioon ja intuitioon perustuva kulttuurintutkimuksen menetelmä on kiinnostava, joskin elitistinen. Sitä voi kuitenkin soveltaa köyhäilevään bibliofiliaan, jossa Koneen olemusta tutkitaan kirjastojen poistohyllyjen ja divarien pölyisten nurkkien hylätyistä niteistä. Tämä aikakausi pyrkii unohtamaan raivokkaasti, joten oleellinen löytyy torjutusta ja unohdetusta.

ON: Nähdäkseni valtakulttuurimme tiedostamattaan kohtelee Konetta aika pyhitettynä ilmiökenttänä.

T: Kyllä, ja tähän liittyy pyhän suojelu häpäisyltä, eli Jacques Ellulin sanoittama teknologian tabuluontoisuus. Yhteiskunnassa Koneen tabuluonnetta pyritään varjelemaan, jotta sitä vastaan ei puhuttaisi. Koneen vastustaminen on erehtyneen ihmisen kerettiläisyyttä. Kyse ei ensisijaisesti ole siitä, että jossain olisi Konetta puolustava inkvisitio, vaan ihmiset aidosti huolestuvat ja puuttuvat Koneen herjaukseen. Se on kollektiivinen ja spontaani reaktio, jolla ihmiset laittavat toisensa ruotuun.

ON: Liittyykö kirjan kirjoittaminen pseudonyymillä tähän?

T: Kaupunkikulttuurin ensimmäisiä tekniikoita oli ihmisten luettelointi yksilöitävillä nimillä, verotusta ja oikeudenkäyttöä – siis hallintaa – varten. Jos joku nousee omalla nimellään julistamaan olevansa Konetta vastaan, niin toisille on tärkeää todistaa, että hän on erehtynyt. Hänhän on itsekin lopulta riippuvainen Koneesta, joten hänen Konetta vastustavat herjaavat näkemyksensä ovat vain houreita. Huomio kiinnittyy henkilöön, eikä siihen, mitä on sanottu. Esimerkiksi julkisuuteen nousseet omavaraiseläjät ovat kohdanneet raivoa siitä, että he eivät kuitenkaan jossain mielessä ole täysin ”puhtaita” ja riippumattomia.

Olkoon ”Tribonoforos” vaikka näkökulma. Se on teknologiaa vastustavan ajattelun kokoamista ja tutkimista, jonka lisäksi kokemuksellinen vire siinä on tosi. Puhukoon teos puolestaan, vailla dogmaa tai auktoriteettia. Lukija voi todentaa tai kiistää kaikki esitetyt asiat joko lukeneisuuteensa tai omaan kokemukseensa perustuen.

ON: Kirjan mukana tuli hihamerkki, jossa lukee Principiis Obsta, Finem Respice. Samanniminen luku löytyy kirjastasi. Mitä tähän latinankieliseen toteamukseen kiteytyy?

T: Se tarkoittaa ”vastusta alkuja ja havainnoi loppu”. Se on lähes universaalia ihmisviisautta, jonka mukaan pahuuteen johtavat ilmiöt pitäisi tunnistaa aikaisin ja vastustaa niitä, kun ne ovat vielä hallittavissa. Samahan on sanallistettu teknologian suhteen vaikka Collingridgen dilemmana eli teknologian haitalliset puolet eivät näy silloin, kun teknologia on vasta kehitteillä. Mutta kun teknologia on jo laajasti käytössä ja haitat tulevat ilmi, olemme jo riippuvaisia siitä, jolloin sitä ei voi enää torjua. Teknologinen tulevaisuudenhallinta ja riskienarviointi laahaa siten aina perässä.

Koneen vastustaminen on sekä maailmankuvallista työtä että ihan konkreettista tekniikan ajattelua tämän esiin nostamasi periaatteen mukaan.

ON: Ehkä myös konkreettista kieltäytymistä ja tekemättä jättämistä?

T: On oltava torjuvia eleitä. Se tarkoittaa luopumista, mutta elämän merkityksellisyys voi väkevöityä siitä. Vaikkapa älypuhelimen torjunta voi symboloida koko Elämän suhdetta Koneeseen, ja saada syvemmän merkityksen, jossa ihminen kytkeytyy johonkin muinaiseen. Monet kokevat voimatonta ja yksinäistä ärsytystä teknologista muutosta kohtaan. Emme löydä narratiiveja, joissa voisimme järkevästi olla eri mieltä teknologiasta. Eristäydymme, vaikka monet loppujen lopuksi olisivatkin samaa mieltä. Toivon, että tämä kirja onnistuisi rohkaisemaan uusien narratiivien tutkiskelua ja rihmastojen kasvua.

ON: Hihamerkissä on myös tammenterhoja ja kirjassa onkin ”Tammenterhotutkielma”. Millä tavalla tammenterhot liittyvät Koneeseen?

T: Se oli yksi tapa lähestyä Koneen ja Elämän historiaa, jossa rinnastettiin arkeologiset ja historialliset katsannot viljelykulttuurin historiasta sekä tammenterhoihin perustuneista elämäntavoista. Ennen kuin ihmisen karja söi tammentaimet ja tammet pilkottiin sulatusuuniin polttohiileksi, oli toisenlaisia elintapoja. Tammenterho oli vain yksi tarkasteltu, merkitykseltään unohtunut symboli, ja niitä voi olla lukemattomia muita. Totta kai ihmiskunnan lankeaminen Koneen kulttuuriin on kerrottu monilla tavoilla, mutta yksi näkökulma on ehdottomasti tammenterhokulttuurit, joita on ollut ilmeisesti suunnilleen kaikilla mantereilla.

ON: Tammenterhot ovat ilmeisesti monin paikoin mahdollistaneet Koneesta riippumattomamman elämäntavan?

T: Koneen kulttuurissa tammenterhoon on suhtauduttu siten, että niitä syövät joko siat, vuorilla asuvat hullut eremiitit tai käsillä juurakkoa kaivavat alastomat villi-ihmiset. (Haastateltava huomautti tässä yhteydessä, että jos lukijalle herää mielenkiinto syödä tammenterhoja, kannattaa ensin perehtyä, kuinka suomalaisia lajikkeita saa käsiteltyä syömäkelpoiseksi.) Kollektiivisesta muistista on pyyhkiytynyt se, että esimerkiksi monet merkittävät Välimeren suuret kaupunkikeskittymät syntyivät kukoistaneiden tammenterhokulttuureiden raunioille. Tähän liittyy Koneen semanttisten merkityskerrostumien valtapiiri. Kone kirjoittaa voittajien historiaa ja haluaa häivyttää pois merkit siitä, että on ollut erilaista viisautta ja itsenäisyyttä.

ON: Mikä on Koneen suhde teknologiseen kehitykseen?

T: Teknologinen kehitys on jo lähempänä Koneen käsitettä kuin teknologian käsite itsessään. Maailmankuvallisesti olemme sitoutuneet Koneen kehittämiseen kohti täydellisyyttä. Kone on tässäkin mielessä välttämätön sana, koska jos puhutaan niillä käsitteillä, joilla kuvataan ihmiskunnan historiallista muutosta – korostan muutosta eikä edistystä – kaikki nuo käsitteet, kuten edistys ja kehitys, ovat tietyssä mielessä teknologisen optimismin läpäisemiä.

ON: Onko tällä yhtymäkohtia uskonnollisuuteen?

T: Ehdottomasti siinä mielessä kun uskonnollisuus on maailmankuvallisten kysymysten lähestymistä. Millainen on ihminen ja hänen syntynsä? Mikä on ihmiskunnan suunta ja tulevaisuuden tehtävä? Mikä on aitoa ihmisyyttä, ja mitä kautta ihmisyys toteuttaa itseään? Nämä ovat kysymyksiä, jotka vuotavat yli pelkästään tieteellisestä asenteesta.

Nykymaailman sekulaari-rationalistisessa maailmankuvassa luullaan, että siellä pohjalla ei ole mitään muuta kuin rationaalisuutta, mutta pohjimmaisenahan maailmankuvassa on aina myyttinsä, jotka ovat uskonnollisuuden aluetta. Tekniikkaa tai ihmiskunnan kehitystä voitaisiin siis lähestyä tältä myyttiseltä tasolta. Eiväthän läheskään kaikki ihmiskunnan myyttiperinteet ole olleet sitä mieltä, että meidän pitäisi ottaa planeetta haltuun teknisin keinoin, lentää avaruuteen, räjäyttää vuori tai muuta tällaista. Modernin teknologisoituneen yhteiskunnan jäsenen ajatukset ja oletukset siitä, mitä ihminen on, ovat ihan konkreettisten kolonialististen valloitusten tulosta. Tässä mielessä kaikkein teknologisin ihmisyys määrittää, mitä koko ihmisyys on. Ei sallita rinnakkaisia tarinoita ihmisyyksistä, tai ne voivat olla korkeintaan joku koriste takanreunalla.

ON: Tekoälyn, sosiaalisen median ynnä muun myötä rajatusti teknologianvastainen puhe tuntuu kuitenkin nykyään sallitummalta. Mutta kun mennään perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kirjoitat ”Koneen viimeisestä argumentista”. Voitko kuvailla sitä?

T: Koneen viimeinen argumentti on yksinkertaisesti lääketieteen asema Koneen tuotteena ja Koneesta riippuvaisena hankkeena. Jos kritisoi Koneen eri ilmiöitä tai kokonaisuutta, ennemmin tai myöhemmin sanotaan, että sinunkin, minunkin, sukulaisenikin tai lapsenikin hengen on Kone jossain vaiheessa pelastanut modernilla lääketieteellä. Tähän yhdistyy hobbesilainen kuvaus sotaisasta luonnontilasta, jossa ihmisen elämä on kurja, raaka ja lyhyt. On aivan tosi havainto, että Kone poistaa sairauksia ja kipua ja pidentää elämää. Jokaisella ihmisellä on näistä kiistattomia kokemuksia. Ihmiselämän riippuvaisuus Koneesta muodostaa esteen ja rajoitteen ajatella Konetta. Kun viimeinen argumentti vaistomaisesti lyödään pöytään, ajattelu loppuu siihen.

Tätä uuvuttavaa aihetta on mahdoton avata lyhyesti. Kuitenkin lääketieteessäkin on muotoiltu planetaarisen terveyden näkemys, jonka varhaismuotoiluissa sanotaan, että modernin ihmisen terveys ja fyysinen hyvinvointi on ostettu todella kalliilla hinnalla. Albert Schweitzeriin viittaamalla voitaisiin rinnastaa, että ihminen suojelee omaa pientä elämäänsä tavalla, joka kuitenkin tuhoaa suurta Elämää.

ON: Ehkä viimeisellä argumentilla pyritään osoittamaan, että Kone on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä. Mutta onko hinta niin kova, että se on kuitenkin pahuutta eli onko kyse vaihtokaupasta pahan voiman kanssa?

T: Nyt ollaan todella traagisen ja ristiriitaisen, dialektisen asian äärellä. Ihmiseen liittyy korjaamattomasti elämänhalu ja kuolemanpelko. Sitä ei ole tarkoitus kiistää, koska se olisi naiivia ja väärin. Kone lupaa ratkaisuja kuolemanpelkoon, ja se pystyy aidosti lievittämään sitä tarpeeksi vakuuttavasti, vaikka se onkin mahdollista vain rajatussa paikassa ja rajatun aikaa. Kone siis pystyy siihen, mitä se lupaa. Mutta hintana Kone tuhoaa Elämää.

Jos kuolemanpelko on simpukkaa hiertävä kivi, niin Kone on kerrostunut vuosituhansien aikana siihen kiven ympärille, eikä nykyihmisellä oikeastaan ole edes valinnan mahdollisuutta. Valinta on tehty lukemattomia kertoja ihmiskunnan historiassa, kun on pyritty pois luonnon pimeydestä, ihmisruumiin puutteellisuuksista ja sairaudesta.

ON: Onko erhe osaltaan siinä, että myös hengellisiä kysymyksiä pyritään ratkomaan materiaalisesti Koneen avulla?

T: Sanoitit hyvin materiaalisen painotuksen tässä kulttuurissa. Jos ihmisestä, jolla on jo aineellisesti kaikki tarvittava, tuntuu pahalta, niin ratkaisu on, että tuotetaan hänelle hyvää oloa tai annetaan lisää sitä, mitä hän kokee olevansa vailla. Eli hengelliseen hätään tai puutteeseen annetaan aineellisia ratkaisuja. Kyse on todella yksipuolisesta ja kyvyttömästä asenteesta ihmisen kokemukseen tai inhimilliseen hyvinvointiin. Viisausperinteissä lähestytään näitä kysymyksiä henkisen työn kautta. Nyt olemme historiallisessa silmänräpäyksessä oppineet valtavasti aineellisen luonnon hallintaa, ja siitä syntyvä huuma on tehnyt muista perinteistä epärelevantteja ja vanhanaikaisia.

ON: Viisausperinteissä on kuitenkin paljolti kyse ihmisenä kasvamisesta. Minusta kuulostaa, että Kone on tässä suhteessa vieraannuttanut ihmisen Elämän lisäksi itsestään.

T: Sitä voi sanoa muukalaistumiseksi

ON: Mitä tarkoitat sillä?

T: Sotien jälkeinen filosofi Hannah Arendt sanoi, että ihmisen luovuttamaton olemisen ehto on terrestriaalisuus eli se, että olemme tämän planeetan asukkeja. Kone häivyttää tämän kuiskimalla korvaamme näkyjä avaruuden valloituksesta. Prometeanismin huumaama ihminen uskoo pystyvänsä kaikkeen, ja ihmisen yhteys planeettamme muihin elollisiin unohtuu. Myös kaupunkikulttuuri edustaa samaa muukalaistumista. Ihminen voi luoda eri puolille maailmaa teknologisia saarekkeita, joissa paikalliset luonnonolosuhteet menettävät merkityksensä ja erityislaatunsa.

ON: Muukalaistumisesta ja terrestriaalisuudesta tulee mieleen eräs oma kokemukseni. Kotipihalla parvi hömötiaisia ympäröi minut. Nauroin, kun samassa päähäni pälkähti usein esitetty kysymys, ”olemmeko yksin maailmankaikkeudessa”. Miten missään muualla kuin maapallolla voisi olla minulle näitä hömötiaisia läheisempää elämää?

T: Todella hyvä esimerkki! Meidän samuus elollisuuteen on maailmankuvallisella tasolla niin hiipunut, että huomaamme samuutta vasta, kun löydämme merkin teknisestä sivilisaatiosta. Löydämme jotain samaa vasta, kun löydämme teknologian. Kuvitellaan kiireinen suomalainen työssä käyvä ihminen. Hän menee aamulla parkkipaikalle autolleen ja siitä vilistää orava metsikköön. Kokeeko hän samuutta enemmän autoonsa vai oravaan? Juuri tällaiset arkiset kokemukset osoittavat muukalaistumista.

Jos mennään vielä enemmän lavasteiden taakse eli ihan metafysiikkaan, niin Elämää luonnehtii halun periaate. Jotain haluaa olla mieluummin kuin ei halua. Elämä on myös aika raaka asia, ja eräät filosofit ovat kuvanneet sitä säälimättömänä hoivana. Joku suuri piittaamaton heittää meidät olevaan. Jos Elämän perimmäisinä pooleina ovat halu ja kärsimys, niin kun jossain vaiheessa jollekin näistä olennoista kehittyy tässä elämän meren kuplinnassa järki, niin oikeastaan ensimmäisiä asioita, mitä järjestä seuraa on pelko, jos hän ymmärtää oman tilanteensa.

ON: Voisiko järki tarkoittaa tässä myös korostunutta itsetietoisuutta?

T: Nimenomaan. Ja kun Maan tai minkä tahansa planeetan kuplivasta elämän merestä syntyy itsetietoinen ja pelkäävä olento, niin sitä seuraava askel on Koneen synty. Järki ja pelko ovat tarvittavat impulssit, joista alkaa suojaavan rakenteen tekeminen siihen simpukkaa hiertävän kiven ympärille.

ON: Onko ihmisyyden historia sitten ollut enemmän tai vähemmän onnistunutta rajankäyntiä Elämän ja Koneen kanssa? Tietääkseni on kulttuurisia esimerkkejä siitä, että kaikkea hyödynnettävissä ollutta teknistä potentiaalia ei ole joissain kulttuureissa valjastettu käyttöön.

T: Tämä itserajoittavuus on tärkeä kysymys. Moni sanoo, että kaikki rajoittavuus on ollut lopulta kyvyttömyyttä. Eli ihminen tekisi aina kaiken, minkä pystyy, mutta aikaisemmissa kulttuureissa se ei ole ollut mahdollista. Tätä voi myös pitää Koneen hälynä. Historiallisia esimerkkejä on, missä tämä torjuva ele on pystytty tekemään. Antropologiset, historialliset ja myös henkisten perinteiden esimerkit ovat äärimmäisen tärkeitä. Näitä ideoita pitäisi tarkastella, jalostaa ja vaalia. Mutta nykyisen kaltaisessa elämäntavassa on lähes mahdotonta alkaa argumentoimaan Koneen vallan vähentämisen puolesta.

ON: Kirjassa argumentoit Koneen olevan perimmiltään paha. Millä tavalla Koneen pahuuden voisi kiteyttää?

T: Yleisesti hyväksytyissä eettisissä järjestelmissä on mahdotonta yrittää torjua Konetta. Ne ovat rakentuneet siten, että Kone on niissä täysin kiistämätön. Kun puhutaan hyvyydestä, eettisyydestä ja moraalista, niin se ei ole niiden järjestelmien kielipeleissä mahdollista juuri sen takia, että Kone lopulta turvaa ihmisen kärsivää olemista täällä säälimättömän hoivan keskellä.

Kirjassa esitettyjä argumentteja on vaikea kiteyttää yhdeksi, mutta selkein perustuu Friedrich Schellingin ajatteluun. Jos luonto kaikesta kärsimyksellisyydestään huolimatta on ykseys, niin Koneen hanke on erkaantumassa ykseydestä ja samalla oikeastaan tuhoamassa sen ykseyden, mistä se erkaantuu. Silloin pahuutta on juuri erkaantuminen ja omien syntyjensä tuhoaminen. Tämä voisi käydä päinsä intuitiivisestikin, että tuo on yksinkertaisesti pahuutta, vaikka ihminen kärsivänä ja rajallisena olentona ei lopulta pyrkinyt mihinkään muuhun kuin hyvään.

ON: Syväekologia on nähdäkseni yksi eettinen järjestelmä, josta pahuuden voisi myös argumentoida. Jos Elämän kukoistaminen on kaikkein perimmäisin arvo, niin eikö sen köyhdyttäminen ole silloin pahuutta?

T: Syväekologia ja sille läheiset suuntaukset ehdottomasti mahdollistavat tuon orientaation. Ne antavat maailmankuvallis-moraalisen kompassineulan. Mutta voivatko ne olla yleisesti jaettuja näkemyksiä? Lopulta Koneen kulttuurin muukalaistunut ihminen samaistuu kumminkin enemmän omiin luomuksiinsa kuin elollisiin olentoihin. On helppoa saada ihmiset puolelleen julistamalla, että nyt kun lisätään teknistä toimeliaisuutta, voimaa ja valtaa, niin saamme lisää hyvää meille kaikille. Tällaista lupausta on hyvin vaikea kiistää.

ON: Onko Koneen ryöpsähtämisessä lopulta kyse pieleen menneestä esiin manauksesta, taitamattomasta rituaalista, kuten Salminen ja Vadén ovat sanoittaneet öljyn valjastamista? Tarvitsemmeko ylipäätään tällaista myyttisempää kieltä, jotta pääsemme kunnolla käsiksi itse asiaan ja oikealle ajatusten tasolle?

T: Varmasti. Jos puhuisimme vain ”teknologisista järjestelmistä”, se olisi täysin sokeaa näille kysymyksille. Uskonnollisessa tai esoteerisessa ajattelussa on vahvana teemana luomisen epäonnistuminen. Se on todella lähellä pieleen mennyttä esiin manausta ja esiintyy monissa myyteissä. Prometheus, Ikaros, Hyvän ja pahan tiedon puu, uudempina Golem ja Frankensteinin hirviö. Faust, Velhon oppipoika…

Tähän liittyy vastuu teknologiasta, mitä nykyaikana ei lainkaan ole. Se, että saadaan aikaan voimakas teknologinen vaikutus, ei tarkoita vielä asioiden hallintaa. Voimme antaa erilaisia sysäyksiä Maan järjestelmiin, jotka sitten erilaisilla sykleillä vaikuttavat takaisin. Se ei ole hallintaa lainkaan. Tämä on hyvin velhon oppipoikamaista, eli saadaan loitsu loitsittua, mutta loitsua ei saadakaan päättymään ja tuleekin hätä. Nykyään varsinkin tekniikan ja rahan vallan aloilla on ihmisiä, jotka hybriksen vallassa saattavat kehua luovansa tulevaisuutta. Kuka edes kehtaa tai uskaltaa sanoa luovansa tulevaisuutta?

Monet viime vuosisadan tekniikan filosofit sanoittivat, että henkinen ja moraalinen kapasiteettimme ei ole kasvanut tarpeeksi suureksi tekniseen toimeliaisuuteemme nähden. Moraalinen vastuunottokyky on tässä kulttuurissa niin paljon pienempi ämpäri, että teknologian mahti tulvii yli. Saadaan aikaan paljon enemmän tuhoa kuin pystytään edes käsittämään.

ON: Kiitos haastattelusta!

Artikkelin kuva: Heikki Rönkkö, kirjasta Teknofagia – Vihreän pyhyyden tuho
Koneen aikakaudella (Viides askel, 2025)

Arvio: Lähiluontoretki omaan kehoon

Yleinen, ,

Laura Mannila: Kehomieli, lauma ja luonto – katkenneiden yhteyksien jäljillä. Tuuma-kustannus 2025. 283 s.

Psykofyysinen psykoterapeutti Laura Mannila on kirjoittanut lempeän tietokirjan, joka tarjoaa katkenneita yhteyksiä juurisyyksi aikamme ongelmiin. Yhteys on poikki itseemme, toisiimme ja luontoon. Se näkyy paitsi ympäristökriisinä, myös monenlaisena ihmisten pahoinvointina.

Katkennut yhteys tuntuu lähimmin omassa kehosuhteessamme. Ruumiimme näyttäytyy helposti mielen ohjailemana välineenä: kontrollin, käskemisen ja pakottamisen kohteena. Samanlainen välineellistävä ja kontrolloiva suhde kulttuurillamme on luontoon.

Tosiasiassa keho ja mieli eivät ole toisistaan erillisiä, kuten kartesiolainen dualismi on opettanut meidät ajattelemaan, vaan erottamaton kokonaisuus, kehomieli. Samoin ihminen on erottamaton osa luontoa. Kirjan äärellä oivalsin, että kaikkein lähin lähiluonto on oma kehoni – kokonainen ekosysteemi sekin.

Mannila on parhaimmillaan kirjoittaessaan kehollisuuden teemoista, joissa hänellä on vankka asiantuntemus. Hän kuvaa, miten elämänhistoriamme ja yhteiskunnan normit ovat uurtuneet kehoon sen vakiintuneina toimintamalleina. Kehomielen sisäistämä rakenne puolestaan ylläpitää yhteiskunnallisia rakenteita. Kapitalismin murskaaminen ja yhteiskunnallinen vapautuminen voi alkaa omasta kehosta!

”Onkin kiinnostavaa miettiä, millaisia luonteenrakenteita meidän aikamme ja yhteiskuntamme tuottaa ja kenen tarpeisiin. Kasvatetaanko meistä mahdollisimman hyviä suorittajia ja kuluttajia?” Mannila kysyy.

Kehomieli, lauma ja luonto avaa näkökulmia siihen, miksi muutos kohti kestäviä elämäntapoja on niin vaikeaa. Vanhat toiminta- ja reagointitavat ovat meissä syvällä, kehomme rakenteissa, ja uusien latujen raivaaminen umpihankeen työlästä.

Teoksen mieleenpainuvimpia osioita on se, jossa kirjoittaja hyppää hetkeksi pois valistavan asiantuntijan saappaista. Mannila kertoo kuinka hän kuntoutti itsensä spasmodisesta dysfoniasta, puheentuottoa lamauttavasta äänihuulten ja kurkunpään liikehäiriöstä, jota pidetään parantumattomana. Hän teki sen hyödyntämällä neuroplastisiteettia eli hermoston kykyä muovautua ja luoda uusia kytkentöjä.

Kokonaisvaltaisuuteen pyrkivä ote on sekä kirjan ansio että heikkous. Loppukiitoksissa kerrotaan, että Mannilan puoliso ehdotti leikillään kirjan nimeksi Kaikki ihmisestä – juuri mitään ei jäänyt sanomatta. Pyrkimys kaiken sanomiseen jättää osan teemoista pintaraapaisun tasolle. Tämä tuntuu erityisesti kirjan loppupuolella, jossa Mannila on siirtynyt pois omimmalta asiantuntemusalueeltaan ja kohdistanut katseen ihmisyksilöstä ja laumoista laajemmalle, yhteiskuntaan ja planetaariseen terveyteen. Lyhyen esittelyn saavat donitsitalousmalli ja loputtoman talouskasvun mahdottomuus, Joanna Macyn aktiivinen toivo sekä Ian McGilchristin teoria, jonka mukaan kulttuurimme on vasemman aivopuoliskon dominoima.

Loppupuolen teemojen käsittely jää sen verran pinnalliseksi ja hajanaiseksi, että loppuluvut tuskin liikauttavat syväekologisesti suuntautunutta lukijaa, jolle aihepiirit lienevät jo tuttuja. Heille uusia näköaloja voi aueta siitä, miten keho ja tunteet toimivat ja miten tämä kaikki on kytkeytynyt luonnon hyvinvointiin.

Kehomieli, lauma ja luonto tarjoaa oman reseptinsä maailman pelastamiseen. Kehotietoisuuden kehittäminen on se pohja, jonka varaan rakentuu kaikki: itsetuntemus, itsesäätely, kyky tunnetyöskentelyyn ja sitä kautta myös yhteys luontoon ja vastuun kantaminen omasta toiminnasta.

Havu Pellikka

Tämä arvio on julkaistu Elonkehässä 1/2026. Lisää arvioita lehden arviopalstalla.

Tunnetko ilmastoaktivistin? Saatat joutua televalvontaan

Yleinen

Teksti Tuulia Reponen

Julkaistu Elonkehässä 4/25

Helsingin Sanomat uutisoi 2.8.2025, että Sisä-Suomen poliisi oli saanut Elokapinan aktivistien puhelimet valvontaan liioitelluilla rikosepäilyillä, joiden mukaan he tulisivat syyllistymään törkeään vahingontekoon. Kyseessä ei ole suinkaan ainut kerta, kun poliisi on ylivirittänyt elokapinallisten rikosepäilyt. Kiinnostavaa on, miksi käräjäoikeudet niin usein pönkittävät poliisin väärää laintulkintaa.

Kuva: ”Nemo bis” CC-BY-4.0

On vaikea kuvitella, että oikeusvaltiossa ilmastoaktivistien tapaamisen tulisi oikeuttaa puhelimen teletunnistetietojen seurannan. Kuitenkin oikeusjärjestelmässä, jossa poliisiin luotetaan liikaa, myös sivullisten liikkeitä voidaan valvoa sepitettyjen potentiaalisten vahinkojen estämiseksi. ”On tärkeä muistaa, että oikeusvaltio toimii niin kuin sen pitääkin, kun se mahdollistaa ilmastoa tuhoavan elinkeinon harjoittamisen ja tukahduttaa siihen suunnatun protestin”, todettiin Greenpeacen pitämässä keskustelutilaisuudessa aktivismin tukahduttamisesta kesäkuussa. Ajatus summaa hyvin myös Turun hovioikeuden tuoreen ratkaisun logiikan sallia elokapinallisten televalvonta ilman konkreettista rikosepäilyä. Pelkkä rallitapahtuman toistuva vastustaminen riittää.

Eurooppalaiset oikeusvaltiot ovat ryhtyneet sellaiseen hyökkäykseen ilmastoaktivisteja vastaan, että YK:n ympäristön puolustajien erityisraportoija Michel Forst epäilee sitä koordinoiduksi. Valtiot seuraavat toistensa lainsäädäntöhankkeita, poliisit vaihtavat tietoja ja kyvykkyyksiä keskenään ja Atlas Networkin uusliberaalit ajatuspajat levittävät ilmastoaktivisteja parjaavia ajatuksia. Saksan poliisi lainasi Alankomaiden poliisille vesitykkejään vuonna 2023, jotta se sai hajotettua Haagin Kansainvälisen tuomioistuimen läheisellä moottoritieliittymällä järjestetyn mielenosoituksen. Tanskan ja Suomen poliisit puolestaan kertoivat ruotsalaisille kollegoilleen kesällä 2022 milloin ja missä pysäyttää maahan saapuvia ilmastoaktivisteja. Atlas Networkiin kuuluva Libera on toistaiseksi jättänyt ilmastoaktivistit rauhaan, mutta Iso-Britannian ex-pääministeri Rishi Sunak kiitteli Atlas Networkiin aiemmin kuuluneen Policy Exchange -ajatuspajan roolia kokoontumisvapautta tiukentaneen lainsäädännön laatimisessa. Atlas Networkin ideanikkarit ovat myrkyttäneet ilmapiiriä ilmastoaktivistien ympärillä myös Saksassa ja Ruotsissa luoden otollisen maaperän syytteille rikollisjärjestön perustamisesta ja aineettomasta sabotaasista.

Atlas Networkista
.

Atlas Network on thatcherilaisen brittiläisen liikemiehen, Anthony Fisherin, perustamien ajatuspajojen globaali verkosto. Verkosto on perustettu vuonna 1981 ja se toimii yli viidensadan kumppaniorganisaation voimin yli sadassa maassa. Ympäristösääntelyn vastustaminen ja aktivistien mustamaalaaminen ovat olleet alusta lähtien Atlas Networkin agendalla. Siihen se on saanut miljoonia dollareita öljy- ja kaivosteollisuuden tukisäätiöiltä.

Valtion ja ilmastoaktivistien suhde on viime vuosina nopeasti kärjistynyt erityisesti Iso-Britanniassa, josta Extinction Rebellion -liike ponnisti maailmalle vuonna 2018. Siellä liikkeen perustajiin lukeutuva Roger Hallam sai kesällä 2024 viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion mielenosoituksen suunnittelemisesta M25-moottoritielle. Myöhemmin tuomiota kohtuullistettiin valitusprosessin ansiosta neljään vuoteen. Kuitenkin tämäkin tuomio on vasta rangaistusasteikon puolivälistä: vuonna 2022 voimaan tulleen Police, Crime, Sentencing and Courts Actin mukaan julkisrauhan häiritsemisestä voi saada kymmenen vuotta vankeutta. Rangaistusasteikossa se vertautuu väkivaltarikoksiin, joiden rangaistusasteikot liikkuvat yhdyskuntapalveluksesta 12 vuotta vankeutta (ryöstö) ja neljästä 19 vuotta vankeutta (raiskaus). Iso-Britannian nykyinen ihmisoikeusjuristitaustainen demaripääministeri, Kier Starmer, ei kuitenkaan toistaiseksi ole nähnyt syytä purkaa konservatiivihallituksen kiristyksiä kokoontumisvapauteen. Ja tuskin näkeekään, sillä Starmerin kabinetissa väkivallaton suora toiminta samaistetaan terrorismiin, kuten Palestine Actionin kieltäminen terroristisena järjestönä osoittaa.

Perinteisissä demokratioissa Eurooppaa pidemmällä ympäristöaktivismin tukahduttaminen on Atlantin toisella puolen Yhdysvalloissa, jossa käytössä on koko arsenaali aktivistien stigmatisoinnista ylimitoitettuihin terrorismituomioihin ja liikkeisiin soluttautumisesta niiden oikeuteen haastamiseen. Ruumiiltakaan ei olla vältytty, kun kaupunkisodankäynnin harjoitustiloja puolustavat Georgian osavaltion poliisit ampuivat Defend Atlanta Forest -liikkeen aktivistin Manuel Esteban Paez Teránin protestileirin telttaan tammikuussa 2023. Piirikunnan syyttäjä piti poliisien toimintaa ”objektiivisesti kohtuullisena” ja kieltäytyi syyttämästä heitä.

Tukahduttaminen ei myöskään rajoitu niin sanottuihin radikaalimpiin liikkeisiin vaan sen kohteeksi on joutunut jopa Greenpeace, jota vastaan öljy-yhtiö Energy Transfer voitti SLAPP-kanteensa, eli strategisen oikeudenkäynnin julkista osallistumista vastaan, maaliskuussa. Greenpeace tuomittiin maksamaan 660 miljoonan dollarin vahingonkorvaukset Dakota Access Pipeline -protestien järjestämisestä, mikä saattaa johtaa Greenpeacen Yhdysvaltojen toimintojen alasajoon.

Poliisin vääriäkin määräyksiä on noudatettava

Vaikka ilmastoaktivistit ovat sanoneet harjoittavansa kansalaistottelemattomuutta, on Elokapinaa avustavien juristien mukaan kyseenalaista, onko kotimaisten käräjäoikeuksien lukuisissa niskoittelutuomioissa oikeasti kyse rikoksesta. Tuomioista hahmottuu linja, että poliisin vääriäkin määräyksiä on toteltava, vaikka kyse olisi perustuslaissa suojatun oikeuden toteuttamisesta. Poliisin arviolta kohtuuttomasta häiriöstä, joka on kokoontumislainmukainen mielenosoituksen päättämisperuste, ei vaadita objektiivisuutta. Kokoontumislaissa katualue on vieläpä mainittu esimerkkinä sallitusta mielenosoituspaikasta, ja Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten vakiintuneen tulkinnan mukaan liikennehäiriö ei itsessään epää kokoontumisvapauden suojaa. Samojen sopimusten mukaan mielenosoitusta tulisi rajoittaa vain silloin kun se demokraattisessa yhteiskunnassa on välttämätöntä. Sitä, että käräjäoikeudet kieltäytyvät arvioimasta objektiivisesti poliisin toimivaltaa antaa poistumiskäskyä, voidaan pitää ympäristöaktivismin rikollistamisena.

”Suomen liberaali perustuslaki turvaa kansalaisille laajat poliittiset perusoikeudet, kuten laajan oikeuden osoittaa mieltä. Nyt käräjäoikeudet antavat poliisin tehdä kenttäpäätöksillään nämä perusoikeudet tyhjiksi. Tämä ei ole pelkästään arvokysymys, vaan looginen virhe”, Elokapinaa avustava juristi Tuuli Talvinko painottaa.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa rikollistaminen merkitsee poliittisen konfliktin siirtämistä juridiikan alueelle. Rikosoikeudellisilla prosesseilla ja sanktioilla pyritään purkamaan poliittinen vastarinta.1 Jo pelkkä rikosprosessi voi olla tehokas tapa sitoa aktivistien resurssit ja ohjata ne pois mielenosoittamisesta. Kovat sanktiot puolestaan voivat luoda pelotevaikutteen paitsi tuomituille, myös muille liikkeen aktiiveille ja liepeillä oleville. Rikollistaminen on osa paremmin tunnettua tukahduttamisen ilmiötä, jonka lähtökohta on estää epämieluista yhteiskunnallista toimintaa.2 Tätä tapahtuu tutkitusti kaikenlaisissa yhteiskunnissa demokratioista autokratioihin. Rikollistaminen voi limittyä yhteen myös turvallistamisen kanssa, jos yhteiskunnallista toimintaa tukahdutetaan määrittelemällä se vaaralliseksi rikollisuudeksi tai uhaksi yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle, ja perustellaan siten rikosoikeudellisia toimenpiteitä.3

Onneksi käräjäoikeudet ja syyttäjät eivät kuitenkaan ole olleet täysin poliisin vietävissä. Keväällä 2024 Helsingin käräjäoikeus kumosi Suomen oloissa poikkeukselliset rikollistamissyytteet, joiden mukaan esimerkiksi Elokapinan julkinen kannattaminen mediassa olisi ollut julkista kehottamista rikokseen. Myös myönnetyn apurahan käyttäminen toimistotilan vuokriin ja tapahtumien julistemarkkinointiin olisi syytteiden mukaan ollut petos, ja Elokapinan tukiyhdistyksen Elonvaalijat ry:n järjestämät pienkeräykset mielenosoitusten järjestämiskulujen kattamiseksi olisivat olleet rahankeräysrikoksia. Kesällä 2025 puolestaan syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen tapauksessa, jossa poliisi väitti ilmastoaktivistin syyllistyneen viranomaisen väkivaltaiseen vastustamiseen. Tosiasiassa poliisihenkilö oli itse huitaissut mainittua aktivistia banderollin tukikepillä.

Laki suojelee vallanpitäjiä

Kun valtion oikeudenkäytön piirissä asuva henkilö osoittaa mieltään häiritsevästi, eli joko totutusta poikkeavassa paikassa, väärään aikaan tai väärällä tavalla, vastareaktio paljastaa vallitsevan moraalimaantieteellisen järjestyksen. Toisin sanoen hallitsevan ideologisesti värittyneen käsityksen tiettyjen ihmisten ja toimintojen kuulumisesta tiettyihin paikkoihin.4 Se kertoo kaupunkitilan hierarkioista – kadut kuuluvat liikenteelle, eivät yhteiskunnallista muutosta ajaville liikkeille ja poliittisten perusoikeuksien harjoittamiselle. Kansanvallan harjoittamiseen sopivien paikkojen mielletään olevan muualla: vaaliuurnilla, lehtien mielipideosastoilla, puolueissa, toreilla (kunhan se ei häiritse kaupantekoa).

Aktivistille vastarinnan tilan muodostaminen säröksi moraalimaantieteelliseen järjestykseen voi olla tärkeä tapa poliittisen viestin levittämiseksi konkreettisesta kaupunkitilasta, jossa mielenosoitus tapahtuu, median kautta politiikan agendalle.5 Aktivismi on ”universaalin” kansalaisyhteiskunnan ikoniksi nostetun Martin Luther Kingin päivistä saakka toiminut huomiotalouden sisällä medianäkyvyyttä hyödyntäen. Vallitsevaa moraalimaantieteellistä järjestystä päätettiin ravistella tekemällä se näkyväksi lounasravintoloissa, busseissa, kaupungin kaduilla, vaikka enemmistön mielestä se oli tarpeettoman polarisoivaa. Mustien kansalaisoikeuksia ajaneet mielenosoitukset järjestettiin kaupungeissa, jotka tiedettiin mustille väkivaltaisimmiksi ja tiedot poliisiväkivallasta välitettiin medioille aikailematta. Media saapui paikalle joutuin televisiokameroiden kanssa ja tuotti historialliset uutiskuvat yhdysvaltalaisesta rasismista, jotka hätkähdyttivät presidentti John F. Kennedyäkin. Kun tavallinen ihminen kantaa poliittistaloudellisen järjestelmän näkökulmasta liiallista huolta julistuksenomaisesta ympäristöperusoikeudesta6, hän saa sakot ja merkinnän poliisirekisteriin – joskus myös vahingonkorvausvaatimuksen. Näin tulevaisuudestaan huolestuneelle kansalaiselle näytetään hänen paikkansa: se ei ole kaduilla, ei lehtien sivuilla, ei luonnonmetsiä tuhoavilla hakkuilla, ei lentoasemien vip-porteilla eikä Natura-aluetta vaarantavalla malminetsintäalueella.

Kun julkinen valta kokee säätämänsä ilmastolain vaatiman hiilineutraaliustavoitteen liian vaikeana, se voi päättää rikkoa lakia tai avata lain ilman suurempia juridisia seuraamuksia – täysin tietoisena ilmastopoliittisen hidastelun negatiivisista vaikutuksista kuolleisuuteen ja hyvinvointiin. Maailman terveysjärjestö WHO on arvioinut, että vähintään 250 000 ihmistä tulee kuolemaan vuosittain ilmastonmuutoksen vuoksi vuosina 2030–2050. Se on noin Suomen verran väkeä. Unicef puolestaan arvioi, että ilmastonmuutos vaarantaa miljardin lapsen hyvinvoinnin. Näistä vakavista inhimillisen turvallisuuden loukkaamisista huolimatta Suomelle tuskin on odotettavissa edes poliittisia seurauksia EU:n suunnalta, sillä aloite ilmastopolitiikassa on siirtynyt keskustaoikeiston valta-asemaa uhkaavalle äärioikeistolle.

Mitä ympäristöaktivismin tukahduttamisesta versoaa?

Ympäristöaktivismin tukahduttamisella on ollut Euroopassa monenlaisia seurauksia. Osa Extinction Rebellionissa omilla kasvoillaan toimineista aktivisteista on liittynyt aiempaa radikaalimpiin liikkeisiin, kuten Shut the Systemiin ja Les Soulèvements de la Terreen, joissa sabotaasi on keskeinen poliittinen työkalu. Osa taas on kirjallisuudessa dokumentoidun chilling effectin mukaisesti lamaantunut ja jättänyt aktivismin. Osa sen sijaan on jatkanut toimimista julkisesti Extinction Rebellionissa tai muissa sisarliikkeissä. Ympäristöliikkeessä on myös herätty tukahduttamisen demokratiaa kaventaviin vaikutuksiin ja sitä on alettu vastustaa monin eri keinoin. Tukahduttamista dokumentoidaan ja tehdään näkyväksi niin liikkeen sisällä kuin ulkopuolellakin koulutuksien, somen ja median avulla, ja sen kohteille tarjotaan tarvittaessa emotionaalista ja juridista tukea. Tilannepäivityksiä ja parhaita vastakäytänteitä myös jaetaan kansainvälisesti Legally Green -verkoston ja Legal in Action -konferenssin kautta. Kotimaisittain uusi avaus on Ympäristölitigaatiosäätiön perustama lakiasiaintoimisto Maailma, joka aikoo strategisten oikeudenkäyntien avulla paitsi vastuuttaa valtiota ympäristötekoihin myös pitää kiinni laajasta kokoontumisvapaudesta.


Tuulia Reponen tutkii ympäristöaktivismin tukahduttamista ja keskittyy post doc -tutkimuksessaan poliisin moraalimaantieteelliseen käsitykseen kaupunkitilasta ja demokratiasta.

Lähteet

1 Rikollistamista ja tukahduttamista käytetään osin myös synonyymisesti. Ks. rikollistamisesta Bernat, I., & Whyte, D. (2021). Criminalization as strategy of power: The case of Catalunya 2017–2020. Kirjassa Vegh Weis, V. (toim.) Criminalization of Activism (s. 141–152). Routledge.

2 Ks. tukahduttamisesta Earl, J., & Braithwaite, J. M. (2022). Layers of political repression: Integrating research on social movement repression. Annual Review of Law and Social Science, 18(1), 227–248.

3 Ks. turvallistamisesta Balzacq, T. (2005). The three faces of securitization. European Journal of International Relations, 11(2).

4 Ks. moraalimaantieteestä Cresswell, T. (1996). In place/out of place: Geography, ideology, and transgression. University of Minnesota Press.

5 Ks. vastarinnan tilan ja median suhteesta D’Arcus, B. (2006). Boundaries of Dissent: Protest and State Power in the Media Age (1st ed.). Routledge.

6 Perustuslaki 20 §: Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Kiitollisuus ja kipu – Joanna Macyn perintö

Yleinen

Teksti Mette Hartonen

Ingressi: Joanna Macy kuoli heinäkuussa 96-vuotiaana. Elämänsä aikana hän piti satoja elämää suojelevaa toimijuutta vahvistavia työpajoja. Inspiroiduin ja vaikutuin Macyn Aktiivisen toivon kurssista.

Joanna Macy. Kuva Adam Loften.

Tutustuin Joanna Macyn ajatteluun ensi kertaa vanhassa Permaculture-lehdessä Omavaraopistolla. Vaikutuin heti hänen elämänasenteestaan. ”Emme voi tietää, olemmeko täällä kuolemassa maailman kanssa vai synnyttämässä elämän uutta lukua”, Macy sanoi haastattelussa. Hän näki, että kuolema ja syntymä muistuttavat paljon toisiaan.

”Voimme vain olla kiitollisia tästä hetkestä, tästä hengityksestä ja tästä ihmeellisestä kyvystä kohdistaa huomiotamme”, Macy muistuttaa. ”On turha vaatia, että asiat olisivat kuten ennen, sillä eivät ne silloinkaan olleet niin hyvin”, hän jatkaa.

Haastattelussa Macy puhuu suuresta käänteestä.1 Hän uskoi sen tapahtuvan, kun ihmiset heräävät ympäristökriisiin ja alkavat löytää keinoja sen kohtaamiseksi. Myöhemmin Macy on alkanut keskittyä romahduksen kohtaamisen tukemiseen. Tässä ajassa suureksi käänteeksi riittää, että tekee oman osuutensa elämän säilyttämisen puolesta.2

Romahdustietoisuuteen liittyen Macy puhuu kuitenkin radikaalista epävarmuudesta: ”Samalla, kun voimme tunnistaa vahvat ja pelottavat trendit, emme voi varmasti tietää, mitä tapahtuu”, hän muistuttaa. ”On parempia ja huonompia versioita siitä, kuinka asiat voivat mennä”, Macy jatkaa.

”Elämänmuodot ovat käyneet läpi aikoja, jolloin tulevaisuus on varmasti vaikuttanut toivottomalta. Kun happi oli myrkyllistä, kuka olisi uskonut, että elämä kehittäisi hengitysjärjestelmän käyttämään sitä?” hän lopettaa.

Buddhalaisuudesta ympäristöaktivismiin

Macy teki elämäntyönsä yhdistämällä syväekologiaa ja buddhalaisuutta. Uskonnollisessa perheessä kasvanut Macy toimi nuorena Intiassa rauhanliikkeessä ja auttoi tiibetiläisiä pakolaisia. Macy ihastui heidän valoisaan elämänasenteeseensa vainojen keskellä. Palattuaan Yhdysvaltoihin Macy alkoi perehtyä buddhalaisuuteen ja väitteli uskontotieteen tohtoriksi.

Macy sai kuulla ydinvoiman vaaroista insinööritaustaiselta pojaltaan jo 1960-luvulla. Hän alkoi aktivistiystäviensä kanssa varoittaa ihmisiä niin radioaktiivisen saastumisen vaaroista kuin psyykkisestä turtumisesta ydinvoimaan. Ympäristöaktivismi tuli Macyn elämään jo ennen kuin sanaa oli keksitty.

Macy kehotti seuraamaan intohimoaan tai iloaan: ”Sysäys maailmamme palvelemiseksi voi kulkea kaikkien meidän kautta ja laittaa toimimaan eri tavoin. Tärkeintä on sellainen toiminta, mikä kutsuu itseä vahvimmin”, hän sanoi.

Kutsuvat asiat eivät kuitenkaan välttämättä ole miellyttäviä, kuten Macyn intohimo radioaktiiviseen saastumiseen. ”Se kuitenkin sai minutpohtimaan tulevia sukupolvia paljon. Heistä tuli minulle niin todellisia, että aloin aistia heidän tukensa ja ohjauksensa”, hän kertoo aktivismistaan.

Ympäristöheräämisensä myötä Macy alkoi pitää työpajoja, joissa ympäristötunteita kohdataan yhdessä. Tavoitteena oli yhteisöllisyys, vertaistuki ja voimaantuminen toimimaan. Aluksi Macy käytti työpajoista nimiä Deep Ecology Work ja Despair & Empowerment Work.3 Myöhemmin hän vakiinnutti nimen Work that Reconnects.4

Neljänkymmenen vuoden aikana Macy ehti pitää satoja työpajoja 17 maassa. Hän kirjoitti myös kymmenen kirjaa, jotka käsittelevät syväekologista suhtautumista maailmaan ja itseen. Kirjoista on suomennettu Maailma rakastajana ja minuutena– Keinoja maailmanlaajuisen ympäristökatastrofin torjumiseksi (Basam Books, 2009). Sitä olen päässyt vain selailemaan.

Kokemukseni aktiivisen toivon kurssilta

Halusin viime talvena saada kosketuksen Macyn ajatuksiin ja toimintaan. Olin juuri muuttanut Omavaraopistolta lapsuudenkuntaani Sotkamoon, missä työskentelin toimittajana ja elin kaupunkimaisessa ympäristössä. Se tuntui oudolta ja yksinäiseltä monen vuoden maalla elon ja yhteisöllisyyden jälkeen. Huomasin ahdistuvani naapurien uusista autoista ja kiireisistä elämistä, hakatuista lähimetsistä ja kunnan matkailupöhinästä.

Löysin Macyn ja hänen kollegansa Chris Johnstonen Aktiivisen toivon kurssin sattumalta Macyn sivuilta. Huomasin pohtivani, miksi törmäsin Macyyn niin harvoin. Olisin mieluusti lukenut hänestä suomeksikin. Tuntui myös hassulta ja ristiriitaiselta etsiä ympäristötunteisiin vertaistukea verkosta. Talven elämäntilanteessa se kuitenkin kannatteli kovasti.

Aktiivisen toivon kurssi pohjautuu Macyn työpajoihin ja kaksikon kirjoittamaan kirjaan Active Hope: How to face the mess we are in without going crazy (New World Library, 2011). Kurssilla sain edetä Macyn ja Johnstonen videoiden parissa omaa tahtiani ja halutessani keskustella muiden osallistujien kanssa viesteillä. Kurssi on kaikille avoin ja ilmainen.

Aloitusviikolla Macy kertoo aktiivisen toivon periaatteista: ”Toiveikkuus on optimismia. Aktiivinen toivo puolestaan on kykyä nähdä erilaisia tulevaisuudennäkymiä, vaikkei olo olisi toiveikas.”

Johnstone taas havainnollistaa, kuinka jokaisesta tilanteesta avautuu useita mahdollisia polkuja eteenpäin. Hän kuvaa elämää tarinana, jossa tapahtuu ajoittain käännekohtia. ”Valokuvan sijaan elämämme muistuttaa elokuvaa, jossa kuvat vaihtuvat”, hän avaa. Mikään ei ole pysyvää, vaan olosuhteemme ja toimintamahdollisuutemme muuttuvat jatkuvasti. Käännekohdissa toivottomilta vaikuttaneista asioista tulee mahdollisia.

Koen antoisaksi avointen lauseiden tehtävän, jolla pyrimme pilkkomaan ympäristöahdistustamme osiin. Aluksi kohtaan huoleni listaamalla ne paperille. Seuraavaksi kirjaan toiveitani alkulauseella ”Mitä haluaisin tapahtuvan on…”. Kolmanneksi vuorossa ovat toiveideni tiellä olevat esteet, sitten minua tukevat asiat ja lopuksi käytännön toimet, joilla voin seuraavan viikon aikana edistää toiveideni toteutumista.

Vaikutun heti Johnstonen ilmaisun rauhallisuudesta ja Macyn olemuksen voimallisuudesta. Saan kokea sekä rauhaa että määrätietoisuutta heidän seurassaan. On myös arvokasta kuulla Johnstonen kokemuksia hänen aiemmasta työstään riippuvuuksista toipuvien parissa. Hän kertoo, kuinka riippuvuuteen heräämistä on voinut seurata muutos. Sama pätee ympäristökriisiin heräämisen kohdalla. Tunnistan vaiheet vahvasti ainakin omalla kohdallani.

Kipu kertoo välittämisestä

Aktiivisen toivon spiraali. Kuva Dori Midnight.

Kurssin ytimessä on kiitollisuus. Se on Macyn luoman ”Aktiivisen toivon spiraalin” ensimmäinen askel. ”Olemme joka tapauksessa elossa ja elämä on aina ihmeellistä”, hän muistuttaa. Johnstonen harjoitukset opettavat tunnistamaan, mistä ja kenelle koemme kiitollisuutta. Hän kannustaa viestimään siitä, jolloin kiitollisuus lisääntyy maailmassa. Koen kiitollisuuteen palaamisen yllättävän voimauttavaksi ja selkeyttäväksi kokemukseksi. Ryhtini suoristuu ja katson elämää uudessa valossa.

Kivun kunnioittaminen on spiraalin toinen askel.5 ”Suru, viha ja pelko ovat terveitä ja tarpeellisia tunteita tilanteessa, joka on tuhoisa elämälle”, Macy sanoo. Kokemamme maailmantuska kertoo välittämisestämme. Koen valtavaa helpotusta oivalluksesta, jonka myötä pystyn suhtautumaan tunteisiini sekä suoraviivaisemmin että lempeämmin. ”Voimme käsittää kipumme uudelleen kykynä kärsiä maailman kanssa”, Macy jatkaa.

Kivun kunnioittamista seuraa uusin silmin näkeminen. Kahden viikon ajan pyrimme löytämään eri tapoja hahmottaa maailmaa ja osallisuuttamme siihen. Tässä nousi esiin Macyn paneutuminen systeemiajatteluun. Käsittelemme niin Gaia-teoriaa kuin emergenssiä ja kolonialismin purkamista.

Mieleeni jää Macyn lause tiibetinbuddhalaisesta profetiasta: ”Tarvitsemme sekä myötätuntoa että kaiken keskinäisriippuvuuden radikaalia tiedostamista.” Macy puhuu maailmasta laajempana kehonamme. Gaia-teoriaa Schumacher Collegessa opettava geologi Stephan Harding puolestaan esittelee, kuinka voimme hahmottaa maapallon yhtenä eliönä.

Johnstone taas avaa emergenssin käsitettä: ”Kun kaksi osaa tai ihmistä kohtaa, syntyy jotain enemmän kuin he erillisinä.” Yazzie Min ja Johnstone pohtivat kolonialismin syntyvän erillisyydestä, me vastaan nuo -ajatuksesta. Heidän mukaansa se on johtanut nykyiseen ylikulutukseenkin.

Ruskeana ihmisenä Min näkee, että kolonialismin kokemuksen ytimessä on etuoikeuksien puuttuminen. ”Kuinka valkoinen ihminen voisi ymmärtää vastaavaa etuoikeuksien puuttumista?” hän pohtii.

Kaksikko siirtyy pohtimaan rakentavaa suhtautumista etuoikeuksiimme. ”Tiedosta ja hyväksy etuoikeutesi. Perehdy ja ymmärrä, mitä ne tarkoittavat”, Min sanoo. ”Vaikka olisit nähnyt paljon vaivaa [asemasi eteen], etuoikeudet ovat silti rakenteellisesti olemassa”, hän jatkaa.

Johnstone muistuttaa lempeyden merkityksestä: ”Myötätunnon avulla voimme tiedostaa vaikeita puoliamme.”

Toimintaan ja takaisin

Spiraalin viimeinen askel on eteenpäin meneminen. Se tarkoittaa toimintaan siirtymistä uusien näkökulmien avulla. Teemme uudelleen tehtävän lauseenaloituksista. Huomaan, että se auttaa suuntautumaan toimintaan lempeydellä. Riittää, että mietin seuraavan viikon askeleet. Kokonaisuus kyllä pysyy mielessäni.

Spiraalissa voin palata toiminnasta jälleen kiitollisuuteen, siitä kivun kunnioittamiseen ja taas uusin silmin näkemiseen. Huomaan spiraalin auttavan aina, kun muistan käyttää sitä.

Viimeisellä viikolla opin keinoja jakaa kurssin taitoja eteenpäin. Huomaan, että kaipaan kovasti aihepiiriin liittyvää paikallista yhteisöllisyyttä. Suomessa ainakin Kaisa Käärmemaa pitää Aktiivisen toivon työpajoja.

Verkossakin jaettu yhteisöllisyys inspiroi yllättävän paljon. Kukaan ei ollut kurssilla huvikseen. Jaoimme kaikki samaa huolta, surua ja välittämistä. Ihmiset elivät ympäri maailmaa ja sain kuulla uusista projekteista.

Keväällä muutimme kumppanini kanssa ystäviemme yhteisöön maalle. Unohdin Macyn kurssin, kun pääsin kasvimaalle, jakamispiireihin ja yhteiskokkailuihin. Huvituin tajutessani sen. Myös ympäristöahdistus hellitti, mutta päivien lyhetessä se alkoi palata. Tällöin löysin taas yllättävän voimauttavaa apua Macyn ajatuksista.

Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi Macyn lause: ”Voit kokea rinnassasi painetta, niin kuin sydämesi olisi murtumassa. Muista, ettei niin voi käydä. Sydän, joka murtuu auki, voi kannatella koko maailmankaikkeutta.”

Olen syvästi kiitollinen siitä, että sain tutustua Macyyn vielä hänen eläessään. Toivottavasti hän inspiroi meitä myös jatkossa.

Lähteet:

Aktiivisen toivon kurssin aineistot ja keskustelut: https://activehope.training/courses/

Joanna Macy & Her Work (2025): www.joannamacy.net [Haettu 3.8.2025]

Maailman Kuvalehti (2023): ”Toisenlainen loma Tampereella – Ohjaaja auttaa aktivisteja etsimään toivoa maailmantuskan keskellä”. https://maailmankuvalehti.fi/2023/vain-verkossa/pitkat/toisenlainen-loma-tampereella-ohjaaja-auttaa-aktivisteja-etsimaan-toivoa-maailmantuskan-keskelta/ 18.8.2023 [Haettu 3.8.2025]

Maddie Harland: ”The Great Turning”. Permaculture Magazine No. 45.

On being (2019): ”Joanna Macy, A Wild Love for the World”. https://onbeing.org/programs/joanna-macy-a-wild-love-for-the-world/ 25.4.2019 [Haettu 25.7.2025]

1Engl. Great Turning.

2Macyn Aktiivisen toivon kurssilla käsite Great Turning jaetaan tarkoittamaan käsitteitä Turning up (to play our part) ja Turning towards (a life-sustaining society).

3Suom. syväekologinen toiminta ja epätoivon ja voimaantumisen työ.

4Suom. Yhteyteen palauttava toiminta.

5Engl. Honouring Our Pain for the World

Rahat vai henki?

Yleinen, ,

Saku Soukka (ohjaus, kuvaus ja käsikirjoitus) & Maria Rannanheimo (käsikirjoitus, kakkoskamerakuvaus ja puomitus):
Kapina elämän puolesta. Illume Oy 2025. Dokumenttielokuva, 80 min.

Tuore dokumentti Elokapinasta tuo esiin aikamme absurdiuden: pitää valita elinkelpoisen planeetan ja rahan välillä. Saku Soukan ohjaamassa elokuvassa seurataan aktivisteja ja heidän tempauksiaan sekä yleisön ja eritoten poliisin yhteenottoja rauhanomaisten aktivistien kanssa.

Elokapinaa seuranneille elokuvassa on paljon tuttua kuvastoa, mutta dokumentaristin linssi on löytänyt myös paljon sellaista, mikä helposti jää katveeseen. Taitava leikkaus osaa nostaa fokukseen olennaisen.

Kapina elämän puolesta esittää monipuolisen kuvan Elokapinan toiminnasta: kyse on paljon enemmästä kuin Mannerheimintien kadut tukkivista nuorista. Eri puolilta Suomea nostetaan esiin toimintaa, jolla yritetään säilyttää elinkelpoinen planeetta.

Mielenosoitusten lisäksi dokumentissa päästään seuraamaan suunnitteluhetkiä, valmisteluja, tunteikkaita purkutilaisuuksia sekä yhteisiä juhlia. Aktivistien uupumus, epäusko ja väsymys välittyvät ruudulta. Mitä jos toiminnalla ei olekaan mitään väliä?

Epävarmuudesta huolimatta elokapinalaiset jaksavat jatkaa ja pitävät kiinni väkivallattomuudesta silloinkin, kun joutuvat itse väkivallan kohteiksi. Erästä aktivistia lainaten: “Rakkaus elämään ei saa kuolla.”  

Aktivistit keräävät nimiä Suojellaan suojelualueet -aloitteeseen ja yrittävät pysäyttää Viiankiaavan kaivausten etenemisen. Viiankiaapa on Sodankylässä sijaitseva ainutlaatuinen ja moninkertaisesti suojeltu suo, jolla kaikesta huolimatta tehdään kairauksia. Toiveikas kaivoskonsernin toimitusjohtaja uskoo, että suojelulakeja voidaan muuttaa.

Joukko poliiseja saapuu häätämään Viiankiaavan koekaivauksille leiriytyneet elokapinalaiset, onhan kaivoksella kiire ja poraajat tarvitsevat työrauhan. Tietysti suunniteltu kaivos on nostettu EU:n strategisten hankkeiden listalle, jotta lupaprosesseja voidaan jouduttaa. Mitäpä väliä luonnolla, jos voi tehdä vähän lisää rahaa.

Elokapinalaisten rinnalla keskeisiä toimijoita elokuvassa ovat poliisit. Poliisi on suomalaisten luotetuimpia instituutioita. Usko saattaa horjua nähdessä, miten mielivaltaista  luontoa puolustavien rauhanomaisten mielenosoittajien kohtelu voi olla.

Yksi absurdeimmista kohtauksista tapahtuu tv-haastattelun yhteydessä. Aktivisteilta kysytään lämpiössä, mitä muuta he tekevät, ja toinen kertoo työstävänsä väitöskirjaa. Lämpiössä vuoroaan odotteleva Alexander Stubb tsemppaa kirjoittamisessa ja muistelee, miten kovaa työtä oman väitöskirjan puurtaminen oli. Kamera kuvaa, miten aktivistit poistuvat hämmentyneinä paikalta. Väikkärin puolesta kannattaa raataa, mutta ei tieteestä niin väliä, kun kyse on ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta.

Dokumentissa näytetään myös kamppailua Helsingin Stansvikin hakkuita vastaan ja sitä, kuinka poliisi poistaa niskoittelevat luonnonsuojelijat paikalta. Helsingin käräjäoikeuden 24.10.2025 antamassa päätöksessä oikeus katsoo aktivistin toimineen pakkotilassa, koska ei ollut muuta keinoa pysäyttää hakkuut. Kyseessä on uraauurtava päätös, kansalaisella oli oikeus estää ympäristörikoksen tapahtuminen. Toivottavasti tämä osaltaan hillitsee räikeitä ympäristörikoksia ja helpottaa niihin puuttumista jatkossa.

Kapina elämän puolesta on onnistunut kuvaus ympäristön puolustamisesta nykyaikana. Näyttämällä realistisesti aktivistien työtä, tuskaa ja tinkimättömyyttä elokuva maalaa inspiroivan ja toivoa herättävän potretin Elokapinasta.

Jussi Koiranen

Arvio: Kaikkialla vallitsee sienen haju

Yleinen,

Hanna Weselius: Pronominit. WSOY 2025. 377 s.

Pakomatka: joukko ihmisiä ja pari koiraa istuu lennolla, jonka päämäärä ei ole selvillä. Osa istumapaikoista on peitetty pressuilla, ohjaamoon ei saada yhteyttä. Lentokoneen ainoa stuertti tekee tolkuttomassa tilanteessa parhaansa.

Pronominit on Hanna Weseliuksen neljäs romaani. Sen allegorisuus on vahvaa. Itse lentokone on ylikuumentuneen teknosivilisaation vertauskuva: sen suuntaan tai vauhtiin ei voi matkustaja vaikuttaa. Kyydistä ei pääse kukaan, ennen kuin kone on laskeutunut, joko hallitusti tai rysäyksellä. Se on selvää, että jossain vaiheessa bensa loppuu.

Matkalaisia istuu koneessa monenlaisia, mutta useimpien mielessä liikkuvat samansuuntaiset kysymykset. Olisinko voinut toimia toisin? Lähdinkö romahdusta pakoon liian myöhään vai liian varhain? Jätinkö rakkaani tylysti taakse ja kadunko sitä lopun ikääni – eli kuinka pitkään?

Weselius kuljettaa kerronnan näkökulmaa notkeasti matkustajasta toiseen, usein stuertin kautta siirtyen. Ratkaisu on luonteva, liikkuuhan juuri stuertti vapaasti matkustamossa ja havaitsee miltei kaiken siellä tapahtuvan. Stuertin kautta lukijalle annostellaan sellaistakin tietoa lentokoneesta, jota matkustajilla ei ole. Näin asetelmasta tulee hieman vähemmän klaustrofobinen: lukija ei ole yksinomaan sen varassa, mitä rivimatkustaja tietää.

Kirjan keskivaiheilla Pronominit päästää lukijan hetkeksi pois lennolta, yksinäisen kirjoittajan arkeen toisessa ajassa ja paikassa. Tässä osiossa on kyse viestistä ja sen vastaanotosta: vilpittömän videobloggaajan halusta tavoittaa läheinen. Pyrkimys yhteyteen, toista kohti kurottautuminen, on lohduttomassa tilanteessa uudella tavalla merkityksellistä ja jännittävää.

Vielä tukalalla viimeisellä lennollakin voi tehdä valintoja, kurottaa kohti toista ihmistä tai olentoa. On mahdollista helpottaa omaa oloa ja hoivata toisia. Toki on edelleen mahdollista myös kostaa, vetää perseet ja riehua. Joku siivoaa sotkut, tässä tapauksessa stuertti.

Kirjassa pohditaan pronomineja posthumanismin ja uusmaterialismin hengessä. Jos ihminen ja koira voivat olla hän, miksi ei myös esimerkiksi ämpäri? Häiritsevä ajatus on, että sovellukset tai tekoäly olisivat hän. Me on erityisen hankala positio, ehkä särkynyt: emme enää kokoonnu konkreettisin tavoin yhteen, mutta useat huutavat yksinään omalla somekanavallaan olevansa me, puhuttelevansa meitä.

Posthumanismin viitekehyksessä fiilistellään usein sieniä ja rihmastoja. Pronominit-kirjan maailmassa uusi, elinvoimainen sienilaji on dystooppinen otus. Sieni ei tosin ole mikään kauhuleffojen hirviö, se ei vahingoita ihmistä ja sitä voi jopa syödä, vaikka ei se miltään maistu. Ällön sienen haju on arjen tympeä kiusa: olosuhde, jota voi oppia sietämään, mutta josta ei paatuneinkaan posthumanisti riemuitse.

Pronominit on toki muiltakin osin dystopia, mutta pelottavan tutun oloinen sellainen:

“[M]eillä on kiire, kaikille yhteinen kiire, jota ihmiset eivät hallitse eivätkä ymmärrä mistä se sikiää, kiire, joka pesii ja silmikoituu ylisuurten organisaatioiden siilorakenteissa ja leviää digitaalisia alustoja pitkin ihmisten tajuntoihin, kiire, joka jähmettyy paikoilleen ja paisuu, kun kaikki muu ympärillä ohenee, kiire, jonka takia kukaan ei pysähdy tekemään millekään mitään ja kaikki ajautuvat yhdessä hornan tuuttiin, mutta jota minä kuitenkin tervehdin ensimmäisenä joka aamu kun avaan silmäni, jolle vedän kättä lippaan ja alan marssia.”

Paula Sankelo